Rikollisesta lähetystyöntekijäksi
Oli 6. elokuuta vuonna 1950. Seisoin äitini kanssa New Yorkin kaupungin Yankee-stadionilla. Olimme läsnä Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa. Kumpikaan meistä ei ollut silloin Jehovan todistaja. Katselin hämmästyneenä ympärilläni olevia ihmisjoukkoja, yli 100000 ihmistä stadionilla ja sitä ympäröivillä alueilla, mutta tönimistä, karkeaa puhetta, tappelua tai vihanpurkauksia ei näkynyt eikä kuulunut. Muistan sanoneeni äidilleni: ”Tämä on uskomatonta. Järjestöissä, joissa olen ollut mukana, ja paikoissa, joissa olen käynyt, on tavallisesti tapeltu. Äiti, tämän täytyy olla totuus!” Hän vain puristi lujasti kättäni ja hymyili, sillä hän tiesi menneisyyteni, niin kuin vain äiti voi tietää. Annahan minun hieman kertoa muistojani.
Synnyin Metropolisissa, Ohiojoen rannalla sijaitsevassa pikkukaupungissa Etelä-Illinoisissa. Oli vuosi 1930 ja suuri lamakausi piti maailmaa otteessaan. Olin yhdeksäs perheen 11 lapsesta. Minut kasvatettiin luterilaiseksi. Iltapäivisin äidilläni oli tapana istuutua ja lukea minulle Raamattua, ja nautin todella noista hetkistä. Hän opetti minulle Johanneksen 3:16:ssa olevan raamatunkohdan, jossa sanotaan: ”Sillä Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa, jottei kukaan häneen uskova tuhoutuisi, vaan hänellä olisi ikuinen elämä”, ja käski minua olemaan milloinkaan unohtamatta Jumalan meitä kohtaan osoittamaa rakkautta. Muistelin usein tuota raamatunkohtaa ja toistin sitä itsekseni, kun olin yksin, mutta en voinut ymmärtää, miten Jumala rakasti meitä ja mitä se merkitsisi minun elämässäni. Muistan kysyneeni asiaa useilta uskonnollisuuteen taipuvaisilta ihmisiltä, ja he antoivat minulle koko joukon vastauksia, esimerkiksi: ”Jumala antaa meille puut ja kukat”; ”Jumala antaa meille elämän”; ”Jumala antaa meille eläimet, kauniit tähdet ja sateen kasvun aikaansaamiseksi.” Silloin ajattelin: ’Mutta kaikki tuo oli täällä jo ennen Jeesuksen syntymää. Raamatunkohdassa luvataan ikuinen elämä, mutta veljeni ja sisareni kuolivat.’ Kun kysyin siitä, minulle sanottiin: ”Niin, mutta se tulee kuoleman jälkeen.” Niinpä jo tuolloin pikkupoikana olin hämmentynyt, ja menetin kiinnostukseni uskontoon ja pyhäkouluun hyvin varhain elämässäni.
Täyttäessäni kymmenen vuotta olin jo nuorisorikollinen ja katujengin jäsen, toisinaan jopa sen johtajakin. Jouduin alituisesti vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Kun isäni näki poliisiauton kotikadullamme, hän otaksui, että poliisit olivat tulleet tiedustelemaan minua, ja hän sanoi: ”Huuda Robertia. Poliisit ovat tulossa.” Vanhempani kärsivät kovasti rikollisista taipumuksistani, ja isäni pyysi minua luopumaan sen jengin seurasta, jonka kanssa liikuin ympäriinsä. Hän oli hyvin masentunut ja sanoi minulle: ”Olet aiheuttanut meille enemmän vaikeuksia kuin kaikki toiset lapset yhteensä, ja se johtuu vain seurastasi.” Omituista kyllä, äidillä oli kuitenkin tapana sanoa isälle: ”Hän muuttuu. Näet vain, ja Robertista tulee jonain päivänä pappi.”
