Mikä ilo onkaan istua Jehovan pöydässä!
Kertonut Ernst Wauer
Nykyään minun on suhteellisen helppo olla läsnä Jehovan todistajien kokouksissa, tutkia Raamattua ja saarnata Valtakunnan hyvää uutista. Olosuhteet eivät kuitenkaan aina ole olleet tällaiset täällä Saksassa. Kun Adolf Hitler oli diktaattori vuosien 1933 ja 1945 välisenä aikana, tällaisiin kristillisiin toimiin osallistuminen merkitsi hengenvaaraan asettumista.
KOLMIKYMMENVUOTIAANA tapasin Jehovan todistajia ensimmäisen kerran Dresdenissä vuotta ennen Hitlerin valtaantuloa. Vihkiydyin Jehovalle tammikuussa 1935 ja ilmaisin haluni tulla kastetuksi. Koska työmme oli kielletty jo vuonna 1933, minulta kysyttiin: ”Tajuatko, mitä ratkaisusi merkitsee? Vaarannat perheesi, terveytesi, työsi, vapautesi ja jopa elämäsi!”
”Olen laskenut kustannukset ja olen halukas tekemään Jumalan tahdon ja kuolemaan sen vuoksi”, vastasin.
Olin aloittanut talosta taloon saarnaamisen jo ennen kastettani. Eräällä ovella tapasin SS:n (Hitlerin mustapukuinen henkivartiosto) nuorisonjohtajan, joka huusi: ”Ettekö tiedä, että tällainen toiminta on kiellettyä? Aion soittaa poliisin!”
”Soittakaa vain. Puhun vain Raamatusta, eikä se ole lainvastaista”, vastasin rauhallisesti. Käännyin sen jälkeen seuraavalle ovelle, ja heti ystävällinen herrasmies kutsui minut sisään. Minulle ei tapahtunut mitään.
Pian minun huostaani uskottiin tutkisteluryhmä, johon kuului viidestä seitsemään viikoittain yhteen kokoontuvaa Jehovan todistajaa. Tutkimme Vartiotorneja, jotka oli salakuljetettu Saksaan naapurimaista. Me siis kiellosta huolimatta istuuduimme säännöllisesti ”Jehovan pöytään” vahvistuaksemme hengellisesti. – 1. Korinttolaisille 10:21.
Koettelemusten kestämistä
Vuonna 1936 Vartiotorni-seuran presidentti J. F. Rutherford vieraili Luzernissa Sveitsissä järjestetyssä konventissa ja hän pyysi niitä veljiä, jotka valvoivat teokraattista toimintaa Saksassa, olemaan siellä läsnä. Vain muutamat saattoivat osallistua, sillä monien veljien passit oli takavarikoitu ja poliisi tarkkaili useita tiiviisti. Dresdenin työtä valvonut veli pyysi minua edustamaan häntä Luzernissa.
”Mutta enkö minä ole liian nuori ja kokematon”, kysyin.
”Nyt on tärkeintä pysyä uskollisena”, hän vakuutti minulle. ”Se on pääasia.”
Pian palattuani Luzernista minut pidätettiin ja riistettiin yllättäen pois vaimoni Evan ja kahden pienen lapsemme luota. Matkallani Dresdenissä olevaan poliisin päämajaan yritin kuumeisesti muistaa raamatunkohtaa, joka opastaisi minua. Mieleeni tuli Sananlaskujen 3:5, 6: ”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.” Tämän raamatunkohdan muistaminen vahvisti minua ensimmäistä kuulustelua varten. Jälkeenpäin minut suljettiin ahtaaseen selliin, ja hetken aikaa minusta tuntui epätoivoisesti siltä, että minut oli hylätty. Harras Jehovalle esitetty rukous täytti minut kuitenkin rauhalla.
Oikeus antoi minulle kahden vuoden ja kolmen kuukauden vankeustuomion. Minua pidettiin vuoden ajan yksinäissellissä Bautzenin keskusvankilassa. Kerran eräs eläkkeellä oleva oikeusviranomainen, joka suoritti jonkun toisen työvuoroa, avasi sellini oven ja huomautti myötätuntoisesti: ”Tiedän ettette saa lukea mitään, mutta ehkä te tarvitsette jotakin, joka ohjaa ajatuksenne pois tilanteestanne.” Sen sanottuaan hän sujautti minulle salaa muutaman vanhan perheaikakausjulkaisun ja sanoi: ”Haen ne pois tänä iltana.”
