Mikä on Raamatun kanta?

Mikä on sielu?

OLET arkipäivän puheessa epäilemättä kuullut ilmauksen: ’Huoneessa ei ollut sieluakaan.’ Sinun ei ole vaikeata ymmärtää puhujan tarkoittavan, että huoneessa ei ollut yhtään ihmistä, yhtään henkilöä. Et koskaan ajattele, että tarkoitetaan jotakin näkymätöntä, ruumiitonta henkeä.

Samaten kun Raamattu käyttää sanaa ”sielu”, se käyttää sitä aina tarkoittamaan ihmistä tai eläintä, jotakin, joka elää, liikkuu ja jolla on jonkin verran älyä. Kun tuota sanaa käytetään ihmisistä, siihen liittyy lihaa olevan ihmisen halut, tunteet ja kokemukset. Raamattu sanoo, että sielun ”tarvitsee syödä”, se ”tekee syntiä”, se voi ”riutua” ja se voi ’koettaa epätoivoisesti vetää henkeä’. (2. Moos. 12:16; 3. Moos. 4:2; 26:16; Jer. 15:9; UM) ”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava”, sanoo Hesekielin 18:4, 19. Ihmissielu ei ole kuolematon. Mutta eivät ainoastaan sellaiset sielut, jotka tekevät syntiä, voi kuolla. Jeesus Kristus, jolla ei ollut syntiä, ”antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan”, lunnaiksi, niin että syntiset ja jopa kuolleet voitaisiin ennallistaa elämään. – Jes. 53:12.

Niinpä kun Raamatussa ”sielua” sovelletaan ihmiseen, se merkitsee ”elämää ihmisenä” tai erityisesti ”älyllistä ihmisluomusta”. Se käsittää koko ihmisen, hänen ruumiinsa joka osan ja hänen persoonallisuutensa ja sen ominaisuudet ja taipumukset. Onko tämä sinusta outoa?

Panehan merkille, mitä Uusi katolinen tietosanakirja (engl., 13. osa) sanoo otsikon ”Sielu (Raamatussa)” jälkeen: ”Sanaa nepes [eli nefeš, ’sielua’ merkitsevää heprealaista sanaa] käytetään sekä eläimistä että ihmisistä. Jos on kysymys ihmiselämästä, nepes on sama kuin henkilö, ’minä’. Kuoleman jälkeen nepes menee Šeoliin.

”Yllä mainittu yhteenveto osoittaa, että VT:ssa [Vanhassa testamentissa] ei ole kahtiajakoa ruumiiseen ja sieluun. Israelilainen näki kaiken konkreettisesti, kokonaisuutena, ja niin hän piti ihmisiä yksilöinä eikä yhdistelminä. Vaikka sana nepes on käännetty sanallamme sielu, se ei koskaan merkitse ruumiista tai yksilöstä erotettavissa olevaa sielua.”

Sitten väliotsikon ”Uusi testamentti” jälkeen sama teos sanoo sielusta: ”Se [psykhé, sielua tarkoittava kreikankielinen sana] voi merkitä elämän voimaa, elämää itseään tai elävää olentoa.” Aiheesta sanotaan edelleen, että kreikkalaisen (ei kristillisen) vaikutuksen tähden psykhéä toisin kuin sen heprealaista vastinetta nefešiä alettiin pitää ruumiista erillisenä ja kuolemattomana. Teos sanoo lopuksi: ”Elävänä olentona, erilaisille kokemuksille alttiina, se [psykhé] voi viitata eläimiin: ’Ja jokainen elävä olento [psykhé] meressä kuoli’ (Ilm. 16:3), tai ihmisiin: ’Jokaiselle sielulle [psykhé] tuli pelko’ (Apt. 2:43; Room. 2:9; 13:1). Näin ollen psykhé tuntee, rakastaa ja haluaa. Tässä yhteydessä sitä voidaan käyttää merkitsemään persoona- tai refleksiivipronominia, kuten Joh. 10:24:ssä: ’Kuinka kauan pidät meitä [psykhéämme] jännityksessä?’” – S. 449, 450.

Emme näin ollen voi erottaa ruumista persoonallisuudesta, ikään kuin persoonallisuus olisi jotakin ihmisen sisässä olevaa hengellistä ja aineetonta ja voisi olla olemassa ruumiista erillään. Biologinen tutkimus on osoittanut, että suuri osa persoonallisuudestamme johtuu isältämme ja äidiltämme ja heidän kauttaan kaukaisemmilta esi-vanhemmiltamme saamastamme perimästä. Jokaisessa ihmisen elimistön miljardeista soluista on täsmälleen samat kromosomit ja geenit, perintötekijät, jotka tekevät hänestä sen, mikä hän on syntyessään. Hänellä on jo syntyessään nimenomaisia taipumuksia ja luonteenpiirteitä. Nämä kehittyvät ja tulevat ilmeisiksi hänen kasvaessaan aikuiseksi. Jopa ruumiinrakenne, kuten pitkä- tai lyhytkasvuisuus, vankka- tai hentorakenteisuus ynnä muut seikat vaikuttavat hänen persoonallisuuteensa. Elimistön vajavaisuudet vaikuttavat ihmisen ominaispiirteisiin.

