Ensimmäinen vaihe – suullinen käsittely korkeimmassa oikeudessa
ASIAN SUULLINEN KÄSITTELY korkeimman oikeuden presidentin William Rehnquistin ja sen kahdeksan muun jäsenen edessä oli 26. helmikuuta 2002. Jehovan todistajia edusti neljä asianajajaa.
Jehovan todistajien johtava asianajaja aloitti perustelunsa johdannolla, joka vangitsi kuulijoiden huomion: ”Kello on yksitoista lauantaina aamupäivällä Strattonin kylässä. [Asianajaja koputti pöytään kolme kertaa.] ’Hyvää huomenta. Viimeaikaiset tapahtumat saivat minut tulemaan ovellenne kertomaan siitä, minkä profeetta Jesaja sanoi olevan jotain parempaa. Kyseessä on hyvä uutinen, josta Kristus Jeesus puhui, hyvä uutinen Jumalan valtakunnasta.’”
Hän jatkoi: ”Strattonin kylässä on rikos kulkea ovelta ovelle ja esittää tätä sanomaa, ellei ole ensin hankkinut siihen lupaa kylän viranomaisilta.”
Etteivätkö pyydä rahaa?
Tuomari Stephen G. Breyer esitti Jehovan todistajille keskeisiä kysymyksiä. Hän kysyi: ”Onko niin, että asiakkaanne eivät pyydä penniäkään rahaa eivätkä myy Raamattuja tai mitään muutakaan? Sanovatko he tosiaan vain: ’Haluan keskustella kanssanne uskonnosta’?”
Jehovan todistajien asianajaja vastasi: ”Tunnetut tosiasiat puhuvat selvää kieltään: Jehovan todistajat eivät pyytäneet Strattonin kylässä rahaa. Muissakin tuomiopiireissä tosiasiat osoittavat yhtä selvästi, että joskus he mainitsevat mahdollisuuden antaa vapaaehtoinen lahjoitus. – – Emme pyydä ihmisiltä rahaa. Haluamme vain puhua heidän kanssaan Raamatusta.”
Tarvitaanko viranomaisten lupaa?
Tuomari Antonin Scalia kysyi tarkkanäköisesti: ”Eikö näkemyksenne ole se, ettei kunnanjohtajalta tarvitse pyytää lupaa puhua toiselle ihmiselle jostakin mielenkiintoisesta asiasta?” Jehovan todistajien asianajaja vastasi: ”Tämän tuomioistuimen ei mielestämme pitäisi vahvistaa viranomaisten järjestyssääntöä, joka vaatii kansalaista hankkimaan luvan voidakseen puhua toiselle kansalaiselle tämän kodissa.”
Vastapuolen perustelu, toinen tunnelma
Nyt oli Strattonin kylän vuoro esittää kantansa. Johtava asianajaja selitti kylän järjestyssääntöä: ”Stratton käyttää poliisivaltuuksiaan pyrkiessään suojaamaan asukkaidensa yksityiselämää ja ehkäisemään rikollisuutta. Järjestyssääntö, joka kieltää tuen pyytämisen ja varojen hankkimisen yksityisalueella, vaatii ainoastaan rekisteröitymään etukäteen ja pitämään ovelta-ovelle-toiminnassa mukana lupaa.”
Tuomari Scalia meni suoraan asian ytimeen kysyessään: ”Tiedättekö mitään muuta meillä [korkeimmassa oikeudessa] käsiteltyä oikeustapausta näin laaja-alaisesta järjestyssäännöstä, joka olisi koskenut ovelta-ovelle-toimintaa, mutta ei rahan pyytämistä eikä tavaran myymistä vaan esimerkiksi sitä, että joku haluaa puhua Jeesuksesta Kristuksesta tai luonnonsuojelusta? Onko meillä ollut sellaista tapausta?”
Hän jatkoi: ”Minä en tiedä sellaista oikeustapausta yli kahdensadan vuoden ajalta.” Tähän oikeuden presidentti Rehnquist heitti: ”Ette ole kyllä ollut elossakaan niin kauan.” Letkautus herätti naurua oikeussalissa. Tuomari Scalia tähdensi kysymyksensä ydintä: ”Asian laajuus on minulle uutta.”
