Jehova on siunannut ratkaisujani
Kertonut Samuel B. Friend
HEINÄKUUSSA vuonna 1952 lauloin joka lauantai-ilta suositussa country-western-ohjelmassa, jota esitettiin Little Rockissa Arkansasissa Yhdysvalloissa. Tuosta kolmituntisesta ohjelmasta piti paitsi paikalla ollut yleisö, myös ne tuhannet, jotka kuuntelivat sitä 50 000 watin tehoisen KLRA-radioaseman välityksellä. Siihen aikaan televisiota ei vielä tunnettu tuolla Yhdysvaltain eteläosan paikkakunnalla.
Eräänä iltana, kun olin lopettelemassa esitystäni, muuan MGM-levy-yhtiön (Metro-Goldwyn-Mayer) kykyjenmetsästäjä lähestyi minua. ”Haluaisin Teidän laulavan meille”, hän sanoi. Ja siinä samassa hän tarjosi minulle kannattavaa levytyssopimusta. Hän kertoi seuranneensa esityksiäni joidenkin viikkojen ajan ja oli sitä mieltä, että minulla olisi tulevaisuus levytysalalla.
Kun kerroin hänelle, etten ollut kiinnostunut asiasta, hän tyrmistyi. Selitin, että esiinnyin ohjelmassa vain voidakseni hankkia toimeentulon vaimolleni ja itselleni toimiessamme kokoaikaisessa evankeliuminpalveluksessa ja etten halunnut joutua sen enempää tekemisiin musiikkialan kanssa.
Myöhemmin tuona vuonna otettiin televisio ensi kerran käyttöön Arkansasissa Little Rockissa. Ohjelmajohtaja pyysi minua juontamaan ensimmäisen ohjelman, varieteemusikaalin. Olin ilahtunut ja otin mielelläni vastaan tarjouksen ja selitin samalla, että arvostaisin osa-aikaista työtä radioasemalla. Hän lupasi päättää asian avajaisohjelman jälkeen.
Avajaisohjelma oli suuri menestys. Esittelin lahjakkaita taiteilijoita ja lauloin itsekin muutaman laulun. Jälkeenpäin kysyin, voisinko saada sen osa-aikaisen työn. ”Et, en halua sinua osa-aikatyöhön”, hän sanoi. ”Haluan sinut kokoaikaiseksi työntekijäksi.” Koska hän ei suostunut kompromissiratkaisuun työajan suhteen, minun oli pakko tehdä ratkaisu. Työskenteleminen Arkansasin ensimmäisen televisioaseman ensimmäisessä kerroksessa vaikutti hyvin houkuttelevalta tulevaisuudennäkymältä. Mutta sitä ei kuitenkaan voinut mitenkään verrata taivaallisen Isämme Jehova Jumalan palvelemiseen kokoaikaisena tienraivaajana. Niinpä kieltäydyin ottamasta tarjousta vastaan.
Kun keskustelin asiasta ohjelman jälkeen vaimoni Jeanin kanssa, hän oli kanssani täysin samaa mieltä. Arvaapa, mikä odotti postilaatikossa saapuessamme tuona iltana kotiin? Kutsu palvelemaan kierrosvalvojana, joka vierailee Jehovan kansan seurakunnissa vahvistamassa niitä hengellisesti. Minusta todella tuntui siltä, että Jehova oli antanut siunauksensa ratkaisulleni.
Aikaisempi ratkaisunteon hetki
Tuo ei ollut ensimmäinen ratkaisu, joka minun oli täytynyt tehdä. Päästyäni oppikoulusta Mount Idassa Arkansasissa veljeni Fred ja minä liityimme Texas Rangers -nimiseen western-musiikkia esittävään yhtyeeseen. Matkustelin 1930-luvun lopulla melkein kolme vuotta yhtyeen kanssa monissa etelävaltioissa. Yhtyeemme sai kannattavia tarjouksia jopa Chicagosta asti tulleilta rahoittajilta. Voitimme ensimmäisen palkinnon sekä Mississippissä että Arkansasissa pidetyissä osavaltion sisäisissä kilpailuissa, ja Arkansasin osavaltiossa voitin ensimmäisen palkinnon parhaana mieslaulajana. Minulla oli siis lupaava ura edessäni.
