Voiko lapsi olla ”jalo Kristuksen Jeesuksen sotamies”?
Miten nuorena lasta voidaan opettaa? Mitä hyötyä on varhain aloittamisesta?
VOIKO lapsi olla ”jalo Kristuksen Jeesuksen sotamies”? Voiko hän järkevästi todistaa uskonsa Jumalaan ja Raamattuun? Voiko hän tehokkaasti keskustella Raamatun opeista ja periaatteista toisten kanssa ollen siten todella muinaisen Timoteuksen kaltainen, ”jalo Kristuksen Jeesuksen sotamies”? – 2. Tim. 2:3.
Nämä kysymykset ovat käyneet aiheellisiksi viime aikoina uskonnonopetuksesta käydyn keskustelun perusteella. Niinpä eräs Amerikan suosituimmista roomalaiskatolisista prelaateista, radiossa ja televisiossa esiintyvä piispa Sheen on tehnyt joukon uudistuksia, joiden joukossa on sekin, että tästä lähtien hänen hiippakunnassaan lapset päästetään ripille, kun he pääsevät oppikoulusta, eikä tavallisessa iässä, 9–12-vuotiaina.
Selittäessään syitä muutokseen hän mm. lausui: ”Piispoja pyydetään nykyään päästämään ripille pienokaisia ja lähettämään ne maailmaan Kristuksen sotureina. Ripille päästämistä ei pitäisi yleensä suorittaa, ennen kuin ehdokas on valmis harjoittamaan maallikkopappeuttaan maailmassa.” Piispa Sheen ei nähtävästi katso katolisten nuorten kykenevän tekemään sitä ennen kuin 17–18-vuotiaina, koska se on oppikoulusta pääsevien tavallinen ikä Yhdysvalloissa. – Time 24.2.1967.
Missä iässä lapset voivat todella olla Kristuksen Jeesuksen sotureita? Se riippuu osaksi siitä, kuinka vakavasti heidän vanhempansa ovat kiinnostuneita Raamatun opettamisesta lapsilleen, ja laajassa mitassa myös lasten itsensä luonteenlaadusta.
NYKYISIÄ KOKEMUKSIA TOSI ELÄMÄSTÄ
Yhä uudelleen käy ilmi, että aivan pienet lapset voivat olla tehokkaita uskonsa todistajia. Niinpä eräs mies Saksassa ilmoitti eräänä päivänä neljälle lapselleen, että hän menee etsimään toista äitiä heille, koska heidän nykyinen äitinsä tutkii Jehovan todistajien kanssa. Hänen nuorin lapsensa, 8-vuotias tytär, puhkesi puhumaan ja sanoi: ”Mutta, isä, sinä et voi tehdä sitä! Etkö tiedä, että tekisit aviorikoksen?” Yllättyneenä hän vastasi vihaisesti: ”Mitä? Ethän sinä edes tiedä, mitä se merkitsee! Mitä varten sinä käytät moisia sanoja?” Häkeltymättä lapsi vastasi selittäen, kuka on avionrikkoja. ”Raamattu sanoo, että kun sinulla on vaimo, niin sinun odotetaan pysyvän hänen luonaan eikä erottavan häntä. Jokainen, joka erottaa vaimonsa ja nai toisen, on avionrikkoja.” (Matt. 5:31, 32; 19:9) Sitten hän puhui noin puoli tuntia Raamatun tutkimisen puolesta hänen äitinsä ja isänsä kuunnellessa äänettöminä. Jonkin aikaa sen jälkeen isä vältteli olemasta missään tekemisissä lapsensa kanssa, ja vaikka hän edelleen vastustaa sitä, että hänen vaimonsa tutkii Raamattua, niin hän ei puhu enää toisen äidin hankkimisesta lapsilleen.
Niin, 8-vuotiaskin voi puhua luottavaisesti uskon puolesta Kristukseen Jeesukseen, jos hänen vanhempansa noudattavat Jeesuksen sanoja: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.” – Mark. 10:14.
