Kilpajuoksu elämän palkinnosta

KERTONUT OTTO MÄKELÄ

OLI vuoden 1919 syyskesä. Asetuin 3 000 metrin kilpajuoksun lähtöviivalle. En ajatellut voittoa enkä edes palkinnoille pääsyä, sillä pidin kilpatovereitani itseäni parempina. Oli hyvin miellyttävää juosta, ja kun kaksi kilometriä oli mennyt eikä vauhti lisääntynyt lainkaan, päätin mennä lähemmäksi kärkijoukkoa katsomaan, mitä siellä oli tekeillä. Vaikka saavuin ensimmäisten joukkoon, niin he vain jatkoivat samaa hiljaista menoa. Ihmettelin suuresti, menin johtoon enkä vieläkään ymmärtänyt, että he eivät voineetkaan juosta sen kovempaa ja että itse olin päässyt elämäni parhaimpaan kuntoon.

Noin 400 metrin päässä maalista päästin koko juoksuvoimani valloilleen, jätin heidät kaikki ja saavuin voittajana maaliin. Yllätys oli minulle itsellenikin suuri, kun sain kuulla, että se oli vuoden paras aika Suomessa. Iloitsin tietenkin saavutuksestani ja ajattelin: oliko nyt edessäni suuren menestyksen aika ja tulisinko pian saavuttamaan uudet maailmanennätykset? En vielä silloin aavistanut, että saman vuoden lopussa minulle tarjoutuisi tilaisuus päästä juoksemaan paremmalle kilparadalle.

ELÄMÄNI VARHAISET TAPAHTUMAT

Olin jo lapsena innokas juoksemaan, mutta samalla olin kiinnostunut myös vakavammista asioista, joista vanhemmat usein puhuivat. Kun kotiini sattui tulemaan vieraita, jotka keskustelivat vakavammista asioista, heitin juoksut ja leikit sikseen ja hiivin kaikkien huomaamatta johonkin piilopaikkaan kuuntelemaan, mitä he puhuivat. Toiset puolustivat Jumalaa ja Raamattua, toiset taas kielsivät ne. Sain tietää jotakin ikuisen vaivan helvetistä, spiritismistä ynnä muusta. Kamppailin mielessäni jo 8–10-vuotiaana siitä, kannattaako palvella Jumalaa vai ei. Öisin herättyäni pelkäsin sitä onnettomuutta, että voisin joutua iankaikkiseen vaivaan.

Noin kymmenvuotiaana hyväksyin vähitellen ajatuksen, että koko Raamattu onkin vain ihmisten mielikuvitusta ja että sen avulla yritetään hallita ja sortaa ihmisiä. Kun olin 12-vuotias, kuulin nuoria kirkon lähetyssaarnaajia, jotka olivat lähdössä ”pakanamaille”. Heidän puheensa vaikutti minuun niin paljon, että tein ”kääntymyksen” ja aloin lukea Raamattua. Opettajani otti tämän tiedon ilolla vastaan ja sanoi ilmoittavansa minut lähetyskouluun, kun tulisin siihen ikään. Mutta kun vuodet vierivät, kaikki muuttui. Opettajani kuoli. Monet pulmat nousivat eteeni. Havaitsin, etten ymmärtänyt Raamattua, vaikkakin jatkoin sen lukemista.

Myöhemmin kiinnyin urheiluun niin paljon, että se valtasi mieleni kokonaan. Mutta omatuntoni ei ollut tyytyväinen. ”Eikö lähetystehtävä ole Jumalan tahto sinun suhteesi?” se muistutti minua. Olinhan rukoillut sitä elämäntehtävää itselleni jo kymmenen vuotta.

Eräänä päivänä, kun olin juuri lähdössä juoksuharjoituksiin, tuli kotiini joku tuntematon nainen tarjoamaan uskonnollista kirjallisuutta. Ellen olisi etukäteen sopinut tuosta harjoitustilaisuudesta, niin olisin keskustellut hänen kanssaan vaikka tuntimääriä. Ostin vain kiireessä häneltä kirjan ”Täyttynyt salaisuus”, missä puhuttiin mm. Ilmestyskirjasta. Luin sitä ahmimalla, eikä minua lainkaan loukannut se, vaikka kristikunnan uskonnot saivatkin siinä tuomionsa. Mutta sen sijaan ”vihkiytyminen” (antautuminen) Jumalalle oli minulle liikaa. Aloin aavistella sitä, että kristillisten periaatteiden soveltaminen saattaisi merkitä kilpaurheilusta luopumista. Ei, ei, sitä en ainakaan voi tehdä, ajattelin, ja lakkasin lukemasta koko kirjaa.

