Tuomiopäivä tarjoaa miljardeille ihmisille ensi kertaa tilaisuuden kuulla, mikä on Jumalan tahto, ja mukautua siihen. Tämä tietää laajamittaista opetustyötä. ”Tuottoisan maan asukkaat [oppivat] vanhurskauden.” (Jesaja 26:9.) Kaikki eivät kuitenkaan halua mukautua Jumalan tahtoon. Jesajan 26:10:ssä sanotaan: ”Vaikka jumalattomalle osoitettaisiin suopeutta, hän ei vain opi vanhurskautta. Suoruuden maassa hän toimii epäoikeudenmukaisesti eikä näe Jehovan ylevyyttä.” Jumalattomat hävitetään tuomiopäivän aikana lopullisesti (Jesaja 65:20).

Elossa olevat ihmiset saavat tuomiopäivän loppuun mennessä elämän täydellisinä ihmisinä (Ilmestys 20:5). Tuomiopäivän aikana ihmiskunta saatetaan siis takaisin alkuperäiseen täydellisyyteen (1. Korinttilaisille 15:24–28). Sitten on loppukoetuksen vuoro. Saatana vapautetaan vankilastaan ja hänen sallitaan yrittää eksyttää ihmisiä vielä yhden kerran (Ilmestys 20:3, 7–10). Ne jotka pitävät puolensa häntä vastaan, kokevat Raamatun lupauksen lopullisen täyttymyksen: ”Vanhurskaat saavat omistaa maan, ja he asuvat siinä ikuisesti.” (Psalmit 37:29.) Tuomiopäivä tulee tosiaan olemaan siunaus koko uskolliselle ihmiskunnalle!

RAAMATUNTUTKIJAT julistivat jo muutamien vuosikymmenien ajan etukäteen, että vuonna 1914 tapahtuisi jotain merkittävää. Mitä se oli, ja mitkä todisteet osoittavat, että tuo vuosi oli hyvin tärkeä?

Jeesus sanoi Luukkaan 21:24:ssä: ”Jerusalem tulee olemaan kansakuntien tallattavana, kunnes kansakuntien määräajat [”pakanain ajat”, vuoden 1938 kirkkoraamattu] täyttyvät.” Jerusalem oli ollut juutalaisten kansakunnan pääkaupunki ja kuningas Daavidista polveutuvien kuninkaiden hallituspaikka (Psalmit 48:1, 2). Nuo kuninkaat olivat poikkeuksellisia hallitsijoita. He istuivat ”Jehovan valtaistuimella” edustaen itse Jumalaa (1. Aikakirja 29:23). Jerusalem oli siis Jehovan hallitusvallan vertauskuva.

Miten ja milloin Jumalan hallitusvalta sitten joutui ”kansakuntien tallattavaksi”? Vuonna 607 eaa., jolloin babylonialaiset valloittivat Jerusalemin. ”Jehovan valtaistuin” jäi tyhjäksi, ja Daavidista polveutuvien kuninkaiden ketju katkesi väliaikaisesti. (2. Kuninkaiden kirja 25:1–26.) Jatkuisiko tämä ’tallaaminen’ ikuisesti? Ei, sillä Hesekielin profetiassa sanottiin Jerusalemin viimeisestä kuninkaasta Sidkiasta: ”Poista turbaani ja nosta pois kruunu. – – Eikä tämäkään tule varmasti kenenkään omaksi, ennen kuin tulee hän, jolla on laillinen oikeus, ja minun on annettava se hänelle.” (Hesekiel 21:26, 27.) ”Laillinen oikeus” Daavidin kruunuun on Kristuksella Jeesuksella (Luukas 1:32, 33). ’Tallaaminen’ päättyisi sitten, kun Jeesuksesta tulisi Kuningas.

Milloin tuo suuri hetki koittaisi? Jeesus osoitti, että pakanat saisivat hallita tietyn aikaa. Danielin kirjan 4. luvussa oleva kertomus sisältää avaimen tuon ajanjakson pituuden selvittämiseksi. Siinä kuvaillaan profeetallista unta, jonka Babylonian kuningas Nebukadnessar näki. Unessa hakattiin poikki suunnattoman suuri puu, eikä sen kanto päässyt versomaan, koska se kahlittiin rauta- ja kuparivanteilla. Enkeli julisti: ”Kulukoon siltä seitsemän aikaa.” (Daniel 4:10–16.)

