”Iloinen sanoma” tuo iloa Keski-Afrikkaan
’TE TULETTE olemaan todistajiani maan ääriin asti.’ Nämä olivat ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen viimeisiä sanoja ennen hänen taivaaseen nousemistaan. Vaikka Keski-Afrikka on monessa mielessä syrjäinen ja ”maan ääriin” kuuluva alue, niin se ei ole estänyt Jumalan sanan totuutta eli sanomaa hänen valtakunnastaan tavoittamasta pienimpiä ja etäisimpiäkin kyliä tuossa maassa. – Apt. 1:8.
Vuonna 1947 jotkut kiinnostuneet omasta aloitteestaan pyysivät Vartiotorni-seuraa lähettämään heille raamatullista kirjallisuutta. Ilman suoranaista yhteyttä Jehovan todistajiin he kokoontuivat lukemaan postitse saamiaan julkaisuja ja keskustelemaan niistä. Aluksi vain miehet kokoontuivat yhteen. Mutta pian he ymmärsivät, että myös heidän vaimojensa ja lastensa oli tarpeellista olla läsnä. Niin he käänsivät ranskankielistä aineistoa suullisesti paikalliselle kielelle. Kun tähän ryhmään kuuluvat saivat tietää, että kaste oli kristillinen vaatimus, niin he järjestivät kastetilaisuuden vuonna 1949. Koska ketään heidän joukostaan ei ollut kastettu aikaisemmin, he valitsivat yhden, joka kastettiin ensiksi. Hän puolestaan kastoi muut. He osoittivat harvinaista intoa, vaikkeivät ymmärtäneetkään eräitä Raamatun periaatteita.
Tämä ei jäänyt uskonnollisilta vastustajilta huomaamatta. Vuonna 1950 asetettiin rajoituksia kaiken Vartiotorni-seuran julkaiseman kirjallisuuden maahan tuonnille ja levittämiselle. Kun siirtomaahallinto päättyi 1950-luvun lopulla, Jehovan todistajat kuitenkin tunnustettiin laillisesti, ja heille annettiin oikeus tuoda maahan raamatullista kirjallisuutta. Tämä ja lähetystyöntekijöitten saapuminen antoi lisävauhtia Valtakunnan saarnaamistyölle.
Uskonto joka ei pelkää kuolleita
Hyvin pian ihmiset syrjäkylissäkin kuulivat uskonnosta, jonka jäsenet eivät pelkää kuolleita. (Saarn. 9:5, 10; Hes. 18:4) Satoja vuosia Keski-Afrikan asukkaat ovat eläneet kuolleitten pelossa. Todellisuudessa suuri osa heidän elämästään keskittyy kuoleman ja kuolleisiin liittyvien tapojen ympärille. Vainajien lepyttämiseksi esitetään uhreja, ja henkiä varten täytyy jättää ruokaa. Sen tähden kuolleitten tila on yleinen keskustelunaihe Jehovan todistajien saarnaamistoiminnassa.
Raamatun totuus on avannut monien silmät. Esimerkiksi mieheltä, joka väitti, että hänen tätivainajansa kävi säännöllisesti hänen luonaan öisin, kysyttiin, mitä tämä täti tahtoi. Hän vastasi: ’Uhrin esittämistä hänelle joen rannalla.’ Entä jos uhria ei esitetty? Siinä tapauksessa uhattiin kuolemalla. Eläessään täti oli ollut hyvin rakkaudellinen ihminen, joka kasvatti miestä pienokaisesta asti. Mutta kuoleman jälkeen hänen ajateltiin toimivan uhkailevan tyrannin tavoin. Voisiko tämä todella olla sama ihminen? Järkevän pohdinnan ja Raamatun avulla tämä mies ja muita hänen kaltaisiaan on vapautettu kuolleitten pelosta. Nämä ihmiset ovat oppineet tietämään, että näyt, äänet ja aaveet ovat langenneitten enkelien, demonien, työtä. – Vrt. 2. Kor. 11:3, 14; Ef. 6:12; Ilm. 16:14.