En todellisuudessa tarvinnut mitään, mikä ’ohjaisi ajatukseni pois tilanteestani’. Ollessani yksinäissellissä palautin mieleeni raamatunkohtia, rakensin puheita ja pidin niitä ääneen. Silmäilin aikakausjulkaisut kuitenkin läpi nähdäkseni, sisälsivätkö ne raamatunkohtia, ja löysinkin useita. Yksi niistä oli Filippiläiskirjeen 1:6, jossa sanotaan: ”Olen varma – – että se, joka aloitti teissä hyvän työn, suorittaa sen loppuun.” Kiitin Jehovaa tästä rohkaisusta.
Myöhemmin minut siirrettiin työleiriin. Sitten keväällä vuonna 1939, kun vankeusaikani oli määrä päättyä, leirinkomentaja kysyi, olivatko näkemykseni muuttuneet. ”Aion pysyä uskossani”, oli vastaukseni. Sen jälkeen hän ilmoitti minulle, että minut siirrettäisiin Sachsenhausenin keskitysleiriin.
Sinne tultuani minun täytyi luopua omista vaatteistani, kävin suihkussa, ruumiin karvoitukseni ajettiin ja minulle annettiin vanginvaatteet. Sen jälkeen jouduin jälleen suihkuun, tällä kertaa täysissä pukimissa. SS kutsui tätä toimenpidettä ”kasteeksi”. Sitten minut pakotettiin seisomaan ulkona likomärkänä iltaan asti.
Leireissä Jehovan todistajat alistettiin SS:n harjoittamalle raakuudelle. Monesti meidän täytyi seistä paraatikentällä tuntikausia. Joskus joku meistä huokaisi: ”Eikö nyt olisikin mukava saada todella hyvä ateria?” Joku toinen vastasi: ”Älä kohdista mieltäsi sellaisiin asioihin. Ajattele, millainen kunnia on puolustaa Jehovan nimeä ja hänen valtakuntaansa.” Joku muu vielä lisäsi: ”Jehova antaa meille voimaa kestää.” Tällä tavoin me rohkaisimme toisiamme. Toisinaan pelkkä ystävällinen pään nyökkäys riitti välittämään sanoman: ”Haluan olla uskollinen; niin sinäkin haluat!”
Hengellinen ruoka leirissä
Jotkut ottivat johdon veljien ruokkimisessa hengellisesti, ja minut valittiin avustamaan heitä. Ainoa käytössämme ollut hengellinen julkaisu oli paksu Luther-raamattu. Sen hallussa pitäminen oli tietenkin kiellettyä. Niinpä tämä aarre kätkettiin, ja kussakin selliosastossa vain yhdellä tehtävään määrätyllä veljellä oli lupa mennä tähän kätköpaikkaan lyhyeksi ajaksi. Kun tuli minun vuoroni, ryömin piilopaikkana käytetyn sängyn alle taskulamppu mukanani ja luin noin 15 minuutin ajan. Opettelin ulkoa raamatunkohtia, joista voisin myöhemmin keskustella selliosastoni veljien kanssa. Näin ollen hengellisen ravinnon jakaminen oli jossain määrin järjestelmällistä.
Kaikkia veljiä kannustettiin pyytämään Jehovalta rukouksessa lisää hengellistä ruokaa, ja hän kuuli anomuksemme. Vuosien 1939 ja 1940 välisenä talvena eräs äskettäin vangittu veli onnistui salakuljettamaan leiriin puujalkansa sisällä muutamia Vartiotornin tuoreita numeroita. Tämä vaikutti ihmeeltä, sillä kaikki tutkittiin huolellisesti.
Turvallisuussyistä valikoidut veljet saivat käyttöönsä nämä lehdet päiväksi kerrallaan. Erään kerran kun rakennettiin autotallia, kyyristyin kaivantoon lukemaan, samalla kun eräs veli vartioi ulkopuolella. Erään toisen kerran asetin Vartiotornin polvelleni ”ompeluaikanamme” (istuimme iltaisin parakeissamme korjaamassa hansikkaita ja muita tavaroita), samalla kun veljet vahtivat molemmilla puolillani. Piilotin Vartiotornin nopeasti pois näkyvistä, kun SS-vartija tuli. Kiinni jääminen olisi merkinnyt kuolemaa!
Jehova auttoi ihmeellisellä tavalla meitä painamaan muistiimme kirjoituksissa olleet vahvistavat ajatukset. Tavallisesti vaivuin iltaisin syvään uneen silkasta uupumuksesta. Mutta niinä öinä, joita ennen olin lukenut Vartiotornia, heräsin useita kertoja ja kykenin muistamaan aivan kirkkaasti kirjoitusten ajatukset. Muissa selliosastoissa tähän tehtävään määrätyillä veljillä oli samanlaisia kokemuksia. Jehova siis terästi muistiamme, jotta me kykenimme jakamaan hengellistä ravintoa. Tämän me teimme siten, että menimme kunkin veljen luo henkilökohtaisesti ja vahvistimme häntä.
