Puoli vuosisataa totalitaarisen tyrannian alaisuudessa
Kertonut Lembit Toom
Vuonna 1951 minut tuomittiin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Meidät vietiin tuhansien kilometrien päässä sijaitsevaan leiriin kauas pohjoisen napapiirin yläpuolelle. Työ oli raskasta, ilmasto ankara ja elinolot hirvittävät. Aionkin nyt kertoa, miten jouduin sinne ja miksi kärsimyksemme ei ollut turhaa.
ISÄÄNI pidettiin älykkönä Virossa, missä synnyin 10. maaliskuuta 1924. Myöhempinä vuosinaan hän alkoi hoitaa suvun maatilaa Järvamaassa Keski-Virossa. Suuressa luterilaisessa perheessämme oli yhdeksän lasta, joista minä olin kuopus. Ollessani kolmentoista ikäinen isä kuoli.
Seuraavana vuonna sain kansakoulun loppuun. Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 veljeni Erich kutsuttiin armeijaan, enkä voinut jatkaa opintoja. Sitten vuonna 1940 Viro liitettiin Neuvostoliittoon, ja vuoden kuluttua saksalaiset miehittivät Viron. Erich joutui heidän vangikseen, mutta hänet vapautettiin ja hän palasi kotiin elokuussa 1941. Vuonna 1942 pääsin maatalouskouluun.
Ollessani kotona joululomalla vuonna 1943 sisareni Leida mainitsi, että perhelääkärimme oli puhunut hänelle Raamatusta ja antanut muutamia Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran kirjasia. Luin ne läpi ja etsin viipymättä käsiini tohtori Artur Induksen, joka sitten tutki kanssani Raamattua.
Ratkaisun paikka
Samaan aikaan taistelut kiihtyivät Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Helmikuussa 1944 venäläiset olivat edenneet Viron rajalle. Erich otettiin Saksan armeijaan, ja minullekin tuli ilmoittautumispaperit. Katsomukseni mukaan Jumalan laki kielsi toisen ihmisen tappamisen, ja tohtori Indus sanoi auttavansa minua löytämään piileskelypaikan sodan loppuajaksi.
Eräänä päivänä maatilallemme saapui poliisi ja paikallinen väestönsuojelupäällikkö. He olivat saaneet määräyksen pidättää minut epäiltynä sotapalveluksen välttelystä. Silloin tiesin, että minun oli paettava kotoa tai muuten joutuisin saksalaisten keskitysleirille.
Pääsin turvaan erään Jehovan todistajan maatilalle. Vahvistaakseni uskoani luin piileskellessäni mahdollisimman paljon Raamattua ja Vartiotorni-seuran kirjallisuutta. Eräänä yönä käväisin vaivihkaa kotona hakemassa ruokaa. Talo oli täynnä saksalaisia sotilaita, sillä Erich-veljeni oli tullut ystäviensä kanssa parin päivän lomalle. Sain sinä yönä puhua Erichin kanssa salaa puimahuoneella. Näin hänet silloin viimeisen kerran.
Täpärä pako
Palattuani samana yönä takaisin maatilalle, jolla piileskelin, sinne tehtiin ratsia. Paikkakunnan poliisi ja väestönsuojelun miehet olivat saaneet ilmoituksen, että maatilalla piileskeli joku. Livahdin lattian alle ryömintätilaan, ja vähän ajan kuluttua kuulin pääni yläpuolelta raudoitettujen saappaiden kopinaa. Poliisi huusi kivääri maanviljelijää kohti: ”Tässä talossa piileskelee mies! Miten pääsemme lattian alle ryömintätilaan?” Minäkin saatoin nähdä taskulampun etsivän valokeilan. Vetäydyin vielä tuuman verran taaksepäin ja odotin pitkälläni. Heidän lähdettyään jäin alas hetkeksi, jotta vaara olisi varmasti ohi.
