1. myytti: Sielu on kuolematon

Myytin alkuperä.

”Varhaiset kristilliset filosofit omaksuivat kreikkalaisten käsityksen sielun kuolemattomuudesta ja ajattelivat Jumalan luoneen sielun ja istuttaneen sen ruumiiseen hedelmöityshetkellä.” (The New Encyclopædia Britannica, 1988, 11. osa, s. 25.)

Raamatun kanta.

”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” (Hesekiel 18:4, Kirkkoraamattu 1938.)

Ensimmäisen ihmissielun luomisesta Raamattu kertoo: ”Jehova Jumala muodosti ihmisen maan tomusta ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ja ihmisestä tuli elävä sielu [hepreaksi neʹfeš].” (1. Mooseksen kirja 2:7.)

Heprealainen sana neʹfeš, joka käännetään sieluksi, tarkoittaa ’hengittävää luomusta’. Luodessaan ensimmäisen ihmisen Aadamin Jumala ei istuttanut häneen kuolematonta sielua vaan elämänvoiman, jota ylläpidetään hengittämällä. Niinpä ”sielu” tarkoittaa Raamatussa koko elävää olentoa. Sielu kuolee, jos se erotetaan siitä elämänvoimasta, joka on alun perin lähtöisin Jumalasta (1. Mooseksen kirja 3:19; Hesekiel 18:20).

Kuolematonta sielua koskeva opetus herätti kysymyksiä: Minne sielut menevät kuoleman jälkeen? Mitä tapahtuu pahojen sieluille? Kun kristityiksi tunnustautuvat omaksuivat kuolematonta sielua koskevan myytin, heidän oli hyväksyttävä toinenkin myytti: opetus tulisesta helvetistä.

Vertaa seuraaviin Raamatun jakeisiin: Saarnaaja 3:19; Matteus 10:28; Apostolien teot 3:23.