Hieno ajatus?
Tuomari Anthony M. Kennedy esitti keskeisen kysymyksen: ”Onko se teistä hieno ajatus, että minun täytyy pyytää viranomaisilta lupa ennen kuin saan mennä lähikorttelin taloihin, joiden kaikkia asukkaita en tunne, sanomaan, että haluaisin puhua heidän kanssaan, koska olen huolissani jätehuollosta tai kansanedustajastamme tai jostain muusta asiasta? Täytyykö minun ensin pyytää siihen viranomaisilta lupa?” Hän lisäsi: ”Uskomatonta.”
Sitten tuomari Sandra Day O’Connor liittyi keskusteluun kysyen: ”Entä lapset, jotka [halloween-juhlan aikana] tulevat ovelle vaatimaan kepposten uhalla makeisia? Pitääkö heidän hankkia lupa?” Tuomarit O’Connor ja Scalia jatkoivat kumpikin todisteluaan tähän tapaan. Tuomari O’Connor esitti uuden näkökulman: ”Entä jos haluaa lainata naapurista sokeria? Täytyykö minun hankkia lupa, jotta voin käydä lainaamassa naapurista sokeria?”
Pyytävätkö Jehovan todistajat asialleen tukea?
Tuomari David H. Souter kysyi: ”Miksi järjestyssääntö koskee Jehovan todistajia? Pyytävätkö he asialleen tukea, hankkivatko he varoja, tai kaupittelevatko he tavaraa tai palveluja? He eivät tee mitään tällaista.” Strattonin kylän asianajaja lainasi pitkän katkelman järjestyssäännöstä ja lisäsi, että alioikeus oli määritellyt Jehovan todistajien toiminnan olevan tuen pyytämistä heidän asialleen. Tähän tuomari Souter totesi: ”Te ilmeisesti määrittelette tuen pyytämisen hyvin väljästi, jos kerran Jehovan todistajat sisältyvät siihen.”
Seuraavaksi tuomari Breyer luki sanakirjasta kyseisen termin määritelmän osoittaakseen, ettei se soveltunut Jehovan todistajiin. Hän jatkoi: ”Kirjelmässänne ei ollut mitään mainintaa siitä, mitä varten näitä ihmisiä [Jehovan todistajia], jotka eivät ole kiinnostuneita rahasta, myymisestä eivätkä edes äänistä, vaaditaan rekisteröitymään kunnantalolla. Mikä on kunnan tarkoitus?”
Ajatustenvaihto – ”erioikeus”?
Strattonin kylän mukaan ”kunnan tarkoituksena on ehkäistä kiinteistön omistajan häirityksi tuleminen”. Asianajaja selvensi vielä, että tarkoituksena oli suojella asukkaita petoksilta ja rikollisilta. Tuomari Scalia lainasi järjestyssääntöä osoittaakseen, että kunnanjohtaja voi vaatia lisätietoja rekisteröityvästä ja hänen tarkoituksestaan voidakseen ”täsmällisesti määritellä halutun erioikeuden luonteen”. Hän lisäsi tähdentäen keskeistä kysymystä: ”Se että kulkee toisten kansalaisten luona ja pyrkii vakuuttamaan heidät jostakin asiasta, olisi siis erioikeus – täysin käsittämätöntä.”
Tuomari Scalia tiukkasi edelleen: ”Pitäisikö siis vaatia, että jokainen, joka haluaa soittaa ovikelloa, antaa ensin sormenjälkensä kunnantalolla ennen kuin voi tehdä niin? Onko vähäinen rikollisuuden riski riittävä syy vaatia, että jokainen, joka haluaa soittaa ovikelloa, käy rekisteröitymässä kunnantalolla? Ei tietenkään ole.”
Asukkaiden suojelua?
