1. luku

Sinulla on syytä olla kiinnostunut

Voiko ihminen koskaan elää ikuisesti?

Eräät puut elävät nykyään satoja vuosia.

ONKO elämä sinulle rakas? Toivoisitko, että sinä itse ja omaisesi saisitte elää täysin terveinä? Useimmat ihmiset toivovat.

Monet asiat muistuttavat kuitenkin meitä nykyään alituisesti elämän epävarmuudesta, olkoonpa kysymys itsestämme, puolisostamme tai lapsistamme. Onnettomuudet, rikokset, mellakat, sodat ja nälänhädät surmaavat miljoonia ihmisiä heidän parhaassa iässään. Sairaudet vaativat kauhistuttavan veronsa lääketieteen edistymisestä huolimatta. Saastuminen muodostaa mitä vakavimman uhkan.

Ei ole näin ollen ihme, että monet ihmiset kysyvät tänä aikana: ’Nykyinen elämämme – siinäkö kaikki? Vai voisiko olla niin, että hartain toiveemme toteutuisi vasta kuolemanjälkeisessä elämässä? Mitä oikeastaan tapahtuu ihmisen kuollessa? Jatkaako osa hänestä elämistä? Onko hän yhä tietoisessa tilassa, pystyykö hän näkemään, kuulemaan, puhumaan – tekemään jotakin? Onko kuoleman jälkeen olemassa kärsimystä? Onko kuolema siis ystävä vai vihollinen?’ Meille on varmasti hyödyllistä tietää vastaukset näihin kysymyksiin.

VAIKUTTAAKO KUOLEMA ELÄMÄÄMME?

Et ole ehkä ajatellut asiaa, mutta käsityksemme kuolemasta vaikuttaa suuresti meidän kaikkien elämään. Se vaikuttaa enemmän kuin useimmat ihmiset luulevatkaan siihen, millä tavalla me nautimme elämästä ja miten me käytämme sitä. Siksi meidän täytyy tietää, mikä on totuus kuolemasta.

Tiedätkö esimerkiksi, että useimmat maailman uskonnot ovat pohjimmaltaan enemmän kuolemaan kuin elämään suuntautuvia? Sadoille miljoonille ihmisille on opetettu, että kuolema vie heidät toiseen maailmaan, ’kuolleitten maailmaan’, missä heitä odottaa joko autuus tai piina. Rukoukset kuolleitten puolesta, kalliit muotomenot heidän hyväkseen ja uhrit heidän lepyttämisekseen muodostavat varsin merkittävän osan monista suurista uskonnoista, joilla on paljon jäseniä.

Joku voi sanoa: ’Se voi olla totta, mutta minä en kuluta aikaani sen murehtimiseen, mitä kuolema on ja mitä tulee sen jälkeen. Minua kiinnostaa elämä ja se, miten voisin saada siitä mahdollisimman paljon irti niin kauan kuin voin.’ Tällainenkin vastaus osoittaa kuoleman muovaavan vaikutuksen ihmisen elämään. Eikö loppujen lopuksi juuri kuolema ratkaise, miten pitkä aika kuluu, kunnes ihminen ei voi enää saada mitään irti elämästä?

Vaikka me siis voimme koettaa pyyhkiä pois mielestämme ajatuksen kuolemasta, tietoisuus siitä, että elämämme on parhaassakin tapauksessa varsin lyhyt, ahdistaa meitä. Se voi ajaa ihmisen tavoittelemaan kuumeisesti rikkautta nuorena – ’kun vielä voi nauttia omaisuudesta’. Elämän lyhyys tekee monet ihmiset kärsimättömiksi, töykeiksi, koviksi toisia kohtaan. Se panee heidät käyttämään epärehellisiä keinoja tavoitteittensa saavuttamiseksi. Heistä tuntuu yksinkertaisesti siltä, ettei heillä ole aikaa saavuttaa niitä oikealla tavalla. Kuitenkin he voivat koko ajan väittää, ettei kuolema millään tavalla vaikuta heidän elämäänsä.

Mikä on sinun käsityksesi kuolemasta? Miten se vaikuttaa tulevaisuutta koskeviin ajatuksiisi tai sanokaamme siihen tapaan, millä sinä vietät elämääsi juuri nyt?

TARPEELLISTA SAADA VARMUUS

Ongelma on siinä, että ihmisten käsitykset elämästä ja kuolemasta eroavat niin suuresti toisistaan. Usein nuo käsitykset ovat ristiriitaisia, toistensa vastakohtia.

Monet ihmiset uskovat, että kuolema on kaiken ehdoton loppu tai ainakin että ihminen tarkoitettiin kuolemaan. Tuntuuko se sinusta hyväksyttävältä? Onko sinusta mielekästä, että eräät puut voivat elää tuhansia vuosia kauemmin kuin älyllinen ihminen? Tuntuuko sinusta, että 70–80 vuotta pitkä elämä riittää sinulle, niin että sinä aikana ehdit tehdä kaiken, mitä haluat tehdä, oppia kaiken, mitä haluat oppia, nähdä kaiken, mitä haluat nähdä, ja kehittää lahjojasi ja kykyjäsi niin pitkälle kuin toivot?

Sitten on olemassa suunnaton joukko ihmisiä, jotka uskovat elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, koska jokin – sielu tai henki – jää eloon ruumiin kuollessa. Mutta heidänkin käsityksensä eroavat suuresti toisistaan. Ja tietenkin heidän uskomuksensa ovat vastoin niiden käsitystä, jotka ajattelevat, että kaikki päättyy kuolemassa. Kaikki vastakkaiset käsitykset eivät voi olla tosia. Mitkä ovat oikeita? Onko sillä väliä? On, hyvin paljon. Harkitse miksi.

Ensinnäkin: jos kuolleet todella voivat hyötyä rukouksista ja seremonioista, joita pidetään heidän puolestaan, eikö meidän olisi sydämetöntä kieltäytyä esittämästä niitä? Mutta entäpä, jos kuolleet ovat todella kuolleita eivätkä jälkeenjääneet voi auttaa heitä? Se merkitsisi välttämättä sitä, että sadat miljoonat ihmiset ovat hirvittävän petoksen uhreja. Se merkitsisi, että monet suuret uskonnolliset järjestelmät ovat koonneet rikkauksia petoksella, esittäneet kuolleista valheita riistääkseen eläviä, sen sijaan että olisivat tehneet jotakin hyödyllistä heidän hyväkseen.

Miten me voimme lohduttaa, kun kuolema ennemmin tai myöhemmin tunkeutuu omaan perhepiiriimme tai jonkun ystävämme perhepiiriin? Tukeeko johdonmukainen ajattelu sitä, että ”kohtalo” hallitsee kokemuksiamme ja elämämme pituutta? Entä jos se, joka kuoli, oli pieni lapsi? Ottiko Jumala lapsen luokseen, kuten jotkut sanoisivat?

Kuolemaan liittyy todella hyvin monia asioita, jotka meidän tulisi tietää, ja mitä enemmän me rakastamme elämää, sitä kiihkeämmin meidän pitäisi haluta varmuutta siitä, että saamme oikeat vastaukset. Mutta mistä me saamme ne, varsinkin kun tämän asian suhteen on niin paljon hämmennystä ja ristiriitaisuutta?

Elämää ja kuolemaa koskevia kysymyksiä tarkastellaan monissa uskonnollisissa kirjoissa, joista toiset ovat hyvin vanhoja. On kuitenkin yksi hyvin vanha kirja, joka esittää kaikista muista poikkeavan näkemyksen. Sen esittämä näkemys on jopa hämmästyttävän erilainen kuin useimmat ihmiset uskovat sen sisältävän. Tuo kirja on Raamattu.

Se kertoo todellisista ihmisistä, ihmisistä, joilla oli samat perusongelmat kuin meillä nykyään. Hekin pohtivat elämisen koko tarkoitusta kysyen: ”Mitä saa ihminen kaikesta vaivannäöstänsä ja sydämensä pyrkimyksestä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla?” ”Vaikka hän eläisi kaksi kertaa tuhannen vuotta, mutta ei saisi onnea nähdä – eikö kuitenkin kaikki mene samaan paikkaan?” (Saarn. 2:22; 6:6) Hekin herättivät kysymyksen: ”Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin?” (Job 14:14) Tiedätkö sinä vastaukset näihin kysymyksiin?

Julkaisussa, jota nyt pidät kädessäsi, havaitset tarkasteltavan paitsi monia yleisesti esitettyjä vastauksia edellä mainittuihin kysymyksiin myös niitä erittäin tärkeitä vastauksia, jotka Raamattu esittää niihin jokaiseen. Voit oppia sen ainoalaatuisen toivon, jonka se esittää niille, jotka katsovat kuolemaa suoraan silmästä silmään tai ovat joutuneet sen otteeseen. Ymmärrys, jonka tämä tieto voi antaa, voi suuresti lisätä nykyistä ja tulevaa onnellisuuttasi ja mielenrauhaasi.

2. luku

Miten kuolema vaikuttaa ihmisten jokapäiväiseen elämään

USEIMMAT ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita siitä, mikä vaikuttaa heidän ja heidän perheensä elämään tänä aikana. Mutta vain harvat ovat halukkaita perusteellisesti keskustelemaan kuolemasta tai ajattelemaan sitä.

Tosin kuolema ei ole mikään valoisa odote, mutta on selvää, että se vaikuttaa ihmisen jokapäiväiseen elämään. Kukapa meistä ei olisi kokenut murhetta ja syvää menetyksen tunnetta läheisen ystävän tai rakkaan sukulaisen kuoleman johdosta? Perheessä sattunut kuolemantapaus voi muuttaa koko perheen elämän toisenlaiseksi, tehdä lopun vakinaisista tuloista ja jättää jälkeenjääneet yksinäisyyden tai masennuksen valtaan.

Niin epämiellyttävä kuin kuolema voikin olla, se on kuitenkin jokapäiväinen ilmiö, joka sinun on pakko ottaa huomioon. Et voi lykätä joitakin tehtäviä loputtomiin. Huomenna voi olla liian myöhäistä.

Miten tämä on vaikuttanut sinuun? Ajaako elämän lyhyys sinut joskus yrittämään epätoivoisesti saada elämästä irti kaiken, minkä voit? Vai oletko omaksunut kohtalouskoon perustuvan näkemyksen ja päätellyt, että se, mikä on tullakseen, tulee?