Jumalan totuus muuttaa minut
Sitten tapahtui jotain sellaista, millä oli oleva suuri vaikutus elämääni. Sisareni Evelyn alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa vuonna 1948. Tuolloin tiesin kuitenkin Jehovan todistajista vain sen, että he olivat puolueettomia kansallisissa ja poliittisissa kysymyksissä. Olin sangen taipuvainen kansallismielisyyteen enkä halunnut sisareni joutuvan tekemisiin näiden ihmisten kanssa. Vastustin häntä voimakkaasti. Hän tunnisti kuitenkin totuuden oppimastaan eikä kuunnellut minua. Vielä nykyäänkin hän ja suurin osa hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan palvelevat uskollisesti Jehova Jumalaa. Nyt olen kiitollinen hänelle ja Jumalalle hänen sinnikkyydestään, koska eräänä päivänä ollessani keittiössä satuin kuulemaan, kun hän keskusteli Raamatusta henkilön kanssa, joka antoi hänelle raamatullista opetusta. Sain tietää tulevasta paratiisimaasta ja mahdollisuudesta elää siellä ikuisesti. Johanneksen 3:16 tuli jälleen mieleeni, ja ajattelin: ’Tämä on Jumalan rakkautta, jota hän osoittaa meitä kohtaan Jeesuksen välityksellä.’ Sen jälkeen minulla oli tapana joka viikko kuunnella keittiössä. Pian minut kutsuttiin mukaan tutkisteluun. Näin opin tuntemaan rakkaudellisen tosi Jumalan, Jehovan.
Vanhempani olivat myös ottaneet osaa tutkisteluun, ja muutettuaan Ypsilantiin Michiganiin he jatkoivat Raamatun tutkimista. Hieman tämän jälkeen minäkin muutin sinne. Vuonna 1950 menin ensimmäiseen konventtiini, Yankee-stadionilla New Yorkin kaupungissa pidettyyn Jehovan todistajien kansainväliseen konventtiin. Tuo viikon kestävä tosi rakkauden osoitus sai minut vakuuttuneeksi siitä, että juuri tällaisia ihmisiä halusin läheisiksi ystävikseni loppuelämäni ajaksi. Tuossa konventissa vihkiydyin palvelemaan Jehovaa, tosi Jumalaa.
Palatessamme konventista Michiganiin meillä oli ilo vierailla Vartiotornin raamattukoulussa Gileadissa, jossa valmennetaan julistajia palvelemaan lähetystyöntekijöinä muissa maissa. Tuolloin koulu sijaitsi New Yorkin osavaltiossa kauniilla maaseutualueella lähellä South Lansingia. Tuon vierailun aikana asetin tavoitteekseni tulla lähetystyöntekijäksi.
Minut ja kaksi muuta kastettiin pienessä purossa eräällä maatilalla 10. syyskuuta 1950. Olin silloin 19-vuotias. Toveripiirini oli muuttunut, ja tavatessani monia entisiä ystäviäni he kysyivät minulta, mitä oli tapahtunut. Jotkut sanoivat minulle, että olin hullu. Mutta todellisuudessa en ollut koskaan tuntenut itseäni näin täysjärkiseksi koko elämäni aikana! Isäni oli hämmästynyt ja erittäin onnellinen.
Vuonna 1951 menin naimisiin Earline Merlau Olsonin kanssa. Hänen taustansa oli hyvin erilainen kuin minun, koska Jumalalle täysin vihkiytyneet vanhemmat olivat kasvattaneet hänet. Hän oli käyttänyt koulun loma-ajat kokoaikaiseen saarnaamistoimintaan ja toivoi voivansa laajentaa palvelustaan lähetyskentälle.
