Lähi-idässä kestetään iloiten
Tämä jännittävä raportti tulee Libanonin Jehovan todistajilta
PALVELUSVUOTEMME 1990 alkoi Beirutissa väkivaltaisin kranaattitulituksin. Sitten seurasi rauhallinen kausi, joka kesti vuoden 1989 syyskuun lopusta tammikuuhun 1990.
Noina kuukausina raportoitiin (marraskuussa) uusi julistajahuippu, 2 659 julistajaa, kun palvelusvuonna 1989 tuo luku oli 2 467. Kasteella kävi 44 ihmistä, ja joka kuukausi keskimäärin 65 henkeä osallistui osa-aikaiseen tienraivauspalvelukseen. Ensi kertaa raportoitiin yli 2 000 raamatuntutkistelua, mikä herätti meissä hyviä odotteita siitä, mitä tulevaisuudessa voitaisiin saada aikaan.
Mutta sota puhkesi jälleen Itä-Beirutissa, missä useimmat seurakunnat sijaitsevat, ja kymmenien veljiemme täytyi paeta maan muihin osiin. Useisiin päiviin emme saaneet mitään yhteyttä sodan vitsaamilla alueilla oleviin seurakuntiin, ja kenttäpalvelusraportit olivat vaillinaisia. Siitä huolimatta hajallaan olevat veljet menivät niillä alueilla sijaitsevien seurakuntien yhteyteen, joille he olivat paenneet, ja talosta-taloon-työ jatkui erinomaisin tuloksin koko maassa. Sillä välin monien veljiemme kodit olivat joko palaneet tai vahingoittuneet pommituksissa. Yksi sisar menetti henkensä.
Odotimme luottavaisina apua ja opastusta Jehovalta. Rohkeat tienraivaajat lähtivät vapaaehtoisesti viemään hengellisiä tarvikkeita sekä ruokaa ja vettä piiritetyillä alueilla oleville veljillemme. Rakkaudesta Jehovaan ja veljiin he jopa vaaransivat henkensä ylittämällä miinoitettuja teitä. Erinomaista todistusta annettiin, kun ihmiset näkivät veljiemme perheille tulevan avun. He näkivät, mitä todellinen rakkaus voi saada aikaan, kun kaikki ovat yhdistyneitä yhden tosi Jumalan, Jehovan, palvonnassa. – Johannes 13:34, 35; 15:13.
Palvelusvuoden aikana veljet eivät jääneet ilman ainuttakaan lehtiemme numeroa. Vuoden 1990 tammikuun 8. päivän numerosta lähtien arabiankielistä Herätkää!-lehteä alettiin Vartiotornin tavoin julkaista samanaikaisesti englanninkielisen lehden kanssa. Jehovan todistajat ja kiinnostuneet olivat siitä erittäin ilahtuneita. Oli myös sykähdyttävää nähdä arabiankielisiä uusia julkaisuja, kuten kirjanen Tulisiko sinun uskoa kolminaisuuteen? ja kirjat Raamattu – Jumalan vai ihmisen sana? ja Kirjani Raamatun kertomuksista.
Nämä hengelliset lahjat saatiin siitä huolimatta, että monet Beirutissa sijaitsevat tehtaat ja muut yritykset on suljettu. Taloudellinen tilanne on huono koko maassa. Monissa paikoissa ei ole lainkaan sähköä, vettä eikä puhelinyhteyksiä. Antakaamme nyt joidenkin veljiemme kertoa, miten he ovat saaneet iloa, vaikka heidän on täytynytkin kamppailla tämän 15 vuotta jatkuneen sodan tuhojen kanssa.
”Myönteinen puoli”
Muuan Beirutissa asuva veli kirjoittaa: ”Ensiksi esitän sydämestä lähtevät kiitokset Jehovalle, koska hän on suojellut meitä puhtaan palvonnan järjestössään kaikista kohtaamistamme vaikeista olosuhteista huolimatta. Äskeisten tapahtumien aikana minulla oli joitakin iloa tuottavia kokemuksia, ja mielestäni ne ovat sodan myönteinen puoli.
”Ankaran pommituksen aikana istuimme naapureiden kanssa portailla, koska se on turvallisin paikka kranaattitulituksen aikana. Puhuimme heidän kanssaan lakkaamatta Jumalan valtakunnasta ainoana ratkaisuna ihmiskunnan ongelmiin, ja rukoilimme usein Jumalaamme Jehovaa. Kaikki saivat tietää tästä.
