Lukijain kysymyksiä
● Jos kristitty purkaa yksipuolisesti kihlauksensa, niin millainen vaikutus sillä on hänen käyttämiseensä tehtävässä, jossa hän on esimerkkinä seurakunnassa?
Sekä kihlauksen solmiminen että sen purkaminen ovat vakavia askeleita, joihin ei tule suhtautua kevyesti. Mutta kumpikin on pohjimmaltaan yksityisasia. Seurakunnan vanhinten ei tarvitse ryhtyä tutkimaan sellaisia asioita, jollei jompikumpi osapuoli tee heille valitusta tai jollei ole todisteita siitä, että monet seurakuntalaiset ovat häiriintyneitä ja että heiltä puuttuu siksi kunnioitusta sitä kohtaan, joka täten purkaa kihlauksensa. Joissakin tapauksissa voi olla, että niiden, jotka häiriintyvät, tarvitsee saada selvempi käsitys asiaa koskevista periaatteista.
Voimme panna merkille, että Israelin kansassa kihlautuneita naisia pidettiin tuon kihlauksen sitomina, ja jos he syyllistyivät johonkin uskottomuuteen, niin Mooseksen laki sääti, että heitä piti kohdella niin kuin naimisissa olevaa naista. (5. Moos. 22:23, 24) Israelilaisella miehellä oli suurempi vapaus, ja hän saattoi purkaa kihlauksen niin kuin nasaretilainen Joosef, joka suunnitteli sitä. Matteuksen 1:19 sanoo, että saatuaan tietää Marian olevan raskaana ”oikeudentuntoisena miehenä Joosef ei halunnut häpäistä Mariaa julkisesti, vaan ajatteli purkaa kihlauksen kaikessa hiljaisuudessa”. (Uusi testamentti nykysuomeksi; vrt. 5. Moos. 24:1.) Mutta kristityt eivät ole lakiliiton alaisia, eikä kihlauksen useimmissa maissa katsota nykyään sitovan kihlautunutta naista yhtä suuressa määrin kuin silloin.
Jeesus sanoi Matteuksen 5:37:ssä: ”Merkitköön vain teidän sananne kyllä ’kyllä’ ja ei ’ei’, sillä se, mikä ylittää nämä, on paholaisesta.” Tekstiyhteys osoittaa hänen tässä varoittaneen siitä tavasta, joka monilla oli, että he usein vahvistivat lausuntonsa valalla, jolloin he tavallisesti vannoivat taivaan tai Jerusalemin tai jonkin muun kautta. Mutta varoittaessaan tällaisesta liioittelusta Jeesus ei sanonut, että kun joku toteaa tehneensä vakavan erehdyksen, niin on väärin yrittää oikaista sitä. Sananlaskujen 6:1–5 puhuu siitä, joka takaa toista ja ’on kietoutunut oman suunsa sanoihin’, joutunut niistä ”kiinni”, ja neuvoo, että tällaisen pitäisi ryhtyä toimintaan vapautuakseen, sanoen: ”Mene, heittäydy maahan ja ahdista lähimmäistäsi.” Se, joka on kihlautunut mennäkseen avioon, voi myös havaita ottaneensa epäviisaan askeleen. Onhan niin, että mies tai nainen seurustellessaan ennen kihlausta yleensä esiintyy parhaassa valossa, näyttää parhaat puolensa. Mutta kihlauksen julkaisemisen jälkeen hän ehkä alkaa antaa enemmän todellisesta minästään tulla näkyviin. Jompikumpi voi nyt nähdä vakavia pulmia, jotka eivät olleet näkyvissä aiemmin.
