Myytin alkuperä.

”Varhaiset kristilliset filosofit omaksuivat kreikkalaisten käsityksen sielun kuolemattomuudesta ja ajattelivat Jumalan luoneen sielun ja istuttaneen sen ruumiiseen hedelmöityshetkellä.” (The New Encyclopædia Britannica, 1988, 11. osa, s. 25.)

Raamatun kanta.

”Se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava.” (Hesekiel 18:4, Kirkkoraamattu 1938.)

Ensimmäisen ihmissielun luomisesta Raamattu kertoo: ”Jehova Jumala muodosti ihmisen maan tomusta ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ja ihmisestä tuli elävä sielu [hepreaksi neʹfeš].” (1. Mooseksen kirja 2:7.)

Heprealainen sana neʹfeš, joka käännetään sieluksi, tarkoittaa ’hengittävää luomusta’. Luodessaan ensimmäisen ihmisen Aadamin Jumala ei istuttanut häneen kuolematonta sielua vaan elämänvoiman, jota ylläpidetään hengittämällä. Niinpä ”sielu” tarkoittaa Raamatussa koko elävää olentoa. Sielu kuolee, jos se erotetaan siitä elämänvoimasta, joka on alun perin lähtöisin Jumalasta (1. Mooseksen kirja 3:19; Hesekiel 18:20).

Kuolematonta sielua koskeva opetus herätti kysymyksiä: Minne sielut menevät kuoleman jälkeen? Mitä tapahtuu pahojen sieluille? Kun kristityiksi tunnustautuvat omaksuivat kuolematonta sielua koskevan myytin, heidän oli hyväksyttävä toinenkin myytti: opetus tulisesta helvetistä.

Vertaa seuraaviin Raamatun jakeisiin: Saarnaaja 3:19; Matteus 10:28; Apostolien teot 3:23.

Myytin alkuperä.

”Kaikista klassisista kreikkalaisista filosofeista juuri Platon on vaikuttanut eniten perinteisiin käsityksiin helvetistä.” (Georges Minois, Histoire des enfers, s. 50.)

”Ajanlaskumme toisen vuosisadan puolivälistä lähtien niistä kristityistä, jotka olivat jonkin verran perehtyneet kreikkalaiseen filosofiaan, alkoi tuntua siltä, että heidän piti ilmaista uskonsa sen sanakääntein – –. Filosofisista oppisuunnista parhaiten heille sopi platonismi.” (The New Encyclopædia Britannica, 1988, 25. osa, s. 890.)

”Se, mitä kirkko opettaa, vahvistaa helvetin olemassaolon ja sen iäisyyden. Heti kuoleman jälkeen niiden sielut, jotka kuolevat tehtyään kuolemansyntiä, menevät alas helvettiin, missä ne saavat osakseen helvetin rangaistukset, ’ikuisen tulen’. Helvetin ensisijainen rangaistus on ikuinen ero Jumalasta.” (Catechism of the Catholic Church, vuoden 1994 laitos, s. 270.)

Raamatun kanta.

”Elävät tietävät kuolevansa, mutta kuolleet eivät tiedä yhtään mitään, – – sillä ei ole työtä eikä suunnittelua eikä tietoa eikä viisautta Šeolissa, paikassa johon olet menossa.” (Saarnaaja 9:5, 10.)

Heprealainen sana Šeol, joka tarkoittaa ”kuolleiden olinpaikkaa”, käännetään joissakin raamatunkäännöksissä ”helvetiksi”. Mitä tämä kohta paljastaa kuolleiden tilasta? Kärsivätkö he Šeolissa sovittaakseen syntejään? Eivät, sillä kuolleet ”eivät tiedä yhtään mitään”. Juuri tästä syystä patriarkka Job, joka joutui kärsimään kauhean sairauden kynsissä, anoi Jumalalta: ”[Pidä] minut suojassa helvetissä [hepreaksi Šeol].” (Job 14:13, Douay-Rheims Version.) Miksi hän olisi esittänyt tällaisen pyynnön, jos Šeol olisi ikuisen kidutuksen paikka? Raamatussa helvetillä tarkoitetaan yksinkertaisesti ihmiskunnan yhteistä hautaa, missä kaikki toiminta on päättynyt.

Eikö tämä helvetin määritelmä ole looginen ja myös sopusoinnussa Raamatun kanssa? Mikä rikos olisi niin hirveä, että se saisi rakastavan Jumalan kiduttamaan ihmistä ikuisesti? (1. Johanneksen kirje 4:8.) Mutta jos opetus tulisesta helvetistä on myytti, niin mitä on sanottava taivaasta?

Vertaa seuraaviin Raamatun jakeisiin: Psalmit 146:3, 4; Apostolien teot 2:25–27; Roomalaisille 6:7, 23.

Myytin alkuperä.