KOHTALOUSKOON PERUSTUVA KÄSITYS

Monet ihmiset uskovat nykyään kohtalon hallitsevan elämää ja kuolemaa. Tämä on yli 477 miljoonan hindun perususkomus. Kohtalouskoon perustuvat käsitykset ovat itse asiassa yleismaailmallisia. Etkö olekin kuullut ihmisten sanovan: ’Sen piti tapahtua’, ’Hänen hetkensä koitti’ tai ’Hän pelastui, koska hänen aikansa ei ollut vielä tullut’? Tämäntapaisia lausuntoja kuulee usein onnettomuuksien yhteydessä. Ovatko ne tosia? Harkitsehan yhtä esimerkkiä:

Ollessaan näytöslennolla Pariisin ilmailunäyttelyn aikana vuonna 1973 neuvostoliittolainen ääntä nopeampi matkustajakone TU-144 räjähti ja surmasi miehistönsä. Suuria lentokoneen kappaleita sinkoutui Goussainvillen kylään Ranskassa. Eräs nainen oli siellä juuri sulkenut takanaan olevan makuuhuoneen oven, kun hylyn kappale tuli ulkoseinän läpi ja tuhosi täysin koko makuuhuoneen. Nainen ei loukkaantunut.

Toiset taas eivät pelastuneet. Uhrien joukossa oli erään vanhahkon naisen kolme lapsenlasta, mutta ei isoäitiä.

Kuolivatko nuo lapset ja muut, koska heidän ”aikansa” oli tullut? Pelastuivatko toiset, koska kohtalon oli määrä vaatia heidät omakseen vasta myöhemmin?

Ne, jotka vastaavat myönteisesti näihin kysymyksiin, uskovat, ettei mikään, mihin ihminen ehkä ryhtyy, voi estää hänen kuolemaansa, jos hänen ’aikansa’ on tullut. He ovat sitä mieltä, että kaikista varokeinoista huolimatta he eivät yksinkertaisesti voi paeta kohtaloaan. Tällainen näkemys oli myös muinaisilla kreikkalaisilla, jotka uskoivat, että ihmisen kohtaloa valvoi kolme jumalatarta – Klotho, Lakhesis ja Atropos. Klothon otaksuttiin kehräävän elämänlankaa, Lakhesis ratkaisi sen pituuden ja Atropos katkaisi sen, kun aika oli lopussa.

Onko sellainen kohtalouskoon perustuva näkemys järkevä? Kysy itseltäsi: Miksi kuolemaan johtavat tapaturmat vähenevät, kun turvallisuusmääräyksiä noudatetaan, ja lisääntyvät, kun niistä ei välitetä? Miksi suuren osan liikennekuolemista voidaan osoittaa johtuvan inhimillisestä huolimattomuudesta, juopumuksesta, erehdyksestä tai liikennerikkomuksista? Miksi ihmisten keskimääräinen elinikä on paljon pitempi sellaisissa maissa, joissa terveydenhoito on korkeatasoista ja ravinto hyvää, kuin maissa, joissa nämä ovat heikompilaatuisia? Miksi keuhkosyöpään kuolee enemmän tupakoitsijoita kuin tupakoimattomia? Miten tämä kaikki voisi johtua sokeasta kohtalosta, jota ei voida valvoa? Eikö asia ole sen sijaan siten, että siihen, mitä ihmiselle tapahtuu, on syynsä?

Eikö monien kuolemaan johtaneitten tapaturmien laita ole niin, että uhri sattumalta joutuu vaaralliseen tilanteeseen? Esimerkiksi: Mies lähtee kotoaan samaan aikaan jokaisena arkipäivänä. Eräänä aamuna, kun hän on ohittamassa naapurinsa taloa, hän kuulee kirkumista ja huutamista. Hän jouduttaa askeleitaan ja juuri, kun hän kääntyy nurkan taakse, häneen osuu harhaluoti. Hänen kuolemansa johtuu siitä, että hän sattuu tuohon kulmaukseen väärään aikaan; tilanne oli ennalta aavistamaton.

Havaittuaan, mitä todella tapahtuu jokapäiväisessä elämässä, Raamatun Saarnaajan kirjan viisas kirjoittaja sanoi: ”Taas minä tulin näkemään auringon alla, että ei ole juoksu nopsain vallassa, ei sota urhojen, ei leipä viisaitten, ei rikkaus ymmärtäväisten eikä suosio taitavain vallassa, vaan aika ja kohtalo kohtaa [aavistamattomat tapahtumat kohtaavat, Um] kaikkia.” – Saarn. 9:11.

Henkilö, joka ymmärtää tämän, ei jätä huomioon ottamatta turvallisuusmääräyksiä eikä antaudu tarpeettomasti vaaraan ajatellen olevansa turvassa kuolemalta niin kauan kuin hänen ”hetkensä” ei ole koittanut. Hän käsittää, että kohtalouskoon perustuva näkemys voi olla vaarallinen sekä hänelle itselleen että toisille. Viisaasti käytettynä tämä tietoisuus voi lisätä monella vuodella elämääsi.

Toisaalta kohtalouskoon perustuva näkemys voi johtaa tyhmänrohkeisiin tekoihin, ja lisäksi se voi tehdä ihmisen välinpitämättömäksi sellaisten tietojen suhteen, joilla voi olla syvällinen vaikutus häneen ja hänen perheeseensä.

ELÄMINEN VAIN NYKYISYYTTÄ VARTEN

Kohtalouskoon perustuvan näkemyksen ohella tämän 20. vuosisadan tapahtumat ovat vaikuttaneet ihmisten tekoihin.

Pysähdy hetkeksi harkitsemaan, mitä on tapahtunut. Miljoonat ihmiset ovat kuolleet sodan, rikollisuuden, mellakoiden ja nälänhädän uhreina. Elämää ylläpitävää ilmaa ja vettä on saastutettu hälyttävässä määrin. Näyttää siltä, että ihmisen elämää uhataan joka taholta. Eikä mikään anna meille todellista varmuutta siitä, että ihmiskunta kykenee ratkaisemaan ongelmansa lähitulevaisuudessa. Elämä näyttää epävarmalta. Mikä on seuraus?

Monet maapallon asukkaista elävät vain nykyisyyttä varten saadakseen kaiken mahdollisen irti nykyhetkestä. He tuntevat olevansa pakotetut tekemään niin, koska heistä tuntuu siltä, että he eivät voi toivoa koskaan saavansa mitään muuta elämää kuin sen mikä heillä nyt on. Raamattu kuvailee sattuvasti heidän asennettaan: ”Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme.” – 1. Kor. 15:32.

Yrittäessään paeta elämän kovaa todellisuutta he voivat ruveta käyttämään alkoholia tai huumeita. Toiset voivat koettaa purkaa elämän lyhyydestä johtuvia pettymyksiään ja huoliaan antautumalla kaikenlaisiin sukupuolisiin kokemuksiin – haureuteen, aviorikokseen, homoseksuaalisuuteen tai lesbolaisuuteen. Kirja Death and Its Mysteries (Kuolema ja sen salaisuudet) sanoo:

”Näyttää siltä, että tämä joukkokuoleman pelko vaivaa nykyään useampia normaaleja ihmisiä, ainakin alitajuisesti. Tämä selittää ainakin osaltaan meidän aikamme epäjärjestyksen, joka ilmenee aiheettomana rikollisuutena, vandalismina, eroottisuutena ja kiihkeänä elämäntahtina. Jopa nykyajan musiikki ja tanssit näyttävät ilmaisevan ihmiskunnan epätoivoa, ihmiskunnan, joka ei enää usko omaan tulevaisuuteensa.”

Mikä vaikutus on ollut sillä, että ihmiset elävät nykyisyyttä varten ikään kuin huomista ei ehkä olisikaan?

Ne, jotka antautuvat runsaaseen alkoholinkäyttöön ja juopotteluun, voivat hetkeksi unohtaa vaikeutensa. Mutta he uhraavat ihmisarvonsa ja päihtyneinä ollessaan vahingoittavat joskus itseään ja toisia. Ja seuraavana päivänä he huomaavat, että heillä on tuskallinen päänsärky niiden vaikeuksien lisäksi, joita heillä oli jo ennestään.

Huumeitten orjat maksavat myös korkean hinnan yrityksistään paeta todellisuutta. He kokevat usein pysyvän fyysisen ja henkisen vahingon. Ja ylläpitääkseen kallista tapaansa he voivat alentua varastamiseen tai prostituutioon.

Entä irralliset sukupuolisuhteet? Auttavatko ne ihmistä parantamaan osaansa elämässä? Päinvastoin: niiden hedelmiä ovat usein inhottavat sukupuolitaudit, ei-toivotut raskaudet, aviottomat lapset, abortit, särkyneet kodit, katkera mustasukkaisuus, riita ja jopa murhat.

Tietenkään kovin monet ihmiset eivät ole sortuneet viettämään irstasta elämää. Silti hekään eivät ole säästyneet siltä paineelta, joka johtuu sen tietoisesta tai alitajuisesta ymmärtämisestä, että heidän elämänsä päättyy. Tietoisina ajan rajallisuudesta he voivat yrittää mennä eteenpäin maailmassa niin nopeasti kuin mahdollista. Millaisin seurauksin? Heidän aineellisten omaisuuksien himoitsemisensa voi saada heidät uhraamaan henkilökohtaisen rehellisyyden. Raamatun sananlasku sanookin totuudenmukaisesti: ”Joka kiiruhtaa rikastumaan, ei jää viattomaksi.” (Sananl. 28:20, Um) Mutta ei siinä kaikki.

Aineellisen edistymisen hyväksi käytetään niin paljon aikaa ja energiaa, että aikaa jää hyvin vähän perheestä iloitsemiseen. Tosin lapset voivat saada kaikki haluamansa tavarat, mutta saavatko he tarvitsemansa ohjauksen ja ojennuksen voidakseen tulla vastuuntuntoisiksi nuoriksi miehiksi ja naisiksi? Vaikka monet vanhemmat tietävät käyttävänsä melko vähän aikaa lastensa kanssa, niin he eivät näe mitään syytä erikoiseen huoleen – ennen kuin se on liian myöhäistä. Sillä on tuskallista saada tietää, että oma poika on pidätetty tai että omalle teini-ikäiselle tyttärelle on tulossa avioton lapsi.

Eikö se, mitä nykyään tapahtuu, osoita selvästi, että huolimatta elämän lyhyydestä monien ihmisten on opittava tyydyttävämpi elämäntapa?