”Toisinaan kranaattituli kesti useita päiviä, emmekä voineet käydä kokouksissa. Niinpä toin mukanani Vartiotorni-lehden ja tutkin sitä istuessani portailla. Se herätti naapureidemme kiinnostuksen. Jotkut heistä eivät olleet keskustelleet kanssamme, koska olemme Jehovan todistajia. Mutta kun kranaatti osui taloomme, se rakkaus, jota veljemme osoittivat, hämmästytti heitä. Nyt he halusivat puhua kanssamme. Niinpä saatoimme tilata joillekuille heistä Herätkää!-lehden.
”Nämä kokemukset saivat minut päättämään, että puhuisin edelleen totuudesta. Jehova ansaitsee kaiken palvontamme ja kaiken kunnioituksemme ja kaiken ylistyksemme.”
”Jehovan nimi pelasti henkeni”
Muuan Ras Beirutin seurakunnassa toimiva veli kertoo: ”Vaimoni, kaksi pientä poikaamme ja minä aloitimme päivämme osallistumalla talosta-taloon-palvelukseen Beirutin länsiosassa. Iltapäivällä kodissani pidettiin englanninkielinen kokous. Kello 18.30:een mennessä tuli pimeää. Kaduilla liikkui vain aseellisia miehiä. Pommeja sateli. Useimmat rakennuksemme asukkaat olivat paenneet. Ei ollut vettä eikä sähköä. Sitten kuulimme oveen koputettavan.
”Vaimoni, joka ajatteli jonkun naapureistamme kenties tarvitsevan vettä tai leipää, avasi oven. Ovella seisoi neljä aseistautunutta miestä. He tähtäsivät aseillaan vaimoani ja kysyivät minua nimeltä. Sillä viikolla yhdeksän miestä oli viety kodeistaan tällä tavalla ja tapettu heti. Kun nuo aseelliset miehet näkivät minut, he tähtäsivät automaattikivääreillään päähäni ja käskivät minua lähtemään mukaansa. Sanoin heille: ’Lähden kanssanne. Mutta antakaa minun ensiksi pukeutua.’ Rukoilin Jehovaa kaikesta sydämestäni pyytäen hänen apuaan. Lopetettuani rukoilemisen tunsin oloni hyvin helpottuneeksi ja aloin suhtautua näihin aseistautuneihin ja pelottaviin miehiin kuin tavallisiin ihmisiin. Saatoin puhua heidän kanssaan pelottomasti.
”Kysyin heiltä: ’Mitä haluatte minusta? Keskustellaan vähän aikaa täällä talossa, ennen kuin lähdemme.’ Päästyämme olohuoneeseen heidän päällikkönsä kysyi minulta: ’Mikä oikeus teillä on mennä taloihin ja saarnata ihmisille?’ Vastasin: ’Te kannatte asetta saadaksenne tahtonne läpi, eikä kukaan vastusta teitä. Minä vien rauhan hyvää uutista, jota Jeesus käski meitä saarnaamaan.’ Kerroin sitten Jehovan todistajien uskomuksista ja työstä. Heti kun olin maininnut nimen Jehova, he sanoivat: ’Tyydymme kuulustelemaan teitä täällä. Meidän ei tarvitse ottaa teitä mukaamme.’ Yksi heistä ilmeisesti tunsi jonkun veljen. Hän sanoi: ’Tämä on kuin Jarjoura.’
”Todistimme noille aseellisille miehille ja vastasimme heidän kysymyksiinsä puolentoista tunnin ajan. Sen jälkeen he eivät suinkaan vieneet minua pois autonsa tavaratilassa, niin kuin he olivat tehneet muille, vaan he pyysivät anteeksi, suutelivat minua, tarjosivat apuaan, jos vain ikinä sitä tarvitsisin, ja lähtivät. Koko ajan tunsin Jehovan suojeluksen. Talosta-taloon-työhön osallistuminen tuona aamuna ja kokouksessa läsnä oleminen iltapäivällä olivat vahvistaneet minua pysymään lujana. Tosiaankin Jehovan nimi pelasti henkeni.” – Sananlaskut 18:10.
”Jehovan huolenpito ympäröi meidät”
Muuan toinen veli kirjoittaa Beirutista: ”Oli keskiviikko 31. tammikuuta 1990. Ollessani veljeni kanssa työskentelemässä erään sisaren talossa taistelu alkoi jälleen. Pommeja räjähteli kaikkialla. Kiivaiden taistelujen vuoksi emme voineet palata kotiin. Sisar oli erittäin vieraanvarainen, vaikka hänellä oli vain muutama pala leipää.