Lähdin talosta ennen aamunkoittoa ja kiitin Jehovaa siitä, ettei minua ollut löydetty. Kristityt veljet etsivät minulle toisen piilopaikan, jossa olin saksalaismiehityksen loppuun saakka. Myöhemmin kuulin, että ilmeisesti venäläiset partisaanit olivat tappaneet minua etsineen poliisin ja väestönsuojelupäällikön. Kävin Jumalalle vihkiytymisen vertauskuvaksi vesikasteella 19. kesäkuuta 1944, ja sisarestani Leidastakin tuli Jehovan todistaja.
Venäläiset miehittivät Viron uudelleen kesäkuussa 1944, ja parin kuukauden kuluttua sain palata vapaasti kotiin auttamaan tilan töissä. Mutta marraskuussa, melko pian paluuni jälkeen, minulle tuli määräys ilmoittautua Neuvostoliiton armeijaan. Täynnä rohkeutta todistin värväyskomitealle. He valistivat minua siitä, että neuvostojärjestelmä ei ollut kiinnostunut uskomuksistani ja että kaikkien oli palveltava armeijassa. Onnistuin kuitenkin pysyttelemään vapaana sodan loppuun asti ja omistauduin raamatullisen kirjallisuuden toimittamiseen muille todistajille.
Toimintaa sodan jälkeen
Kun sota loppui toukokuussa 1945 ja aseistakieltäytyjät armahdettiin, palasin koulunpenkille. Alkuvuodesta 1946 tulin siihen tulokseen, että maanviljely Virossa ei tarjonnut minulle tulevaisuutta, koska neuvostotyylinen kollektivointi oli levinnyt yksityissektorille. Niinpä jätin koulun ja aloin saarnata Valtakuntaa entistä täysipainoisemmin.
Neuvostohallinnon aikana emme voineet enää jatkaa sananpalvelusta avoimesti. Yhteys Vartiotorni-seuraan oli katkennut toisen maailmansodan aikana, ja siksi kopioimme vanhalla monistuskoneella kirjallisuutta, jota olimme säilyttäneet. Pidimme myös seurakunnan kokoukset parhaan kykymme mukaan.
Valtion turvallisuuspalvelu KGB alkoi vainota Jehovan todistajia elokuussa 1948. Viisi johdon ottanutta veljeä pidätettiin ja vangittiin, ja pian oli ilmeistä, että KGB halusi pidättää joka ikisen. Neljästä meistä muodostettiin komitea organisoimaan saarnaamistyötä, rohkaisemaan kristittyjä veljiämme ja auttamaan vankilaan joutuneita. Koska minä pääsin liikkumaan vielä suhteellisen vapaasti, sain tehtäväksi luoda yhteydet toisiin todistajiin.
Viron neuvostoviranomaisille lähetettiin 22.9.1948 päivätty virallinen kirjallinen vastalause. Siinä kerrottiin järjestöstämme ja työmme tarkoituksesta ja vaadittiin vangittujen uskonveljiemme vapauttamista. Miten siihen vastattiin? Uusilla pidätyksillä. Lähetimme 16. joulukuuta 1948 toisen protestin Viron sosialistisen neuvostotasavallan korkeimman oikeuden kollegioon ja vaadimme veljiemme vapauttamista syytteistä ja vankilasta. Tallinnan kaupungin arkistossa on yhä jäljennökset tästä ja muista anomuksista.
Matkustaminen oli vaarallista, koska emme saaneet asiaankuuluvia papereita. Vierailimme siitä huolimatta Araveten, Otepään, Tallinnan, Tarton ja Võrun seurakunnissa venäläiseltä upseerilta ostetulla voimakkaalla nelisylinterisellä moottoripyörällä, jossa oli sivuvaunu. Annoimme sille lempinimeksi Vaunut.
Vastalauseemme Stalinille
Kesäkuun 1. päivänä 1949 lähetettiin uusi anomus Viron sosialistisen neuvostotasavallan korkeimmalle viranomaiselle sekä Nikolai Švernikille, Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajalle. Tässä paperissa, jonka kopion saimme Tallinnan arkistosta, on Švernikin leima, mikä osoittaa hänen saaneen sen ja lähettäneen siitä jäljennöksen hallituksen puheenjohtajalle Josef Stalinille. Anomuksen loppuosa kuuluu:
”Me vaadimme, että Jehovan todistajat vapautetaan vankilasta ja että vaino heitä vastaan lopetetaan. Jehova Jumalan järjestölle, välikappaleenaan Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseura, tulee sallia vapaus saarnata Jehovan valtakunnan hyvää uutista kaikille Neuvostoliiton asukkaille, muutoin Jehova tuhoaa kertakaikkisesti Neuvostoliiton ja kommunistisen puolueen.