Eräässä suuressa Keski-Amerikan kaupungissa asuva poikanen puolusti 9-vuotiaana ponnekkaasti adventismiuskontoaan keskustellessaan Jehovan todistajien kanssa. Eräänä päivänä hän päätti sitten mennä Jehovan todistajain kokoukseen katsomaan, miten paljon hän voisi löytää virheitä heidän opeistaan ja toiminnastaan. Mutta se, mitä hän näki ja kuuli, miellyttikin häntä siinä määrin, että hän hyväksyi kutsun seuraavana tiistaina pidettävään Raamatun kotitutkisteluun. Siinä tutkistelussa hän sai oman tekstikirjansa ”Olkoon Jumala totinen”, ja siitä lähtien hän kävi todistajien kokouksissa. Kolmen kuukauden kuluttua hän kävi talosta taloon yksin tarjoamassa raamatullisia lehtiä ovenavaajille. Muutamia kuukausia myöhemmin, 10-vuotiaana, hänet kastettiin Matt. 28:19, 20:ssä annettua käskyä noudattaen. Kohta sen jälkeen hän ilmoittautui kokoajan tienraivaajaevankeliuminpalvelijaksi, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet määrättiin erikoistienraivaajaevankeliuminpalvelijaksi äitinsä kanssa.
Erikoistienraivaajana hänet lähetettiin äitinsä kanssa kaupunkiin, missä ei ollut keitään todistajia. Kolmessa vuodessa sinne muodostui 15 todistajan ryhmä, ja niin heidät järjestettiin seurakunnaksi. 15-vuotiaana hänet määrättiin seurakunnan valvojaksi, ja hänelle annettiin samalla suoritettavaksi muitakin vastuuvelvollisuuksia, kuten seurakunnan Vartiotornin tutkistelun johtaminen ja teokraattisen palveluskoulun palvelijan tehtävä. Häneen olisi varmasti voitu hyvin soveltaa siellä apostoli Paavalin neuvoa: ”Älköön kukaan nuoruuttasi katsoko ylen.” (1. Tim. 4:12) Neljä vuotta myöhemmin hänet siirrettiin toiseen seurakuntaan, ja sitten muutamia vuosia sen jälkeen hänet kutsuttiin Vartiotornin Gilead-kouluun Brooklyniin (N.Y.), missä hän nyt opiskelee. Tämän nuorukaisen ei totisesti tarvinnut odottaa myöhäiseen teini-ikään, ennen kuin hänestä tuli ”jalo Kristuksen Jeesuksen sotamies”, vai tarvitsiko? Vaikka hänen kokemuksensa onkin monessa suhteessa huomattava, niin se, että näin nuoret voivat olla jaloja Kristuksen Jeesuksen sotureita, nähdään Jehovan todistajain joka vuosi ilmestyvästä vuosikirjasta.
NUORTEN OPPIMISKYKY
On tosiasia, että monet aikuiset ovat kauan aliarvioineet lasten oppimiskyvyn ja heidän oppimishalunsakin, heidän taipumuksensa tiedon hankkimiseen. Sopivia ovat tässä suhteessa yhteiskuntatieteilijöitten Wannin, Dornin ja Liddlen havainnot, jotka on julkaistu heidän kirjassaan Fostering Intellectual Development (Älyllisen kehityksen edistäminen, 1963). Nämä tutkijat, jotka haastattelivat satoja kouluikää nuorempia lapsia, sanoivat muun muassa:
”Näiden kolmen, neljän ja viiden vuoden ikäisten lasten tieto ja ymmärrys oli paljon suurempi kuin olimme odottaneet. . . . Jo tutkimuksen alussa oli selvää, että pienten lasten harrastukset olivat laajuudeltaan kaiken käsittäviä. . . . Niin vaikuttava kuin pienten lasten tiedon laajuus olikin, vielä vaikuttavampia olivat tavat, joilla he käyttivät ja kokeilivat tietoaan. Tiedosta tuli näille lapsille ajattelun ja harkinnan raaka-ainetta. . . . He yhdistelivät käsitteitä. He yrittivät ymmärtää syyn ja seurauksen väliset suhteet”. Kuvaava oli kysymys, minkä eräs nelivuotias teki, kun hän ensi kerran näki suuren höyrylapion työssä: ’Isä, millaista konetta käytettiin, kun maata tehtiin?’
