Onnellinen elämä Jehovan palveluksessa

Seuraavana vuonna Betel-perheelle ilmoitettiin, että Etelä-Afrikan haaratoimistoon tarvittaisiin vapaaehtoisia, koska sinne asennettaisiin uusi rotaatiopainokone. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi ja olin innoissani, kun minut valittiin. Kanadan Betelistä lähetettiin sinne kolme muutakin veljeä: Dennis Leech, Bill McLellan ja Ken Nordin. Meille sanottiin, että saisimme vain menoliput!

Soitin äidille ja sanoin: ”Arvaa mitä, äiti! Olen lähdössä Etelä-Afrikkaan.” Äiti oli luonteeltaan hiljainen, mutta hän oli hyvin hengellinen ja hänellä oli vahva usko. Hän ei sanonut paljon, mutta tiesin, että hän tuki minua. Vaikka äitiä ja isää suretti se, että olisin niin kovin kaukana, he hyväksyivät päätökseni.

KOHTI ETELÄ-AFRIKKAA

Brooklynin Betelissä meitä neljää veljeä koulutettiin kolme kuukautta käyttämään kuumalatomakonetta, jolla ladottiin tekstit kohopainokonetta varten. Sitten lähdimme rahtilaivalla kohti Kapkaupunkia ja Etelä-Afrikkaa. Olin juuri täyttänyt 20 vuotta. Kapkaupungista matka jatkui illansuussa junalla Johannesburgiin. Aamun sarastaessa ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli eräs pikkukaupunki Karoon puoliaavikolla. Siellä oli pölyistä, savuista ja kuumaa. Me neljä kurkistelimme ulos junan ikkunasta ja ihmettelimme, millainen paikka tämä oikein oli. Mihin olimmekaan lupautuneet? Myöhempinä vuosina kävimme tuolla alueella uudestaan ja huomasimme, että nuo pikkukaupungit olivat hyvin viehättäviä ja elämä oli niissä leppoisaa.

Muutaman vuoden ajan ladoin kirjakerivejä uskomattoman hienosti ja nerokkaasti suunnitellulla rivilatomakoneella. Haaratoimistossa painettiin Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä useilla kielillä, ja niitä toimitettiin Etelä-Afrikan lisäksi moniin muihin Afrikan maihin. Uusi rotaatiopainokone, joka oli tuonut meidät toiselle puolelle maapalloa, oli kovassa käytössä!

Myöhemmin työskentelin painon toimistossa, joka huolehti painamiseen, postitukseen ja kääntämiseen liittyvistä tehtävistä. Minulla oli paljon kiinnostavaa tekemistä, ja elämä oli antoisaa.

NAIMISIIN JA UUSI TEHTÄVÄ

Vuonna 1968 menin naimisiin Laura Bowenin kanssa, joka asui lähellä Beteliä. Hän oli tienraivaaja ja lisäksi kirjoitti koneella käännösosaston tekstejä. Jos siihen aikaan meni naimisiin, ei yleensä voinut jäädä Beteliin, joten meidät määrättiin erikoistienraivaajiksi. Olin vähän huolissani. Minun ei ollut tarvinnut Betelissä kymmeneen vuoteen huolehtia ruoasta eikä asunnosta, mutta nyt mietin, miten me tulisimme toimeen erikoistienraivaajan avustuksella. Saisimme kumpikin joka kuukausi 25 randia (35 Yhdysvaltain dollaria silloisessa rahassa), jos saavuttaisimme tunti-, uusintakäynti- ja kirjallisuustavoitteet. Tuon rahan pitäisi riittää vuokraan, ruokaan, matka- ja terveydenhoitokuluihin sekä muihin henkilökohtaisiin menoihin.

Meidät määrättiin pieneen ryhmään Durbaniin Intian valtameren rannalle. Siellä oli paljon intialaisia. Monet heistä olivat niiden jälkeläisiä, jotka olivat tulleet Etelä-Afrikkaan 1800-luvun lopulla sokeriteollisuuden palvelukseen. He työskentelivät eri aloilla mutta olivat säilyttäneet intialaisen kulttuurinsa ja keittiönsä herkullisine curryruokineen. Lisäksi he puhuivat englantia, mikä tietysti helpotti meidän työtämme.

Erikoistienraivaajien odotettiin olevan joka kuukausi 150 tuntia palveluksessa, joten Laura ja minä päätimme tehdä heti ensimmäisenä päivänä kuuden tunnin kenttäpäivän. Oli kuumaa ja kosteaa. Meillä ei ollut uusintakäyntejä eikä raamattukursseja – edessä oli siis kuusi tuntia pelkkää ovelta ovelle -työtä. Kun jossain vaiheessa katsoin kelloa, oli kulunut vasta 40 minuuttia! Mietin, miten ihmeessä me selviytyisimme tästä.