Tavoitteisiin pyrkiminen vaikeuksista huolimatta
Kristillisen puolueettomuuteni vuoksi jouduin jälleen kerran tekemisiin virkavallan kanssa, ja ensimmäistä kertaa elämässäni päädyin vankilaan – siksi että olin kristitty! Sen päivän ja sen yön aikana, jotka minut pidettiin piirikunnan vankilassa, huomasin selvästi Jumalan rakkaudellisen huolenpidon. Yksi vangeista, ilmeisesti sellin johtaja, sanoi toisille, että hän halusi pitää vankien keskinäisen ”oikeudenkäynnin” ja tehdä minusta uhrin. Mitä minun pitäisi tehdä? Pitäisikö minun alentua toimimaan jälleen niin, kuin olin toiminut monien vuosien ajan nuorisorikollisena, vai luottaa Jumalaan? Pyysin hartaasti Jehovaa auttamaan minua pysymään uskollisena ja antamaan minulle viisautta ja voimaa. Eräs toinen vanki tuli heti avukseni. Hän käski toisia ottamaan hänet heidän uhrikseen, työnsi minut taakseen ja sanoi: ”Teidän täytyy mennä minun ohitseni saadaksenne hänet.” Jännitys väreili ilmassa hetken aikaa. Sitten sellin johtaja sanoi: ”Unohtakaa koko juttu. Ei se ole niin tärkeää.” Kiitin Jumalaa! Oikeudenkäyntiavustaja varmisti vapauttamiseni seuraavana päivänä, mutta asian oikeuskäsittely jatkui kolmen vuoden ajan, kunnes minut lopulta sananjulistajana vapautettiin asepalveluksesta.
Vaimoni ja minä aloitimme uramme kokoaikaisina saarnaajina eli tienraivaajina 1. toukokuuta 1955. Kaksi vuotta toimimme tienraivaajina Ypsilantissa Michiganissa sijaitsevan seurakunnan yhteydessä. Sitten saatoimme omistaa vielä enemmän aikaa saarnaamiseen, kun meidät kutsuttiin Burlingtoniin Vermontin osavaltioon palvelemaan erikoistienraivaajina 1. toukokuuta 1957 alkaen. Niiden kahden vuoden kuluessa, jotka vietimme siellä, osallistuimme seurakunnan uudelleen vakiinnuttamiseen. Ensimmäinen valtakunnansalimme oli aivan kaupungin keskustassa! Sunnuntaina esitelmän aiheena oli ”Kommunismi vaiko kristillisyys – kumpi on pysyvä?”. Koska olimme saaneet joitakin sellaisia uhkauksia, että kokouksen pitäminen estetään, menin tiedustelemaan poliiseilta, voisimmeko luottaa heidän suojelukseensa tarpeen vaatiessa. He vakuuttivat minulle, että he hoitaisivat tilanteen. Noin 20 minuuttia ennen kokouksen alkua autolastillinen miehiä pysäköi valtakunnansalin eteen. Muutamassa minuutissa tulivat poliisit ja puhuivat heille, ja miehet lähtivät. Pidimme rauhaisan kokouksen, jossa oli paljon yleisöä.
Vihdoinkin lähetystyöntekijöinä!
Vartiotorni-seura kutsui meidät työskentelemään New Yorkin kaupungissa sijaitsevaan maailmankeskukseensa 1. toukokuuta 1959 alkaen. Juuri kun olimme saaneet asiat kuntoon lähteäksemme, tuli toinen kirje, jossa meidät kutsuttiin Gilead-koulun kurssille, joka alkaisi syyskuussa 1959, saadaksemme valmennusta lähetystyöntekijöiksi. Kaksi suurenmoista siunausta samana vuonna! Lopultakin edessämme häämötti tavoitteemme tulla lähetystyöntekijöiksi. Pyhä palveluksemme laajeni edelleen!
Lähes kuusi kuukautta kestäneen tutkimisen ja koulutuksen jälkeen valmistuimme Gileadin 34. kurssilta helmikuussa vuonna 1960. Meidät määrättiin Bogotáan Kolumbiaan, jonne saavuimme 1. maaliskuuta 1960.
Ensimmäinen haasteemme oli espanjan kielen oppiminen. Väärä sananvalintani sai aikaan paljon naurua. Muistan, kuinka työskentelin majoitusosastolla ensimmäisessä piirikonventissamme ja pyysin veljiä lainaamaan meille patjoja (colchones), mutta käytin sanaa cochinos (sikoja). He kysyivät minulta ystävällisesti: ”Mihin sinä niitä tarvitset?” Minä vastasin: ”Veljet nukkuvat niiden päällä.” Naurua riitti, ja sitten saimme patjat.