Pian tämän jälkeen satuin omassa kylässäni kuulemaan esitelmän, jonka piti Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran edustaja. Se oli aivan erilainen kuin pappien saarnat, mutta muutosta ei minussa kuitenkaan tapahtunut; jatkoin urheiluani.

TOINEN KILPARATA AVAUTUU ETEENI

Minulla oli hyvä ystävä, joka oli aikaisemmin ollut myös urheilija. Hän oli kuitenkin miltei jumalankieltäjä. En rohjennut siksi puhua hänelle Jumalasta, sillä pelkäsin ystävyytemme katkeamista. Tavatessani hänet jälleen pitkän eron jälkeen sain kuulla, että hän oli ollut avioliittoaikeissa mutta luopunut sitten koko ajatuksesta. Hänen parisanainen vastauksensa hämmästyneeseen kysymykseeni kuului: ”Olen raamatuntutkija” (niin kuin siihen aikaan Jehovan todistajia kutsuttiin). Tyttö, jota hän oli ajatellut pyytää vaimokseen, ei ilmeisesti hyväksynyt hänen uutta uskontoaan. Hän halusi mukautua Raamatun kehotukseen ja mennä avioliittoon ”vain . . . Herrassa” (ts. jonkun samanuskoisen kanssa). – 1. Kor. 7:39.

Suuri muutos oli todellakin tapahtunut ystävässäni. Ihmettelin suuresti, kuinka ihminen voi luopua rakkaimmista toiveistaankin vain sen tähden, että Raamattu kehottaa niin tekemään. Tämä ystäväni menettely vaikutti minuun niin voimakkaasti, että aloin heti harkita jälleen täydellistä antautumista Jumalalle. Tutkin ja kyselin, oliko kilpaurheilu minulle sopiva elämäntehtävä. Raamattu viittasi paljon sopivampaan kilpajuoksuun: ”Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman.” – 1. Kor. 9:24, 25.

Edessäni oli kaksi kilparataa. Toinen tarjosi tämän maailman kunniaa ja mainetta, toinen taas tarjosi voittajalle Jumalan suosion ja iankaikkisen elämän. En voinut juosta molempia samalla kertaa. Ystäväni oli antanut minulle kauniin ja rohkaisevan esimerkin. Päätin omistaa elämäni Jumalalle ja hankkia tarkat tiedot siitä, kuinka uudella kilparadallani tulee juosta.

PITKÄNMATKANJUOKSUN LÄHTÖMERKKI

Hankin heti kaikki Vartiotorni-seuran julkaisemien Raamatun tutkielmien seitsemän osaa, ja vuoden 1920 alkupuolella olin lukenut ne kaikki läpi. Olin täysin vakuuttunut siitä, että Raamatun helvetti ei ollut mikään muu kuin ihmiskunnan yhteinen hauta ja että jokainen ihminen oli sielu sen sijaan että ihmisillä olisi ollut sielu. Monet muutkin Raamatun totuudet loistivat nyt selvinä. Tuon vuoden huhtikuussa vahvistin antautumiseni Jumalalle upotuskasteella. Se oli minulle kuin lähtömerkki tähän uuteen kilpailuun, kilpajuoksuun elämän palkinnosta.

Edessäni oli monia vaikeuksia. Isäni oli kuollut vuonna 1914, ja koska olin vanhin kuudesta sisaruksesta, niin vastuullani oli äitini kanssa huolehtia perheen toimeentulosta. Näytti siltä, että olisin sidottu tähän asemaan pitkiksi ajoiksi, vaikka mieleni paloi lähetystyöhön. Raamatuntutkijat eivät siihen aikaan osallistuneet talosta-taloon-saarnaamiseen eräitä Vartiotorni-seuran kokoajanedustajia lukuun ottamatta. Päätin kumminkin osallistua jollain lailla saamani tiedon levittämiseen, vaikka hoitamamme pieni liike sitoikin. Jätin raamatullista kirjallisuutta monille asiakkaillemme, ja minulla oli useita kiinnostavia keskusteluja. En ollut kuitenkaan tyytyväinen.

Vuonna 1920 edellä mainitsemani ystävä ja minä olimme pienen paikallisen raamatuntutkijain ryhmän yhteydessä, jossa suurin osa oli naisia. Olimme hyvin ujoja ja aivan alkavia, joten naiset johtivat tutkisteluja. He kehottivat meitä johtamaan rukousta ja kokouksia, mutta meistä kummastakin tuntui, että olimme aivan pätemättömiä siihen vastuuseen. Kun lopulta myönnyin, huomasin, että minun asiani oli nyt johtaa ryhmässä. Aloimme saarnata jossain määrin talosta taloon, ja seurakunta kasvoi ensin kahteenkymmeneen ja vihdoin niin suureksi, että piti järjestää kolme eri ryhmää 10 kilometrin läpimittaiselle alueelle.