Kuoleman ilmeinen väistämättömyys ei saa kaikkia ihmisiä hylkäämään moraaliperiaatteita eikä se herätä kaikissa kohtalouskoon perustuvaa välinpitämättömyyttä. Päinvastoin, sadattuhannet ihmiset viettävät nykyään tervettä elämää, koska kuoleman odotteella ei ole heihin haitallista vaikutusta.

PAREMPI ELÄMÄNTAPA

Kuolema voi oikein ymmärrettynä opettaa meille jotakin arvokasta. Kun kuolema vaatii uhreja, me voimme hyötyä harkitsemalla syvällisesti omaa elämäntapaamme. Noin 3000 vuotta sitten eräs ihmiskunnan tarkkaavainen havainnoitsija korosti tätä seikkaa sanoen: ”Hyvä nimi on parempi kuin kallis öljy, ja kuolinpäivä parempi kuin syntymäpäivä. Parempi kuin pitotaloon on mennä surutaloon, sillä siinä on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa oleva painaa sen mieleensä. . . . Viisaitten sydän on surutalossa, tyhmien sydän ilotalossa.” – Saarn. 7:2–5.

Raamattu ei tässä suosittele surumielisyyttä pitäen sitä iloitsemista parempana. Sen sijaan se puhuu siitä nimenomaisesta ajasta, jolloin perhe suree jonkun jäsenensä kuolemaa. Silloin ei ole aika unohtaa jälkeenjääneitä omaisia ja jatkaa omaa juhlimistaan ja mässäilyään. Sillä samalla tavalla voi käydä meille kuin vainajallekin, jonka kaikista suunnitelmista ja toiminnoista kuolema on tehnyt lopun. Ihmisen on silloin viisasta kysyä itseltään: Miten käytän elämäni? Teenkö itselleni hyvän nimen tai maineen? Missä määrin minä edistän toisten onnellisuutta ja hyvinvointia?

Ei syntymämme hetkellä vaan elämämme aikana ’nimemme’ saa todellisen merkityksen ja siitä aletaan tunnistaa, millaisia me olemme ihmisinä. Ihminen, jonka sydän on ikään kuin ”surutalossa”, kiinnittää sydämestään huomiota elämäntapaansa riippumatta siitä, miten lyhyt hänen elämänsä voi olla. Hän pitää sitä hyvin arvokkaana. Hän ei heijasta sellaista pintapuolista, piittaamatonta henkeä, joka on ominaista siellä, missä mässäillään. Sen sijaan hän ponnistelee voidakseen viettää merkityksellistä, tarkoituksenmukaista elämää, ja siten hän lisää toisten onnellisuutta ja hyvinvointia.

Mistä ihminen voi tietää, nauttiiko hän nyt parhaasta mahdollisesta elämäntavasta, viettääkö hän todella tarkoituksenmukaista elämää? Sen selville saamiseksi tarvitaan epäilemättä mittapuuta arvosteluperusteeksi. Yhä useammat vilpittömät ihmiset kautta maailman tulevat siihen johtopäätökseen, että Raamattu on luotettava mittapuu. Heidän Raamatun tutkimisensa on auttanut heitä löytämään todellisen tarkoituksen elämälleen nyt ja antanut heille suurenmoisen tulevaisuudentoivon, toivon, johon sisältyy elämä vanhurskaissa olosuhteissa juuri tämän maan päällä. He ovat tulleet ymmärtämään, että Jumalan tarkoitus ihmiskunnan suhteen on elämä eikä kuolema.

[Kuva s. 11]

Hallitseeko kohtalo elämääsi, niin kuin muinaiset kreikkalaiset uskoivat?

3. luku

Ihminen luotiin elämään

JUMALA loi ihmisen elämään. Raamattu osoittaa tämän kuvaillessaan sitä, mitä Jumala varasi ensimmäisille ihmisvanhemmillemme, Aadamille ja Eevalle. Se kertoo meille, että Jehova Jumala asetti heidät kauniiseen puutarhakotiin, paratiisiin, joka sijaitsi yhdessä ”Eedeniksi” kutsutun alueen osassa. Tuo paratiisi sisälsi kaiken, mitä he tarvitsivat elääkseen jatkuvasti. 1. Mooseksen kirja, joka on Raamatun ensimmäinen kirja, sanoo tästä: ”Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaisia puita, ihania nähdä ja hyviä syödä, ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän- ja pahantiedon puun.” – 1. Moos. 2:9.

Huomaa, että tuossa ihastuttavassa paratiisissa ei ollut ’kuoleman puuta’ vaan ”elämän puu”. ”Elämän puu” oli muuttumattomana takeena niiden elämän jatkumisesta, jotka valtuutettaisiin syömään siitä. Aadamilla ja Eevalla ei ollut mitään syytä tuntea sairaalloista pelkoa kuoleman mahdollisuuden vuoksi. Niin kauan kuin he pysyisivät kuuliaisina Luojalleen ja olisivat syömättä kielletystä ”hyvän- ja pahantiedon puusta”, heidän elämänsä ei tulisi päättymään. – 1. Moos. 2:16, 17.

Mutta onko se, mitä Raamattu sanoo ihmisen luomisesta loputonta elämää varten, sopusoinnussa sen kanssa, mitä me voimme nyt nähdä elämästä? Eivätkö tosiasiat osoita, että ihmiset ovat olleet kuolevaisia tuhansien vuosien ajan? Osoittavat kyllä, mutta oletko tiennyt, että omassa ruumiinrakenteessasi on todisteita, jotka viittaavat siihen, että sinulla pitäisi olla paljon pitempi elinikä kuin nykyään on tavallista?

Ajattele esimerkiksi ihmisen aivoja. Onko ne suunniteltu vain seitsemänkymmenen tai kahdeksankymmenen vuoden elinikää varten? On kiinnostavaa panna merkille, että biokemisti Isaac Asimov lausuessaan ajatuksensa aivojen suorituskyvystä huomautti, että aivojen arkisto voi ”tallettaa täydellisesti kaikki ihmisen elinaikanaan todennäköisesti hankkimat tiedot ja muistikuvat – ja jopa miljardi kertaa sen määrän”.

Onko johdonmukaista, että ihmisen aivoilla on kyky varastoida tietoja miljardi kertaa enemmän kuin hän voi käyttää sinä aikana, jonka hän nykyään keskimäärin elää? Eikö tämä pikemminkin osoita, että ihminen luotiin elämään niin kauan, että se vaati aivoja, joiden muisti olisi rajaton?

Eikä tässä ole suinkaan kaikki.

VAIN IHMISELLÄ ON KÄSITE IKUISUUDESTA

Tässä yhteydessä on merkille pantavaa, että Raamattu asettaa vain ihmisen – ei minkään muun maapallon luomuksen – eteen loputtoman elämän mahdollisuuden. Itse asiassa se sanoo, että käsite menneisyyden tai tulevaisuuden määräämättömästä ajasta eli iankaikkisuudesta on vain ihmisen tajuttavissa. Raamatussa olevan Saarnaajan kirjan henkeytetty kirjoittaja sanoi: ”Minä olen katsonut sitä työtä, minkä Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseään rasittaaksensa. Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä.” – Saarn. 3:10, 11.

Jos se, mitä Raamattu sanoo ihmisestä, on totta, meidän pitäisi voida nähdä siitä todisteita. Näemmekö me? Onko ihminen eläinten jyrkkä vastakohta? Pohtiiko vain ihminen vakavasti tulevaisuutta, onko hän yksin kiinnostunut siitä työskennellen sen hyväksi? Suhtautuuko hän kuolemaan eri tavalla kuin eläimet osoittaen, että vain hän arvostaa sitä, mitä elämä on merkinnyt hänelle menneisyydessä ja mitä se voisi merkitä tulevaisuudessa?

Kieltämättä kaikki elolliset pitävät kiinni elämästä. Vaistomaisesti eläimet, joita toiset eläimet syövät, koettavat välttää saalistajiaan joko pakenemalla tai piiloutumalla. Monet eläimet taistelevat suojellakseen poikasiaan kuolemasta silloinkin, kun ne näyttävät joutuvan vastakkain ylivoimaisen vihollisen kanssa. Kaniinien tiedetään antaneen niin kovia potkuja, että ne ovat iskeneet pesukarhuja maahan. Yhdysvaltojen länsiosissa erään naarasantiloopin nähtiin puolustavan menestyksellisesti vasaansa sutta vastaan. Sen terävät sorkat vahingoittivat pedon takaruumista ja iskivät hampaat sen suusta. Kun susi yritti pakoon, antilooppi hyppäsi sen selkään ja polki sen kuoliaaksi.

Tuollaisella vaistomaisella reaktiolla kuolemanuhkaa vastaan on elintärkeä osuus eläinten hengissä säilymisessä. Mutta merkitseekö se sitä, että eläimet arvostavat menneisyyttä ja tulevaisuutta samalla tavalla kuin ihminen?

Kuten tiedämme, ihminen voi miettiä menneisyyttä ja suunnitella tulevaisuutta. Oman kotinsa rauhassa hän voi muistella poikavuosiaan – kepposiaan, pettymyksiään, epäonnistumisiaan, menestyksiään ja ilojaan. Hän voi suunnitella tulevaisuutta – uuden talon rakentamista, huonekalujen ostamista, millaisen koulutuksen hän haluaisi antaa lapsilleen ja niin edelleen. Mutta voiko esimerkiksi koira muistella pentuvuosiaan, niitä lapsia, jotka silloin leikkivät sen kanssa, miten se kasvoi täysi-ikäiseksi ja alkoi paritella? Kirjassa ”Eläimet ovat aivan erilaisia” Hans Bauer osoittaa, mitä tutkimus on paljastanut:

”Se [koira] tarvitsee aina todellisen aistivaikutelman voidakseen muistaa aikaisempia tapahtumia. Se on esimerkiksi voitu joskus ottaa mukaan johonkin vieraaseen kaupunkiin, jossa se on saanut joitakin kokemuksia. Palattuaan kotiin se unohtaa saamansa vaikutelmat. Mutta kun se palaa takaisin samaan paikkaan, se muistaa ne. Yksi ihmisen erikoisuuksia ja etuisuuksia eläinten psykologiseen rakenteeseen verrattuna onkin se, että ihmisen muistin sisältämät asiat eivät liity jokapäiväisen elämän tarpeisiin vaan sulautuvat tietoisuuden kokonaisvirtaan.”

Niinpä eläimet eivät voi ihmisen tavoin milloin tahansa muodostaa mielikuvaa menneistä tapahtumista.

