Näen äänen avulla

OLEN viettänyt yli 30 vuotta pimeässä maailmassa. Olen yksi Kanadan yli 30000 sokeasta. Vaikka molemmat silmäni on poistettu enkä näe lainkaan valoa, sanon niin mielelläni ystävilleni: ”Voin nähdä nyt! Voin nähdä äänen avulla!” Antakaa kun kerron, kuinka menetin näköni.

Toinen maailmansota oli huipentumassa ratkaisuunsa. Liittoutuneitten armeijat olivat tunkeutuneet Ranskan läpi Alankomaihin ja Antwerpenin taistelu oli kuumimmillaan. Olin 19-vuotias ja minut oli vastikään siirretty kanadalaisen tykistörykmentin autonkuljettajan tehtävästä jalkaväkeen. Marraskuun 1. päivänä 1944 olin ensimmäistä päivääni etulinjassa. Ei kulunut kuin viisi minuuttia, kun kävi selväksi, että se olisi siellä viimeinen päiväni. Yksikköni eteni ojaa myöten kohti Antwerpenia, kun yhtäkkiä kranaatti räjähti kasvojeni edessä.

Tultuani tajuihini pääsin joten kuten takaisin omille linjoillemme, vaikka olin vakavasti haavoittunut, ja perillä lyyhistyin maahan tajuttomana. Seitsemäntoista päivää myöhemmin heräsin englantilaisessa sairaalassa melkein täysin sokeana. Vasemmalla silmälläni erotin vain epäselviä hahmoja. Oikea silmäni oli vaurioitunut niin pahasti, että se oli pitänyt poistaa. Kolmen kuukauden kuluttua pääsin sairaalasta. Pian vasemmastakin silmästä hävisi sen vähäinen näkö ja kohtaloni oli joutua pimeään maailmaan.

Kun sota päättyi Euroopassa kesäkuussa 1945, pääsin laivalla takaisin Kanadaan ja aloin rakentaa uutta elämää vailla näköä. Minun oli tarpeellista oppia jälleen puhumaan, sillä räjähdys oli murskannut kasvojeni alaosan. Olin hyvin kiitollinen siitä, että lääkärit kykenivät korjailemaan kasvojeni piirteitä plastisen kirurgian avulla.

Oli outoa, kun piti opetella liikkumaan paikasta toiseen Jumalan antaman tuntoaistin avulla. Sormenpäitten herkkyys kasvaa todella hämmästyttävästi, kun elimistön ihmeellinen mekanismi yrittää korvata näön menetyksen. Opin verrattain nopeasti liikkumaan tunnustelemalla esteitä ja käyttämällä myös pitkää keppiä. Vasta vuonna 1974 saatoin hankkia opaskoiran. Siitä asti tämä koira, jonka nimi on Leland, on ollut uskollinen seuralainen.

Asenteen muuttuminen

Vuonna 1954 minulle tuotiin sanoma, joka ei muuttanut ainoastaan ajatteluani vaan koko elämäntapani. Kaksi hyvin ystävällistä ihmistä kävi ovellani, ja Jumalan sanan, Raamatun, avulla he alkoivat kertoa minulle ihmiskunnalle varatusta hienosta tulevaisuudesta. Sain tietää, että Jehova Jumalan valtakunta, joka on hänen Poikansa Kristuksen Jeesuksen käsissä, tulee poistamaan ainiaaksi tämän maan päältä kaiken sodasta, väkivallasta ja sorrosta menneitten 6000 vuoden aikana aiheutuneen kivun, kärsimyksen ja surun.

Valtakunnan hallinnon alaisuudessa eivät ainoastaan ’kuurojen korvat aukene ja mykän kieli riemuun ratkea’, vaan ’sokeain silmätkin avautuvat’! (Jes. 35:5, 6) Millainen tulevaisuuden odote! Parasta tässä on se, että Jumalan lupauksen mukaan se alkaa toteutua tämän sukupolven aikana. – Matt. 24:7–14, 32–35; Luuk. 21:28.

Vaikka odotankin tämän suurenmoisen uuden järjestelmän tuloa, tiesin että oli tarpeellista tehdä parhaani nykyisissä olosuhteissani. Niinpä kun sain tietää erään uusiseelantilaisen suunnittelemasta kojeesta, jota nykyään monet näkövammaiset käyttävät menestyksellisesti, päätin ottaa selvää sen tarjoamista mahdollisuuksista. Näin minusta tuli ensimmäinen kanadalainen sokea, jota harjaannutettiin käyttämään tätä sähköllä toimivaa näkövammaisen apuvälinettä. Tämä laite kirjaimellisesti auttaa minua ”näkemään äänen avulla”.

Mikä se on?