Me vaadimme tätä Jehova Jumalan ja hänen Valtakuntansa Kuninkaan, Jeesuksen Kristuksen, nimessä sekä kaikkien vangittujen uskonveljiemme nimessä.
(Allekirjoitus:) Viron Jehovan todistajat, 1. kesäkuuta 1949.”
Vaino voimistuu
Alkuvuodesta 1950 joku toi meille Saksasta palatessaan kolme Vartiotornin numeroa. Jotta kaikki kristityt veljemme olisivat voineet hyötyä tästä hengellisestä ruoasta, päätettiin järjestää konventti 24. heinäkuuta 1950 erään raamatuntutkijan heinäladossa Otepään kylän lähellä. Jollain keinolla KGB sai kuitenkin vihiä suunnitelmistamme, ja se valmistautui tekemään joukkopidätyksen.
Paluperan rautatieasemalle, missä veljien oli määrä jäädä pois junasta, oli sijoitettu kaksi kuorma-autollista sotilaita. Lisäksi Otepään–Paluperan tien varrella konventtipaikan lähellä oli odottamassa radiolähettimellä varustautunut sotilas. Kun eräät veljet, joiden piti tulla muita ennen, eivät ilmaantuneetkaan määräpaikkaan sovittuna aikana, heräsi epäilys, että suunnitelmamme oli paljastunut.
Lähdimme sisar Ella Kikasin kanssa ajamaan moottoripyörällä kiireesti asemalle, joka oli toiseksi viimeinen ennen Paluperaa. Juna oli juuri saapunut, joten Ella ja minä menimme sisään, toinen junan etu- ja toinen takapäästä, ja kuljimme nopeasti vaunu vaunulta huutaen samalla, että kaikkien piti poistua junasta. Kun todistajat olivat ulkona, sovimme konventin pitämisestä toisessa ladossa seuraavana päivänä. KGB:n suunnitelma todistajien joukkopidätyksestä tehtiin siten tyhjäksi.
Kahden kuukauden kuluttua konventista pidätykset alkoivat kuitenkin suuressa mitassa. Minut vietiin kuulusteltavaksi 22. syyskuuta 1950, samoin kuin muutkin kolme veljeä komiteasta, joka valvoi saarnaamistyötä Virossa. Olimme kahdeksan kuukautta KGB:n vankilassa Tallinnassa Pagarin kadulla. Myöhemmin meidät siirrettiin Kaldan kadun yleiseen vankilaan, jota sanottiin Patteriksi. Siellä meitä pidettiin kolme kuukautta. Tämä Itämeren rannalla sijaitseva vankila oli lomapaikka verrattuna KGB:n vankilaan, jossa meitä oli pidetty kellarissa.
Vaikeaa elämää Siperiassa
Pian sen jälkeen minut tuomittiin kymmeneksi vuodeksi leiriin kaukaiseen Norilskiin Siperiaan, ja samoin kävi Harri Ennikalle, Aleksander Härmille, Albert Koselle ja Leonhard Kriibille. Aurinko ei laske siellä kahteen kuukauteen kesällä, ja yhtä kauan se pysyy horisontin alapuolella talvella.
Elokuussa 1951 lähdimme Tallinnasta junalla kohti Norilskia. Matkustimme noin 6000 kilometriä välietappeina Pskov, Pietari (silloinen Leningrad), Perm, Jekaterinburg (silloinen Sverdlovsk), Novosibirsk ja Jenisein varrella sijaitseva Krasnojarsk. Viimein lokakuun alkupäivinä nousimme Krasnojarskissa proomuun, joka vei meidät vajaat 2000 kilometriä pohjoisemmaksi. Kaksi viikkoa myöhemmin saavuimme Dudinkan kaupunkiin kauas pohjoisen napapiirin toiselle puolen. Siellä vaihdoimme taas junaan, jolla etenimme seuraavat 120 kilometriä Norilskiin. Norilskin asemalta kävelimme syvässä lumessa viimeiset 15 kilometriä kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan työleiriin.
