Arvoituksellinen vesinokkaeläin

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN AUSTRALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

KUN tiedemiehet ensimmäisen kerran näkivät vesinokkaeläimen, he eivät tienneet, miten se pitäisi luokitella. Heidän edessään oli elävä paradoksi, kilon kahden painosta ristiriitaisuuksia, jotka järkyttivät heidän tieteellisiä käsityksiään. Kutsumme sinut tutustumaan tähän ainutlaatuiseen pikku australialaiseen – viehättävään, arkaan ja rakastettavaan luontokappaleeseen. Palataanpa kuitenkin ensin vuoteen 1799, niin näemme, millainen meteli nousi, kun englantilaiset tiedemiehet saivat eteensä ihka ensimmäisen vesinokkaeläimen nahan.

”Hän ei kerta kaikkiaan voinut uskoa – – [silmiään]”, kerrotaan eräässä tietosanakirjassa tri Shaw’sta, British Museumin luonnonhistoriallisen osaston apulaisjohtajasta. Hän epäili, että ”joku oli siirtänyt ankan nokan jonkin – – [nelijalkaisen eläimen] ruumiiseen. Hän yritti – – [ottaa] nokan pois, ja hänen saksensa jäljet näkyvät vieläkin alkuperäisessä nahassa.”

Vaikka nahka osoittautui aidoksi, tutkijat olivat ymmällään. Vesinokkaeläin – jonka englanninkielinen, latinasta johdettu nimi platypus merkitsee ’lattajalkaista’ – lisääntyy paljolti samaan tapaan kuin lintu, mutta sillä on myös maitorauhaset. Tämä näennäinen ristiriita herätti kysymyksen: muniko tämä epätavallinen luontokappale vai ei?

Vuosien kiistelyn jälkeen selvisi, että vesinokkaeläin todellakin munii munia. Jokainen löytö näytti kuitenkin aiheuttavan vain lisää päänvaivaa. Miten sinä luokittelisit eläimen, 1) joka munii munia mutta jolla on maitorauhaset, 2) jolla on karvapeite mutta ankan nokka ja 3) jonka luuranko muistuttaa vaihtolämpöisen matelijan luurankoa mutta joka on kuitenkin tasalämpöinen?

Aikanaan tiedemiehet pääsivät yksimielisyyteen siitä, että vesinokkaeläin on nokkaeläinten lahkoon kuuluva nisäkäs. Nokkaeläimet ovat matelijoiden tavoin yksireikäisiä: munat, siittiöneste, ulosteet ja virtsa poistuvat saman aukon kautta. Ainut toinen elävä nokkaeläin on nokkasiili. Vesinokkaeläimelle annettu tieteellinen nimi Ornithorhynchus anatinus merkitsee ’sorsamaista linnunnokkaista’.

Mennäänpä katsomaan vesinokkaeläintä

Voisimme mennä eläintarhaan, mutta mikään ei vedä vertoja salaperäisen vesinokkaeläimen näkemiselle luonnossa, mihin ei edes monelle australialaiselle ole avautunut tilaisuutta. Etsintämme alkaa Itä-Australiasta Sidneyn länsipuolella sijaitsevan Blue Mountains -vuorijonon alueelta, vaikka niitä voisi nähdä monissa Australian itäosan makeavetisissä joissa, virroissa ja järvissä.

Saavumme ennen auringonnousua vanhalle puusillalle, joka kulkee eukalyptuspuiden reunustaman peilikirkkaan joen yli. Katsomme kärsivällisesti ja hiljaa veteen ja odotamme matalalla uivan siluetin ilmaantumista. Pian meidät palkitaan. Noin 50 metrin päässä yläjuoksulla tulee näkyviin hahmo, joka liikkuu meitä kohti. Meidän täytyy seistä hiiren hiljaa.

Sen nokan synnyttämä vedenpinnan voimakas väreily vahvistaa, että se on vesinokkaeläin. Nuo paljastavat kareet syntyvät siitä, että vesinokkaeläin hienontaa ravinnon, jota se on kerännyt poskipusseihinsa saalistaessaan joen pohjassa. Vaikka sen ruokavalio vaihteleekin eri vuodenaikoina, se koostuu pääasiassa madoista, hyönteisten toukista ja makean veden katkaravuista.

Hämmästyttääkö vesinokkaeläimen pieni koko sinua? Useimpia se hämmästyttää. He kuvittelevat vesinokkaeläimen suunnilleen majavan tai saukon kokoiseksi. Mutta kuten voit nähdä, se on jopa pienempi kuin keskikokoinen kotikissa. Urosten pituus on 45–60 senttimetriä ja paino 1–2,5 kiloa. Naaraat ovat hiukan pienempiä.

Vuorovedoin räpylällisillä etujaloillaan meloen se sukeltaa hiljaa veden alle minuutiksi pariksi ja ui sillan alle. Uidessaan se ei käytä osittain räpylällisiä takajalkojaan työntääkseen itseään eteenpäin, vaan ne palvelevat peräsiminä ja toimivat yhteistyössä hännän kanssa. Lisäksi ne pitävät sen ruumiin lujasti paikoillaan, kun se kaivaa pesää.

Jos vesinokkaeläintä häiritään, se pulahtaa kuuluvasti sukelluksiin, mikä merkitsee hyvästejä! Puhumme siksi vain silloin, kun se on veden alla. ”Miten tällainen pikkukaveri pysyy lämpimänä etenkin talven jääkylmissä vesissä?” kuiskaat. Vesinokkaeläin selviytyy hyvin kahden apukeinon avulla: aineenvaihdunnan ansiosta, joka tuottaa energiaa nopeassa tahdissa lämmittäen sen sisältä päin, sekä tuuhean turkin ansiosta, joka pitää lämmön sisällä.