Niissä erikoistapauksissa, joissa vanhimmat katsovat tarpeelliseksi puretun kihlauksen tarkemman tutkimisen, heidän pitäisi haluta varmistautua siitä, olivatko sen syyt pätevät. Mikä olisi ”pätevä” syy? Kaksi esimerkkiä esitettiin ”Lukijain kysymyksissä”, jotka julkaistiin Vartiotornissa 15.12.1968. Tarkastelkaamme tässä muutamia muita esimerkkejä. Nainen saattaa kihlausaikana alkaa osoittaa hyvin määräilevää asennetta eikä ilmaise kunnioittavansa todella johtoasemaa ja ilmaisee siten voimakkaasti olevansa senlaatuinen henkilö, joka kuvaillaan Sananlaskujen 19:13:ssa, 21:9:ssä ja 27:15, 16:ssa. Tai mies voi sinä aikana osallistua johonkin vakavaan väärintekoon, ehkä juopua, sekaantua moraalittomuuteen tai vakavaan epärehelliseen tekoon. Tai jompikumpi voi nähdä toisessa osapuolessa jonkin muun ilmeisen hengellisen heikkouden, kenties hyvin voimakkaan materialistisen asenteen, ja saattaa omassatunnossaan tajuta, että avioliittoon astuminen voisi asettaa vakavan taakan hänen hengellisen voimansa kannettavaksi, ehkä suuremman kuin hän tuntee pystyvänsä vahingoittumatta kantamaan. Tämä ei merkitse kuitenkaan sitä, että toista pidettäisiin kaikissa olosuhteissa heikompana tai huonompana. Toinen voi ajatella tuon toisen olevan erinomainen ihminen, mutta hän saattaa vain todeta, että persoonallisuuksissa tai suhtautumistavoissa on hyvin voimakkaita eroavuuksia, jotka tekisivät aviosuhteen kovin vaikeaksi heille molemmille. Tässä siis on muutamia mutta ei suinkaan kaikkia niistä vakavista syistä, jotka voisivat saada toisen huolellisen harkinnan ja rukouksen jälkeen päättämään kihlauksen purkamisesta. Luonnollisesti olisi molemminpuolinen sopimus kihlauksen purkamisesta paljon suotavampi kuin yksipuolinen teko. Mutta voi olla, että toinen osapuoli ei näe vallitsevaa pulmaa tai jopa haluaa mieluummin jättää sen huomioon ottamatta.
Kaikki tämä tähdentää, miten tärkeätä on olla kihlautumatta hätäisesti ja mieluummin pyrkiä ensin tutustumaan hyvin toiseen osapuoleen. Lähimmäisenrakkauden pitäisi estää jokaista suhtautumasta kevyesti kihlaukseen käsittäen sen tunneperäisen vahingon, jonka kihlauksen purkautuminen voi aiheuttaa.
Tapauksissa, joissa joku on menettänyt puolison kuoleman tai uskottomuuden (ja raamatullisen avioeron) takia, hänen tunneperäinen tilansa voi olla sellainen, että hän tuntee syvästi toverin tarpeen voittaakseen yksinäisyyden tunteensa. Hän voi olla taipuvainen kihlautumaan nopeammin kuin muunlaisissa olosuhteissa. Saavutettuaan tunnetasapainon henkilö saattaa todeta kihlautumisensa epäviisaaksi. Vanhimman ollessa kysymyksessä tämä voi asettaa hänen tasapainoisuutensa kyseenalaiseksi, mutta ei välttämättä. On harkittava olosuhteita.
Silloin kun joku on esimerkillisessä asemassa, kuten vanhimpana tai avustavana palvelijana, Beetel-perheen jäsenenä tai muussa kokoajanpalveluksen muodossa, vanhimmiston tulee tarkastella koko kuvaa, millainen henkilö on, eikä vain yhtä tekoa, kihlauksen purkamista yksipuolisesti. Jos hänen entisyytensä osoittaa taipumusta tai tapaa suhtautua tällaisiin asioihin kevyesti, niin vanhimmat voivat katsoa viisaaksi suositella poistamista kaikista esimerkillisistä asemista. He saattavat havaita, että syy kihlauksen purkamiseen on yksinkertaisesti se, että kyseinen henkilö on sallinut jonkun toisen kuin kihlattunsa herättää hänen huomionsa ja kiinnostuksensa, mikä osoittaa häilyväisyyttä. Jos huomattava osa seurakunnasta näyttää menettäneen kunnioituksensa sellaista henkilöä kohtaan, niin sekin otetaan asianmukaisesti harkittavaksi. Paikalliset asenteet ja olosuhteet täytyy ottaa huomioon, koska joissakin maissa tai maailman osissa suhtaudutaan paljon ankarammin tällaisiin järjestelyihin kuin toisissa.