Uskollinen Raamatun opetuksesta kiinni pitäminen aiheuttaa kuitenkin monia vaikeita koettelemuksia. Kun kuolleen sukulaisen ruumis on haudattu, perheenjäsenet kokoontuvat kotiin, missä pidetään valvojaiset, ja noudattavat tapoja, joiden sanotaan tekevän vainajan hengen onnelliseksi. Tilaisuudessa on tavallisesti riehakasta tanssia. Tällaisten tapojen noudattaminen olisi sen avointa tunnustamista, että kyseinen henkilö uskoo kuolleita koskeviin epäraamatullisiin opetuksiin. Tosi kristitty ei yksinkertaisesti voi menetellä siten. Mutta miten siihen suhtaudutaan, jos ei osallistu näihin menoihin? Sitä pidetään sen julkisena tunnustamisena, että asianomainen on vastuussa vainajan kuolemasta. Mikä koetus Jehovan todistajille onkaan, kun heidän sukulaisensa syyttävät heitä murhaajiksi, vaikka kaikki ymmärtävät, että sellainen syytös on täysin väärä ja naurettava!
Mutta oli muutakin, mikä oli täysi yllätys monille. Jehovan todistajat pitävät kiinni mittapuusta, joka esitetään avioliitosta Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa. Katoliset ja protestanttiset lähetysasemat olivat ummistaneet silmänsä tavalta ottaa sivuvaimoja. Keski-Afrikassa ihmisten turvallisuus riippuu siitä, että heillä on paljon lapsia, koska lapsikuolleisuus on suuri. Lasten suurilukuisuus on keino varmistautua siitä, että miehellä on joku huolenpitäjä, kun hän sairastuu ja tulee vanhaksi. Jotta hän saisi paljon lapsia, hän tarvitsee monta vaimoa. Siksi moniavioisuus on hyväksyttyä perinteisesti ja taloudellisena välttämättömyytenä. Yleensä kukaan ei yritä väittää, että usean vaimon pitäminen saman katon alla tekisi elämän onnelliseksi. Todellisuudessa monet miehet ja toiset vaimot ovat mieleltään myrkyttyneet riitelevien naisten välisen kilpailun ja mustasukkaisuuden takia.
Monien hämmästykseksi afrikkalaiset luopuvat moniavioisuudesta tullessaan Jehovan todistajiksi. Mutta se ei ole tapahtunut vaikeuksitta. Usein suku painostaa voimakkaasti miestä ottamaan useampia vaimoja. Kuvittelehan, että kun palaat jonakin päivänä työstä kotiin, niin havaitset, että sukusi on ostanut sinulle toisen vaimon ja on jo sillä välin, kun olit työssä, tuonut hänet taloosi! Valinnan tekeminen ehkä 200 henkeen nousevan raivostuneen suvun vihan ja Raamatun periaatteista kiinnipitämisen välillä on yksi niistä monista koetuksista, jotka kohtaavat Jehovan palvelijoita Keski-Afrikassa.
Saarnaaminen Keski-Afrikassa
Uskonnollisista aiheista keskusteleminen ihmisten kanssa on yhtä luonnollista kuin säästä tai urheilusta keskusteleminen Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Ovelle koputtaminen on tarpeetonta kylissä, koska melkein kaikki työt suoritetaan ulkona puun varjossa. Yhdellä silmäyksellä näkee, onko ketään kotona vai ei. Todistajan kuulijakunta on usein ennen raamatullisen keskustelun päättymistä lisääntynyt 10:een, 20:een tai jopa 30 henkeen, kun ohikulkijat ovat pysähtyneet kuuntelemaan. Maaseudulla todistajat voivat polkea kilometrikaupalla polkupyörällään tavoittaakseen jonkin pienen kylän asukkaat ja sitten todeta, että kyläläiset ovat jo kuulleet Jumalan sanasta vierailevalta sukulaiseltaan, joka oli käynyt kertomassa kaiken kuulemansa kotikylässään. Tavallisesti kyläläiset ovat halukkaita kuulemaan lisää.