Jos näkisit minun kävelevän kadulla koje mukanani, luulisit minulla olevan vain hieman liian suuret silmälasit. Näkisit kolme verhottua aukkoa, jotka ovat lähetin- ja vastaanottoantureita. Keskellä alhaalla sijaitseva toimii lähettimenä, kun taas kaksi ylempänä sijaitsevaa toimivat vastaanottimina. Kun lähettimestä tulevat suurtaajuiset ääni-impulssit kimmahtavat takaisin kulkureitilläni sijaitsevista esteistä, vastaanottimet poimivat kaiun ja muuttavat sen ”piippauksiksi”, jotka kuuluvat normaalia paksumpien silmälasien sankojen sisään sijoitetuista korvakuulokkeista. Toinen sanka on liitetty johdolla vyöhöni kiinnitettyyn laitekoteloon. Tässä käteen mahtuvassa laitekotelossa on ladattavan akun lisäksi kaikki silmälasien tehokkaalle käytölle välttämättömät elektroniset varusteet. Jokaisen neljän tunnin käytön jälkeen akku vaatii 14 tunnin lataamisen. Kaikki nämä välineet ynnä latauslaite mahtuvat olkahihnalla varustettuun pieneen kantolaukkuun, jossa niitä voidaan säilyttää silloin, kun niitä ei tarvita.

Kuinka se toimii?

Olet epäilemättä kuullut lepakosta, joka on yksi Jehovan luomakunnan ihme. Tämä luomus on varustettu erinomaisella äänten lähetys- ja vastaanottojärjestelmällä. Eräs kirjailija sanoi sen kaikuluotausjärjestelmästä: ”Tiedemiehet arvioivat, että painoon ja energiankulutukseen nähden lepakon kaikuluotain on miljardi kertaa herkempi ja tehokkaampi kuin yksikään ihmisen suunnittelema tutka tai kaikuluotain.”

Elektroninen apuvälineeni toimii samalla periaatteella kuin kaikuluotain. Laitteeni lähettimestä säteilee noin kuuden metrin päähän ympäristööni suurtaajuisia ääni-impulsseja. Vastaanottimet sijaitsevat hieman viistosti ulospäin, toinen vasemmalle ja toinen oikealle. Niinpä ääni heijastuu voimakkaammin joko vasempaan tai oikeaan korvaani riippuen siitä, kummalla puolella etenemislinjaani este sijaitsee. Kaikki esteistä takaisin heijastuvat ääni-impulssit lähettävät erisävyisiä piippauksia kuulokkeihini. Esimerkiksi teräksestä lähtee terävin ääni, kun taas ihmisestä lähtee kumea ääni. Puusta lähtee pehmeämpi ääni kuin lasista. Sävyn vaihtelujen ansiosta minun on mahdollista ”nähdä”, mitä edessäni on – puun oksa, metallitolppa, tiiliseinä, puu- tai lasiovi, ihminen tai auto.

Kun opin käyttämään laitettani taitavammin, minun on mahdollista tunnistaa tielleni sattuva puulaji, onko se mänty, kuusi, leppä tai pelkästään pensasaita. Näin ollen sähköinen apuvälineeni antaa minulle sellaisia tietoja, joita pelkkä pitkä keppi tai opaskoirani eivät ilmaise. Mutta en voi käyttää tätä kojetta ilman näitä kahta apulaista. Tarvitsen edelleen opaskoirani Lelandin apua välttääkseni kuopat ja putoamiset tai kun laskeudun portaita. Joka tapauksessa olen lisännyt liikkuvuuttani yhdistämällä koirani ja elektronisen apuvälineeni käytön ja voin matkustaa luottavaisemmin ja turvallisemmin.

Valmennus ja opastus

Koska meiltä ihmisiltä puuttuvat lepakon vaistonvaraiset kyvyt, elektronista apuvälinettä käyttävä näkövammainen tarvitsee paljon valmennusta kyetäkseen oikein tulkitsemaan sen ”kieltä”. Minua valmennettiin Torontossa neljä viikkoa. Australiassa, Englannissa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa on menneinä kolmena vuotena valmennettu satakunta henkeä ohjaamaan näitä kursseja, ja opettajattareni oli yksi heistä. Tähän mennessä yli 400 näkövammaista, joiden joukossa on lapsia, on opetettu ”näkemään äänen avulla”.

Sokean tarvitsee tietää, kuinka kaukana hän on sellaisista esteistä, jotka hän saattaa kohdata. Sen tähden aluksi harjoiteltiin arvioimaan etäisyyttä äänenkorkeuden perusteella. Se oli mitä tärkeintä, sillä jos ei täysin ymmärrä äänenkorkeuden ja etäisyyden suhdetta, tätä elektronista apuvälinettä ei voi käyttää tehokkaasti. Opin pian tuntemaan, kuinka edessäni sijaitsevasta esteestä heijastuneen äänen korkeus ilmaisi minulle sen etäisyyden. Mitä kauempana este on, sitä korkeampi on ääni. Estettä lähestyttäessä äänen korkeus laskee, kunnes puolen metrin päässä se lakkaa kokonaan kuulumasta. Se on minulle ”STOP”-merkki.