”Olin erittäin huolissani vaimostani, koska hän on filippiiniläinen eikä ole tottunut sodan väkivaltaan. Seuraavana päivänä saatoin kuitenkin lähteä kotiini. Huonekalukasat tukkivat kadut, mutta kiitän Jehovaa siitä, että perheeni oli turvassa. Lyhyen rauhallisen tauon jälkeen ankara kranaattitulitus alkoi jälleen. Piilouduimme erään veljen kotiin, joka sijaitsi lähellä meitä. Meitä oli viisi: vaimoni, kaksivuotias poikani, minä, veljeni ja hänen vaimonsa. Pommit, kranaatit ja raketit sinkoilivat kaikkialla, mutta Jehovan huolenpito ympäröi meidät. Ankaraan kranaattitulitukseen kului kaksi päivää meidän maatessamme jatkuvasti maassa ja tuntiessamme pommeista syntyvän savun sieraimissamme.
”Kuunnellessamme räjähdyksiä muistimme Psalmissa 18:2–10, 17–23, 30, 31:ssä olevat Daavidin sanat. Noina vaikeina hetkinä ja kaikesta siitä huolimatta, mitä tapahtui, olimme onnellisia ja saatoimme silti hymyillä. Rukoilimme Jehovalta sitä, että jos kuolisimme, kuolisimme helposti, kärsimättä. Ylösnousemustoivomme oli vahva.
”Seuraava päivä oli uskomaton. Noin 25 pommia putosi lähelle taloa, jossa piileskelimme, mutta kukaan meistä ei loukkaantunut. Voitko kuvitella, miltä meistä tuntui aistiessamme Jehovan suojeluksen? Seuraavana aamuna päätimme heti paeta. Autoni oli kadulla ainoa auto, jota ei ollut poltettu. Ajoin miinojen ja pommien välistä, ja kiitos kuuluu Jehovalle siitä, että saatoimme pelastautua alueelle, joka oli hieman rauhallisempi kuin meidän alueemme. Siellä veljemme antoivat meille rakkaudellisesti vaatteita, ruokaa ja rahaa.
”Kaikista vaikeuksista huolimatta olimme onnellisia, koska Jehova oli kanssamme. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi lähettänyt enkelinsä pitämään pommit poissa tieltämme. (Psalmi 34:8) Ilomme oli tosiaan suuri. Ilomme tulee kuitenkin olemaan suurempi säilyttyämme elossa Harmagedonista.”
Hätäapua järjestetään!
Jotkin Beirutin alueet näyttivät siltä, kuin maanjäristys olisi iskenyt niihin. Monet veljiemme talot olivat vahingoittuneet tai tuhoutuneet. Kun viimeaikainen kriisitilanne syntyi, haaratoimistokomitea järjesti hätäapukomitean huolehtimaan veljien tarpeista. Se aloitti toimintansa 16. helmikuuta 1990, suunnilleen niihin aikoihin, kun saatoimme viimeisen kerran päästä taistelujen runtelemille paikoille. Tämän komitean tarkoitus oli kolmiosainen: antaa hengellistä rohkaisua veljille, huolehtia heidän tarpeistaan toimittamalla rahaa, ruokaa ja vettä ja auttaa heitä korjaamaan kotejaan tai rakentamaan ne uudelleen.
Vapaaehtoisia ei tarvinnut kutsua. Joka päivä varhain aamulla monia ilmaantui paikalle auttamaan. Seuraavassa on joitakin apua saaneiden kommentteja:
Kun erään sisaren taloa puhdistettiin ja korjattiin, hän sanoi: ”Olin kuullut avusta, jota veljet antavat, kun katastrofi yllättää. Nyt näen ja tunnen sen.” Jopa tämän sisaren naapurissa asunut musliminainen sanoi hänelle: ”Te tosiaan rakastatte toisianne. Teidän uskontonne on oikea uskonto. Pakenen nyt kylääni ja kerron kaikille, mitä te teette täällä.” Tämä naapuri toi jonkin verran ruokaa vapaaehtoisille työntekijöille.
Eräs iäkäs sisar sanoi: ”Odotin, että tulisitte käymään luonani, mutta en odottanut, että Seura lähettäisi jonkun tuomaan minulle vettä.” Hän itki syleillessään veljeä, joka tuli auttamaan häntä.