Mutta olin jakautunut. Ollessani vasta poikanen Vartiotorni-seuran edustajat kävivät 1920-luvulla tapaamassa perhettämme. Itse asiassa kun he vierailivat alueellamme Arkansasissa muutaman kilometrin päässä Hot Springsistä länteen, matkavalvojilla (joita silloin kutsuttiin saarnaajaveljiksi) oli tapana asustaa meidän kotonamme. Perheemme jäsenet kuuntelivat heitä mielellään ja yleensä hyväksyivät sen mitä he opettivat.
Varttuessani opin siis Raamatun perustotuudet. Ja kerroin myös ystävilleni niistä asioista, joista matkavalvojat puhuivat ja joista luimme kotona Vartiotorni-lehdestä. Floyd Garrett oli yksi näistä poikavuosien ystävistäni. 1930-luvun puolivälissä kävimme koulua yhdessä. Floyd osoitti myönteistä vastakaikua hänelle kertomilleni asioille, ja aikanaan hän vihkiytyi Jumalalle ja aloitti vuonna 1940 kokoajanpalveluksen. Nykyään hän palvelee matkavalvojana.
Siihen aikaan, kun matkustelin yhtyeen kanssa, isäni kirjoitti minulle puheista, joita matkustavat veljet pitivät maalaiskodissamme. Sitten vuoden 1938 lopulla, kun olimme Jacksonissa Mississippissä, minut kutsuttiin kuuntelemaan äänitettä ”Täyttäkää maa” -nimisestä puheesta, jonka Vartiotorni-seuran presidentti J. F. Rutherford oli esittänyt Lontoossa pidetyssä konventissa. Tuo puhe todella sytytti uudelleen sen innostuksen kipinän, joka oli säilynyt sisimmässäni vuosia. Tiesin, että minun oli tehtävä ratkaisu. Seuraavana vuonna jätin yhtyeen ja palasin kotiin Arkansasiin.
Hengellinen edistyminen
Musiikki samoin kuin kalastus ja metsästyskin saivat nyt jäädä toiselle tilalle elämässäni. Hengelliset asiat tulivat tärkeämmiksi, kun aloin etsiä ensin Valtakuntaa. (Matteus 6:33) Jehovasta tuli minulle todellinen, ja minulla oli palava halu palvella häntä. Vihkiydyin Jehovalle ja minut kastettiin 27. marraskuuta 1939 eräässä kylmässä joessa Arkansasissa. Äitini kastettiin pian sen jälkeen.
Ostin 11 vuotta vanhan auton 50 dollarilla, ja vuoden 1940 marraskuussa ollessani 23-vuotias aloitin kokoaikaisen tienraivauspalveluksen Arkansasin maaseutualueella. Se oli todella onnellinen päivä! Suuntani elämässä oli nyt selvä, ja minusta tuntui, että Jehova tuki minua, ja juuri sillä oli todellista merkitystä.
Tuohon aikaan ei ollut helppoa etsiä lampaankaltaisia ihmisiä Hot Springsin maaseutualueella. Kaukana oleviin taloihin pääseminen vaati pitkiä ajomatkoja sorateillä, kahlaamista jokien poikki ja kävelemistä pölyisillä kärryteillä. Vaihdoin raamatullista kirjallisuutta hedelmiin, vihanneksiin, kananpoikiin, kananmuniin, säilykkeisiin jne. Pidän noita kokemuksia yhä suuressa arvossa.