Ja vanhempien rakkaudellisen huomaavaisuuden tärkeyttä lapsen kykyjen kehityksessä vahvistavat havainnot, joita eräs englantilaisten lääkäreitten ryhmä on tehnyt tutkiessaan keskosena syntymisen syitä ja vaikutuksia. He havaitsivat, että usein epäsuotuisat taloudelliset olosuhteet saivat äidit synnyttämään lapsensa ennen aikaansa. Alussa näytti myös siltä, että keskonen joutui ehdottomiin vaikeuksiin koulussa, mutta sitten huomattiin, että tämä johtui vain siitä, että sellaiset epäedullisessa asemassa olevat lapset tulivat kodeista, joissa lapset saivat vähän äidin huoltoa ja joissa vanhemmat osoittivat vain vähän kiinnostusta lastensa edistymiseen koulussa. Keskosina syntyneitten lasten havaittiin pysyvän normaalisti syntyneitten tovereittensa rinnalla, jos he saivat äidin huolenpitoa ja jos heidän vanhempansa olivat kiinnostuneita heidän edistymisestään koulussa.
Tällaiset havainnot vahvistavat sen tosiasian, että lapsia voidaan valmentaa tulemaan erinomaisiksi Kristuksen sotureiksi jo ennen kuin he saavuttavat myöhäisemmän teini-iän. Mutta ei ole todennäköistä, että heistä tulee sellaisia ilman hyvää, kiinnostunutta vanhempien valvontaa, mikä tähdentää sen tarpeellisuutta, että vanhemmat alkavat varhain opettaa lapsilleen Jumalasta ja Raamatusta. Kuinka varhain? Mahdollisimman varhain. Ne, jotka ovat kiinnostuneita lukemisen edistymisestä, sanovat tosiaan, että äitien tulisi alkaa lukea lapsilleen ainakin niiden ollessa kaksivuotiaita ja tehdä siitä säännöllinen tapa. Tämä tuo mieleen sen, mitä Mooses käski Israelin isiä tekemään: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi. Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi. Ja teroita niitä lastesi mieleen ja puhu niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi.” Mitään tilaisuutta ei pitänyt lyödä laimin opetettaessa heprealaislapsille Jumalasta ja hänen vaatimuksistaan. – 5. Moos. 6:5–7.
Kristittyä opetuslasta Timoteusta opetti siten varhaisimmasta lapsuudesta lähtien hänen äitinsä Eunike ja isoäitinsä Loois – hänen isänsä oli epäuskoinen kreikkalainen – kuten nähdään siitä, mitä apostoli Paavali kirjoitti hänelle vuosia myöhemmin: ”Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” Ei ole epäilystäkään siitä, että Timoteukselle opetettiin Jumalasta ja Raamatusta hyvin nuorena. – 2. Tim. 3:14, 15.
Viisaat kristityt vanhemmat alkavat sen tähden varhain tutustuttaa lapsiaan Raamatun totuuksiin. Niin pian kuin he pystyvät ymmärtämään ja lausumaan sanoja, heille voidaan opettaa, että Jumala on tehnyt kaiken, että hänellä on nimi Jehova, että hänen asuinpaikkansa on ylhäällä taivaissa, ettei häntä voida nähdä ihmissilmillä ja että hänen Kirjansa, joka on pyhä ja meidän oppaamme, on Raamattu. Tässä suhteessa on mitä arvokkain tutkistelun apuväline Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin. Toinen tosi apu on niiden kristillisten laulujen levytykset, jotka ovat Jehovan todistajain uudessa laulukirjassa, kuten monet äidit ovat todistaneet. Se vaatii ponnisteluja, mutta on antoisaa huomata, mitä tietoa pienet lapset saattavat saada ja käyttää, kun he alkavat vaeltaa Kristuksen Jeesuksen askeleissa.
PERSOONALLISUUDENKIN VALMENTAMINEN ALKAA VARHAIN
Mutta jotta sinun lapsestasi tulisi jalo Kristuksen Jeesuksen soturi, niin on yhtä tärkeätä ellei tärkeämpääkin, että häntä valmennetaan varhaisimmasta lapsuudesta asti oikeissa periaatteissa. Äiti auttaa todellisuudessa lapsen ensimmäisistä viikoista ja kuukausista lähtien lapsukaisen persoonallisuuden kehittymisessä osoittamallaan rakkaudella ja huolenpidolla. Tri S. F. Yolles kirjoittaa sen tähden: ”Lapsipsykologit ja psykiatrit löytävät hämmästyttäviä uusia tosiseikkoja . . . Pienokainen on etsivä, reagoiva ihmisolento – jolla on aikaisemmin aavistamattomana pysynyt kyky oppia hyvin varhain elämässä ja olla paljon syvemmin altis hyvään tai pahaan – äitinsä käyttäytymisen vaikutuksesta.”