Hämmästyttävä nokka

Vesinokkaeläimen pehmeä, kumimainen nokka on hyvin monimutkainen. Siinä on runsaasti tuntokeräsiä sekä vilkasta sähköistä toimintaa. Joen pohjassa vesinokkaeläin heiluttaa nokkaansa hiljaa puolelta toiselle tutkiessaan aluetta ja havaitsee jopa saaliinsa lihassupistusten aiheuttamat heikot sähkökentät. Ollessaan sukelluksissa vesinokkaeläin on kosketuksissa maailmaan pääasiassa nokkansa välityksellä, koska sen silmät, korvat ja nenä ovat tiukasti suljettuina.

Mitkä kannukset!

Jos pieni ystävämme on uros, sen takajalkojen nilkoissa on kaksi kannusta, jotka ovat tiehyeiden välityksellä yhteydessä reiden alueen kahteen myrkkyrauhaseen. Se työntää molemmat kannuksensa voimakkaasti hyökkääjän lihaan jokseenkin samaan tapaan kuin ratsastaja, joka kannustaa ratsuaan. Pian alkujärkytyksen jälkeen uhrilla ilmenee voimakasta kipua ja paikallista turvotusta.

Vankeudessa vesinokkaeläin voi kuitenkin olla yhtä kesy kuin koiranpentu. Näitä eläimiä on pidetty Healesvillen rauhoitusalueella Victoriassa vuosikymmenet, ja sieltä kerrotaan, että eräs varhainen asukki tapasi ”viihdyttää vieraita tuntikausia ja pyörähdellä ympäri yhä uudestaan, jotta sen mahaa olisi rapsutettu – –. Tuhannet vieraat kerääntyivät katsomaan tätä erikoista pientä eläintä.”

Meidän vesinokkaeläimemme sukeltaa päivän viimeisen kerran juuri, kun aamuaurinko pilkistää itäpuoleltamme vuorten takaa. Se on yön aikana syönyt enemmän kuin viidenneksen painoonsa verrattuna. Kun se kapuaa ylös vedestä, sen etujalkojen räpylät kääntyvät taaksepäin ja esiin tulevat vahvat kynnet. Se suuntaa nyt kulkunsa yhteen monista pesistään, jotka on viisaasti kaivettu puunjuurten sekaan eroosion ja luhistumisen välttämiseksi. Hautomakolot ovat tavallisesti kahdeksisen metriä pitkiä, kun taas muiden pesien pituus voi vaihdella metristä 30 metriin, ja niissä voi olla monia sivuhaaroja. Lisäksi pesät suojaavat äärimmäisiltä lämpötilojen vaihteluilta, minkä vuoksi ne ovat mukavia koloja naaraiden kasvattaa poikasiaan.

Munintakausi

Keväällä naaras menee kasveilla vuorattuun kammioon, joka sijaitsee yhdessä syvälle kaivetuista tunneleista, ja munii yhdestä kolmeen (tavallisesti kaksi) peukalon kynnen kokoista munaa. Se hautoo munia kietomalla ruumiinsa ja paksun häntänsä niiden ympärille. Noin kymmenen päivän kuluttua poikaset rikkovat munien pergamenttimaiset kuoret ja alkavat imeä maitoa, jota emon kaksi maitorauhasta erittävät. Vesinokkaeläinnaaras muuten kasvattaa poikasensa yksin; mikään ei osoita, että näillä nisäkkäillä olisi pitkäaikaisia parisiteitä.

Helmikuun tienoilla, kolme ja puoli kuukautta kestävän nopean kasvukauden jälkeen, poikaset ovat valmiita lähtemään veteen. Koska yksi vesialue pystyy elättämään vain rajallisen määrän eläimiä, poikaset voivat kuitenkin aikanaan etsiä sellaisia vesiä, joissa on vähemmän asukkaita, ja saattavat tuolloin jopa ylittää vaarallisia maa-alueita.

Vankeudessa vesinokkaeläimet ovat eläneet yli 20-vuotiaiksi, mutta luonnossa ne eivät yleensä elä niin kauan. Kuivuus ja tulvat vaativat veronsa samoin kuin saaliseläimet: isot varaanit, ketut, suuret petolinnut ja kaukana Pohjois-Queenslandissa jopa krokotiilit. Suurimpana uhkana vesinokkaeläimille on kuitenkin ihminen, ei siten, että ihminen tappaisi niitä tieten tahtoen (vesinokkaeläimet ovat nykyään täysin rauhoitettuja), vaan siten, että hän tunkeutuu säälimättömästi niiden elinalueelle.

Jos joskus käyt Australiassa, voit tarkkailla ankannokkaista pientä sekaeläintämme sen luonnollisella elinalueella, sillä et näe ainoatakaan niistä luonnossa missään muualla maailmassa. Vesinokkaeläimen välityksellä tutustut jälleen yhteen piirteeseen Luojan loputtomasta mielikuvituksesta – sekä huumorintajusta.

[Kuva s. 17]

Vesinokkaeläin meloo eteenpäin räpylällisillä jaloillaan

[Lähdemerkintä]

Lupa: Taronga Zoo

[Kuva s. 17]

Vesinokkaeläin on pienempi kuin keskikokoinen kotikissa ja painaa 1–2,5 kiloa

[Lähdemerkintä]

Lupa: Dr. Tom Grant

[Kuva s. 17]

Sen hyvin herkkä nokka löytää saaliin veden alla. (Tämä yksilö elää Healesvillen rauhoitusalueella)

[Lähdemerkintä]

Lupa: Healesville Sanctuary

[Kuvan lähdemerkintä s. 16]

Kuva: Dr. Tom Grant