Mutta jollei näitä kielteisiä tekijöitä ole olemassa ja henkilö on osoittautunut vakavaksi, tunnolliseksi ja toiset huomioon ottavaksi, ei päätös purkaa kihlaus yksipuolisesti vaadi välttämättä poistamaan häntä esimerkillisestä asemasta tai rajoittamaan hänen etujaan seurakunnassa. Ratkaisevaa on aina, onko olemassa päteviä syitä kihlauksen purkamiseen vai ei.
● Jos epäuskoinen puoliso muuttaa asumaan eroon uskovasta puolisosta, niin eikö se olisi peruste avioliiton raamatulliselle purkamiselle, kun otetaan huomioon 1. Korinttolaisille 7:15, missä Paavali sanoo: ”Veli tai sisar ei sellaisissa tapauksissa ole orjuutettu, vaan Jumala on kutsunut teidät rauhaan”?
Ei, apostoli ei käsittele tässä avioeroa, vaan ainoastaan vakuuttaa kristitylle, ettei hänen tarvitse ajatella, ettei häntä hyväksytä, jos epäuskoinen tahallaan lähtee pois, vaikka uskova on tunnollisesti yrittänyt asua epäuskoisen puolison kanssa rauhassa.
Paavali oli juuri kehottanut uskovaa puolisoa olemaan jättämättä epäuskoista, jos tämä ”suostuu asumaan” kristityn kanssa. Miksi? ”Sillä epäuskoinen mies on pyhitetty suhteessaan vaimoonsa, ja epäuskoinen vaimo on pyhitetty suhteessaan veljeen; muutoinhan lapsenne olisivat epäpuhtaita, mutta nyt he ovat pyhiä.” – 1. Kor. 7:12–14.
Tämän huomioon ottaen herää luonnollisesti kysymys, millaiseen tilanteeseen uskova joutuisi, jos epäuskoinen puoliso lähtisi pois uskovan hyvistä yrityksistä huolimatta. Pitäisikö hänen nyt tuntea olevansa Jumalan hylkäämä tai ajatella, että lapset ovat epäpyhiä tuon pakollisen erossa asumisen vuoksi, jolle uskova ei mahda mitään?
Ei, sillä apostoli vastaa: ”Mutta jos epäuskoinen on lähdössä pois, lähteköön pois; veli tai sisar ei sellaisissa tapauksissa ole orjuutettu, vaan Jumala on kutsunut teidät rauhaan.” Kun uskova on tehnyt kaiken, mikä on järkevästi katsoen mahdollista, välttääkseen erossa asumisen, niin uskovan ei tarvitse tuntea olevansa velvollinen etsimään epäuskoista yrittääkseen olla hänen ’orjuuttamansa’. Jos epäuskoinen olisi pysynyt uskovan luona ja olisi halukas asumaan hänen kanssaan rauhassa, niin uskova olisi ”orjuutettu” täyttämään avioliittovelvollisuudet. Mutta apostoli myöntää, että pakollinen erossa asuminen tekee tämän mahdottomaksi uskovalle.
Kristityllä on nyt rauhaa, jossa palvella Jehovaa, joskin erossa asuminen vaatii yleensä tunneperäistä ja ruumiillista sopeutumista. Sitä paitsi yritys saada sovinto pakolla aikaan todennäköisesti huonontaisi kiristyneitä suhteita. Ehkä epäuskoinen tahtoo palata aikanaan. Tämä olisi toivottavaa, koska tavoitteena on elää yhdessä rauhassa ja toivona se, että epäuskoisesta tulee myös uskova. Tämä olisi sopusoinnussa niiden yleisten ohjeitten kanssa, jotka annetaan aiemmin jakeissa 10 ja 11, että jos he asuvat erillään, niin heidän tulee ’pysyä naimattomina tai muuten sopia jälleen’.