1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuolella Jehovan todistajat rakensivat valtakunnansaleja joka puolelle maata. Niissä eri heimoihin kuuluvat todistajat kokoontuivat yhteen täydessä ykseydessä. Se ei ollut mikään vähäinen saavutus, kuten voidaan havaita siitä mitä tapahtuu protestanttisissa kirkoissa. Esimerkiksi kerran, kun heimopastori lähetettiin valvomaan kirkkoa, jonka jäsenet kuuluivat toiseen heimoon, hänen uusi ”laumansa” pieksi hänet niin pahoin, että hän ja hänen vaimonsa joutuivat sairaalaan.
Keski-Afrikassa Jehovan todistajien työtä ja periaatteita arvostettiin ja ihailtiin yleisesti, vaikkakaan niitä ei aina ymmärretty. Mutta sitten kansalliskiihkoinen painostus voimistui, ja heidän työnsä kiellettiin vuonna 1976. Silloinen hallitus oli sitä mieltä, ettei järjestöä, joka ei ottanut osaa poliittiseen toimintaan, voitu sietää. Yksityisiä todistajia vastaan ei kuitenkaan esiintynyt vihamielisyyttä. Kokouksia pidettiin yksityiskodeissa. Talosta-taloon-toiminta ei ollut mahdollista, mutta ihmisten yleinen kiinnostus uskonnollisia asioita kohtaan avasi monia tilaisuuksia kertoa heille Raamatun totuutta. Vaikka noin 40 todistajaa joutui viettämään useita kuukausia vankilassa ja muutamat menettivät työpaikkansa, oikeudenkäynnit olivat puolueettomia ja olosuhteet soivat tilaisuuksia Jumalan nimen julistamiseen.
20. syyskuuta 1979 tapahtui hallituksen vaihdos, ja maa otti takaisin alkuperäisen nimensä Keski-Afrikan tasavalta. Uusi hallitus lupasi palauttaa kansalle täyden vapauden. Kuinka suuresti Jehovan todistajat iloitsivatkaan, kun 27. syyskuuta 1979 annettu säädös julisti kiellon poistetuksi!
Kertomus Jehovan todistajien toiminnasta Keski-Afrikassa ei voisi olla täydellinen, ellei mainittaisi sitä tärkeää osuutta, joka kaikissa seurakunnissa säännöllisesti vierailevilla matkavalvojilla on ollut. Maa on harvaan asuttua, ja kaupunkeja ja kyliä yhdistävät toisiinsa soraamattomat tiet, joita sadekaudella on usein mahdoton kulkea. Eri paikkakuntien välisillä liikenneyhteyksillä ei ole mitään kiinteätä aikataulua, ja linja-autot ja kuorma-autot menevät usein epäkuntoon. Matkavalvojat joutuvat monta kertaa viettämään kuukausia ilman että heidän käytössään on sähköä tai vesijohtovettä ja elämään hyvin vaikeissa olosuhteissa. Nämä veljet jatkavat kuitenkin uskollisesti työtään, sillä he ymmärtävät, että heidän käyntinsä voivat koitua suuressa määrin seurakuntien rohkaisuksi.
Keski-Afrikassa olevat Jehovan todistajat arvostavat sitä, että he ovat vapaita kuolleitten pelosta. He iloitsevat siitä, että heidän vakaumuksensa eivät rajoitu vain yhden heimon tai kylän alueelle, vaan että he kuuluvat maailmanlaajuiseen rakkauden yhdistämään veljesseuraan. Heidän uutteruutensa ja työnsä ansiosta Jumalan valtakuntaa koskeva toivo tunnetaan kautta tämän maan. Lisäksi monet sellaisetkin, jotka eivät halua itse omaksua kristillistä elämäntapaa, kunnioittavat heidän periaatteitaan. Jehovan todistajat tekevät jatkuvasti mielellään tunnetuksi ”iloista sanomaa” tässä ’maan ääressä’. – Ilm. 14:6, 7.