Uskollinen kuolemaan saakka
Työosastomme täytyi palata leiriin 15. syyskuuta 1939 tavallista aikaisemmin. Mistä tilaisuudesta oli kyse? Nuori veljemme August Dickmann teloitettaisiin julkisesti. Kansallissosialistit olivat varmoja siitä, että tämä saisi suuren määrän Jehovan todistajia kieltämään uskonsa. Teloituksen jälkeen muut vangit lähetettiin pois. Meitä Jehovan todistajia kuitenkin ajettiin edestakaisin paraatikentällä, potkittiin ja lyötiin kepeillä kunnes emme enää kyenneet liikkumaan. Meitä käskettiin allekirjoittamaan lausunto, jossa kieltäisimme uskomme, tai muuten meidätkin ammuttaisiin.
Seuraavaan päivään mennessä kukaan ei ollut allekirjoittanut. Todellisuudessa eräs uusi vanki, joka oli allekirjoittanut tällaisen lausunnon leiriin tullessaan, peruutti allekirjoituksensa. Hän halusi mieluummin kuolla veljiensä kanssa kuin lähteä leiristä petturina. Rangaistukseksi jouduimme seuraavina kuukausina tekemään kovaa työtä sekä kärsimään huonoa kohtelua ja ruoan puuttetta. Yli sata veljeämme kuoli tuon koettelevan vuosien 1939 ja 1940 välisen talven aikana. He pysyivät nuhteettomina Jehovalle ja hänen valtakunnalleen loppuun asti.
Sitten Jehova järjesti tilanteeseen helpotusta. Monet veljet siirrettiin työskentelemään vastaperustetuille leireille, joissa he saivat enemmän ruokaa. Myös uhkailu väheni jossain määrin. Minut siirrettiin vuoden 1940 keväällä Neuengammen keskitysleiriin.
Hengelliset järjestelyt Neuengammessa
Saapuessani tässä leirissä oli noin 20 Jehovan todistajaa, joilla ei ollut ainuttakaan Raamattua tai raamatullista julkaisua. Rukoilin Jehovaa, että hän auttaisi minua hyödyntämään Sachsenhausenissa oppimiani asioita voidakseni vahvistaa veljiä Neuengammessa. Ensiksi palautin mieleeni raamatunkohtia ja valitsin niitä päivänteksteiksi. Seuraavaksi tehtiin järjestelyjä kokouksia varten, joissa voisin tuoda esiin niissä Vartiotornin kirjoituksissa olleita ajatuksia, joita olin lukenut Sachsenhausenissa. Kun leiriin saapui uusia veljiä, he kertoivat, mitä he olivat oppineet uusimmista Vartiotorneista.
Vuoteen 1943 mennessä Neuengammessa olevien Jehovan todistajien määrä oli kasvanut 70:een. Jehovan todistajien sallittiin työskennellä leirin ulkopuolella, esimerkiksi ilmahyökkäysten jälkien raivaamisessa. Tämän ansiosta me kykenimme salakuljettamaan leiriin Raamattuja, Vartiotorneja ja joitakin muita Seuran kirjoja ja kirjasia. Saimme myös postipaketteja, jotka sisälsivät lisää kirjallisuutta, samoin kuin punaviiniä ja happamatonta leipää vuotuista muistonviettoa varten. Jehova selvästikin sokaisi ne, jotka tarkistivat nämä paketit.
Koska olimme hajallaan eri parakeissa, muodostimme seitsemän Vartiotornin tutkisteluryhmää, joissa kussakin oli tutkistelunjohtaja ja sijainen. Jäljennöksiä Vartiotornista tehtiin leirinkomentajan toimistossa, jossa työskentelin tilapäisesti. Jokainen tutkisteluryhmä sai siis ainakin yhden kokonaisen lehden viikoittaista tutkisteluaan varten. Ainuttakaan kokousta ei peruutettu. Tämän lisäksi ryhmät saivat joka aamu nimenhuutoaukiolla jäljennöksen päiväntekstistä, joka sisälsi Vartiotornista otetun selityksen.
Erään kerran kun SS piti vapaapäivän, saatoimme pitää puolipäiväisen konventin ja keskustella siitä, miten leirissä voitaisiin saarnata. Jaoimme leirin alueisiin ja yritimme järjestelmällisesti tavoittaa vangit ja kertoa heille ”valtakunnan hyvää uutista”. (Matteus 24:14) Koska vangit tulivat eri maista, teimme monikielisiä todistuskortteja, joissa kerrottiin työstämme ja Valtakunnasta. Saarnasimme niin innokkaasti, että poliittiset vangit valittivat: ”Menipä minne tahansa, muusta ei voi kuulla puhuttavan kuin Jehovasta!” Toiminnastamme kertova kenttäpalvelusraportti tavoitti jopa Bernissä Sveitsissä sijaitsevan haaratoimiston.
