RIEMUVUOSI

Vuosi, joka seurasi kutakin seitsemästä seitsenvuotiskaudesta muodostunutta jaksoa Israelin Luvattuun maahan saapumisesta laskettuna. Heprealainen sana jō·velʹ (tai jo·velʹ) tarkoittaa ’pässinsarvea’, ja se viittaa torvena käytetyn pässinsarven soimiseen tuona 50. vuonna, jolloin julistettiin vapautus kautta maan (3Mo 25:9, 10, Rbi8, alav.; ks. SARVI, TORVI).

Luvattuun maahan saavuttuaan Israelin kansakunnan piti kuutena vuonna kylvää maa, viljellä sitä ja korjata sen sato, mutta seitsemännen vuoden oli määrä olla sapattivuosi, jolloin maan oli annettava olla kesantona. Seitsemäntenä vuonna ei saanut kylvää peltoa eikä leikata viinitarhaa. Ei edes edellisen vuoden elonkorjuun aikana varisseiden jyvien jälkikasvua saanut korjata, eikä leikkaamattomien viiniköynnösten rypäleitä saanut kerätä. Itsestään kasvaneet jyvät ja hedelmät olivat maanomistajan, hänen orjiensa ja palkkatyöläistensä sekä muukalaisasukkaiden ja köyhien käytettävissä. Myös koti- ja villieläimet saivat syödä niitä. (3Mo 25:2–7; 2Mo 23:10, 11.) Tällaisia seitsenvuotiskausia piti laskea seitsemän (7 × 7 = 49), ja sitten seuraavan vuoden, 50. vuoden, piti olla riemuvuosi.

Riemuvuodella oli joitakin yhteisiä piirteitä sapattivuoden kanssa. Maa sai jälleen olla täysin levossa. Samat säännökset soveltuivat maan tuottoon. (3Mo 25:8–12.) Tämä merkitsi sitä, että kunkin 50-vuotisjakson 48. vuoden sato muodostaisi pääosan tuon vuoden ja seuraavien vähän yli kahden vuoden ravinnosta, kunnes korjattaisiin 51. vuoden eli riemuvuoden jälkeisen vuoden sato. Jehovan erikoissiunauksen ansiosta kuudennen vuoden sato riitti sapattivuodeksi. (3Mo 25:20–22.) Jumala antoi vastaavasti 48. vuonna niin runsaan sadon, että siitä riitti kansakunnalle syötävää sapattivuodeksi, sitä seuraavaksi riemuvuodeksi ja vielä sen jälkeiseksi vuodeksi sadonkorjuuseen saakka, jos juutalaiset vain noudattivat hänen Lakiaan.

Riemuvuosi oli eräässä mielessä juhlavuosi, vapautusvuosi. Viettämällä sitä Israel osoittaisi uskovansa Jumalaansa Jehovaan. Se olisi myös onnellista aikaa, jolloin ilmaistaisiin kiitollisuutta hänen huolenpitonsa johdosta.

Seitsemännen kuukauden (tisrikuu) kymmenentenä päivänä, sovituspäivänä, puhallettiin torveen (šō·farʹ tai šo·farʹ, käyrä eläimen sarvi) ja julistettiin näin vapautus kautta maan. Tämä merkitsi vapautusta heprealaisorjille, joista monet olivat myyneet itsensä velkojensa vuoksi. Normaalisti vapautus koitti heille vasta seitsemäntenä palvelusvuonna (2Mo 21:2), mutta riemuvuonna vapautettiin nekin, jotka eivät olleet vielä palvelleet kuutta vuotta. Kaikki perintömaat, jotka oli myyty (tavallisesti taloudellisten takaiskujen takia), palautettiin, ja jokainen palasi sukunsa luo ja isiensä maaomaisuudelle. Yhdenkään perheen ei annettu vajota loputtoman köyhyyden kurimukseen. Joka perheen kunniaa ja arvokkuutta vaalittiin. Vaikka joku olisi tuhlannut omaisuutensa, hänen jälkeläisensä eivät menettäneet perintöään iäksi. Maa oli viime kädessä Jehovan, ja israelilaiset itse olivat hänen näkökannaltaan muukalaisasukkaita ja siirtolaisia. (3Mo 25:23, 24.) Jos kansakunta totteli Jumalan lakeja, silloin hänen sanojensa mukaan ”kenenkään ei – – pitäisi tulla köyhäksi keskuudessasi”. (3Mo 25:8–10, 13; 5Mo 15:4, 5.)

Riemuvuosilain takia maata ei voitu myydä ainiaaksi. Jumala järjesti niin, että jos joku myi perintöomaisuuteensa kuuluvaa maata, myyntihinta piti arvioida sen mukaan, montako vuotta oli jäljellä seuraavaan riemuvuoteen. Hinta määräytyi samalla tavalla, kun omistaja lunasti perintömaansa. Maan myyminen merkitsikin todellisuudessa vain maan käyttöoikeuden ja tuoton myymistä niiden vuosien ajaksi, jotka olivat jäljellä seuraavaan riemuvuoteen. (3Mo 25:15, 16, 23–28.) Tämä koski myös maaseuduksi lasketuilla muurittomilla asutusalueilla olevia taloja, mutta muurein ympäröidyissä kaupungeissa olevat talot eivät sisältyneet riemuvuonna palautettavaan omaisuuteen. Poikkeuksena olivat leeviläisten talot, koska ne ja leeviläiskaupunkeja ympäröivät laidunmaat olivat heidän ainoa omaisuutensa. Heidän talonsa palautettiin heille riemuvuonna; leeviläiskaupunkien laidunmaata ei saanut myydä. (3Mo 25:29–34.)