Sielu käsittää siis koko yksilön, hänen olemuksensa joka säikeen samoin kuin hänen luonteenpiirteensä – hänen koko persoonallisuutensa. Elimistö on lisäksi niin kiinteä kokonaisuus, että me emme voi mitenkään sanoa, että johonkin osaan tai elimeen voitaisiin vaikuttaa sen vaikuttamatta kaikkiin muihin osiin. Apostoli Paavali käytti tätä ihmisruumiin ykseyttä kuvauksena. Hän kirjoitti: ”Silmä ei voi sanoa kädelle: ’En tarvitse sinua’ eikä taas pää jaloille: ’En tarvitse teitä.’ Sen sijaan on paljon ennemmin niin, että ne ruumiinjäsenet, jotka näyttävät heikommilta, ovat välttämättömiä, ja ne ruumiin osat, joiden ajattelemme olevan vähemmän kunniallisia, me ympäröimme runsaammalla kunnialla. . . . Kuitenkin Jumala on pannut ruumiin kokoon suoden runsaammin kunniaa sille ruumiinosalle, jolla oli puutetta, niin ettei ruumiissa olisi mitään jakaumaa, vaan että sen jäsenet pitäisivät samaa huolta toisistaan.” – 1. Kor. 12:21–25.

Tämän sielusta saamamme ymmärryksen valossa voimme käsittää, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Älkää ruvetko pelkäämään niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua, vaan pelätkää ennemmin häntä, joka voi tuhota sekä sielun että ruumiin Gehennassa.” (Matt. 10:28) Ihmiset voivat tappaa ruumiin ja poistaa ihmisen olemassaolosta vain joksikin aikaa. He eivät voi ottaa pois ihmiseltä elämän ’saantokirjaa’. Jumala pitää uskollista ihmistä elävänä, ja hän tulee varmasti jälleen eläväksi sieluksi Jumalan omana aikana. Kumotessaan saddukeusten väitteen, ettei ylösnousemusta ole, Jeesus sanoi: ”Hän [Jehova] ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien, sillä he kaikki ovat eläviä hänelle.” – Luuk. 20:38.

Näin ollen kun ihminen herätetään kuolleista, koko olento eli sielu ennallistetaan. Tämä ei merkitse sitä, että samoista atomeista koostuva identtinen ruumis tuodaan takaisin. Apostoli Paavali selittää: ”Jumala antaa sille [sille, mikä ’kylvetään’ kuolemaan] varren, niin kuin hän on tahtonut, ja kullekin siemenistä sen oman varren. . . . Jos on aineellinen ruumis, on myös hengellinen.” (1. Kor. 15:38–44) Ne, jotka herätetään kuolleista taivaaseen, saavat hengellisen ruumiin, ja ne, jotka tuodaan takaisin elämään maan päälle, aineellisen ruumiin. Herättäessään ihmisen kuolleista elämään maan päälle Jumala voi helposti koota jälleen eri atomeista ruumiin solut, joissa on sama geneettinen rakenne ja järjestys. Hän voi jäljentää tuohon ruumiiseen ne lisäominaisuudet, jotka ihminen oli hankkinut elinaikanaan. Tämä on Jumalalle yhtä helppoa kuin on ihmiselle tallentaa sähköisesti kuvia ja ääniä nauhalle.

Toisaalta jos Jumala tuhoaa yksilön ”Gehennassa”, joka vertauskuvaa ikuista kuolemaa, tuo ihminen ei joudu pois olemassaolosta vain joksikin aikaa, vaan hän on kuollut ikuisesti, koska Jumala on tuhonnut hänen ”sielunsa”, hänen elämänsä ’saantokirjan’. – Matt. 10:28.

Sen tähden ihmisen, joka haluaa elämää, kannattaa käyttää omaa sieluaan, koko olemustaan ja kaikkia kykyjään, Jumalan palvelemiseen. Jeesus sanoi tästä: ”Joka on mieltynyt sieluunsa, tuhoaa sen, mutta joka vihaa sieluaan tässä maailmassa, on varjeleva sen ikuiseen elämään.” (Joh. 12:25) Meidän ei tulisi kohdistaa huomiotamme pelkästään nykyisiin aineellisiin, vaan tottelevaisuuteen Jumalaa kohtaan, joka voi antaa sielullemme ikuisen elämän.