Koska minulta oli varastettu talvivaatteet proomussa, ylläni oli vain kesätakki, lakki ja kevyet jalkineet. Olimme heikkoja monen viikon matkustamisesta, emmekä olleet saaneet niukkaa päivittäistä ruoka-annostamme. Siksi jotkut vangit pyörtyivät. Autoimme heitä eteenpäin, kunnes meille haettiin hevosia, ja sitten panimme heidät rekiin niiden perään.
Leiriin saavuttuamme meidät rekisteröitiin, vietiin saunaan ja ruokittiin päivän annoksella. Parakit olivat lämpimiä, ja pian vaivuin syvään uneen. Mutta keskellä yötä heräsin ankaraan kipuun: olin saanut korvatulehduksen. Seuraavana aamuna pääsin hoitoon eikä minun tarvinnut mennä töihin. Vankilavirkailijat kuitenkin suuttuivat siitä, etten voinut tehdä työtä, ja pieksivät minut. Jouduin yksinäisselliin kuukaudeksi, koska heidän mukaansa rikoin leirin rauhan. Onneksi sain sairasosastolta lääkkeitä, ja eristyksissä viettämäni aika riitti toipumiseen.
Ensimmäinen talvi leirissä oli vaikein. Työ – enimmäkseen nikkelin kaivamista avolouhoksella – oli uuvuttavaa, ja se vähä ruoka, jota saimme, oli huonoa. Kun monille tuli keripukin oireita, meille annettiin C-vitamiiniruiskeita taudin voittamiseksi. Oli kuitenkin suurenmoista tavata leirissä monia muita todistajia Moldovasta, Puolasta ja Ukrainasta.
Vankilaelämä muuttuu
Keväällä 1952 vangit alkoivat saada pientä palkkaa, jolla pystyimme ostamaan ruokaa annostemme täydennykseksi. Lisäksi jotkut todistajat alkoivat saada ruokapaketteja, joiden valepohjaan oli piilotettu raamatullista kirjallisuutta. Eräs Moldovasta tullut todistaja sai kerran silavapurkin. Kun silava oli syöty, esiin tuli sian vatsalaukku. Sen sisällä oli kolme Vartiotornia.
Stalinin kuoltua 5. maaliskuuta 1953 vankilaelämä muuttui olennaisesti. Aluksi puhkesi lakkoja ja kapinoita, kun vangit vaativat vapautusta. Ne tukahdutettiin armeijan avulla. Norilskissa kuoli kapinassa 120 vankia, mutta todistajat eivät olleet siinä mukana, joten heistä ei kuollut eikä haavoittunut kukaan. Kesällä 1953 työt seisahtuivat nikkelikaivoksella kahdeksi viikoksi. Sen jälkeen vankilaelämä helpottui. Osa vangeista vapautettiin, ja toisten tuomioita lyhennettiin.
Uskollinen todistaja
Tämän levottoman vaiheen jälkeen minut siirrettiin toiseen leiriin etelään lähelle Taišetin kaupunkia Irkutskin hallintoalueelle. Siellä tapasin Artur Induksen, joka oli tutkinut Raamattua kanssani. Hän oli kieltäytynyt työskentelemästä lääkärinä leirissä ja mennyt mieluummin fyysisesti vaativampaan työhön. Hän selitti: ”Omatuntoni ei sallinut minun antaa sairaslomaa terveille vangeille, jotka olivat saaneet vastuutehtäviä, samalla kun todella sairaat vangit pakotettiin työhön.”
Veli Indus oli silloin jo kuihtunut ja sairas, koska hän ei ollut aiemmin tehnyt kovin paljon ruumiillista työtä. Hän kuitenkin sanoi minulle, että hänen kärsimyksensä olivat jalostaneet hänen sydäntään hengellisesti. Olimme yhdessä kolmisen viikkoa. Sitten hänet vietiin leirin sairaalaan, jonne hän kuoli tammikuussa 1954. Jossain tuolla loputtomalla taigalla on hänen nimetön hautansa. Hän kuoli uskollisena kristittynä ja odottaa ylösnousemusta.