Samalla kun nautimme Jumalan luomakunnan kauneudesta, jota näimme majesteettisilla lumihuippuisilla Andeilla, viidakkoalueilla ja tasangoilla, meillä oli monia unohtumattomia kokemuksia. Yksi sellainen kokemus oli, kun olimme käymässä erikoistienraivaajien luona Villavicenciossa, mistä llanat (tasangot) alkavat. San Martínin kaupungissa tapasimme ryhmän Granadasta tulleita Jehovan todistajia. Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun San Martínin asukkaat kuulisivat Valtakunnan sanomaa. Kun vaimoni keskusteli erään naisen kanssa tämän kotona, muuan poika lähestyi vaimoani ja kysyi häneltä, mitä hän teki. Vaimoni kerrottua sen pojalle tämä lähti, mutta tuli sitten takaisin ja sanoi vaimolleni, että tien toisella puolella olevassa rohdoskaupassa eräs asiakas haluaisi puhua vaimoni kanssa. Tuo mies kuunteli sanomaa iloiten ja pyysi saada kaiken vaimollani olleen raamatullisen kirjallisuuden. Kun vaimoni selitti, että Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet voitaisiin lähettää hänelle postitse, mies kertoi hänelle: ”Asun niin kaukana tasangoilla, ettei posti kulje sinne. Minun täytyisi noutaa posti täältä San Martínista, ja tulen tänne vain kerran vuodessa hakemaan tarvikkeita.” Onneksi hän tuona vuonna oli tullut vierailumme aikana.
Nautimme suuresti, kun saimme kertoa Jumalan sanan totuutta kolumbialaisille 16 vuoden ajan ja matkustaa kaikilla käytettävissä olevilla kulkuneuvoilla: pirogilla (puunrungosta koverrettu kanootti), lentokoneella, linja- ja henkilöautolla, hevosella ja kuorma-aasilla. Menimmepä minne tahansa, löysimme ystävällisiä ihmisiä, jotka mielellään keskustelivat Raamatun totuudesta ja oppivat tuntemaan ja todella ymmärtämään Jehovan ja hänen kalliin Poikansa rakkauden.
Pyhää palvelusta jälleen kerran Yhdysvalloissa
Vuonna 1976 meidän täytyi henkilökohtaisten vastuittemme vuoksi palata Yhdysvaltoihin, missä saatoimme jatkaa pyhää palvelustamme tienraivaajina. Sitten vuonna 1980 minulla oli mahdollisuus vierailla erään kierroksen lukuisissa seurakunnissa matkavalvojana. Minut määrättiinkin palvelemaan espanjankieliselle kentälle. Meistä on ollut ilo työskennellä lämpimien, rakkaudellisten, hengellisten veljiemme ja sisartemme kanssa eri puolilla Yhdysvaltoja sijaitsevilla kierroksilla.
Äitini sanoi minulle, kun olin lapsi: ”Älä unohda milloinkaan Jumalan rakkautta!” Kiitän Jehovaa siitä, että hän on maallisen järjestönsä välityksellä auttanut minua ymmärtämään hänen rakkautensa ja sen, mitä se merkitsee ihmiskunnalle, sekä Sanansa ja henkensä välityksellä auttanut minua muuttumaan nuorisorikollisesta ihmiseksi, jonka hän hyväksyy pyhään palvelukseen. Hän on vuodattanut siunauksiaan, niin että minun on ollut mahdollista saavuttaa ne tavoitteet, joita olen asettanut matkan varrella. Vaimoni ja minä olemme kiitollisia Jehovalle, hänen Pojalleen ja hänen uskolliselle järjestölleen niistä runsaista eduista, joita meillä on ollut Jumalan pyhässä palveluksessa, ja ylitsepursuavan onnellisesta elämästä. – Kertonut Robert D. Reed.
[Kuva s. 17]
Robert ja Earline Reed
[Kuva s. 18]
Vaimoni Earlinen pyykkipäivä Kolumbiassa