Mutta voivatko ne tehdä tulevaisuuden suunnitelmia? Eivätkö hamsterit, jotkut muurahaiset, oravat ja muut eläimet varastoi tai kätke ruokatarvikkeita myöhempää käyttöä varten? Eikö se ole suunnittelemista tulevaisuutta varten, jotta puute ei yllättäisi niitä talvella? ”Ei”, sanoo edellä mainittu kirjoittaja ja esittää seuraavat tosiasiat väitteensä tueksi:

”Ne eivät tiedä, mitä ne tekevät tai miksi ne tekevät sen. Ne toimivat yksinomaan synnynnäisen vaiston varassa, mistä on todistuksena se, että myös vanhemmistaan hyvin varhain erotetut eläimet, joita on pidetty häkeissä, alkavat ’varastoida’ syksyllä. Ne eivät ole tulleet tuntemaan talvea eivätkä ne tule kärsimään ravinnon puutetta tulevina kuukausina. Siitä huolimatta ne ’hamstraavat’ pelkän ’hamstraamisen’ takia.”

Tehden yhteenvedon ihmisen ja eläinten välisestä vastakohtaisuudesta hän sanoo:

”Eläinten maailma käsittää siis yksinomaan nykyhetken sanan kaikkein ahtaimmassa merkityksessä. Niiden huomio voidaan helposti kääntää kaikkein kiehtovimmistakin kohteista toisiin, joilla sillä hetkellä on välittömämpi vetovoima, eikä se enää koskaan myöhemmin palaa edelliseen.” – Tiere sind ganz anders.

Todellakin, vain ihmisellä on käsite ”määräämättömästä ajasta”, kyky pohtia menneitä ja katsoa eteenpäin kohti tulevaisuutta ja laatia suunnitelmia sen varalle.

Koska eläimet elävät vain nykyhetkessä, kuolema ei ilmeisestikään ole niille sellainen murhenäytelmä kuin ihmisille. Eläimet näyttävät reagoivan kuolemaan kuin luonnolliseen tapahtumainkulkuun.

Esimerkiksi Serengetin kansallispuistossa tarkkailtiin kerran naarasleijonaa, jolla oli kolme pentua. Kun naarasleijona oli poissa, pennut makasivat tiheikön kätkössä. Silloin tuli paikalle kaksi urosleijonaa toiselta alueelta. Löydettyään piilossa olevat pennut ne tappoivat kaikki kolme. Ne söivät yhden, veivät toisen mennessään ja jättivät kolmannen maahan. Mitä naarasleijona teki palattuaan ja nähtyään jäljelle jääneen kuolleen pentunsa? Se ei osoittanut mitään surua, ei mitään kiihtymystä, vaan ainoastaan nuuhki jäljelle jääneen kuolleen pentunsa ruumista – ja sitten söi sen.

On myös merkille pantavaa, että eläimet, joita leijonat saalistavat, eivät ilmaise kauhua nähdessään leijonan jonkin matkan päässä. Kun leijona on saanut ateriansa, niin eläinlauma palaa kohta tavanomaisiin puuhiinsa. Voivatpa saaliseläimet mennä noin neljänkymmenen metrin päähän näkyvissä olevasta leijonasta.

IHMINEN PITÄÄ KUOLEMAA LUONNOTTOMANA

Miten eri tavalla ihminen suhtautuukaan kuolemaan! Useimmille vaimon, aviomiehen tai lapsen kuolema on elämän järkyttävin kokemus. Syvästi rakastetun henkilön kuolema järkyttää ihmisen koko tunne-elämän pitkäksi aikaa.

Niidenkin ihmisten, jotka väittävät, että ’kuolema on luonnollinen ihmisille’, on vaikea tunnustaa sitä ajatusta, että heidän oma kuolemansa merkitsee heille kaiken loppua. Lääketieteellinen aikakauslehti The Journal of Legal Medicine huomauttaa: ”Psykiatrit ovat yleensä yksimielisiä siitä, että ihminen kieltää kuoleman alitajuisesti silloinkin, kun se näyttää väistämättömältä.” Niinpä eräs nuori, vannoutunut ateisti lausui ennen teloitustaan, että puhtaasti järjelliseltä kannalta katsottuna hänen kuolemansa ei merkitse ’muuta kuin lyhyen mutta kiihkeän elämän ehdotonta päättymistä’. Mutta sitten hän lisäsi, että hänen oli vaikeaa, jopa mahdotonta, ’myöntää, että kaikki häviäisi olemattomuuteen’.

Niin voimakas on ihmisen halu osallistua tulevaan toimintaan, että lukuisat ihmiset ovat järjestäneet niin, että heidän ruumiinsa jäädytetään heidän kuoltuaan. Sen alkukustannukset voivat olla yli 30000 mk, minkä lisäksi on maksettava 4000 markkaa vuodessa ruumiin pitämisestä jäädytettynä. Ruumiita on jäädytetty siinä toivossa, että tiedemiehet voisivat joskus herättää ne jälleen eloon. Tietenkään tiedemiehet eivät ole tällä hetkellä missään päässeet lähellekään sellaisen aikaansaamista. Kuitenkin pelkkä ajatus, että se ehkä voisi olla mahdollista, on saanut jotkut ryhtymään toimenpiteisiin ruumiinsa säilyttämiseksi suurin kustannuksin.

Koska ihmisten on vaikea myöntää, että kuolema lopettaa kaiken, heillä on kaikkialla halu säilyttää vainajien muisto ja haudata heidän ruumiinsa juhlamenoin. Kirja Funeral Customs the World Over (Hautajaistapoja eri puolilla maailmaa) toteaa:

”Ei ole ainuttakaan ihmisryhmää, olkoon se miten äärimmäisen alkeellinen tai toisaalta miten sivistynyt tahansa, joka täysin omissa oloissaan ja omien mahdollisuuksiensa mukaan eläessään ei hautaisi jäseniään juhlamenoin. Niin ilmeinen on tämä yleismaailmallinen totuus hautausseremonioista, että näyttää olevan järkevää päätellä sen johtuvan ihmisluonteesta. Se on ’luonnollista’, normaalia, järkevää. Se tyydyttää syvän yleismaailmallisen tarpeen. Sen suorittaminen näyttää ’oikealta’, ja sen suorittamatta jättäminen varsinkin niille, joita perhe, tunteet, yhdessä asuminen, yhteiset kokemukset tai muut siteet kiinteästi yhdistävät, näyttää ’väärältä’, luonnottomalta laiminlyönniltä, jota täytyy puolustella tai jota on hävettävä.”

Mitä tämä teos päättelee yleismaailmallisista hautajaistavoista? Siinä jatketaan:

”Tämä on niin totta, että ihmisen moniin määritelmiin voitaisiin lisätä vielä yksi. Hän on olento, joka hautaa vainajansa juhlamenoin.”

Huolimatta kaikesta tästä vainajat kuitenkin lopulta unohdetaan täysin sukupolvien vaihtuessa. Niitäkään, jotka ovat tehneet itselleen huomattavan nimen historiassa satoja vuosia sitten, ei ihmisinä yleensä enää muisteta. Heillä ei ole enää vaikutusvaltaa toisiin. Esimerkiksi sellaisilla mahtavilla vanhan ajan hallitsijoilla kuin Nebukadnessarilla, Aleksanteri Suurella ja Julius Caesarilla ei enää ole vaikutusta meidän jokapäiväiseen elämäämme, vaikka he aikanaan vaikuttivat miljoonien aikalaistensa elämään. Tarkkanäköinen Raamatun Saarnaajan kirjan kirjoittaja tunnusti sen kaunistelemattoman totuuden, että kuolleet unohdetaan aikanaan. ”Ei jää muistoa esi-isistä; eikä jälkeläisistäkään, jotka tulevat, jää muistoa niille, jotka heidän jälkeensä tulevat.” (Saarn. 1:11) Jo se tosiasia, että ihminen tekee kaikkensa tullakseen muistetuksi, vaikka hän tietää, että hänet lopulta unohdetaan, osoittaa, että hänen halunsa elää, vaikkapa vain muistoissa, on hänelle luontainen.

IHMISEN KUOLEMA EI NÄYTÄ JÄRKEVÄLTÄ

Ottaen huomioon ihmisen yleisen suhtautumisen kuolemaan, hänen hämmästyttävät mahdollisuutensa muistamisen ja oppimiskyvyn alalla ja hänen sisäisen iankaikkisuuden tajunsa, eikö ole ilmeistä, että hänet on luotu elämään? Vain jos me hyväksymme Raamatun selityksen, jonka mukaan ihmisen nykyinen kuolevainen tila ei ole koskaan ollut osa Jumalan alkuperäistä tarkoitusta, me voimme ymmärtää asiat, jotka olisivat muuten hyvin hämmentäviä. Ajattele esimerkiksi eräitten kasvien ja eläinten elinikää, joka suuresti ylittää ihmisen eliniän.

Puu voi elää satoja vuosia ja toiset niistä, kuten mammuttipetäjät ja vihnemännyt, tuhansia vuosia. Ei ole harvinaista, että jättiläiskilpikonna elää yli 150 vuotta. Miksi pitäisi olla näin? Miksi ajattelukyvyttömät puut ja järkeä vailla olevat kilpikonnat elävät kauemmin kuin älyllinen ihminen?

Ja eikö ihmisen kuolema ole kaiken lisäksi hirvittävää tuhlausta? Vaikka pieni osa ihmisen tiedosta ja kokemuksesta on voinut siirtyä toisille, niin jälkipolvet menettävät niistä suurimman osan. Henkilö on voinut olla esimerkiksi huomattava tiedemies, nerokas arkkitehti tai taitava muusikko, taidemaalari tai kuvanveistäjä. Hän on voinut opettaa toisia. Mutta kun hän kuolee, ei kenelläkään ole kaikkia hänen kykyjään ja kokemuksiaan. Hän on voinut olla kehittämässä jotakin uutta ratkaistuaan monia ongelmia. Niiden, jotka olisivat voineet hyötyä hänen hankkimastaan tiedosta ja kokemuksesta, täytyy nyt ehkä oppia kokeilemalla ja erehtymällä – kunnes kuolema katkaisee heidänkin työnsä. Koska tiedon ala on hyvin laaja, niin miksi ihmiskunnan täytyy työskennellä sellaisen ylimääräisen vaikeuden alaisena, että kokeneet henkilöt temmataan siltä pois, kun heistä tulee kuoleman uhreja?