Vapautus ja kotiinpaluu
Vuonna 1956 leiriimme lähetettiin korkeimman neuvoston puhemiehistön toimikunta tarkastamaan vankien rekisteriä. Seisoessani sen edessä vastaava kenraali kysyi: ”Mitä aiot tehdä, kun sinut vapautetaan?”
”Sen näkee sitten”, vastasin.
Minut käskettiin hetkeksi pois huoneesta, ja kun minut oli kutsuttu takaisin, kenraali sanoi: ”Sinä olet Neuvostoliiton pahin vihollinen – olet ideologinen vihollinen.” Hän kuitenkin lisäsi: ”Aiomme päästää sinut vapaaksi, mutta pysymme kannoillasi.” Minut vapautettiin 26. heinäkuuta 1956.
Olin kaksi päivää ukrainalaisten todistajien luona Taišetin lähellä sijaitsevassa Sujetihan kylässä, jonne heidät oli karkotettu vuonna 1951. Seuraavaksi pysähdyin neljäksi päiväksi Tomskin piirikuntaan lähelle äidin karkotuspaikkaa. Kävelin rautatieasemalta parikymmentä kilometriä Grigorjevkan kylään ja kohtasin vielä pahemmat olosuhteet kuin monilla meistä oli ollut leireissä! Sisareni Leida oli vapautettu kazakstanilaisesta vankileiristä, ja hän oli muutamaa kuukautta aiemmin saapunut samalle seudulle äidin luo. Häneltä oli kuitenkin takavarikoitu passi, joten hän ei vielä ollut päässyt lähtemään takaisin Viroon.
Painostuksen alaisina Virossa
Aikanaan tulin kotiin Viroon ja menin suoraa päätä kotitilallemme. Kuten Siperiassa oli huhuttu, hallitus oli tosiaan tuhonnut kaikki rakennuksemme! Muutaman päivän kuluttua sairastuin polioon. Olin pitkään sairaalassa, ja hoito jatkui sen jälkeenkin. Kävelen vielä tänäkin päivänä ontuen.
Sain pian työpaikan yrityksestä, jossa olin ollut töissä kesällä 1943, Lehtsen turveyhtiöstä. Sen välityksellä sain asunnon, ja kun äiti ja Leida palasivat karkotuksesta joulukuussa 1956, he muuttivat luokseni Lehtseen.
Marraskuussa 1957 menin naimisiin Ella Kikasin kanssa, joka hänkin oli hiljattain palannut vankileiristä Siperiasta. Kaksi kuukautta myöhemmin muutimme Tarttoon, missä saimme pienen asunnon omakotitalosta. Lopulta pääsin työhön Tarton piirikulutusosuuskuntaan kuljettajaksi.
Olin Siperiassa kääntänyt kymmenen Vartiotornin tutkittavaa kirjoitusta venäjästä viroksi ja tuonut ne mukanani kotiin. Myöhemmin saimme kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin, ja käänsimme senkin viroksi. Sitten sitä jäljennettiin kirjoituskoneen avulla. KGB piti meitä koko ajan silmällä. Koska sen varjostusmenetelmät olivat meille tuttuja, olimme aina tarkkoina ja varovaisina kuin takaa-ajetut eläimet.
KGB:n maalitauluna
1960-luvun alussa KGB käynnisti parjauskampanjan todistajia vastaan. Pääkohteina olimme vaimoni ja minä. Sanomalehdet alkoivat julkaista parjauskirjoituksia, ja meitä haukuttiin radiossa ja televisiossa. KGB piti yleisökokouksen kaksi kertaa työpaikallani. Lisäksi minusta tehtiin satiiri, jonka esittivät ammattinäyttelijät Estonia-teatterissa Tallinnassa. Tilanne toi mieleeni Daavidin sanat: ”Portissa istuvat alkoivat kiinnostua minusta, ja minä olin väkijuoman nauttijoiden laulujen aihe.” (Psalmit 69:12.)