Vaikeuksia sotavuosina
Kun Yhdysvallat vuonna 1941 liittyi toiseen maailmansotaan, Jehovan todistajia vastustettiin laajalti heidän puolueettoman asenteensa vuoksi. (Jesaja 2:4) Joka puolella maata väkijoukkoja kokoontui heitä vastaan, ja tuhansia nuoria todistajia vangittiin. Vaikka minut vapautettiinkin sotapalveluksesta eräänlaisena sananpalvelijana, niin sain kokea ankaraa vastustusta ja jopa henkeäni uhattiin.
Muuan mies suuntasi haulikkonsa piipun suoraan minua kohti ja määräsi: ”Poistukaa maaltani ennen kuin ammun!” Hän oli tunnistanut minut todistajaksi lähestyessäni hänen taloaan. Tarpeetonta sanoakaan, että lähdin pois viipymättä. Sitten muistan miehen, jonka kanssa tutkin Raamattua. Hän varoitti minua, että hän oli kuullut jonkun kaupungin itäosassa asuvan miehen suunnittelevan minun tappamistani, kunhan saapuisin hänen taloonsa.
Muutamia kuukausia myöhemmin ollessani juuri tuolla alueella muuan kotirouva pyysi minut sisään, ja soitin hänelle veli Rutherfordin esittämän raamatullisen puheen levyltä. Levyn pyöriessä aviomies tuli sisään, jäi seisomaan minun ja oven väliin ja otti esiin veitsensä. Hän kysyi minulta, millä asialla olin, muttei antanut minulle tilaisuutta selittää. Hän vaati vastausta kysymykseen: ”Tervehditkö lippua tai menetkö armeijaan?” heiluttaen samalla veistään edessäni. Muistin heti ystäväni varoituksen sanat ja mietin, miten vastata.
Kysyin veitsenheiluttajalta: ”Miltä Teistä tuntuisi, jos joku syyttäisi Teitä natsismin kannattamisesta?” Närkästyneenä jatkoin: ”En kannata Hitleriä sen enempää kuin Tekään. Olen ainoastaan kiinnostunut ihmisten auttamisesta ymmärtämään Raamattua.” Vastaukseni rauhoitti miestä jossain määrin, ja kykenin pääsemään turvallisesti pakoon. Lähtiessäni pois kiitin Jehovaa hänen suojeluksestaan ja siitä, että hän pani oikeat sanat suuhuni.
Erään toisen kerran soitin levytettyä raamatullista puhetta eräälle miehelle, kun huomasin että jotain oli vinossa. Hänen kasvonsa jähmettyivät ja hän suorastaan kalpeni, mutta hän jatkoi kuuntelemista. Kun levy päättyi, kysyin häneltä muina miehinä, mitä hän piti siitä. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän vastasi: ”Ensin luulin, että olette Jehovan todistaja ja aioin tappaa Teidät.” Kiitin häntä siitä, että hän kuunteli sanoman ennen sen tuomitsemista, annoin hänelle painetun saarnan ja lähdin pois. Halusin hänen tietävän, kuka olin, mutta vasta lähtöni jälkeen.
Bonnerdaleen, missä vartuin, perustettiin uusi seurakunta. Palveltuani siellä kaksi vuotta ryhmän- eli seurakunnanpalvelijana ja nähtyäni ryhmän kasvavan 17 julistajaan, matkavalvoja pyysi minua muuttamaan Hot Springsiin ja palvelemaan siellä seurakunnanvalvojana. Muutin sinne vuonna 1942. Se että olin siellä tekemisissä kypsien, jo ikääntyneiden veljien kanssa, oli erittäin hyödyllistä hengelliselle edistymiselleni.
Tuohon aikaan Jehova piti tarpeistani huolta monin eri tavoin. Erään kerran minulla ei ollut rahaa maksaa viittä dollaria uusiakseni ajokorttini. Rukoilin Jehovaa asian johdosta ja lähdin palvelukseen. Tuona aamuna sain juuri viiden dollarin suuruisen vapaaehtoisen lahjoituksen!
Beetel-palvelus
Vuonna 1944 minut määrättiin erikoistienraivaajaksi Joliet’een Illinois’hin. Siellä ollessani ”Tiedonantajassa” (nykyisessä Valtakunnan Palveluksessamme) oli kirjoitus Beetel-palveluksesta Brooklynissa New Yorkissa. Päätin anoa sinne, ja minut hyväksyttiin.