Kaikki sujui hyvin kunnes Gestapo tarkasti kaikki keskitysleirit vuonna 1944. Vaikka kirjallisuuskätköämme Neuengammessa ei löydettykään, Karl Schwarzerilta ja minulta löydettiin joitakin tavaroita. Meitä kuulusteltiin ja hakattiin kolme päivää. Tulikokeen päättyessä kehomme oli täynnä ruhjevammoja. Jehovan avulla me kuitenkin selvisimme.
Runsaasti hengellisiä siunauksia
Liittoutuneiden joukot vapauttivat minut vuoden 1945 toukokuussa. Vapautumista seuranneena päivänä lähdin liikkeelle veljistä ja kiinnostuneista koostuvan pienen ryhmän kanssa. Tultuamme ensimmäiseen kylään istahdimme väsyneinä kaivolle juomaan. Tunsin itseni virvoittuneeksi ja lähdin Raamattu kainalossa talosta taloon työhön. Eräs nuori nainen oli hyvin liikuttunut saadessaan tietää, että me Jehovan todistajat olimme olleet keskitysleireissä uskomme vuoksi. Hän katosi keittiöönsä ja palasi tuoden mukanaan koko ryhmällemme maitoa ja voileipiä.
Sen jälkeen saarnasimme, edelleen vanginvaatteissa, Valtakunnan sanomaa koko kylässä. Eräs toinen kyläläinen kutsui meidät runsaalle aterialle. Hän tarjoili meille ruokia, joita emme olleet saaneet vuosiin. Tämä näky sai todella veden herahtamaan kielelle! Emme kuitenkaan ryhtyneet suinpäin ahmimaan ruokaa. Esitimme rukouksen ja söimme rauhallisesti, hyvien käytöstapojen mukaisesti. Tämä teki niin suuren vaikutuksen katselijoihin, että kun myöhemmin aloitimme kokouksen, he kuuntelivat raamatullista puhetta. Eräs nainen hyväksyi sanoman, ja hän on nykyään hengellinen sisaremme.
Jatkoimme matkaamme ja saimme kokea Jehovan huolenpidon hämmästyttävällä tavalla. Nyt vapaudessa ollessa on ollut todella suurenmoista nauttia edelleen kaikesta siitä hengellisestä ravinnosta, jota Jehovan järjestö on julkaissut, ja kertoa siitä toisille! Vuosien kuluessa täydellinen luottamuksemme Jehovaan on palkittu toistuvasti.
Vuosien 1945 ja 1950 välisenä aikana minulla oli etu palvella Magdeburgin Beetelissä, ja sen jälkeen vuoteen 1955 palvelin Vartiotorni-seuran toimistossa Berliinissä. Sitten palvelin matkavalvojana vuoteen 1963 saakka, jolloin vaimoni Hilde ilmoitti odottavansa vauvaa. (Ensimmäinen vaimoni Eva oli kuollut pidätysaikanani, ja menin uudestaan naimisiin vuonna 1958.) Tyttärestämme tuli myöhemmin innokas Jehovan todistaja.
Miten ensimmäisestä avioliitostani syntyneiden lasten kävi? Poikani ei valitettavasti ilmaissut kiinnostusta totuuteen. Mutta sitä vastoin tyttäreni Gisela ilmaisi, ja hän osallistui lähetystyöntekijöitä valmentavaan Gilead-kouluun vuonna 1953. Nyt hän työskentelee yhdessä miehensä kanssa eräällä konventtisalilla Saksassa. Jehovan avulla olen voinut pysyä vakituisessa tienraivauspalveluksessa vuodesta 1963 lähtien ja palvella alueilla, joilla tarve on ollut suuri, ensiksi Frankfurtissa ja sitten Tübingenissä.
Iloitsen edelleenkin siitä, miten Jehovan järjestö pitää huolta hänen uskon huonekunnastaan. (1. Timoteukselle 3:15) Hengellisen ruoan saaminen on nykyään hyvin helppoa, mutta arvostammeko me aina sitä? Olen vakuuttunut siitä, että Jehovalla on runsaita siunauksia niiden varalle, jotka luottavat häneen, pysyvät uskollisina ja ruokailevat hänen pöydässään.
[Kaavio s. 26, 27]
(Ks. painettu julkaisu)
SACHSENHAUSENIN KESKITYSLEIRI
A. SS-parakit
B. Nimenhuutoaukio
C. Sellirakennus
D. Eristysosasto
E. Syöpäläisten tuhoamisasema
F. Teloituspaikka
G. Kaasukammio