Pian löysimme hyvän päivärytmin. Joka aamu teimme voileipiä ja laitoimme keittoa tai kahvia termokseen. Kun halusimme pitää tauon, pysäköimme kuplavolkkarimme puun varjoon. Joskus ympärillemme kerääntyi suloisia pieniä intialaislapsia, jotka tuijottivat meitä uteliaina. Muutaman päivän kuluttua huomasimme, että parin ensimmäisen tunnin jälkeen loppupäivä hurahtikin sitten hyvin nopeasti.

Oli mahtavaa kertoa Raamatun totuutta noille vieraanvaraisille ihmisille. Huomasimme, että intialaiset ovat kunnioittavia ja ystävällisiä ja he uskovat Jumalaan. Monet hindut suhtautuivat sanomaan myönteisesti. He halusivat kuulla Jehovasta, Jeesuksesta, Raamatusta, rauhallisesta uudesta maailmasta ja kuolleiden toivosta. Vuoden kuluttua meillä oli 20 raamattukurssia. Söimme joka päivä kunnon aterian jonkin perheen luona, jonka kanssa tutkimme. Se oli onnellista aikaa.

Aivan liian pian tehtävämme vaihtui: meidät määrättiin kierrostyöhön kauniin Intian valtameren rannikolle. Vierailimme joka viikko jossain seurakunnassa, rohkaisimme julistajia ja olimme heidän kanssaan kentällä. Kun ystävät majoittivat meidät kotiinsa, meistä tuli osa heidän perhettään ja vietimme mukavia hetkiä heidän lastensa ja lemmikkiensä kanssa. Tuolla alueella vierähti kaksi suurenmoista vuotta. Sitten aivan yllättäen haaratoimistosta soitettiin. ”Haluaisimme, että te tulisitte takaisin Beteliin”, kuului langan toisesta päästä. ”Me kyllä viihdymme täällä oikein hyvin”, vastasin. Mutta tietysti olimme valmiita mihin tahansa tehtävään.

TAKAISIN BETELIIN

Betelissä minut määrättiin palvelusosastolle, jolla sain työskennellä monien kypsien, kokeneiden veljien kanssa. Noihin aikoihin kierrosvalvoja lähetti vierailunsa jälkeen raportin seurakunnasta haaratoimistoon, ja sitten palvelusosastolta lähetettiin seurakuntaan kirje, jonka tarkoitus oli rohkaista ja antaa tarvittavaa ohjausta. Tämä merkitsi paljon työtä sihteereille, jotka käänsivät kirjeenvaihtoa xhosasta, zulusta ja muista kielistä englantiin ja sitten englannista Afrikan kielille. Olen kiitollinen noille ahkerille kääntäjille, jotka auttoivat minua myös ymmärtämään mustien afrikkalaisveljiemme ja -sisartemme vaikeuksia.

Siihen aikaan Etelä-Afrikassa harjoitettiin apartheid-politiikkaa. Jokaiselle rodulle määrättiin omat asuinalueet, joten erirotuiset ihmiset eivät olleet paljon tekemisissä keskenään. Mustat ystävät puhuivat omia kieliään, saarnasivat omilla kielillään ja pitivät kokoukset omilla kielillään.

En tuntenut kovin monia mustia afrikkalaisia, koska olin aina työskennellyt englanninkielisten seurakuntien alueella. Nyt minulla oli kuitenkin hyvä tilaisuus tutustua heihin ja heidän kulttuuriinsa ja tapoihinsa. Sain tietää, millaisia haasteita paikalliset perinteet ja uskonnolliset käsitykset aiheuttivat veljille ja sisarille. Sukulaisten ja kyläläisten vastustuksesta huolimatta he luopuivat rohkeasti epäraamatullisista traditioista ja lakkasivat noudattamasta spiritistisiä tapoja. Maaseudulla ihmiset olivat hyvin köyhiä eikä heillä usein ollut paljon koulutusta, mutta he kunnioittivat Raamattua.

Olin mukana myös uskonnonvapauteen ja puolueettomuuteen liittyvissä oikeusjutuissa. Monia lapsia erotettiin koulusta, koska he eivät osallistuneet rukouksiin eivätkä laulaneet virsiä. Oli uskoa vahvistavaa nähdä, miten päättäväisiä ja rohkeita he olivat.

Kun Swazimaan kuningas Sobhuza II kuoli, todistajat joutuivat vaikeaan tilanteeseen. Kaikkia tuon pienen maan kansalaisia vaadittiin suruaikana noudattamaan tiettyjä tapoja. Miesten piti ajella päänsä kaljuksi ja naisten leikata hiuksensa lyhyiksi. Monia veljiä ja sisaria vainottiin, koska he eivät noudattaneet tätä esi-isien palvontaan liittyvää tapaa. Heidän uskollisuutensa Jehovalle lämmitti sydäntämme. Opimme afrikkalaisilta ystäviltä paljon uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, ja se lujitti meidän uskoamme.