Saapuessani Beeteliin maaliskuussa vuonna 1945 Brooklynin maailmankeskuksen perheeseen kuului vain 230 jäsentä, kun taas nykyään siihen kuuluu yli 2 500 jäsentä. Viiden vuoden ajan työskentelin useilla eri osastoilla, myös palvelusosastolla. Sitten eräänä päivänä veli Knorr, Seuran silloinen presidentti, kutsui minut toimistoonsa.
”Sinut on valittu johtamaan Seuran radioasemaa WBBR:ää”, hän sanoi. En voinut uskoa korviani.
”En tiedä mitään radioaseman johtamisesta”, sanoin.
”Mutta sinähän soitit aikoinaan eräällä asemalla?” hän muistutti.
”Mutta sehän on aivan eri asia kuin radioaseman johtaminen”, vastustelin.
Veli Knorr kannusti minua ottamaan tehtävän vastaan, ja niinpä suostuin ja lupasin tehdä parhaani. Se oli todellinen haaste, mutta samalla iloinen etu. Yli 90 Beetel-perheen jäsenen oli määrä esiintyä joka viikko lähetettävissä monissa ohjelmissa. Uuden suunnitelman mukaan noin 65 prosenttia ohjelmasta oli levytettyä musiikkia. Siihen sisältyi joka viikko 15 minuuttia kestävä ohjelma, jossa lauloin. Muu aika oli omistettu raamatullisille puheille, raamatuntutkisteluille, raamatullisiin kysymyksiin vastaamiselle ja muille tavoille esittää raamatullista tietoa, sekä myös uutisille ja yleistä turvallisuutta koskeville tiedotuksille.
Kastan oman isäni
Kun olin Beetelistä lomalla vuoden 1950 kesällä, minulla oli ainutlaatuinen onni kastaa oma isäni! Hän oli lukenut Seuran julkaisuja 27 vuoden ajan, mutta kesti näin kauan, ennen kuin hän pystyi täysin hyväksymään sen, että Jehova käyttää järjestöä, jonka kautta hän jakelee totuuksia. (Matteus 24:45–47) Isä oli yhteen aikaan ollut jopa ateisti. Miksi oli näin?
Kun 13-vuotias veljeni Jim kuoli, pappi oli saarnannut hänet suoraan palavaan helvettiin, koska poika ei kuulunut kirkkoon. Tämä järkytti isää. Hän päätteli: ’Miksi minun pitäisi palvoa jumalaa, joka on paha kiduttaja?’ Hän luuli, että se, mitä saarnaaja oli sanonut, oli Raamatusta. Niinpä hänestä tuli ateisti. Mutta hänen uskonsa Jumalaan elpyi, kun muuan raamatuntutkija (Jehovan todistaja) keskusteli ensi kerran hänen kanssaan ja sai hänet Raamatun avulla vakuuttuneeksi siitä, että helvetti ei ole kidutuksen paikka, vaan ihmiskunnan yhteinen hauta.
Avioliitto
Vuonna 1952 minun oli tehtävä jälleen yksi ratkaisu. Innokas tienraivaaja nimeltä Jean Mylton ja minä päätimme mennä naimisiin. Kun joku kysyi Jeanilta, mitkä hänen tulevaisuudensuunnitelmansa olivat, niin hän selitti, että koska tuohon aikaan ei ollut järjestelyä vaimon tuomiseksi Beeteliin, niin me aiomme mennä tienraivaajiksi Little Rockiin Arkansasiin. ”Miten voitte muuttaa sinne, kun teillä ei ole mitään omaisuutta?” kyselijä uteli.
