Sierra Leonen arvokkaimpien ”timanttien” löytäminen
VUONNA 1462 urheiden portugalilaisten merimiesten ryhmä raivasi tietään alas Länsi-Afrikan rannikkoa erääseen 890 kilometriä päiväntasaajalta pohjoiseen sijaitsevaan paikkaan. Heitä eivät pelottaneet tarinat, joiden mukaan Marokosta etelään päin levittäytyvät sameat vedet suorastaan kuhisivat hirviöitä. He eivät myöskään hyväksyneet silloin vallalla ollutta uskomusta, että aurinko paistoi niin kuumasti päiväntasaajan lähellä, että valtameri kiehui.
Noiden merimiesten toiveet toteutuivat: heidän puiset laivansa eivät leimahtaneet liekkeihin, eivätkä he nähneet tarujen päättömiä hirviöitä. Sen sijaan he löysivät kauniita, valkoisia hiekkarantoja, joiden takaa kohosi rehevien metsien peittämiä tummanvihreitä vuoria. Ja kun trooppiset sateet ryöppysivät maahan ja salamat halkoivat taivasta, ukkosen jylinä ja ärjyntä noilla vuorilla kuulosti kuin jonkin suunnattoman pedon karjunnalta. On kiinnostavaa todeta, että nuo merimiehet nimesivät paikan Sierra Leoneksi – ”Leijonavuoreksi”!
Vuosien vieriessä ihmiset saivat selville, etteivät Sierra Leonen rikkaudet rajoittuneet luonnonkauneuteen. Siellä oli myös mineraaleja: rautaa, bauksiittia, rutiilia, kromiittia, platinaa ja kultaa. Mutta vasta vuonna 1930 tehtiin löytö, joka sai kauppamaailman kiinnittämään huomiota tähän hyvin pieneen maahan. Löydettiin timantteja! Havaittiin, että näitä arvokkaita jalokiviä oli paljon, ja se houkutteli tuhansia mineraaliaarteiden etsijöitä.
Jotkut ovat kirjaimellisesti noukkineet timantteja maasta. Eräs nainen löysi valtavan timantin ollessaan pyykillä joella. Muuan mies kaivoi maasta 153 karaatin painoisen jalokiven istuttaessaan bataatteja peltoon. Useimmiten näiden arvokkaiden kivien löytäminen on kuitenkin vaatinut paljon ponnistelua. Jotkin timantit ovat esimerkiksi hautautuneet syvälle maahan, kimberliitti-nimisen kivilajin sisään. Niiden hakemiseen sisältyy kaivamista, räjäyttämistä, murskaamista ja lajittelemista. Siinä vaaditaan myös taitoa, tietoa ja kärsivällisyyttä.
Samalla kun timanttien kaivaminen laajoilla alueilla on jatkunut nykyaikaan saakka, vuodesta 1915 lähtien Sierra Leonesta on etsitty erilaisia jalokiviä – paljon arvokkaampia hengellisiä timantteja. Tuona vuonna Alfred Joseph -niminen mies lähti Barbadosista ja matkusti höyrylaivalla tähän maahan. Täällä hän aloitti ”etsintätyöt” – hän ei etsinyt timantteja, vaan ihmisiä, jotka halusivat palvella tosi Jumalaa ”hengessä ja totuudessa”. (Johannes 4:24) Tässä etsintätyössä toimittiin samaan tapaan kuin ensimmäisen vuosisadan kristityt toimivat – ”julkisesti ja talosta taloon”. (Apostolien teot 20:20) Seitsemän vuotta myöhemmin William R. Brown, joka myös oli Länsi-Intian saaristosta, liittyi Alfred Josephin seuraan tähän työhön.
Vuoden 1923 loppuun mennessä oli perustettu pieni seurakunta pääkaupunkiin Freetowniin. Tuohon seurakuntaan kuului 14 vastakastettua. Nykyään Jehovan todistajien julkisessa saarnaamistyössä on aktiivisesti mukana 632 henkeä 30 seurakunnassa. Heidän ponnistelunsa niiden ihmisten löytämiseksi, joita voitaisiin kutsua Sierra Leonen kallisarvoisiksi hengellisiksi timanteiksi, menestyvät edelleen erinomaisesti.