Riemuvuosijärjestelyn suurenmoisuus voidaan ymmärtää parhaiten, kun tarkastellaan ensisijaisesti sitä, millainen vaikutus sillä oli koko kansakuntaan, eikä vain sitä, miten se hyödytti yksityisiä israelilaisia. Kun tätä järjestelyä noudatettiin asianmukaisesti, kansakunta palautettiin riemuvuonna siihen oikeaan, täysin teokraattiseen tilaan, johon Jumala oli sen tarkoittanut ja jonka hän oli alun perin vahvistanut. Hallitus oli terveellä pohjalla. Kansantalous pysyi vakaana, eikä kansakunnan niskoilla ollut musertavaa velkataakkaa (5Mo 15:6). Riemuvuoden ansiosta maan arvo säilyi vakaana eikä kansa velkaantunut pahasti, mikä olisi johtanut joidenkuiden ylenmääräiseen vaurastumiseen toisten kustannuksella ja sitä kautta inflaatioon, deflaatioon ja talouslamaan.

Kun kansakunta totteli riemuvuosilakia, se ei vajonnut siihen surulliseen tilaan, jonka voimme nykyään havaita monissa maissa: on oikeastaan vain kaksi luokkaa, upporikkaat ja rutiköyhät. Yksilölle koituva hyöty vahvisti koko kansakuntaa, sillä kukaan ei ollut kovaosainen eikä huono taloudellinen tilanne ajanut ketään tuottamattomuuteen, vaan kaikki saattoivat käyttää lahjojaan ja kykyjään kansallisen hyvinvoinnin edistämiseen. Kun Jehova siunasi maan sadon ja Israel otti vastaan annetun opetuksen, se saattoi – jos se oli tottelevainen – iloita täydellisestä hallituksesta ja hyvinvoinnista, jotka vain aito teokratia voi tarjota (Jes 33:22).

Laki luettiin kansalle sapattivuosina, varsinkin lehtimajanjuhlan eli korjuujuhlan aikaan (5Mo 31:10–12). Israelilaisten olisi tällä tavalla pitänyt päästä lähemmäs Jehovaa ja säilyttää vapautensa. Jehova varoitti onnettomuuden kohtaavan heitä, jos he olisivat tottelemattomia ja jättäisivät toistuvasti huomiotta hänen lakinsa (joihin sisältyivät sapattia ja riemuvuotta koskevat lait). (3Mo 26:27–45.)

Riemuvuosien laskeminen aloitettiin siitä, kun israelilaiset saapuivat Luvattuun maahan, joten heidän ensimmäinen riemuvuotensa alkoi tisrikuussa 1424 eaa. (3Mo 25:2–4, 8–10). Israelilaisten Luvattuun maahan saapumisen, 1473 eaa., ja Jerusalemin kukistumisen, 607 eaa., välisenä aikana israelilaisten oli määrä viettää 17 riemuvuotta. Ikävä kyllä heidän historiansa osoittaa, etteivät he tunnustaneet Jehovaa Kuninkaakseen. He rikkoivat lopulta hänen käskyjään, mm. sapattilakeja, ja menettivät sen vuoksi ne siunaukset, jotka hän oli tarkoittanut heille. Heidän epäonnistumisensa tuotti häpeää Jumalalle maailman kansakuntien silmissä ja esti niitä tajuamasta hänen teokraattisen hallituksensa erinomaisuutta. (2Ai 36:20, 21.)

Vertauskuvallinen merkitys. Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa viitataan riemuvuosijärjestelyyn. Jeesus Kristus sanoi tulleensa ”saarnaamaan vangeille vapautusta” (Lu 4:16–18). Hän totesi myöhemmin synnin orjuudesta vapautumisesta: ”Jos siis Poika vapauttaa teidät, niin te tulette olemaan todella vapaita.” (Joh 8:36.) Koska hengellä voidellut kristityt julistettiin vanhurskaiksi elämään ja siitettiin Jumalan pojiksi vuoden 33 helluntaista lähtien, apostoli Paavali saattoi sen jälkeen kirjoittaa: ”Sen hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on vapauttanut teidät synnin ja kuoleman laista.” (Ro 8:2.) Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden aikana muutkin ”vapautetaan turmeltuvuuden orjuudesta”, kuten Roomalaiskirjeen 8:19–21:ssä osoitetaan, ja sen jälkeen kun he ovat osoittautuneet uskollisiksi Jehovalle koetuksessa, he pääsevät ”Jumalan lasten loistoisaan vapauteen”. Heidät vapautetaan perisynnistä ja siitä aiheutuvasta kuolemasta. Maa palautetaan tosi palvojien haltuun, jotta he voivat huolehtia siitä Jehovan alkuperäisen ihmiskuntaa koskevan tarkoituksen mukaisesti. (Il 21:4; 1Mo 1:28; Jes 65:21–25.)