Koska perheemme liike oli hyvin hiljainen vuoden alussa, niin päätin viettää tammi- ja helmikuun vuonna 1921 jollain etäisellä alueella, missä voin saarnata ihmisille, jotka eivät olleet vielä kuulleet eräistä Raamatun ihmeellisistä lupauksista. Sisareni otti hoitaakseen liikettä. Valitsemani alue oli noin 200 kilometrin päässä. Päätin kertoa ihmisille niin paljon kuin voin siitä, mitä olin oppinut Vartiotorni-seuran kirjallisuudesta. Ihmiset olivat kovin vastaanottavaisia, puhuivat mielellään Raamatusta ja ottivat halukkaasti kirjallisuutta.

Sain paljon onnellisia kokemuksia noina kuukausina ja muutamia perin outojakin. Tapasin esimerkiksi naisen, joka oli demonien vallassa ja uhkasi tehdä minut liikkumattomaksi, mutta ei voinutkaan. Kun selitin Raamatun perusteella, mitä demonit ovat ja mihin orjuuteen he ihmiset vievät, niin hän puhkesi itkemään.

UUSIA NÄKÖALOJA AVAUTUU

Palattuani kotiin tuon ihmeellisen kaksikuukautisen lähetystyökokemuksen jälkeen sain yllättävän kirjeen Vartiotorni-seuran haaratoimistosta Helsingistä. Voisinko tulla yhdeksi sen kiertävistä erikoisedustajista kahdeksi viikoksi, matkustaa koko maan päästä päähän ja pitää raamatullisia esitelmiä kylissä, kauppaloissa ja kaupungeissakin? Vaikka emminkin ensin, niin päättelin, että jos se oli Herran tahto, minä voisin luottaa hänen henkensä auttavan minua. Suostuin, ja minulla oli onnellinen etu puhua täpötäysille huoneille aiheesta ”Antikristus on tullut! – Kuka? Missä? Milloin?”

Nuo kaksi viikkoa olivat pian menneet, ja palasin kotiin. Mutta Helsingistä tuli taaskin yllättävä viesti, jossa minua kehotettiin tulemaan säännölliseksi matkaedustajaksi silloisessa niin sanotussa ”saarnaajaveljen” työssä. Perhevastuuni näytti ylipääsemättömältä esteeltä, mutta hämmästyksekseni perheeni jäsenet suostuivat jakamaan taakan ja päästämään minut työhön, johon kaipasin osallistua. Olin 24-vuotias siihen aikaan, ja minun onnistui jatkaa viisi vuotta, minä aikana tulin tuntemaan itse asiassa kaikki Suomen todistajat. Väliin oli kuulijoitani tuhatkin henkeä. Tunsin suurta iloa ja tyydytystä. Oli todella sydäntäsykähdyttävää nähdä ihmisten sillä tavalla ottavan vastaan Raamatun vapauttavan sanoman.

Kotonani alkoi sillä välin tapahtua ilahduttavia asioita. Äitini alkoi lukea Vartiotornia säännöllisesti. Sisarenikin edistyi antautumiseen asti. Tuo pieni seurakunta osoittautui valmennuskouluksi, josta kokeneet todistajat lähtivät kokoajansaarnaajiksi muihin osiin kenttää. Jotkut menivät lähetystyöntekijöiksi Viroon, ja eräät muut, vanhin ystävänikin, kutsuttiin ”saarnaajaveljen” tehtävään.

Viiden vuoden kuluttua minut kutsuttiin Seuran haaratoimistoon Helsinkiin auttamaan sen toiminnan monissa puolissa. Voin nyt nähdä tuon 20-vuotispalveluksen erinomaisen arvokkaaksi kouluksi. Eniten arvostin tilaisuutta seurata läheltä Jehovan hengen ohjausta maanpäällisen kansansa asioissa. Edullisesta asemastani saatoin myös nähdä Suomessa tapahtuvan sykähdyttävän laajentumisen.

LISÄÄ ILOA JA VASTUUTA

Avioliitto tuli ollessani 40-vuotias, ja vaikka se sisälsi lisävastuita, se ei häirinnyt kokoajanpalvelustani. Vaimoni auttoi iloiten maallisessa liiketoimessani. Pian saimme neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Suuren osan ajastani olin silloin Helsingin haaratoimistossa. Kuitenkin aikaa kului myös perheeni kanssa joka viikko valmentaessamme ja auttaessamme lapsia Jumalan tosi palvonnan arvostukseen. Kahdesta tyttärestäni tuli lopulta lähetystyöntekijöitä samoin kuin toisesta pojastanikin. Myös vaimoni onnistui kaikkien lisävelvollisuuksiensa ohella käyttämään koko kuukauden talosta-taloon-saarnaamiseen silloin tällöin. Jehova siunasi totisesti kaikkia ponnistelujamme.