Aktiivisia totuudenetsijöitä
Jotkut Jeesuksen Kristuksen uusista opetuslapsista ovat olleet kuin helposti maan pinnalta poimittavia timantteja. He ovat aktiivisesti etsineet Jehovan todistajia. Yksi heistä oli Joan-niminen kampaaja. Hän soitti Jehovan todistajien Freetownissa sijaitsevaan paikalliseen keskukseen ja pyysi raamatuntutkistelua.
Mikä sai Joanin ottamaan yhteyttä puhelimitse? ”En saata muistaa sellaista aikaa elämässäni, jolloin en olisi etsinyt Jumalaa”, hän sanoo. ”Lapsuudestani lähtien olen ollut monien kirkkojen ja uskonnollisten ryhmien yhteydessä, mutta en ole saanut milloinkaan hengellistä tyydytystä.
”Kymmenkunta vuotta sitten sain tietää Jehovan todistajista, mutta ilman minkäänlaista syytä muodostin sellaisen käsityksen, että näitä ihmisiä oli kartettava hinnalla millä hyvänsä. Kun eräästä perhetuttavasta tuli Jehovan todistaja, tilasin Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet. Tein tämän vain miellyttääkseni häntä; en milloinkaan vaivautunut lukemaan niitä. Käytin niitä itse asiassa ikkunanpesuun! Sitten ilmestyi sellainen Herätkää!-lehti, joka vangitsi huomioni. Kansiotsikko oli rakkauden tarpeestamme. [22.11.1986] Luin sen, ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Juuri tuo lehti sai minut pyytämään raamatuntutkistelua.” Joan edistyi nopeasti, ja pian hän oli kastettu Jehovan todistaja.
Eräs toinen, joka etsi totuutta, oli nuori mies nimeltä Manso. Hän halusi tulla papiksi ja meni pappisseminaariin. Mutta kun hän havaitsi opettajiensa ulkokultaisuuden, hän masentui ja lopetti opintonsa. Seuraavaksi Manso alkoi käydä muissa uskonnollisissa kokouksissa. Eräänä päivänä ollessaan matkalla setänsä luo hän näki Vartiotorni-seuran julkaiseman kirjan Onko Raamattu todella Jumalan sana?. Se oli kuraisessa vesilätäkössä maassa. Koska otsikko kiinnosti Mansoa, hän nosti kirjan vedestä, kuivasi ja luki sen. Tässä oli hänen etsimänsä totuus! Kirja kannusti lukijoita käymään paikallisessa valtakunnansalissa pidettävissä kokouksissa. Niinpä Manso meni kokoukseen, alkoi tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja pian hänet kastettiin. Nyt hän palvelee kokoaikaisena tienraivaajaevankelistana!
Kärsivällinen apu tehoaa
Jotkut uudet opetuslapset ovat kuitenkin osoittautuneet pikemminkin kuin syvällä kiven sisällä oleviksi timanteiksi. Heidän ”kaivamisekseen esiin” on vaadittu todellista ponnistelua. Donald, joka on kristitty vanhin, muistelee sitä kärsivällisyyttä, jota tarvittiin Martha-nimisen naisen auttamiseksi, ja sanoo: ”Vaikka hän suostui tutkimaan, jouduimme aina odottamaan kauan, ennen kuin pääsimme alkuun. Toisinaan hän tieten tahtoen säästi töitä, jotka hän olisi voinut tehdä aikaisemminkin. Sitten hän pyysi meitä odottamaan, kunnes hän oli tehnyt ne. Joskus odotimme yli tunnin. Hän toivoi meidän lannistuvan ja lähtevän pois, mutta yritimme joka viikko käydä läpi ainakin vähän matkaa tärkeää aineistoa. Niinpä vähitellen hänen arvostuksensa kasvoi.