Lisäksi väite, jonka mukaan ihmisen oli määrä elää vain muutamia vuosia maan päällä ja sitten kuolla, ei ole sopusoinnussa sen uskomuksen kanssa, että Luoja on rakkaudellinen. Miksi ei? Koska se merkitsisi sitä, että Luoja huolehtii enemmän eräistä älyä vailla olevista kasveista ja mykistä eläimistä kuin ihmisistä, jotka voivat osoittaa rakkautta ja arvostusta. Se merkitsisi myös, että hän ei tuntisi sääliä ihmisiä kohtaan, joihin kuolema koskee kipeämmin kuin mihinkään muuhun maallisen elämän muotoon.

Jos nykyinen elämä olisi todella kaikki, mitä on, ja jos Jumala olisi todella tarkoittanut elämän tällaiseksi, niin miten me voisimme rakastaa häntä? Miten me voisimme tulla vedetyiksi Hänen tykönsä, joka tekisi meille mahdottomaksi käyttää kaikkia mahdollisuuksiamme? Eikö olisi epäystävällistä, että hän antaisi ensin suunnattoman mahdollisuuden hankkia tietoa ja sitten tukahduttaisi sen käytön?

Mutta jos ihmiset tehtiin jatkuvaa elämää varten, niin he tarvitsevat vastauksen kysymykseen: miksi ihminen kuolee? Ja he tarvitsevat tyydyttävän vastauksen voidakseen ymmärtää, miksi Jumala on sallinut kuoleman vaatia ihmisuhreja tuhansien vuosien ajan. Tämä voi hyvinkin poistaa vakavan esteen, joka on pidättänyt ihmistä pääsemästä hyvään suhteeseen Luojan kanssa ja löytämästä nyt elämän tosi tarkoitusta ja iloa.

Mutta miten me voimme tietää varmasti kuoleman syyn?

[Kuva s. 24]

MIKSI IHMINEN ELÄÄ NIIN VÄHÄN AIKAA?

Huolimatta hämmästyttävästä oppimiskyvystään ihmiset elävät vain 70–80 vuotta

Joutsentenkin tiedetään elävän yli 80 vuotta

Vaikka kilpikonnilla ei ole järkeä, ne elävät yli 150 vuotta

Jotkin puut elävät tuhansia vuosia

4. luku

Miten vanhuus ja kuolema ilmaantuivat?

VAIKKA vanhuutta ja kuolemaa yleisesti pidetään normaaleina, ne kuitenkin saattavat ihmisen ymmälle. Tämä ilmenee siitä, että ihmiset ovat vuosisatoja kertoneet legendoja, joissa yritetään selittää, miksi ihmiset vanhenevat ja kuolevat.

Erään vanhan kreikkalaisen tarun yksi versio kertoo Pandora-nimisestä naisesta, joka avasi lippaan tai ruukun, joka hänen oli käsketty pitää suljettuna. Tämän teon sanotaan vapauttaneen ”vanhuuden”, ”sairauden”, ”mielenvikaisuuden” ja muut ”ilkeydet”, jotka siitä lähtien ovat vaivanneet ihmiskuntaa.

Australiassa jotkut alkuasukasheimot uskovat, että ihmisten piti alun perin elää ikuisesti. Heidän piti kuitenkin pysytellä erossa yhdestä ontosta puusta. Kun villimehiläiset tekivät tuohon puuhun pesänsä, naiset alkoivat himoita niiden hunajaa. Välittämättä miesten varoituksesta eräs nainen iski sotakirveellä puuta. Silloin puusta lensi legendan mukaan suuri lepakko. Lepakko oli ”Kuolema”. Vapauduttuaan puusta se alkoi vaatia omakseen jokaisen, jota se kosketti siivillään.

On merkille pantavaa, että toisten, laajalle levinneitten kansojen legendat kertovat samalla tavalla kuoleman johtuneen tottelemattomuudesta, johon on usein ensin sekaantunut nainen.

MISTÄ SAMANKALTAISUUDET JOHTUVAT?

Lukiessaan noita taruja jotkut voivat olla taipuvaisia sijoittamaan Raamatun selityksen vanhuuden ja kuoleman syistä samaan luokkaan. He voivat jopa viitata siihen, että joissakin suhteissa nuo tarut näyttävät olevan Raamatun kertomuksen kaltaisia. Mutta miksi noita yhtäläisyyksiä on olemassa? Onko mahdollista, että näillä legendoilla on tosiasiallinen lähtökohta, jota on vain vääristelty?

Raamattu itse auttaa saamaan vastaukset näihin kysymyksiin. Se osoittaa muinaisen Kaldeassa sijaitsevan Baabelin olevan paikka, mistä ihmiset, jotka kapinoivat Jumalaa vastaan uhmaamalla hänen käskyjään, hajaantuivat. (1. Moos. 11:2–9) Raamatulliset sukutaulut osoittavat tämän tapahtuneen aikana, jolloin maan päällä oli joitakuita miehiä, jotka Jumalan uskollisina palvelijoina tiesivät totuuden elämästä ja syyn kuolemaan. (1. Moos. 6:7, 8; 8:20, 21; 9:28; 10:1–9; 11:10–18; 1. Aikak. 1:19) Koska kuitenkin useimmat suhtautuivat välinpitämättömästi totuuteen, joka koski Jumalan tarkoitusta ihmisen suhteen, niin heidän voitiin tuskin odottaa säilyttävän täsmällistä totuutta siitä, miten kuolema ilmaantui. Kun he hajaantuivat ja aikaa kului, niin tosiasiat vääristyivät ja niihin lisättiin mielikuvitusta: kehittyi taruja. Näiden tarujen selitykset vanhenemisen ja kuoleman syistä ovat erilaisia, mutta kaikissa on havaittavissa yhteinen lähtökohta.

Tämä ei ole pelkkää otaksumaa. Saatavissa olevat todisteet osoittavat selvästi, että uskonnolliset tarut, nekin, jotka koskevat kuolemaa, ovat peräisin samasta lähteestä. Eversti J. Garnier toteaa kirjassaan:

”Ei pelkästään egyptiläisten, kaldealaisten, foinikialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten vaan myös hindujen, Kiinan ja Tiibetin buddhalaisten, goottien, anglosaksien, druidien, meksikolaisten ja perulaisten, Australian alkuasukkaiden ja jopa Etelämeren saarien luonnonkansojen on täytynyt saada uskonnolliset käsityksensä samasta lähteestä ja samasta keskuspaikasta. Me tapaamme kaikkialta mitä hätkähdyttävimpiä samankaltaisuuksia uskonnollisissa menoissa, seremonioissa, tavoissa, perinteissä ja heidän vastaavien jumaliensa ja jumalattariensa nimissä ja suhteissa.” – The Worship of the Dead.

Ja mikä paikka on tämä yhteinen lähde? Viittaavatko todisteet Kaldeaan, kuten Raamattu antaa ymmärtää? Professori George Rawlinson toteaa:

”Kaldealaisen järjestelmän hätkähdyttävä samankaltaisuus klassisen [ensi sijassa kreikkalaisen ja roomalaisen] mytologian kanssa näyttää ansaitsevan erityisen huomion. Tämä samankaltaisuus on liian yleinen ja joissakin suhteissa liian kiinteä, jotta voitaisiin otaksua pelkän sattuman aiheuttaneen tämän yhdenmukaisuuden. Kreikan ja Rooman samoin kuin kaldealaisten panteoneissa tunnustetaan sama yleinen [jumalien ja jumalattarien] ryhmitys; sama sukuhistoriallinen peräkkäisyys on usein havaittavissa, ja joissakin tapauksissa klassisten jumaluuksien tutut nimet ja arvonimetkin sallivat mitä omituisimpia kaldealaisiin lähteisiin perustuvia kuvauksia ja selityksiä.”

Minkä johtopäätöksen hän siis tekee tästä? Hän sanoo:

”Me voimme tuskin päätellä tästä muuta kuin sen, että tavalla tai toisella hyvin varhaisista ajoista lähtien on tapahtunut uskonnollisten käsitysten siirtymistä ja että mytologisia käsitteitä ja ajatuksia on vaihdettu Persianlahden rannoilta [missä muinainen Baabel sijaitsi] maihin, joiden rantoja Välimeri huuhtelee.”

Näin ollen se, miten Raamattu osoittaa uskonnollisten käsitysten kehittyneen, on sopusoinnussa muiden historiallisten todisteitten kanssa. Jos Raamattu todella on säilyttänyt täsmällisenä sen totuuden, jonka uskonnolliset tarut myöhemmin vääristelivät, Raamatun kertomuksen pitäisi vedota meidän ajattelukykyymme. Kertomuksen pitäisi olla järkevä. Onko se?

ELÄMÄ RIIPPUU TOTTELEVAISUUDESTA

Tarkastellessaan vanhenemisen ja kuoleman syitä Raamatun ensimmäinen kirja, 1. Mooseksen kirja, ei aloita kertomustaan ”olipa kerran” -tyyliin, niin kuin sadut alkavat, vaan esittää tosiasiallisen selonteon. Se mainitsee todellisen paikan, Eedenin, jonka yleisen maantieteellisen sijainnin se ilmaisee mainitsemalla joitakin jokia. Kaksi niistä, Eufrat ja Tigris (Hiddekel), tunnetaan tänäkin päivänä. (1. Moos. 2:10–14) Raamatun ajanlaskun perusteella voidaan ajankohta määrittää vuodeksi 4026 eaa. tai vähän sen jälkeen. Lisäksi Raamatun maininta ensimmäisestä ihmisparista on tieteellisesti oikea. Julkaisu The Races of Mankind (Ihmisrodut) toteaa:

”Raamatun kertomus Aadamista ja Eevasta, koko ihmissuvun isästä ja äidistä, esitti vuosisatoja sitten saman totuuden, minkä tiede on osoittanut nykyään: että kaikki maan kansat ovat yhtä perhettä ja yhteistä sukujuurta.”

Kerrottuaan millä tavalla ensimmäinen ihminen sai elämän Raamatun kertomus osoittaa, että Luoja, Jehova Jumala, antoi ihmiskunnalle alun puistomaisessa kodissa. Hän asetti ihmisen eteen loputtoman elämän mahdollisuuden, vaikka hän samalla teki siitä nauttimisen ehdolliseksi. Jumala sanoi miehelle: ”Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” – 1. Moos. 2:16, 17.