Oli totta, ettei meillä ollut paljon rahaa, sillä minä olin ollut kokoajanpalveluksessa 12 vuotta ja Jean 7 vuotta. Tämä samainen henkilö ehdotti, että me olisimme puoli vuotta kokopäivätyössä ”voidaksemme ostaa auton ja säästää noin 600 dollaria”. Kun Jean kysyi mielipidettäni asiasta, sanoin: ”Emmehän me tiedä, ettemme pysty siihen. Emmehän ole edes yrittäneet. Me voimme lopettaa tienraivauksen myöhemmin, jos on pakko, ja mennä kokopäivätyöhön, mutta yritetään nyt ensin.”
Hämmästykseksemme saimme häälahjaksi auton ja täsmälleen 600 dollaria rahaa. Jehova tiesi, että me tarvitsimme niitä, ja hän antoi ne, koska me olimme päättäneet pysyä kokoajanpalveluksessa. (Malakia 3:10) Me olimme tienraivaajia muutaman kuukauden, ja sitten minut pyydettiin kierrostyöhön vuonna 1953, ja seuraavana vuonna meidät kutsuttiin Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin. Käytyämme tuon koulun Jean oli kanssani piirityössä kaksi vuotta.
Palvelusta ulkomailla ja takaisin Beeteliin
Vuonna 1957 palvelimme Pascossa Washingtonissa, kun posteljooni toi meille erikoislähetyksenä kirjeen Seuran presidentin toimistosta. Pyysin saada poistua kenttäpalveluskokouksesta, ja Jean ja minä siirryimme toiseen huoneeseen avaamaan kirjettä. Meitä pyydettiin muuttamaan Meksikoon, ja minua pyydettiin palvelemaan haaratoimistonvalvojana. Olin tyrmistynyt! Emme osanneet espanjaa, ja minä tiesin hyvin vähän haaratoimistotyöstä. Mutta me luotimme Jehovaan, ja hänen apuaan todella tarvitsimme. Kenttä oli laaja ja tarvittiin paljon järjestelyjä, mutta paikalliset veljet olivat halukkaita tekemään työtä ja Jehova siunasi sen.
Palveltuani Meksikossa muutamia vuosia sain jälleen edun mennä Gilead-kouluun New Yorkiin. Saatuani päästötodistuksen Jeanille ja minulle annettiin uusi tehtävä mennä kierrostyöhön Guatemalaan. Jeanilla oli joitakin terveysongelmia, joten palasimme myöhemmin takaisin Yhdysvaltoihin, missä jatkoin palvelemista matkatyössä. Toimin lisäksi useita vuosia opettajana vanhimmille tarkoitetuilla kaksiviikkoisilla Valtakunnan palveluskoulun kursseilla. Lopulta palasimme jatkamaan palvelustamme Brooklynin Beetelissä, ja olemme olleet täällä mitä siunatuimmassa paikassa tähän asti.
Olen siis nyt 69-vuotias, ja olen saanut nauttia monista ansaitsemattomista eduista kokoajanpalveluksessa kuluneiden 45 vuoden aikana. Voin sanoa, että Jehova on hyvä ja hänen siunauksensa runsaita. Jean, joka on ollut uskollinen vaimoni kuluneet 34 vuotta, on ollut minulle erityisen arvokas siunaus. Tiedän, että Jehova voi siunata sekä pieniä että suuria, ja minä olen arvostanut siunauksiani hänen ”pienenä” palvelijanaan. (Psalmi 115:13) Päätökseni ja haluni on jatkaa suuren ja rakkaudellisen Jumalamme Jehovan palvelemista hänen ohjauksensa mukaisesti hänen kunniakseen ja ylistyksekseen.
[Huomioteksti s. 26]
Kysyin veitsenheiluttajalta: ”Miltä Teistä tuntuisi, jos joku syyttäisi Teitä natsismin kannattamisesta?”
[Kuva s. 23]
Oikealla Sam Friend muusikonuransa alussa
[Kuva s. 24]
Vartiotornia tarjoamassa eräällä Hot Springsin kadulla Arkansasissa vuonna 1942
[Kuva s. 25]
Sam Friend ja hänen vaimonsa Jean nykyään