”Marthan saaminen kokouksiin oli myös vaikeaa. Minulla oli tapana tuoda toisia todistajia hänen raamatuntutkisteluunsa, niin että hän tuntisi olonsa mukavaksi tullessaan valtakunnansaliin. Mutta hän viivytteli ja viivytteli niin kauan, että kun hän sitten lopulta tuli, hän tunsi käytännöllisesti katsoen koko seurakunnan!” Kärsivällisyys maksoi vaivan. Martha on nyt kastettu, ja hänellä on hyvä maine seurakunnassa.
Pius vastusti aluksi totuutta. Siihen aikaan kun eräs lähetystyöntekijäpariskunta alkoi tutkia Raamattua Piuksen kanssa, hän oli seitsemissäkymmenissä ja poliittisen puolueen uskollinen jäsen sekä kirkkonsa rahastonhoitaja. ”Hän väitteli purevasti jokaisesta yksityiskohdasta, josta keskustelimme”, kertoivat lähetystyöntekijät. ”Joka viikko hän oli aluksi rauhallinen, mutta kiihtyi sitten vähitellen. Se oli todellista, jokaviikkoista taistelua, ja usein olimme kauhuissamme ja luopumaisillamme toivosta hänen suhteensa. Pääsyy siihen, miksi yhä uudelleen palasimme hänen luokseen, oli se, että hän valmistautui aina läksyyn niin perusteellisesti.
”Noin vuosi tämän jälkeen Pius ilmoitti, että hän oli päättänyt tehdä hieman itsenäistä tutkimustyötä. Koska hän oli eläkkeellä oleva opettaja, hän tiesi kuinka tutkitaan. Joka päivä kahden viikon ajan hän kiipesi vuorella sijaitsevaan yliopiston kirjastoon, missä hän syventyi raamatunselitysteoksiin ja tietokirjoihin. Jälkeenpäin hän ilmoitti: ’Olen nyt vakuuttunut siitä, että kaikki, mitä olette kertoneet minulle, on totta. Jumala ei ole kolmiyhteinen, tulista helvettiä ei ole olemassa eikä sielu ole kuolematon. Jopa jotkut kirkkoni jäsenet myöntävät tämän pitävän paikkansa.’ Sen jälkeen Pius edistyi nopeasti ja jätti sekä politiikan että kirkon. Kasteensa jälkeen hän palveli osa-ajan tienraivaajana käyttäen 60 tuntia kuukaudessa saarnaamistyöhön niin usein kuin hän pystyi vuonna 1987 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.
Piusta opettaneet lähetystyöntekijät muistelevat: ”Kesti kauan aikaa, ennen kuin saimme tietää, että hänen äitinsä oli ollut Jehovan todistajien yhteydessä. Hän muisti nuorena käyneensä kokouksissa äitinsä kanssa. Mutta äitinsä kuoleman jälkeen hän kulki omia teitään. Pius sanoi kasteensa jälkeen: ’Pahoittelen ainoastaan sitä, ettei äitini voi nähdä minua nyt.’ Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän lisäsi: ’Mutta hän näkee minut uudessa maailmassa!’”
Timanttien ja opetuslasten etsintä jatkuu vielä nykyäänkin. Koreissa mainoksissa kerskutaan, että ”timantit ovat ikuisia”. Tällaisen erinomaisen jalokiven omistaja ei kuitenkaan saa nauttia siitä ikuisesti, koska ilman Jumalan pelastusjärjestelyä kuolema on kaikkien syntisten ihmisten osana. (Johannes 3:16, 17) Jehovan todistajien Sierra Leonessa tekemä työ tuottaa näin ollen paljon arvokkaampia kalleuksia kuin pelkkiä timantteja: Jumalan palvelijoita ja Jeesuksen Kristuksen opetuslapsia! Jehovan sanassa luvataan: ”Se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy ikuisesti.” – 1. Johannes 2:17.
[Kartta/Kuvat s. 22, 23]
(Ks. painettu julkaisu)
[Kuvat]
Tällaisten näkymien keskeltä Valtakunnan julistajat löytävät hengellisiä timantteja Sierra Leonessa