Tämä ei kuitenkaan estäisi vaimoa – jos hän on uskova – sillä välin ryhtymästä laillisiin toimenpiteisiin elatuksen saamiseksi itselleen ja lapsilleen, jos hän näkisi sen viisaaksi ja välttämättömäksi. Raamattu ja usein myös maan laki määrää isälle ja aviomiehelle vastuun toimeentulon hankkimisesta perheelleen.
Jeesus ei sanonut, että uskovan sopii avioitua uudelleen, jos epäuskoinen puoliso lähtee pois uskovan luota ja hankkii laillisen eron. Eikä apostoli Paavali mene tässä pitemmälle kuin Jeesus sanoi, kun hän antaa tässä katolisten auktoriteettien niin kutsuman ”Paavalin privilegin”. Paavali suosittelee voimakkaasti avioliittositeen säilyttämistä eikä sen katkaisemista. Kuolema katkaisee ilmeisesti aviositeen. Mutta molempien puolisoitten eläessä ainoastaan ”haureus” (kreikaksi porneia) antaa uskovalle puolisolle perusteen todelliseen avioeroon ja vapauden uudelleen avioitumiseen. – Matt. 5:32; 19:9; 1. Kor. 7:39.
Näin ollen jakeessa 16 olevat Paavalin sanat eivät kannusta, niin kuin jotkut kääntäjät ne tulkitsevat, uskovaa pitämään epäuskoisen pois lähtemistä tilaisuutena päästä hänestä kokonaan vapaaksi. Hänhän sanoo siinä: ”Sillä mistä tiedät, vaimo, ettet tule pelastamaan miestäsi? Tai mistä tiedät, mies, ettet tule pelastamaan vaimoasi?” Näiden retoristen kysymysten tarkoitus ei ole antaa ymmärtää, niin kuin jotkut väittävät, että uskova antautuu liian suureen vaaraan yrittäessään säilyttää avioliiton siinä toivossa, että auttaisi epäuskoista pelastumaan, ja että olisi viisaampaa erota epäuskoisesta olosuhteitten tehdessä sen mahdolliseksi hänen pois lähtemisensä takia. Paavali tähdentää päinvastoin siitä koituvaa hyötyä, että jää epäuskoisen luo.
Hän siis tekee 16. jakeessa todellisuudessa yhteenvedon niille antamastaan neuvosta, jotka ovat epäsuhtaisessa ikeessä, osoittaen, että jos puoliso pysyy uskovan luona, jos hän on halukas, niin se saattaa johtaa siihen, että hänestä tulee uskova ja hän pelastuu. Kuinka voimakas ja rakkaudellinen syy se onkaan olla lähtemättä pois! Ja tämä on sopusoinnussa kaikkien muiden Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten kirjaimen ja hengen kanssa, mukaan luettuna Pietarin kristityille vaimoille antama neuvo, että heidän epäuskoiset miehensä ehkä ”voitettaisiin sanatta vaimonsa käytöksellä”. – 1. Piet. 3:1–6.
Elävänä todistuksena siitä, että tämä on oikea käsitys apostolin neuvosta, voidaan nähdä Jumalan siunaus niissä monissa tapauksissa Jehovan kristittyjen todistajien keskuudessa, joissa uskova puoliso on jäänyt epäuskoisen puolison luo. On tosiaan useita tapauksia, joissa uskova on jopa kestänyt tilapäisen erossa asumisen ja on saanut nähdä entisen epäuskoisen myöhemmin tulevan Jehovan palvelijatoveriksi ja nyt vaeltavan yhdessä hänen kanssaan ikuiseen elämään johtavalla tiellä.