Vuonna 1958 oli yhtä poikaa lukuun ottamatta koko perheelläni etu olla mukana New Yorkissa pidetyssä suuressa kansainvälisessä konventissa. Mikä unohtumaton elämys se olikaan! Saadut vaikutelmat ja muistikuvat palautuvat yhä uudelleen mieleen. Se oli virkistävä elvytys vielä jäljellä olevalle elämän kilpajuoksulle.

Vuodet olivat vierineet nopeasti, ja vuosikymmenetkin liikahtelivat paikoiltaan. Kun 27 vuotta oli kulunut avioliittomme alusta, niin kaikki neljä lastani olivat menneet naimisiin, ja kukin oli valinnut Jehovalle antautuneen puolison. Yksi tyttäristäni on yhä lähetystyössä koko ajallaan ja toivon toistenkin vielä valitsevan sen elämäntehtäväkseen.

Muutakin on tapahtunut. Vartiotorni-seuran presidentti Knorr kävi Suomessa ja teki uusia järjestelyjä Valtakunnan työn hyväksi. Minulle annettiin etu palvella jälleen Seuran matkaedustajana ja käydä auttamassa seurakuntia lisäämään ja parantamaan evankeliuminpalvelustaan. Tämä auttoi suuresti kasvuani kypsyyteen. Olen oppinut ymmärtämään yhä paremmin niitä monia vaihtelevia ja vaikeita olosuhteita, joissa todistajat pyrkivät miellyttämään Jumalaa. Olen havainnut, kuinka hyvä esimerkki puhuu paremmin kuin sanat. Olen iloinnut hengellisen ravinnon yltäkylläisyydestä, kun valo on paistanut Jumalan sanaan yhä kirkkaampana.

Vuoden 1958 aikana pelkäsin, että juoksuni alkaisi hidastua. Seuran haaratoimiston edustaja selitti, että voisin jatkaa kokoajanpalvelusta toisessa asemassa, ellen jaksaisi enää paljon matkustella. Esitin asian rukouksessa Jehovalle, sillä en halunnut valita helppoa elämää tässä kilpajuoksun vaiheessa.

Näihin aikoihin Seuran presidentti N. H. Knorr kehotti Suomen haaratoimistoa etsimään uutta paikkaa ja rakentamaan uuden toimiston ja painon laajenevan työn huoltamiseksi. Muistin ihanteellisen paikan tähän tarkoitukseen ja iloitsin siitä, että ehdotukseni hyväksyttiin. Kaunis uusi haaratoimisto ja Beetel-koti rakennettiin pian. Tämä vähäinen rohkaisu auttoi minua voittamaan lyhyen masennustilani terveyteni suhteen. Päätin jatkaa tehtävääni uusin innoin. Ei keskeytystä päätöksessä, ei laimentumista innossa ennen kuin voittomaali on saavutettu – sehän on Jehovan tahto, ja minun suurin onneni on täyttää hänen tahtonsa.

Niin olin sitten jälleen Seuran matkaedustaja, ja tuntui siltä, kuin juoksuni menisi entistä paremmin. Yhdeksän vuotta on jälleen vierähtänyt tässä tehtävässä, jossa nyt olen saanut palvella 20 vuotta. Olen nyt 70-vuotias ja voin sanoa olleeni kilparadalla kaikkiaan 47 vuotta.

Todistajatoverit, jotka tuntevat tämän heidän mielestään pitkän kilpajuoksuni, kysyvät usein: ”Etkö sinä jo väsy?” Minusta itsestäni taas tuntuu siltä, että voisin jatkaa kilpajuoksua kokoajansaarnaajana tai missä tahansa eteeni avautuvassa palvelushaarassa määräämättömästi. Tietysti ymmärrän, että paljon riippuu ruumiillisista voimistani ja terveydestäni ja vielä enemmän siitä, mikä on Jumalan tahto minun suhteeni.

Minulla on nyt ollut kokemusta kahdella kilparadalla, ja niinpä voin selittää todistajatovereilleni, kuten usein teenkin, että kilpajuoksu elämän palkinnosta eroaa jyrkästi luonnollisesta kilpajuoksusta. Luonnollisessa kilpajuoksussa eivät tasaisen hengityksen palautumista lukuun ottamatta voimat lisäänny juostessa. Mutta kilpajuoksussa suuresta elämän palkinnosta Jehova antaa jatkuvasti uutta voimaa uskollisille juoksijoille, niin kuin profeetta Jesaja henkeytettiin sanomaan rohkaisuksemme: ”Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin. Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.” – Jes. 40:29–31.