Se oli yksinkertainen käsky. Eikö meidän kuitenkin olisi pitänyt odottaakin sellaista? Mies, Aadam, oli yksin siihen aikaan. Elämä oli yksinkertaista, mutkatonta. Toimeentulosta ei ollut huolta. Ei ollut ahnetta kaupallista järjestöä painostamassa. Ensimmäisen ihmisen syntisten taipumusten valvomiseksi ei tarvittu monimutkaisia lakeja. Täydellisenä ihmisenä Aadamilla ei ollut syntisiä taipumuksia.

Niin yksinkertainen kuin tämä käsky olikin, se sisälsi moraalisia kysymyksiä, joilla on vakavat vaikutukset. Ensimmäisten ihmisten tottelemattomuus Jumalan käskyä kohtaan olisi merkinnyt kapinaa häntä kohtaan Hallitsijana. Miten niin?

Jumalan kielto teki ”hyvän- ja pahantiedon puun” hedelmän syömisen vääräksi. Puussa ei ollut mitään myrkyllisiä ominaisuuksia. Sen hedelmä oli terveellinen, kirjaimellisesti ”hyvä syödä”. (1. Moos. 3:6) Siksi Jumalan tätä puuta koskeva kielto yksinkertaisesti tähdensi ihmisen sopivaa riippuvaisuutta Luojastaan Hallitsijana. Tottelemalla ensimmäinen mies ja nainen olisivat voineet osoittaa kunnioittavansa Jumalan oikeutta tehdä heille tunnetuksi, mikä oli ”hyvää” eli Jumalan hyväksymää ja mikä oli ”pahaa” eli Jumalan tuomitsemaa. Heidän tottelemattomuutensa merkitsi sen tähden kapinaa Jumalan suvereenisuutta vastaan.

Jehova Jumala julisti, että rangaistus sellaisesta kapinasta olisi kuolema. Oliko se liian ankara rangaistus? Eivätkö monet maailman maat pidä oikeutenaan kuolemanrangaistuksen säätämistä joistakin rikoksista? Kuitenkaan nuo maat eivät voi antaa kenellekään elämää eivätkä loputtomasti ylläpitää sitä. Mutta ihmisen Luoja voi. Ja hänen tahdostaan Aadam ja Eeva tulivat olemassaoloon. (Ilm. 4:11) Eikö siis ollut oikein, että elämän Antaja ja Ylläpitäjä määräsi, että tottelemattomuus häntä kohtaan ansaitsee kuoleman? Varmasti! Sitä paitsi vain hän käsitti täysin, miten vakavat vahingolliset seuraukset hänen lakiensa rikkomisesta olisi.

Tottelemalla tätä kieltoa Aadam ja Eeva, ensimmäinen ihmispari, olisivat voineet osoittaa arvostuksensa ja kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan kaikesta, mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen. Oikeisiin vaikuttimiin perustuva tottelevaisuus olisi estänyt heitä tulemasta itsekkäiksi ja unohtamasta Hyväntekijäänsä, Jumalaa.

Kielto oli sen luonteinen kuin voisimme odottaakin rakkauden ja oikeudenmukaisuuden Jumalalta. Se ei ollut kohtuuton. Hän ei riistänyt heiltä elämän välttämättömyyksiä. He saattoivat tyydyttää ravinnontarpeensa monista muista puista. Aadamilla ja Eevalla ei ollut siis mitään syytä tuntea tarvitsevansa ”hyvän- ja pahantiedon puuta”.

Kertomus osoittaa kuitenkin, että eräänä päivänä, kun Eeva ei ollut miehensä seurassa, hän lankesi petoksen uhriksi ja söi kiellettyä hedelmää.a Myöhemmin Eevan onnistui taivuttaa miehensäkin rikkomaan hänen kanssaan Jumalan lakia. – 1. Moos. 3:1–6.

Nyt joku saattaa väittää, että Jumala olisi voinut suhtautua suvaitsevammin tähän ensimmäisten ihmisten kapinaan. Joku voisi sanoa, että hän olisi voinut ummistaa silmänsä heidän rikkomukseltaan ja jättää sen rankaisematta. Mutta olisiko se ollut paras tapa? Eikö ole totta, että kun ihmiset eivät ole pitäneet lakeja voimassa nykyään, oikeudenmukaisia lakeja on alettu halveksua ja rikollisuus ja väkivalta ovat lisääntyneet? Se, että Jumala olisi jättänyt Aadamin ja Eevan rikkomuksen rankaisematta, olisi merkinnyt heidän ja heidän jälkeläistensä rohkaisemista jatkamaan laittomuutta. Se olisi tehnyt Jumalan vastuulliseksi sellaisista teoista.

Lisäksi liika suvaitsevaisuus olisi asettanut Jumalan sanan luotettavuuden kyseenalaiseksi. Se olisi antanut sellaisen vaikutelman, ettei hän tarkoita, mitä sanoo, ja että hänen lakejaan voidaan siksi rikkoa rankaisematta.

Näin ollen on ilmeistä, että ainoa oikea ja vanhurskas menettely Jumalan puolelta oli se, että hän piti lakinsa voimassa ja antoi ensimmäisten ihmisten kärsiä oikeudenmukaiset seuraukset tahallisesta, harkitusta tottelemattomuudestaan. Ei sovi myöskään unohtaa, että he eivät osoittaneet mitään katumuksen merkkejä. Heissä ei havaittu mitään todisteita sydämen muutoksesta.

PERUSSYY – SYNTI

Kapinoimalla Jumalaa vastaan Aadam ja Eeva katkaisivat hyvät suhteensa häneen. Heillä ei ollut tuhoutumatonta, kuolematonta elämää. Raamattu sanoo, että voimallaan Jumala ’asetti auringon, kuun ja tähdet olemaan aina ja iankaikkisesti’. (Ps. 148:3–6) Niin on ensimmäisen ihmisparinkin laita. Näiden ensimmäisten ihmisten elämän jatkuminen riippui Jumalasta.

Kieltäytymällä alistumasta Jumalan lain määräyksiin Aadam ja Eeva riistivät itseltään hänen elämää ylläpitävän voimansa. Lisäksi he olivat Jumalasta vieraantuneina vailla hänen jumalallista ohjaustaan ja opastustaan. Niinpä synti, joka oli vieroittanut Aadamin ja Eevan Jumalasta, aiheutti aikanaan heidän kuolemansa.

Mutta vaikka he olivat rikkoneet Jumalaa vastaan, heissä oli vielä suunnaton elinvoima. Tämä ilmenee siitä historiallisesta kertomuksesta, joka osoittaa Aadamin eläneen 930 vuotta. (1. Moos. 5:5) Kuitenkin Aadamissa toteutui seuraava varoitus: ”Sinä päivänä, jona sinä siitä [hyvän- ja pahantiedon puusta] syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman”, sillä Jumala tuomitsi Aadamin kuolemaan sinä päivänä. – 1. Moos. 2:17.

Tottelemattomuudellaan Aadam ihmiskunnan kantaisänä aiheutti kuoleman ei vain itselleen vaan myös syntymättömille jälkeläisilleen. Siksi Raamattu sanoo: ”Niinkuin yhden ihmisen kautta synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet.” – Room. 5:12.

Koska Aadam oli menettänyt täydellisyyden, hän ei voinut siirtää sitä jälkeläisilleen. Alusta alkaen hänen lapsillaan oli syntymästään saakka heikkouksia. Synnin vaikutukset hänen ruumiissaan tekivät hänelle mahdottomaksi tuottaa jälkeläisiä, joilla ei ollut rajoituksia ja heikkouksia. Tämä on sopusoinnussa Jobin 14:4:n kanssa: ”Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.” Siksi ihmisten nykyisen vanhenemisen ja kuoleman voidaan osoittaa johtuvan alun perin Aadamilta peritystä synnistä. Hänen jälkeläisinään he saavat sen palkan, jonka synti maksaa – kuoleman. – Room. 6:23.

Mitä se todella merkitsee? Tekeekö kuolema lopun ihmisen kaikista elintoiminnoista, vai jääkö jokin ihmisen osa elämään? Jatkuuko tietoinen olemassaolo ruumiin kuoleman jälkeen?

[Alaviitteet]

[Kartta s. 28]

(Ks. painettu julkaisu)

MONIEN MAIDEN MYTOLOGIA ON SAANUT ALKUNSA BAABELISTA

KREIKKA

BAABEL

AFRIKKA

INTIA

[Kuva s. 32]

Raamattu sanoo, että Jumala antoi ensimmäisille ihmisille loputtoman elämän odotteen

5. luku

Mikä sitten on ”sielu”?

MIKÄ sinä olet? Oletko oikeastaan kaksi persoonaa yhdessä – ihmisruumis, jolla on aivot, sydän, silmät, korvat, kieli ja niin edelleen, mutta onko sinussa sen lisäksi näkymätön hengellinen persoona, joka on täysin erossa lihaelimistöstäsi ja jota sanotaan ”sieluksi”? Jos näin on, mitä tapahtuu, kun sinä kuolet? Onko niin, että vain ruumiisi kuolee, mutta sielu elää edelleen? Mistä voit tietää sen varmasti?

Melkein kaikki uskonnot opettavat, että kuolema ei merkitse ihmisille koko olemassaolon päättymistä. Niin ei opeteta ainoastaan Pohjois- ja Etelä-Amerikan, Euroopan ja Australian niin sanotuissa kristityissä maissa vaan myös Aasian ja Afrikan ei-kristityissä maissa. Kirjassa Funeral Customs the World Over (Hautajaistapoja eri puolilla maailmaa) sanotaan: ”Useimpien kulttuuripiirien ihmiset uskovat, että kuollessa ruumiista eroaa jokin, joka jatkaa elämistä.”

Usko sielun kuolemattomuuteen on hyvin yleinen ei-kristillisissä uskonnoissa. Esimerkiksi pyhistä hindukirjoituksista arvostetuin, Bhagavadgita-runo, puhuu nimenomaan sielusta kuolemattomana. Se puolustelee sillä tappamista sodassa ja sanoo:

”Tiedetään, että tuon ikuisen,

häviämättömän ja mittaamattoman Yhden (sielun)

ruumiit ovat rajalliset.

Sen tähden taistele, oi Bharata!

Tietämätön on tuo,

joka pitää tätä ruumiissa asujaa tappajana,

ja samoin tuo, joka uskoo, että se voidaan tappaa.

Ei hän tapa eikä tule tapetuksi.

Ei hän ole syntynyt eikä hän kuole:

ja oltuaan olemassa ei hän milloinkaan lakkaa olemasta.

Hän on syntymätön, pysyväinen, ikuinen sekä ikiaikainen:

ei häntä surmata, vaikka ruumis tapetaan.”

