Helmien viljely – kallisarvoinen ajatus

KOKITSI Mikimoto oli ajatuksissaan. Hän mietti ostereita ja ihmetteli ääneen: ”Miten helmet ylipäätään joutuvat sinne?”

”Sattumalta”, vastasi Ume, hänen rakas vaimonsa.

”Jos se on sattuma, niin miten me voimme saada sen tapahtumaan tarkoituksella?” pohti Mikimoto. ”Täytyy olla olemassa jokin keino kylvää helmiä ja viljellä niitä riisin tai nauriin tavoin.”a

Satoja vuosia ennen kuin tämä nuori japanilainen pariskunta puhui helmien ’viljelemisestä’, tätä arvokasta merten jalokiveä oli jo pyydetty Idän eksoottisilla alueilla ja varsinkin Persianlahdella. Pikkuisen Bahrainin saarišeikkikunnan ympärillä oli runsaasti osterisärkkiä. Helmenpyyntikausi alkoi joka toukokuu šeikin säädöksellä. Sukeltajat lähtivät helmenpyyntilaulut huulillaan puisilla veneillä etsimään osteri-isäntien sisäänsä kätkemiä hohtavia jalokiviä.

Meren luonnonjalokivi

He etsivät luonnonhelmiksi sanottuja meren jalokiviä. Osteriin muodostuu helmi silloin, kun sen sisään joutuu jokin pienen pieni hiukkanen sen ollessa meressä. Osteri kasvattaa tunkeutujan ympärille arvokasta kuoriainettaan, jota sanotaan helmiäiseksi. Pian ydin ei ole enää tunnistettavissa. Siitä on tullut kiiltävä jalokivi – käyttöä varten helmi.

Helmiä koskevat teoriat ovat yhtä vanhoja kuin helmenpyynti. Muinaiset kiinalaiset kutsuivat helmeä ”osterin kätketyksi sieluksi”. Kreikkalaiset kuvittelivat, että helmiä muodostui silloin, kun salama iski mereen. Roomalaiset otaksuivat niiden olevan osterin kyynel. Kaikki tämä vain korostaa sen salaperäisyyttä ja harvinaisuutta. Vielä vuonna 1947 kävi niin, että kun eräs ryhmä pyyti viikon aikana 35000 osteria, vain 21:ssä niistä oli helmiaarre, ja näistä helmistä vain kolmella oli kaupallista arvoa.

Luonnonhelmet olivat kaikkein tavoitelluimpia jalokiviä siihen asti, kun jalokivien hiontamenetelmä saatiin kehitettyä valmiiksi. Kerrotaan, että Rooman kukoistusaikaan kenraali Vitellius rahoitti kokonaisen sotakampanjan myymällä ”vain yhden äitinsä korvakoruista”. Ensimmäisellä vuosisadalla Jeesus käytti ”kallisarvoista helmeä” kuvaamaan arvokasta ”taivasten valtakuntaa”. (Matteus 13:45, 46) Marco Polo kuvaili Malabarin kuninkaan tapaamista, jonka koristeisiin kuului 104 helmestä ja rubiinista koostunut ”rukousnauha”, joka oli ”suunnattoman arvokas”. Hyvälaatuiset luonnonhelmet olivat kullan arvoisia, ja sukeltajat olivat ”kullankaivajia”.

Siirryttäessä 1900-luvulle hohtava luonnonhelmi oli edelleen kuninkaallisten ja rikkaiden suosiossa. Sen kallis hinta piti sen kuitenkin tavallisen kansan saavuttamattomissa. Viljellyn helmen tulo muuttaisi tämän kaiken.

Mikimoton unelma

1800-luvun loppuun mennessä luonnonhelmien pyynti oli lähestulkoon hävittänyt osterikannan Japanin ympäriltä. Koska Kokitsi Mikimoto rakasti Agonlahdella Mien prefektuurissa sijainneen kotinsa ympärillä olevaa merta, hän alkoi ajatella vakavasti ostereita. Ostereiden kyky tuottaa helmiä kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Olisiko mahdollista tuottaa helmiä niin suuria määriä, että jokaisella naisella, joka haluaisi helmikaulanauhan, olisi varaa siihen? Näin alkoi hänen unelmansa.

Ajatus jonkin vieraan hiukkasen panemisesta osteriin, jotta siitä kehittyisi helmi, oli tunnettu jo jonkin aikaa. Kiinalaisten sanotaan käyttäneen tätä menetelmää 1100- tai 1200-luvulta lähtien tuottaakseen kehittymättömiä rakkulahelmiä eli puolihelmiä makeanveden simpukoista.

Niinpä Mikimoto aloitti kokeilunsa osterien kanssa 1880-luvulla. Paikallisten kalastajien avulla hän ryhtyi työhön ja istutti tuhanteen osteriin pienen palan simpukankuorta. Mutta menestystä ei saavutettu; yksikään osteri ei tuottanut helmeä. Omaa pettymystään ja ihmisten pilkkaa vastaan taistellen hän kokosi tarvittavat välineet ja keräsi rohkeutensa istuttaakseen vielä 5000 osteriin korallin, simpukankuoren, lasin tai luun palasia ja odotti. Sillä välin hän ja Ume panivat pikkuruisia hohtavia helmiäisenpalasia simpukoista pienempään osterijoukkoon lähellä kotiaan.