Erään kolmihenkisen perheen – kastamattomina julistajina toimivien miehen ja vaimon ja heidän pikkupoikansa – luona käytiin ja heille annettiin iso laatikko, jossa oli maitoa, jonkin verran leipää, juomavettä ja rahaa. Kun heille kerrottiin, että Jehovan todistajat olivat tehneet tämän järjestelyn, aviomies sanoi: ”Kuuluin evankeliseen kirkkoon 11 vuotta ja olin hyvin aktiivinen. Mutta näinä 15 vuotena, joina Libanonissa on sodittu, kirkko ei ole koskaan ajatellutkaan tekevänsä mitään tällaista jäsentensä hyväksi.” Hän jatkoi: ”Tämä on todella Jumalan ainoa järjestö.” Mies ja vaimo kastettiin konventissa vuoden 1990 toukokuussa.
Muuan vanhin huomautti: ”Sanat eivät pysty ilmaisemaan kiitollisuuttamme niitä rakkaudentöitä kohtaan, joita suorititte kärsivien veljienne hyväksi. Olin niin liikuttunut, että vuodatin kyyneleitä, kun näin joukon nuoria veljiä, vapaaehtoisia, rakentamassa uudelleen vanhempieni taloa. Naapurimmekin, jotka eivät ole Jehovan todistajia, ilmaisivat arvostuksensa. Olemme todella kiitollisia Jehovalle ja hänen järjestölleen siitä käytännöllisestä tuesta, jota on annettu. Kuinka todet ovatkaan Psalmissa 144:15, [UM] olevat psalmistan sanat: ’Onnellinen on se kansa, jonka Jumala on Jehova.’”
”Millaisia ihmisiä te olette?”
Muuan perheellinen sisar kirjoitti: ”Haluan ilmaista syvän arvostukseni Jehovan ja hänen järjestönsä rakkautta kohtaan. Useat kranaatit osuivat talooni, ja se paloi. Monet sanoivat meille, ettei sitä pystyisi korjaamaan. Tässä se kuitenkin seisoo täysin korjattuna, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut sille, ja sadat poltetut ja tuhotut talot kadullamme ympäröivät sitä.
”Naapurimmekin, jotka eivät ole Jehovan todistajia, kysyvät: ’Mistä tämä rakkaus on peräisin? Millaisia ihmisiä te olette? Keitä ovat nämä, jotka työskentelevät niin innokkaasti ja jotka ovat niin hillittyjä ja hyvin käyttäytyviä? Siunattu olkoon se Jumala, joka on antanut teille tämän rakkauden ja uhrautuvan hengen.’ Miten sopivat ovatkaan Psalmissa 84:12, 13 olevat sanat: ’Sillä Herra Jumala on aurinko ja kilpi; Herra antaa armon ja kunnian, ei hän kiellä hyvää niiltä, jotka nuhteettomasti vaeltavat. Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa!’”
Eräs mies, jonka vaimo ja lapset ovat Jehovan todistajia, kirjoitti: ”Haluaisin kiittää teitä siitä, että autoitte meitä korjaamaan talomme. Tekonne osoitti aitoa kristillistä rakkautta, joka on hyvin harvinaista näinä päivinä. Siunatkoon Jumala ponnistelujanne.”
Sen jälkeen kun erään vanhimman talo oli korjattu, hän sanoi: ”Emme pysty ääneen ilmaisemaan sitä, mitä on sydämessämme. Emme löydä sanoja kertoaksemme teille arvostuksestamme Jehovaa ja hänen järjestöään kohtaan. Tunsimme Jehovan läheisyyden onnettomuudessamme. Teidän rakkautenne on rohkaissut kaikkia perheeni jäseniä osallistumaan toisten tarpeessa olevien auttamiseen.”
Huhtikuussa Libanonissa sai 194 henkeä nauttia osa-aikaisesta tienraivaustyöstä. Muistonviettoilta oli tavallista rauhallisempi, ja muistonvietossa oli läsnä kaikkiaan 5034. Kaikki suunnitellut konventit pidettiin, ja koko vuonna kastettiin kaikkiaan 121 henkeä maassa vallitsevasta kaaoksesta huolimatta. Monet perheet eri seurakunnista lähtivät maasta lopullisesti. Vastakiinnostuneet edistyvät kuitenkin kohti kastetta, ja 2 726 Valtakunnan julistajan joukko kasvaa edelleen. Palvelusvuoden 1990 aikana kaikki Libanonissa asuvat Jehovan kansaan kuuluvat kokivat Jehovan uskollisuuden, kun hän piti meistä hyvää huolta ja opasti meitä melskeisinä aikoina. – Psalmi 33:4, 5; 34:2–6.