– Bhagavadgita, II, 18–20.

Mutta mikä on tässä mainittu sielu? Vaikka hindut uskovat lujasti ihmissielun kuolemattomuuteen, he kuvailevat sen luonnetta epämääräisin sanakääntein. Swami Vivekanandan julkaisussa Hinduism sanotaan:

”Hindu uskoo, että jokainen sielu on ympyrä, jonka kehä ei ole missään, vaikka sen keskipiste on ruumiissa; ja että kuolema merkitsee ainoastaan keskipisteen siirtymistä ruumiista toiseen. Aineen olotila ei myöskään sido sielua. Se on olemukseltaan vapaa, rajaton, pyhä, puhdas ja täydellinen. Mutta syystä tai toisesta se havaitsee olevansa aineen kahleissa ja ajattelee itsestään aineena.”

Mikä sitten on yleinen uskomus kristikunnan kirkkojen jäsenten keskuudessa? Professori Cullmann (Baselin ja Pariisin Sorbonnen yliopistojen teologisesta tiedekunnasta) sanoo:

”Jos kysyisimme tavalliselta kristityltä nykyään (joko oppineelta tai oppimattomalta protestantilta tai katolilaiselta), minkä hän ymmärtää olevan Uuden testamentin opetus ihmisen kohtalosta kuoleman jälkeen, niin vastaus olisi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta: ’Sielun kuolemattomuus.’”

Kun kristikunnan kirkkojen jäseniltä kysytään, millainen ”sielu” on, he vastaavat epämääräisin ja hämärin sanakääntein. Heillä ei ole sen selvempää käsitystä kuolemattomasta sielusta kuin ei-kristillisten uskontojen kannattajilla. Tämä herättää kysymyksen: opettaako Raamattu, että sielu on ihmisen kuolematon osa?

ONKO SIELU KUOLEMATON?

Raamatussa sana ”sielu”, joka esiintyy monissa käännöksissä, on käännetty heprealaisesta sanasta nefeš ja kreikkalaisesta sanasta psykhé. (Ks. esim. Hes. 18:4 ja Matt. 10:28.) Samat heprealaiset ja kreikkalaiset sanat on käännetty myös ”olennoksi”, ”luomukseksi” ja ”persoonaksi”. Riippumatta siitä, kääntääkö sinun Raamattusi johdonmukaisesti alkukielen sanat ”sieluksi” (kuten Uuden maailman käännös kääntää), niiden raamatunpaikkojen tarkastelu, joissa sanat nefeš ja psykhé esiintyvät, auttaa sinua näkemään, mitä nuo sanat merkitsivät Jumalan kansalle vanhalla ajalla. Siten voit itse saada selville, millainen sielu todella on.

Kuvaillessaan ensimmäisen ihmisen Aadamin luomista Raamatun ensimmäinen kirja sanoo: ”Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu [nefeš].” (1. Moos. 2:7) Huomatkaamme, että Raamattu ei sano, että ’ihminen sai sielun’, vaan että ”ihmisestä tuli elävä sielu”.

Erosiko ensimmäisen vuosisadan kristillinen opetus tästä ”sielu”-käsitteestä? Ei. Siinä Raamatun osassa, jota yleisesti sanotaan ”Uudeksi testamentiksi”, lainataan Aadamin luomista koskeva lausunto tosiasiana: ”Niin on myös kirjoitettu: ’Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu.’” (1. Kor. 15:45) Tässä kohdassa esiintyy alkutekstissä ”sielua” vastaava sana psykhé. Näin ollen tässä raamatunkohdassa kreikkalainen sana psykhé samoin kuin heprealainen sana nefeš tarkoittaa ihmistä itseään eikä jotakin hänessä olevaa näkymätöntä henkeä. Jotkut raamatunkääntäjät ovatkin aivan oikein valinneet sellaiset sanat kuin ”olento”, ”luomus” ja ”persoona” kääntäessään 1. Moos. 2:7:n ja 1. Kor. 15:45:n. – New English Bible, Young’s Literal Translation, Revised Standard Version; vrt. The Bible in Living English, joka käyttää ”persoonaa” 1. Moos. 2:7:ssä mutta ”sielua” 1. Kor. 15:45:ssä.

On huomionarvoista, että sanoja nefeš ja psykhé käytetään myös eläimistä. Raamattu sanoo meri- ja maaeläinten luomisesta: ”Jumala sanoi: ’Viliskööt vedet eläviä olentoja [sieluja, Um], ja lentäkööt linnut maan päällä’ . . . Ja Jumala loi suuret merieläimet ja kaikkinaiset liikkuvat, vesissä vilisevät elävät olennot [sielut, Um] . . . ’Tuottakoon maa elävät olennot [sielut, Um], kunkin lajinsa mukaan, karjaeläimet ja matelijat ja metsäeläimet, kunkin lajinsa mukaan.’” – 1. Moos. 1:20–24.

Lausunnot, joissa eläimistä puhutaan sieluina, eivät rajoitu Raamatun ensimmäiseen kirjaan. Pyhän Raamatun ensimmäisestä kirjasta sen viimeiseen kirjaan asti eläimiä sanotaan sieluiksi. Raamatussa kehotetaan esimerkiksi ottamaan ”sotamiehistä, jotka sodassa olivat, aina viidestä sadasta yksi sielu [nefeš], ihmisistä, eläimistä, aaseista ja lampaista”. (4. Moos. 31:28, Vanha kirkkoraamattu [Vk]) ”Vanhurskas pitää huolta kotieläimensä sielusta [nefeš].” (Sananl. 12:10, Um) ”Jokainen elävä sielu [psykhé] meressä kuoli.” – Ilm. 16:3, vuonna 1913 väliaikaiseen käyttöön otettu suomennos (Väl).

”Sielu”-sanan käyttäminen eläimistä on täysin paikallaan. Se on sopusoinnussa sen kanssa, minkä uskotaan olevan heprealaisen nefeš-sanan perusmerkitys. Tuon sanan ymmärretään olevan johdettu juurisanasta, joka merkitsee ’hengittää’. Näin ollen ”sielu” on kirjaimellisesti ’hengittäjä’, ja eläimethän ovat hengittäjiä. Ne ovat eläviä, hengittäviä luomuksia.

Kun sanoja nefeš ja psykhé käytetään ihmisistä, ne tarkoittavat sangen usein koko ihmistä. Me luemme Raamatusta, että ihmissielu on synnytetty. (1. Moos. 46:18, Um) Se voi syödä tai paastota. (3. Moos. 7:20, Vk; Ps. 35:13, Um) Se voi itkeä ja nääntyä. (Jer. 13:17; Joona 2:8) Sielu voi vannoa, himoita ja pelätä. (3. Moos. 5:4, Vk; 5. Moos. 12:20, Vk, Väl; Apt. 2:43) Sielu voidaan varastaa. (5. Moos. 24:7, Vk) Sielua voidaan vainota, ja se voi joutua rautoihin. (Ps. 7:6, Vk, Väl; 105:18, Um) Eivätkö ne, jotka tekevät tai joille tehdään tällaista, ole lihallisia ihmisiä? Eivätkö tällaiset raamatunpaikat osoita selvästi, että ihmissielu on ihminen kokonaisuudessaan?

Monet 20. vuosisadan raamatunoppineet, katoliset, protestanttiset ja juutalaiset, ovat tulleet tähän johtopäätökseen. Huomaa mitä he sanovat:

”1. Mooseksen kirjan kuuluisa jae [2:7] ei sano, niin kuin usein on otaksuttu, että ihminen muodostuu ruumiista ja sielusta; se sanoo, että Jahve muodosti ihmisen maasta ottamastaan mullasta ja alkoi sitten elävöittää elotonta ruumista hänen sieraimiinsa puhaltamallaan elämänhengityksellä, niin että ihmisestä tuli elävä olento, mikä on kaikki, mitä nefeš [sielu] tässä merkitsee.” – H. Wheeler Robinson Regent’s Park Collegesta, Lontoosta, Vanhan testamentin tutkimusta käsittelevässä aikakauslehdessä Zeitschrift für die alttestamentliche Wissenschaft, 41. vsk., 1923.

”Ei pidä ajatella, että ihmisellä on sielu. Hän on sielu.” – E. F. Kevan, Lontoon Bible Collegen rehtori, The New Bible Commentary, 1965, 2. painos, s. 78.

”Sielu VT:ssa [Vanhassa testamentissa] ei merkitse osaa ihmisestä vaan koko ihmistä – ihmistä elävänä olentona. Samoin se merkitsee UT:ssa [Uudessa testamentissa] ihmiselämää: yksilön, tietoisen subjektin, elämää.” – New Catholic Encyclopedia, 1967, 13. osa, s. 467.

”Raamattu ei sano, että meillä on sielu. ’Nefeš’ on ihminen itse, hänen ravinnontarpeensa, hänen suonissaan virtaava veri, hänen olemuksensa.” – Tri H. M. Orlinsky heprealaisesta Union Collegesta, New York Times, 12.10.1962.

Tuntuuko sinusta oudolta, että eri uskontokuntien oppineet sanovat nykyään, että sielu on ihminen itse? Tätäkö sinulle on opetettu? Vai onko sinulle opetettu, että sielu on ihmisen kuolematon osa? Jos on, niin mikä vaikutus tällä opetuksella on ollut sinuun? Onko se saanut sinut käyttämään uskonnollisiin tarkoituksiin rahaa, jonka olisit muuten käyttänyt elämän välttämättömyyksiin? Olisiko mahdollista, että kirkkosi on ollut epärehellinen opetuksessaan? Kumpi on oikeassa – kirkko vai sen oppineet?

Jos oppineet ovat oikeassa sanoessaan, että ihmissielu on koko ihminen hänen liharuumiinsa mukaan luettuna, meidän tulisi odottaa Raamatun sanovan sielua kuolevaiseksi. Sanooko se? Sanoo. Raamattu puhuu nefešin eli sielun ’säästämisestä’ ja ’pelastamisesta’ kuolemasta. (Ps. 78:50; 116:8; Jaak. 5:20) Me luemme myös: ”Älkäämme lyökö hänen sieluaan kuoliaaksi.” (1. Moos. 37:21, Um) ”Sen miehentappajan, joka vahingossa lyö sielun kuoliaaksi, täytyy paeta sinne.” (4. Moos. 35:11, Um) ”Heidän sielunsa kuolee nuoruudessa.” (Job 36:14) ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” – Hes. 18:4, 19.