Ostereilla on luonnollisia vihollisia, ja yksi sen pahimmista vihollisista päätti iskeä tuona vuonna. Se oli nopeasti lisääntyvän ja osterit tuhoavan myrkyllisen punaoranssin planktonin vitsaus. Plankton vei mennessään 5000 istutettua osteria ja neljän vuoden kovan työn, ja Mikimoton unelma muuttui painajaiseksi.

Toivoen kohottavansa miehensä mielialaa innokas Ume pyysi häntä tarkastamaan pienen jäljelle jääneen vahingoittumattoman joukon. Oli leuto päivä, joten Ume meni mukaan ja ahersi osterien parissa. Avattuaan yhden hän kirkaisi. Siellä oli hohtava valkoinen helmi! Se oli puolipallon muotoinen ja muodostunut kuoren sisustaa vasten. Mikimoto sai vuonna 1896 patentin menetelmälleen, joka tuotti tällaisia rakkulahelmiä, mutta hänen sydämellään oli yhä hänen unelmansa: täydellisen pyöreä viljelty helmi.

Osterin salaisuuden paljastaminen

Samaan aikaan kaksi muuta miestä pyrki kuumeisesti saavuttamaan saman. Vuonna 1904 itseoppineella tiedemiehellä Tatsuhei Misellä oli pallonmuotoisia helminäytteitä esitettävänä Japanin meriasiantuntijoille. Ja vuonna 1907 meribiologi Tokitsi Nishikawalla oli myös näytettävänään pyöreitä helmiä. Yhden edistys johti toisen valistukseen. Nykyään helmiviljelmät käyttävät suureksi osaksi näiden miesten kehittämien menetelmien yhdistelmää. Patentti täydellisen pyöreiden viljeltyjen helmien valmistukseen oli kuitenkin lopulta menevä Mikimoton nimiin vuonna 1916. Mitä oli tapahtunut?

Jälleen kerran tappava punainen plankton tuhosi Mikimoton istutetun osterisadon vuonna 1905. Tarkastaessaan Agonlahden rannoilla 850000:ta kuollutta ja haisevaa osteria uupunut Mikimoto törmäsi osterin salaisuuteen. Hän löysi viisi täydellisesti muodostunutta pyöreää helmeä, jotka kaikki sijaitsivat syvällä osterin lihassa eikä kuorta vasten. Nyt hän tajusi, minkä hän oli tehnyt väärin. Koska hän oli aina istuttanut ytimen osterin kuoren ja lihan väliin, hän oli saanut vain rakkulahelmiä. Mutta nämä olivat syvällä osterin ’mahassa’, ja ne olivat siksi ’vapaasti pyöriviä’, minkä ansiosta helmiäinen saattoi peittää ne kokonaan. Tuloksena oli täydellisen kauniita pyöreitä helmiä!

Yleisön vakuuttaminen

1920-luvulle tultaessa viljellyt helmet olivat alkaneet tunkeutua kansainvälisille markkinoille. Mutta yksi kysymys oli vastausta vailla: olivatko ne oikeita helmiä vai jäljitelmiä? Englannissa ja Ranskassa pantiin alulle oikeustaisteluja. Näissä maissa tehdyt tieteelliset tutkimukset johtivat kuitenkin siihen tulokseen, että ainoa luonnonhelmien ja viljeltyjen helmien välinen ero on niiden alkuperässä. Juuri sen vuoksi Mikimoto sai luvan viedä maasta helmiään juuri sellaisina kuin ne ovat – helminä. Ja hän hankki itselleen ansaitsemansa arvonimen ”Helmikuningas”.

”Helmikuningas” oli ansaitseva huomattavimman arvosanansa oman maansa markkinoilla. Suuret pulavuodet olivat saaneet kauppiaat tuomaan markkinoille tulvimalla jäljitelmähelmiä, jotka oli valmistettu kalansuomuista saatavalla aineella päällystetyistä lasihelmistä. Tällainen petollinen toiminta olisi tuhonnut markkinat lopullisesti. Mikimoto puuttui asiaan ja osti kaikki väärennökset, jotka hän vain saattoi löytää. Sitten eräänä päivänä vuonna 1933 hän itse mätti liekkeihin arviolta 750000 jäljitelmähelmeä ja muutaman huonosti viljellyn helmen julkisessa polttamistilaisuudessa. Epäilykset viljeltyjen helmien aitoudesta haihtuivat savun mukana ilmaan, ja niillä on siitä pitäen ollut kunnioitettu sijansa jalokivimarkkinoilla.

Nykyään helmien kauneuden ihailu ei enää ole kuninkaallisten ja upporikkaiden yksityisoikeus. Monet työssäkäyvät naiset voivat tuijottaa jalokivikauppiaan sametilla hohtavia täydellisen pyöreitä helmiä, jotka ovat kuin pieniä kuita yötaivasta vasten. He saattavat jopa pystyä ostamaan jonkin helmikorun itselleen – vain sen ansiosta, että helmiä viljellään. Mikä nerokas ajatus! – Herätkää!-lehden Japanin-kirjeenvaihtajalta.

[Alaviitteet]

[Kuvan lähdemerkintä s. 25]

K. Mikimoto & Company Ltd.

[Kuvan lähdemerkintä s. 26]

K. Mikimoto & Company Ltd.