Samaan tapaan sanoo tri Spock, Amerikan suosituin lastenkasvatusneuvoja, että lapsen taipumukset ovat muodostuneet kolmen vuoden ikään mennessä joko rakentavaan tai tuhoavaan suuntaan. ”Persoonalliset taipumukset, jotka ovat melko hyvin määrittyneet ennen kolmea ikävuotta, ovat yhteydessä sellaisiin yleisiin asenteisiin kuin luotettavuus-epäilyttävyys, ystävällisyys-vihamielisyys, optimismi-pessimismi” jne. Ja Benjamin Fine, eräs New York Timesin toimittaja, sanoo kirjassaan 1,000,000 Delinquents (Miljoona nuorisorikollista): ”Ensimmäiset kuusi vuotta ovat tärkeimmät luonteemme määräytymiselle.”
Tämä kaikki on sopusoinnussa Sheldonin ja Eleanor Glueckin havaintojen kanssa. Heidän katsotaan suorittavan Amerikan perusteellisimpia tutkimuksia nuorisorikollisuuden syistä. He ovat huomanneet, että nuorisorikolliset tulevat todennäköisesti kodeista, joissa on vain vähän ymmärtämystä, kiintymystä ja moraalista voimaa, ja että taipumukset rikollisuuteen ”ankkuroituvat ilmeisesti syvälle ruumiiseen ja mieleen ja saavat pääasiassa persoonallisuuden epämuodostumat . . . elämän muutamina ensimmäisinä vuosina”.
Ottaen huomioon nämä tosiseikat apostoli Paavalin sanat Tessalonikan kristityille ovat sisällöltään merkitsevät kaikille äideille. Paavali oli ollut ensimmäinen, joka saarnasi hyvää uutista heille, joten hänen voidaan sanoa kasvattaneen heidät hengellisestä lapsuudesta lähtien. Siten tehdessään hän oli ollut niin tehokas, että heidän kykynsä kestää vainoa kävi huomattavaksi. Millainen Paavalin menettelytapa oli sitten? ”Me olimme lempeät teidän keskuudessanne, niinkuin imettävä äiti, joka vaalii lapsiansa; niin mekin, teitä hellien, halusimme antaa teille, ei ainoastaan Jumalan evankeliumia, vaan oman henkemmekin, sillä te olitte meille rakkaiksi tulleet.” Miten viisas onkaan sen tähden Raamatun kanta, kun se rajoittaa vaimon toiminta-alan niin, että hän voi kiinnittää päähuomionsa lastensa rakkaudelliseen huoltoon ja kasvatukseen! – 1. Tess. 2:7, 8.
Äideillä ei tosin yksin ole tätä vastuuta, mutta he ovat varmasti lastensa kanssa enemmän noina erittäin tärkeinä kouluikää edeltävinä vuosina. Apostoli Paavali osoittaa samassa yhteydessä, että isilläkin on vastuu, sillä hän vertaa toimintaansa myös isän toimintaan: ”Me, niinkuin isä lapsiansa, kehoitimme . . . että teidän on vaeltaminen arvollisesti Jumalan edessä.” (1. Tess. 2:11, 12) Kuten olemme jo huomanneet, Mooses käski isiä opettamaan lapsilleen Jehovasta, ja apostoli Paavali käski isiä ’kasvattamaan lapsensa Herran kurissa ja nuhteessa’. Tässä suhteessa ei ole mitään parempaa, kuin että isä pitää säännöllistä raamatuntutkistelua lapsilleen. Molempien vanhempien täytyy olla yhteistoiminnassa, kummankin aikansa ja tilaisuuksiensa mukaan, joita äidillä on enemmän, mutta sillä, mitä isä tekee, on usein painavampi merkitys. Me luemme myös: ”Kuule, poikani, isäsi kuritusta äläkä hylkää äitisi opetusta.” – Ef. 6:4; Sananl. 1:8.
Jos vanhemmat tosiaan opettavat asianmukaisesti lasta aloittaen varhain, niin seurauksena voi olla, että lapsi saattaa varhaisvuosinaankin tuottaa heille paljon iloa ja tulla Jumalan antautuneeksi palvelijaksi sekä osoittautua ”jaloksi Kristuksen Jeesuksen sotamieheksi”, sen sijaan että hän sortuisi rikollisuuteen.