Käytettyään omat 20 minuuttiaan Strattonin kylän asianajaja luovutti puheenvuoron Ohion osavaltion lainopilliselle neuvonantajalle. Hän sanoi, että Strattonin järjestyssääntö suojeli asukkaita heidän tontilleen tulevalta tuntemattomalta ihmiseltä, joka on ”varmasti kutsumaton vieras”, ja että ”kylällä on oikeus kiinnittää huomiota tämäntyyppiseen toimintaan”.
Tuomari Scalia huomautti: ”[Strattonin] kylä siis sanoo, että niidenkin ihmisten tapauksessa, jotka ottaisivat Jehovan todistajat mielellään vastaan – he istuvat kotona yksinään ja haluaisivat kovasti puhua jonkun kanssa mistä tahansa – heidän [Jehovan todistajien] pitäisi rekisteröityä kunnanjohtajan luona saadakseen erioikeuden soittaa ovikelloa.”
”Hyvin pieni rajoitus”
Kyselyn aikana tuomari Scalia esitti painavan näkökohdan sanoessaan: ”Jokainen meistä tietää, että maailman turvallisimmat yhteiskunnat ovat totalitaarisia diktatuureja. Niissä on hyvin vähän rikollisuutta. Tämä on tunnettu tosiasia. Vapauden hintana on muun muassa jonkin verran suurempi rikollisuuden riski, ja kysymys kuuluu, ehkäiseekö tämä toimenpide rikollisuutta siinä määrin, että ovikellon soittamisesta kannattaa tehdä erioikeus.” Siihen lainopillinen neuvonantaja sanoi, että kyseessä on ”hyvin pieni rajoitus”. Tuomari Scalia vastasi sen olevan niin pieni, että ”yksikään kunta ei tiettävästi ole laatinut vastaavaa järjestyssääntöä. Minusta tämä ei ole pientä.”
Viimein lainopillisen neuvonantajan oli erään tuomarin painostamana pakko myöntää: ”En kovin herkästi sanoisi, että ovikellojen soittaminen tai oveen koputtaminen pitäisi suoranaisesti kieltää.” Hänen puheenvuoronsa päättyi tähän.
Vastatodistelun aikana Jehovan todistajien asianajaja toi esiin, ettei järjestyssääntöön sisältynyt keinoa tarkistaa hakijan väitteitä. ”Voin mennä kunnantaloon, sanoa olevani se ja se, saada luvan ja lähteä oville.” Hän mainitsi myös, että kunnanjohtajalla on valta evätä lupa henkilöltä, joka kieltää kuuluvansa mihinkään järjestöön. ”Tämä on mielestämme ilmeistä harkintavallan käyttöä”, hän sanoi ja jatkoi: ”Esitän täten kunnioittavasti, että toimintamme [Jehovan todistajien toiminta] kuuluu ensimmäisen perustuslainmuutoksen ydinkysymysten piiriin.”
Pian tämän jälkeen oikeuden presidentti Rehnquist päätti suullisen käsittelyn sanoin: ”Asia alistetaan [korkeimman oikeuden ratkaistavaksi].” Koko oikeudenkäynti oli kestänyt vain runsaan tunnin. Tuon tunnin tärkeys ilmenisi kirjallisesta päätöksestä, joka julkistettaisiin kesäkuussa.
[Kuvat s. 6]
Korkeimman oikeuden presidentti Rehnquist
Tuomari Breyer
Tuomari Scalia
[Lähdemerkinnät]
Rehnquist: Collection, The Supreme Court Historical Society/Dane Penland; Breyer: Collection, The Supreme Court Historical Society/Richard Strauss; Scalia: Collection, The Supreme Court Historical Society/Joseph Lavenburg
[Kuvat s. 7]
Tuomari Souter
Tuomari Kennedy
Tuomari O’Connor
[Lähdemerkinnät]
Kennedy: Collection, The Supreme Court Historical Society/Robin Reid; O’Connor: Collection, The Supreme Court Historical Society/Richard Strauss; Souter: Collection, The Supreme Court Historical Society/Joseph Bailey
[Kuva s. 8]
Oikeussali
[Lähdemerkintä]
Franz Jantzen, Collection of the Supreme Court of the United States