TAKAISIN PAINOON

Vuonna 1981 minut siirrettiin takaisin painoon, ja sain olla mukana tietokonepohjaisten ladonta- ja painomenetelmien kehittämisessä. Se oli jännittävää aikaa. Kirjapainoalalla puhalsivat uudet tuulet. Paikallinen myyntiedustaja antoi haaratoimistolle valolatomakoneen testattavaksi ilmaiseksi. Sen jälkeen yhdeksän rivilatomakonetta korvattiin viidellä uudella valolatomakoneella. Lisäksi asennettiin uusi offsetrotaatiopainokone. Painotoiminta sai aivan uutta vauhtia.

Tietokoneistaminen johti siihen, että ladonnassa otettiin käyttöön MEPS, monikielinen elektroninen julkaisujärjestelmä. Miten pitkän harppauksen olimmekaan ottaneet niistä päivistä, kun hitaat, kömpelöt rivilatoma- ja kohopainokoneet olivat tuoneet meidät neljä veljeä Kanadan Betelistä Etelä-Afrikkaan (Jes. 60:17). Tässä vaiheessa olimme kaikki menneet naimisiin hengellismielisten tienraivaajasisarten kanssa. Bill ja minä palvelimme edelleen Betelissä, ja Ken ja Dennis asuivat lähistöllä perheineen.

Työt lisääntyivät haaratoimistossa. Raamatullista kirjallisuutta käännettiin yhä useammalle kielelle, ja sitä painettiin ja lähetettiin muihin haaratoimistoihin. Tähän kaikkeen tarvittiin lisää tiloja. Veljet rakensivat uuden Betelin kauniille alueelle Johannesburgin länsipuolelle, ja se vihittiin vuonna 1987. Oli todella mielenkiintoista nähdä kaikki tämä laajeneminen ja palvella Etelä-Afrikan haaratoimistokomiteassa monia vuosia.

TAAS UUSI TEHTÄVÄ

Suureksi yllätykseksemme minut kutsuttiin vuonna 2001 Yhdysvaltojen haaratoimistokomiteaan, joka oli juuri perustettu. Tuntui haikealta jättää Etelä-Afrikan ystävät ja työtehtävät, mutta olimme innoissamme kaikesta siitä uudesta, mikä meitä odotti Yhdysvaltojen Betel-perheessä.

Meitä kuitenkin mietitytti, miten Lauran iäkäs äiti pärjäisi, koska New Yorkista käsin emme voisi tehdä paljon hänen hyväkseen. Lauran kolme sisarta lupasivat kuitenkin huolehtia äidin fyysisistä tarpeista ja tukea häntä henkisesti ja taloudellisesti. He sanoivat: ”Me emme voi olla kokoaikaisessa palveluksessa, mutta jos me huolehdimme äidistä, te voitte jatkaa palvelustehtävässänne.” Olemme heille tästä hyvin kiitollisia.

Samalla tavalla veljeni ja hänen vaimonsa, jotka asuivat Torontossa, huolehtivat minun leskeksi jääneestä äidistäni. Äiti asui heidän luonaan yli 20 vuotta. Hän kuoli pian sen jälkeen kun saavuimme New Yorkiin. Arvostamme suuresti sitä, että he pitivät hänestä hyvää huolta loppuun asti. On todella arvokas asia, kun sukulaiset ovat valmiita tekemään elämässään muutoksia ja ottavat huolehtiakseen joskus raskaistakin perhevelvollisuuksista.

Yhdysvalloissa työtehtäväni liittyivät ensin painotoimintaan, jota oli entisestään nykyaikaistettu ja yksinkertaistettu, ja sitten siirryin hankintaosastolle. On ollut suuri ilo palvella 20 vuotta tässä suuressa haaratoimistossa, jossa on nykyään noin 5 000 beteliläistä ja noin 2 000 avustajaa.

60 vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että päädyn tänne. Laura on kaikkina näinä vuosina antanut minulle täyden tukensa. Meillä on ollut rikas elämä. Olemme nauttineet monista erilaisista palvelustehtävistämme ja saaneet työskennellä aivan ihanien ihmisten kanssa, myös silloin kun olemme vierailleet monissa haaratoimistoissa eri puolilla maailmaa. Nyt olen yli 80-vuotias, ja työmäärääni on vähennetty, sillä on monia hyviä nuoria veljiä, jotka pystyvät kantamaan vastuuta.

Psalmissa sanotaan: ”Onnellinen on se kansakunta, jonka Jumala on Jehova.” (Ps. 33:12.) Tämä on niin totta! Olen valtavan kiitollinen siitä, että olen saanut palvella Jehovaa hänen onnellisen kansansa kanssa.