Mutta onko mahdollista, että ainakin joissakin raamatunkohdissa ”sieluksi” käännetyt alkukielen sanat tarkoittaisivat jotakin, joka poistuu ruumiista kuolinhetkellä ja on kuolematon? Mitä on sanottava seuraavista raamatunkohdista? ”Mutta kun hänen henkensä [sielunsa, Um] oli lähtemäisillään, sillä hänen oli kuoltava, antoi hän hänelle nimen Benoni.” (1. Moos. 35:18) ”Herra, minun Jumalani, anna tämän pojan sielun tulla häneen takaisin.” (1. Kun. 17:21) ”Älkää hätäilkö, sillä hänen sielunsa on hänessä.” (Apt. 20:10, Väl) Eivätkö nämä kohdat osoita, että sielu on olemassa riippumattomana ruumiista?

Job 33:22 (Väl), joka on kirjoitettu runomuotoon, antaa avaimen näiden kohtien ymmärtämiseen. Siinä käytetään rinnakkaisesti sanoja ”sielu” ja ”elämä”, niin että nämä kaksi sanaa voitaisiin vaihtaa keskenään ajatuksen siitä muuttumatta. Me luemme: ”Niin lähenee hänen sielunsa hautaa ja hänen elämänsä surman tuottajia.” Tästä rinnastuksesta me näemme, että sana ”sielu” voi merkitä elämää ihmisenä, ja siis sielun poistumisen voidaan ymmärtää tarkoittavan elämän päättymistä ihmisenä.

Joku mies voi esimerkiksi sanoa, että hänen koiransa ’menetti henkensä’ eli elämänsä jouduttuaan kuorma-auton töytäisemäksi. Tarkoittaako hän silloin, että eläimen henki jätti ruumiin ja jatkaa olemassaoloaan? Ei, vaan hän käyttää kuvakieltä ja tarkoittaa, että eläin kuoli. Sama pitää paikkansa, kun sanomme jonkun ihmisen ’menettäneen henkensä’. Me emme tarkoita, että hänen henkensä eli elämänsä on olemassa ruumiista riippumattomana. Samalla tavalla ’sielun menettäminen’ merkitsee ’elämän menettämistä sieluna’, eikä siihen liity mitään ajatusta jatkuvasta olemassaolosta kuoleman jälkeen. Tunnustaen tämän eräs Raamatun sanakirja sanoo:

”Nefešin [sielun] ’poistuminen’ täytyy käsittää kielikuvaksi, sillä se ei jatka olemassaoloaan riippumattomana ruumiista, vaan kuolee sen mukana (4. Moos. 31:19; Tuom. 16:30; Hes. 13:19). Yksikään raamatunpaikka ei oikeuta esittämään sellaista lausuntoa, että ’sielu’ eroaisi ruumiista kuoleman hetkellä.” – The Interpreter’s Dictionary of the Bible.

TÄMÄN USKOMUKSEN ALKUPERÄ

Raamattu todistaa erehtymättömän selvästi, että ihmisellä ei ole kuolematonta sielua vaan että hän itse on sielu. Miten sitten tämä uskomus kuolemattomasta sielusta löysi tiensä kristikunnan kirkkojen oppien joukkoon? Nykyään tunnustetaan suoraan, että tämä on tapahtunut pakanallisen kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta. Professori Douglas T. Holden kirjoittaa kirjassaan:

”Kristillinen teologia on niin sulautunut kreikkalaiseen filosofiaan, että se on kasvattanut yksilöitä, joissa on yhdeksän osaa kreikkalaista ajatustapaa ja yksi osa kristillistä ajatustapaa.” – Death Shall Have No Dominion.

Professori Heikki Palva sanoo puolestaan Raamatun tietosanastossa: ”’Kuolemattoman sielun’ käsite kuuluu kreikkalaiseen filosofiaan, ei Vanhaan eikä Uuteen testamenttiin.” Ja katolinen aikakauslehti Commonweal tunnusti tammikuun 15. päivän numerossaan 1971, että ajatus kuolemattomasta sielusta oli käsite, jonka ”myöhäisajan juutalaiset ja varhaiskristityt saivat Ateenasta”.

Ketä tulisi syyttää tästä pakanallisen kreikkalaisen ja kristillisen ajatuksen sekoituksesta? Eikö uskonnollista papistoa? On varmaa, että kirkonjäsenet eivät itse keksineet tätä opetusta, jonka raamatunoppineet nyt avoimesti myöntävät epäraamatulliseksi.

Mutta mihin muinaisten kreikkalaisten uskonto pohjautui? Kuten aikaisemmin on jo osoitettu, on olemassa vahvoja todisteita siitä, että kreikkalaisten ja muitten kansojen uskonnolliset käsitykset olivat saaneet vaikutteita babylonialaisilta. Ja huomaa, mitä eräs Raamatun sanakirja sanoo babylonialaisten uskoneen sielusta:

”Kuoleman jälkeen otaksuttiin ihmisten sielujen jatkavan olemassaoloaan. . . . Babylonialaiset . . . panivat usein kuolleen mukaan esineitä, joita hän saattoi käyttää tulevassa olemassaolossaan. . . . Tulevassa maailmassa näkyy tehdyn eroja kuolleitten kesken. Ne, jotka kaatuivat taistelussa, näyttävät saaneen erikoissuosion. He saivat raikasta vettä juodakseen, kun taas ne, joilla ei ollut keitään jälkeläisiä, jotka olisivat panneet uhreja heidän haudoilleen, kärsivät monia ankaria puutteita.” – The International Standard Bible Encyclopaedia.

Kreikkalaiset ovat siis helposti voineet saada sielun kuolemattomuutta koskevat perusajatuksensa Babyloniasta, minkä jälkeen kreikkalaiset filosofit ovat laajentaneet niitä.

Jotakin samankaltaista näyttää tapahtuneen niiden ei-kristittyjen uskontojen suhteen, jotka ovat olemassa nykyään. Huomattavia samankaltaisuuksia paljastuu esimerkiksi verrattaessa hindulaisuuden tyyssijan Induslaakson muinaista sivistystä Mesopotamian sivistykseen. Näihin sisältyy rakennuksia, jotka muistuttavat Mesopotamian uskonnollisia zikkurrat-korokkeita, ja kuvakirjoitusmerkkejä, joissa on monia samankaltaisuuksia varhais-Mesopotamian merkkien kanssa. Tutkimuksensa perusteella tunnettu assyriologi Samuel N. Kramer esitti teorian, jonka mukaan Mesopotamiasta paenneet ihmiset asuttivat Induslaakson siihen aikaan kun sumerilaiset ottivat haltuunsa Mesopotamian. Ei ole siis vaikea ymmärtää, mistä hindulaisuus sai käsityksensä kuolemattomasta sielusta.

Todisteet viittaavat siis siihen, että Babylonia oli vanhin lähde, josta usko ihmissielun kuolemattomuuteen levisi maan ääriin saakka. Ja Raamatun mukaan tapahtui juuri Babyloniassa kapina Jumalaa vastaan. Sen pitäisi itsessään olla riittävä syy suhtautua varauksella sielun kuolemattomuusoppiin. Mutta älä unohda, että tämä oppi on myös täysin Raamatun vastainen, kuten olemme jo nähneet.

Eikö ajatus sielun kuolemattomuudesta ole myös vastoin omia henkilökohtaisia havaintojasi? Mitä esimerkiksi tapahtuu, kun ihminen lyödään tajuttomaksi, kun hän pyörtyy tai kun hänet nukutetaan sairaalassa? Jos hänen ”sielunsa” on todella erossa ruumiista ja voi toimia järkevästi ruumiin ulkopuolella, niin ettei kuolemakaan vaikuta sen olemassaoloon ja toimintoihin, niin miksi ihminen on tuollaisina tajuttomuuden hetkinä täysin tietämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtuu? Miksi hänelle on kerrottava myöhemmin, mitä tuona aikana on tapahtunut? Jos hänen ”sielunsa” voi nähdä, kuulla, tuntea ja ajatella kuoleman jälkeen, kuten uskonnot yleensä opettavat, niin miksi kuolemaa paljon vähäisempi muutos, kuten esimerkiksi hetkellinen tajuttomuudentila, lopettaa kaikki nämä toiminnat?

Lisäksi kuollut ruumis, olkoon se ihmisen tai eläimen, hajoaa vähitellen maan alkuaineiksi. Mikään kuolemaan liittyvä ei edes vihjaa siihen, että olisi olemassa jokin kuolematon sielu, joka jatkaisi elämistä.

SIELUN KUOLEMATTOMUUTTA KOSKEVAN OPIN VAIKUTUKSET

Se, mitä ihminen uskoo sielusta, ei ole vähämerkityksistä.

Oppia ihmissielun kuolemattomuudesta on käytetty ihmisten omantunnon tukahduttamiseen sotien aikana. Uskonnolliset johtajat ovat uskotelleet, että elämän riistäminen ei olekaan paha asia, koska surmatut eivät loppujen lopuksi kuitenkaan kuole. Ja niille, jotka kuolevat taistelussa vihollista vastaan, on luvattu autuus. Tyypillinen on se huomautus, josta kerrottiin New York Times -lehden syyskuun 11. päivän numerossa vuonna 1950: ”Sureville vanhemmille, joiden pojat oli kutsuttu tai määrätty uudelleen asepalvelukseen, kerrottiin eilen St. Patricin katedraalissa, että kuolema taistelussa oli osa Jumalan suunnitelmasta ’taivaan valtakunnan’ kansoittamiseksi.” Tässä ilmaistu ajatus eroaa hyvin vähän muinaisten babylonialaisten opista, jonka mukaan sodassa kuolleet ovat ansainneet erikoissuosion.

Sen väärinesittäminen, mitä Raamattu sanoo sielusta, on siis edistänyt ihmiselämän halventamista ja saanut ihmiset tuntemaan olevansa riippuvaisia suurista uskonnollisista järjestelmistä, jotka ovat väärin väittäneet huolehtivansa heidän sielustaan.

Kun tiedät tämän, mitä aiot tehdä? On ilmeistä, että tosi Jumala, joka itse on ”totuuden Jumala” ja joka vihaa valheita, ei katso suopeasti niitä, jotka pitävät kiinni valhetta opettavista järjestöistä. (Ps. 31:6; Sananl. 6:16–19; Ilm. 21:8) Ja haluaisitko sitä paitsi edes kuulua uskontoon, joka ei ole ollut rehellinen sinua kohtaan?

[Kuva s. 40]

NÄMÄ KAIKKI OVAT SIELUJA