Nämä häpäisy-yritykset jatkuivat vuoteen 1965 asti, jolloin KGB järjesti viimeisen kokouksen Tarton kansanterveyslaitokselle. Paikalla oli Ellan ja minun lisäkseni KGB:n agentteja ja salin täydeltä yleisöä. Se puhkesi suosionosoituksiin monta kertaa, kun Ellaa kuulusteltiin. Se oli selvästikin meidän puolellamme. KGB:n agentit olivat pettyneitä ja harmissaan tuloksesta.
Hengellinen nälkä tyydytetään
Vaikka kommunistit yrittivät pysäyttää kirjallisuutemme levittämisen, niin 1960-luvun puolivälin jälkeen pystyimme toimittamaan sitä kristityille veljillemme suhteellisen hyvin. Kääntäminen ja painaminen maan alla kysyi kuitenkin paljon aikaa ja voimia. Eräs KGB:n agentti sanoi minulle kerran viitatessaan maanalaiseen toimintaani ja menetelmiini, joiden avulla kuljetin kirjallisuutta: ”Sinä, Toom, olet kuin matkalaukku, jossa on valepohja.”
Kokoukset täytyi tietysti pitää salaa pienissä ryhmissä, ja saarnaaminen oli vapaamuotoista. Veljiemme piti olla valmiina siihen, että heidän asuntonsa voitaisiin tutkia milloin tahansa, ja siksi Vartiotorni-seuran kirjallisuus oli piilotettava hyvin huolellisesti. Näissäkin olosuhteissa tavattiin kuitenkin monia sellaisia, jotka rakastivat Raamatun totuutta, ja he asennoituivat Valtakunnan puolelle.
Kun Neuvostoliiton pääministeri Mihail Gorbatšov alkoi toteuttaa uudistuksiaan 1980-luvulla, havaitsimme saavamme palvella Jumalaa entistä vapaammin. Viimein vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi ja Jehovan todistajat tunnustettiin laillisesti. Tätä nykyä Tartossa on neljä seurakuntaa, ja äskettäin käyttöömme valmistui oma valtakunnansalikompleksi. Sananpalvelukseen osallistuu Virossa nykyään yli 3800 todistajaa, kun runsaat puoli vuosisataa sitten alkaessani itse saarnata määrä oli siinä 40 tai 50.
Tyydytystä tuottava kristillinen elämä
Olen aina ollut varma siitä, että tein oikean ratkaisun asennoituessani Jehovan puolelle ja alkaessani palvella häntä. Muistelen mennyttä aikaa sydän täynnä syvää tyydytyksen tunnetta ja olen onnellinen siitä, että näen Jehovan järjestön menevän tarmokkaasti eteenpäin ja että vielä on paljon ihmisiä, jotka haluavat palvella Jehovaa.
Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että hän on rakkautensa ja suojeluksensa avulla vienyt vaimoni ja minut näiden monien vuosien läpi. Olemme saaneet hengellistä voimaa sen muistamisesta, että Jehovan vanhurskas järjestelmä on aivan lähellä. Ja kun ajattelemme Jehovan palvojien määrän huimaa kasvua, olemme vakuuttuneita siitä, että kärsimyksemme ei ollut turhaa. (Heprealaisille 6:10; 2. Pietarin kirje 3:11, 12.)
[Kartta s. 12, 13]
(Ks. painettu julkaisu)
Tässä kartassa näkyy kaksi kuukautta kestäneen matkamme reitti Tallinnasta pahamaineiseen Norilskin leiriin
Tallinna
Pskov
Pietari
Perm
Jekaterinburg
Novosibirsk
Krasnojarsk
Dudinka
Norilsk
POHJOINEN NAPAPIIRI
[Lähdemerkintä]
Mountain High Maps® Copyright © 1997 Digital Wisdom, Inc.
[Kuva s. 14]
Artur Indus, järkkymätön kristitty marttyyri
[Kuva s. 14]
Siperian vankeja vuonna 1956. Olen takarivissä neljäntenä vasemmalta
[Kuva s. 15]
Vaimoni kanssa KGB:n entisen päämajan edessä, jossa meitä usein kuulusteltiin