Sen jälkeen seurasi monimutkaisempaa. Pystytettiin paaluja erilaisia harjoituksia varten. Kerran minun piti kävellä edestakaisin kymmenen riviin asetetun paalun välistä niin kauan, että yhtään paalua ei enää kaatunut. Yhdensuuntaisiksi riveiksi asetetut paalut kaatuivat helposti, jos poikkesin vain 2–3 senttimetriä sivuun keskiviivasta. Tehdäkseen harjoituksesta vielä hieman vaikeamman opettajani asetti kerran yhden paalun suoraan eteeni, mutta minä pysähdyin ajoissa. Kolme paalua pystytettiin kolmion muotoon niin, että jokainen oli yhtä etäällä minusta eli 4,5 metrin päässä. Minua vaadittiin kävelemään kunkin paalun luo, koskettamaan sitä kädelläni ja sen jälkeen palaamaan lähtöpaikkaani. Tein yhden virheen – osuin puoli metriä harhaan eräästä paalusta!

Valmennuksen edistyessä lähdimme Toronton vilkkaille kaduille. Opettajani käveli takanani kantaen laitetta, jolla hän saattoi kuulla samat äänet, jotka minun elektroninen apuvälineeni vastaanotti. Nyt minulle selvisi paalujen avulla harjoittelemisen todellinen arvo. Piippaukset heijastuivat paljon massiivisemmista esteistä, kuten puhelin- ja lyhtypylväistä, sekä myös postilaatikoista, pysäköidyistä moottoriajoneuvoista ja jalankulkijoista. Sen lisäksi että niitä piti väistää, ne piti tunnistaa. Opettajani opasti minua kärsivällisesti näiden erilaisista äänistä muodostuneitten ”kuvioitten” läpi ja aloin ”nähdä” kaiken selvemmin.

Lopulta opin tunnistamaan liikkeiden julkisivut ja ovet. Saatoin laskea, kuinka monta liikkeenovea korttelissa oli. Taitojeni kokeilemiseksi minun käskettiin mennä pankkiin, jonka sisäänkäynti oli niin ja niin mones korttelin kulmasta laskettuna. Aloitin rohkeasti ja menin sisälle ovesta, jonka luulin vievän pankkiin. Siellä näytti olevan tiski, kävelin luottavaisesti sitä kohti ja – RÄISKIS! – Olin huonekaluliikkeessä, jossa putosi lattialle 1600 markan arvosta lamppuja! Onneksi vakuutus peitti kaikki vahingot. Voitte kuvitella, että olen ollut sen jälkeen paljon varovaisempi.

Suuren tavaratalon läpi vaeltaminen oli valmennukseni vaikeimpia osia. Se pani elektronisen apuvälineeni ja Lelandin kanssa kehittämäni yhteistyön todelliselle koetukselle. Oli aivan kuin minut olisi pudotettu varsinaiseen labyrinttiin. Minun piti kuuntelemalla paikallistaa myyntipöydät ja käytävät, saada selville niiden leveydet sekä kertoa opettajalleni, kummalta puolelta ihmiset sivuuttivat minut. Nousin portaita toiseen kerrokseen, jossa hän tahallaan yritti sekoittaa suuntavaistoni. Viimein koitti aika palata katutasolle, etsiä tulosisäänkäyntimme ja mennä siitä ulos niin nopeasti, ettei Lelandin häntä jäisi pyöröoven väliin! Sen päivän harjoittelu päättyi siten, että me istuimme maanalaisen asemalla ja opettajani pani minut laskemaan, kuinka monta ihmistä nousi juniin ja poistui niistä. Harjoitukset olivat todella rasittavia! Ne osoittivat kuitenkin elektronisen apuvälineeni arvon ja vahvistivat luottamustani sen avulla liikkumiseen. Lisäksi tämä kaikki auttoi minua ymmärtämään perin pohjin, kuinka tarkoin kuuloaisti voi kyetä erittelemään ääniä!

Tietenkään mikään ei voi vetää vertoja Jumalan lahjana saadulle näkökyvylle, jonka avulla ihmiskunta voi nähdä kaiken sen värin ja kauneuden, joilla rakkaudellinen Luoja on ympäröinyt meidät. Olen joka tapauksessa kokenut sykähdyttäviä elämyksiä, sillä olen löytänyt uusia tapoja ”nähdä” elektronisen apuvälineeni avulla. Kun ensi kerran kuulin siitä, olin todella jännittynyt. Mielessäni heräsi kysymys: voisiko se mahdollisesti auttaa minua julistamaan paremmin Jumalan tälle ajalle varaamaa suurenmoista Valtakunnan sanomaa? Toronton keskustassa ja asuntoalueilla saamani valmennus antoi tähän kysymykseen täydellisen vastauksen. Nykyään minun on paljon helpompaa suorittaa pyhää palvelusta Jehovalle, kun voin viedä ihmeellistä ”valtakunnan hyvää uutista” talosta taloon. (Matt. 24:14) Se on ollut tärkein syy siihen, miksi olen opetellut ”näkemään äänen avulla”. – Lähetetty.

[Tekstiruutu/Kuva s. 17]

Lähetin lähettää suurtaajuista ääntä, joka heijastuu takaisin esteestä ja saapuu mikrofoneihin

Mitä lähempänä este sijaitsee, sitä matalammaksi käy äänen korkeus

Vastaanottimet

Lähetin