Jeesuksen apostolien kuoleman jälkeen, toiselta vuosisadalta lähtien, huomattavaan asemaan alkoivat nousta varhaiset kirkkoisät. Eräässä katolisessa tietosanakirjassa heidän opetuksistaan sanotaan: ”Opetuksen yleisen suuntauksen mukaan taivaan autuus suotiin aineettomalle sielulle heti sen jälkeen, kun kuolemaa seurannut tarpeellinen puhdistautuminen oli ohi.” (New Catholic Encyclopedia, 2003, 6. osa, s. 687.)

Raamatun kanta.

”Onnellisia ovat lempeämieliset, koska he tulevat perimään maan.” (Matteus 5:5.)

Vaikka Jeesus lupasi valmistaa opetuslapsilleen sijan taivaassa, hän osoitti, etteivät vanhurskaat mene sinne automaattisesti (Johannes 3:13; 14:2, 3). Eikö hän rukoillutkin, että Jumalan tahto tapahtuisi ”myös maan päällä niin kuin taivaassa”? (Matteus 6:9, 10.) Vanhurskaille on todellisuudessa tarjolla jompikumpi kahdesta erilaisesta elämänodotteesta. Jotkut tulevat hallitsemaan Kristuksen kanssa taivaassa, kun taas useimmat elävät ikuisesti maan päällä (Ilmestys 5:10).

Ajan kuluessa alkukirkon näkemys sen osasta maan päällä muuttui. Mitä siitä seurasi? ”Kirkkolaitos yhä suuremmassa määrin täytti odotetun Jumalan valtakunnan paikan”, sanoo The New Encyclopædia Britannica. Kirkko alkoi lujittaa omaa valta-asemaansa sekaantumalla politiikkaan ja jätti näin huomiotta Jeesuksen selvät ohjeet, että hänen seuraajansa ”eivät ole osa maailmasta” (Johannes 15:19; 17:14–16; 18:36). Rooman keisarin Konstantinuksen vaikutuksesta kirkko tinki joistakin opeistaan, joista yksi koski itse Jumalan luontoa.

Vertaa seuraaviin Raamatun jakeisiin: Psalmit 37:10, 11, 29; Johannes 17:3; 2. Timoteukselle 2:11, 12.

Myytin alkuperä.

”Voisi syntyä sellainen vaikutelma, että kolminaisuusoppi keksittiin pohjimmiltaan 300-luvun loppupuolella. Eräässä mielessä tämä on totta – –. Sanamuoto ’yksi Jumala kolmessa Persoonassa’ ei vakiintunut – eikä sitä ainakaan omaksuttu täysin osaksi kristillistä elämää ja uskontunnustusta – ennen 300-luvun loppua.” (New Catholic Encyclopedia, 1967, 14. osa, s. 299.)

”Nikean kirkolliskokous kokoontui 20. toukokuuta vuonna 325. Konstantinus itse toimi puheenjohtajana ja ohjasi keskustelua aktiivisesti, ja juuri hän teki ehdotuksen – – ratkaisevasta sanamuodosta ’Isän kanssa yhtä olemusta’, jolla ilmaistiin Kristuksen suhde Jumalaan tuon kirkolliskokouksen julkaisemassa uskontunnustuksessa. Pelonsekaisessa kunnioituksessaan keisaria kohtaan piispat vain kahta poikkeusta lukuun ottamatta allekirjoittivat uskontunnustuksen, monet heistä varsin vastahakoisesti.” (Encyclopædia Britannica, 1970, 6. osa, s. 386.)

Raamatun kanta.

”Pyhää Henkeä täynnä Stefanos nosti katseensa taivasta kohti ja näki Jumalan kirkkauden ja Jeesuksen, joka seisoi Jumalan oikealla puolella. Hän sanoi: ’Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä, ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella!’ ” (Apostolien teot 7:55, 56, Kirkkoraamattu 1992.)

Mitä tämä näky paljasti? Täynnä Jumalan vaikuttavaa voimaa Stefanos näki Jeesuksen, joka ”seisoi Jumalan oikealla puolella”. Jeesus ei siis selvästikään muuttunut takaisin Jumalaksi saatuaan ylösnousemuksen taivaaseen, vaan hänestä tuli erillinen henkiolento. Tässä kohdassa ei puhuta mitään siitä, että Jumalan rinnalla olisi ollut joku kolmas persoona. Raamatusta on kyllä yritetty löytää kohtia kolminaisuusopin tueksi, mutta dominikaanipappi Marie-Émile Boismard kirjoitti kristillisten oppien syntyä kuvailevassa kirjassaan: ”Missään kohtaa Uutta testamenttia ei sanota, että yhdessä Jumalassa olisi kolme persoonaa.” (À l’aube du christianisme—La naissance des dogmes.)

Konstantinuksen puolustaman opinkappaleen tarkoituksena oli tehdä loppu kiistoista, joita kirkossa käytiin 300-luvulla. Todellisuudessa sen vuoksi heräsi kuitenkin toinen kiperä kysymys: Oliko Maria, joka synnytti Jeesuksen, ”Jumalan äiti”?

Vertaa seuraaviin Raamatun jakeisiin: Matteus 26:39; Johannes 14:28; 1. Korinttilaisille 15:27, 28; Kolossalaisille 1:15, 16.