Puut edustavat Raamatussa toisinaan hallitusvaltaa (Hesekiel 17:22–24; 31:2–5). Vertauskuvallisen puun kaataminen kuvaa siis sitä, miten Jumalan hallitusvalta päättyisi sellaisena kuin Jerusalemin kuninkaat sitä edustivat. Näky osoitti kuitenkin, että ’Jerusalemin tallaaminen’ olisi väliaikaista, sillä se kestäisi ”seitsemän aikaa”. Kuinka pitkä ajanjakso tämä on?

Ilmestyksen 12:6, 14 osoittaa, että kolme ja puoli aikaa on ”tuhat kaksisataakuusikymmentä päivää”. ”Seitsemän aikaa” on kaksi kertaa pitempi ajanjakso eli 2 520 päivää. Pakanakansat eivät kuitenkaan lakanneet ’tallaamasta’ Jumalan hallitusvaltaa vielä 2 520 päivän jälkeen Jerusalemin kukistumisesta. Ennustus viittaa siis selvästikin paljon pitempään aikaan. Neljännen Mooseksen kirjan 14:34:ssä ja Hesekielin 4:6:ssa puhutaan ”päivästä vuotta kohti”, ja tämän perusteella ”seitsemän aikaa” on 2 520 vuotta.

Nämä 2 520 vuotta alkoivat lokakuussa 607 eaa., kun babylonialaiset valloittivat Jerusalemin ja Daavidista polveutuva kuningas poistettiin valtaistuimelta. Ajanjakso päättyi lokakuussa 1914. Silloin loppuivat ”kansakuntien määräajat” ja Jumala asetti Jeesuksen Kristuksen taivaalliseksi Kuninkaaksi (Psalmit 2:1–6; Daniel 7:13, 14).a

Aivan kuten Jeesus ennusti, hänen ”läsnäololleen” taivaallisena Kuninkaana ovat olleet ominaisia mullistavat maailmanlaajuiset ilmiöt: sodat, nälänhätä, maanjäristykset ja tuhoisat taudit (Matteus 24:3–8; Luukas 21:11). Ne ovat painava todiste sen puolesta, että vuonna 1914 syntyi Jumalan taivaallinen valtakunta ja nykyisen pahan asiainjärjestelmän ”viimeiset päivät” alkoivat (2. Timoteukselle 3:1–5).

HENKIOLENTOA nimeltä Mikael ei mainita Raamatussa montaa kertaa. Mutta silloin kun häneen viitataan, hän on toiminnassa. Danielin kirjassa hän taistelee pahoja enkeleitä vastaan, Juudaan kirjeessä hän väittelee Saatanan kanssa, ja Ilmestyskirjassa hän käy sotaa Panettelijaa ja tämän demoneita vastaan. Puolustamalla Jehovan hallitusvaltaa ja taistelemalla hänen vihollisiaan vastaan Mikael toimii nimensä mukaisesti, jonka merkitys on ’kuka on Jumalan kaltainen?’ Mutta kuka Mikael on?

Joillakin ihmisillä on useampia nimiä. Esimerkiksi patriarkka Jaakob tunnetaan myös Israelina ja apostoli Pietari Simonina (1. Mooseksen kirja 49:1, 2; Matteus 10:2). Raamattu osoittaa, että Mikael on nimi, jota Jeesuksesta Kristuksesta käytettiin ennen ja jälkeen hänen maanpäällisen elämänsä. Tarkastellaanpa muutamia raamatullisia perusteita tälle päätelmälle.

Ylienkeli. Jumalan sana puhuu Mikaelista ”ylienkelinä” (Juudaan kirje 9). Tuo sana ei esiinny Raamatussa kertaakaan monikkomuodossa vaan aina yksikössä. Tämä antaa ymmärtää, että heitä on vain yksi. Lisäksi Jeesus yhdistetään ylienkelin asemaan. Ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen 4:16:ssa sanotaan kuolleista herätetystä Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta: ”Herra itse laskeutuu taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen – – kuuluessa [kirjaimellisesti