Haastavaa valtakunnan siemenen kylvämistä Etelä-Chilessä
ON TODELLA ihanaa kävellä hiljaista maalaistietä Etelä-Chilessä. Karja laiduntaa rauhallisesti puiden reunustamilla pelloilla, joiden taustalla kohoaa majesteettisia lumihuippuisia tulivuoria. Täällä voi kuulla lintujen visertävän ja lehtien kahisevan tuulessa. Niin idylliseltä kuin tällainen ympäristö näyttääkin, täällä on haasteita niille, jotka kylvävät Valtakunnan totuuden siemeniä.
Haluaisitko tavata joitakuita tienraivaajiamme eli kokoaikaisia Valtakunnan julistajia? Entä haluaisitko viettää muutaman päivän heidän kanssaan, kun he saarnaavat hyvää uutista? Kuunnelkaamme aluksi, kun Jaime ja Oscar kuvailevat Etelä-Chilessä vietetyn palveluspäivän iloja ja haasteita.
Päivä saarnaamistyössä
”Alamme väristä ja huomaamme, että kylmyys on tunkeutunut pieneen asuntoomme. Villasukat jalassaan ja myssy yhä päässään Oscar kömpii ylös vuoteesta. Hän sytyttää puulieden ja pienen kaasulämmittimen saadakseen huoneen lämpenemään ja suuntaa sitten takaisin lämpöiseen vuoteeseensa. Ulkona on vielä pimeää, ja voimme kuulla läpi yön jatkuneen sateen yhä ropisevan. Katsahdamme ulos ikkunasta ja sitten toisiimme. Olisi todella houkutteleva ajatus pitää tämä päivä vapaata! Sitten palautamme mieleen tuoksi päiväksi tekemämme suunnitelmat ja sen, miten tarpeellista on työskennellä syrjäisellä alueella, jossa ei käyty lainkaan viime vuonna. Saamme puhtia lähteä liikkeelle.
”Olemme tiellä menossa jo ennen kello kahdeksaa, kävelemme reipasta vauhtia ja toivomme, että joku tarjoaa meille kyydin tai että linja-auto ilmestyy näkyviin voidaksemme nopeuttaa matkaamme sivuteille, jotka vievät alueemme syrjäisiin koteihin ja pieniin kyliin. Sitten tulee traktori, jonka perävaunun lavalla on työntekijöitä. Kuljettaja pysähtyy ja antaa meidän kiivetä kyytiin. Olemme onnellisia siitä, että edellisen yön sateen ansiosta säästymme nyt tavanomaiselta kokemukselta: matkustamiselta pölypilvessä. Poukkoillessamme eteenpäin kerromme hyvää uutista maatyöläisille. Kun meidän on aika jäädä pois kyydistä, annamme heille muutamia lehtiä. Olemme todella kiitollisia tuosta kyydistä, joka säästi meidät 12 kilometrin kävelyltä.
”Edessä on pitkä päivä kulkiessamme maaseutua ristiin rastiin arvollisia etsimässä. Kun aloimme työskennellä määräalueellamme, emme ensin voineet ymmärtää, miksi ihmiset olivat samaa mieltä sen kanssa, mitä sanoimme, mutta näyttivät olevan vastahakoisia ottamaan raamatullista kirjallisuutta. Saimme tietää, että tähän oli usein syynä se, etteivät he osanneet lukea. Niinpä meistä on hyödyllistä kiinnittää huomio siihen, että kirjallisuutemme on erinomainen lahja heidän lapsilleen ja sukulaisilleen, jotka puolestaan voivat kertoa sen sisällöstä heille. Useimmilla niistä, joille puhumme, ei ole paljonkaan maallista omaisuutta. Mutta koska he jakavat mielellään sen, mitä heillä on, he raamatullista kirjallisuutta saatuaan usein antavat meille kananmunia, perunoita, juurikkaita, sipuleita, papuja, linssejä ja kahviherneitä.”
Jaime on oppinut ehdottamaan vaihtoehtoja, kun puhuteltava haluaa lahjoittaa tavaroita korvaukseksi hänelle annetusta raamatullisesta kirjallisuudesta. Miksi? Erään kerran tienraivaajat palasivat mukanaan 15 kiloa vihanneksia, ja hänen toverinaan olleen tienraivaajan täytyi kantaa elävää kanaa kirjalaukussaan melkein koko päivä! Jaime ehdottaa usein korvaukseksi merquén-nimistä herkullista maustetta, jota valmistetaan chilipippureista ja muista mausteista. Kertomus jatkuu:
”Ylitettyämme pellot löydämme sattumalta syntyperäisten mapuchien [merkitsee ’tämän maan kansaa’] rucia [asuntoja]. Vanhempien mapuchien kanssa on vaikea keskustella, sillä monet puhuvat vain äidinkieltään. Kun lähettyvillä on nuorempia, nämä toimivat usein tulkkeina. Kulkiessamme kauemmas maaseudulle tapaamme ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet Raamattua tai käyneet alueen pääkaupungin Temucon kaltaisessa suuressa kaupungissa. On siksi haastavaa auttaa heitä ymmärtämään, miten maailman olosuhteet huononevat. Meidän täytyy tehdä se asteittain osoittaen heille, miten paikalliset ongelmat antavat käsityksen siitä, mitä muualla tapahtuu.
”Päivän kuluessa väsyneet jalkamme vaativat lepoa. Sää on vaihdellut säteilevästä auringonpaisteesta rankkaan sateeseen, jolloin sateenvarjo on hyödytön. Äskettäin kynnetyillä pelloilla olemme saaneet saappaamme mutaisiksi. Kun kuulemme sanat Pase no más (Käykää sisään), astumme kiitollisina keittiöön ja nautimme puulieden lämmöstä, juomme kupillisen viljasta valmistettua ’kahvia’, syömme maalaisjuustoa ja tuoretta kotona leivottua leipää. Hmm, kuinka herkulliselta tuore leipä tuoksuukaan!
”Voimien palauduttua jatkamme palvelusta illansuuhun saakka, ja ylitämme peltoja, jotka vain harvoin on erotettu toisistaan aidoilla, vaikka pica-picaksi kutsuttu pensas, ikivihreä keltakukkainen palkokasvi, reunustaa joitakin vehnäpeltoja. Koska aurinko on laskemassa, meidän täytyy päästä toiselle päätielle ehtiäksemme viimeiseen, kaupunkiin menevään linja-autoon. 20 kilometrin pituinen kävelymme päättyy pian.
”Palaamme turvallisesti kotiin väsyneinä mutta onnellisina, sillä meillä on ollut monia miellyttäviä keskusteluja lampaankaltaisten ihmisten kanssa. Saatuamme jotakin suuhunpantavaa kertaamme päivän tapahtumat ja heittäydymme sitten väsyneinä vuoteeseen.”
Käynti Chiloéssa
Chiloén saaristo koostuu useista pienistä saarista. Sen suurin saari on 180 kilometriä pitkä, ja sillä sijaitsee pienten järvien erottamia vihreitä kukkuloita. Kaikkialla voi nähdä ihastuttavia merimaisemia ja viehättäviä kalastajakyliä.
Achaon kaupungissa vähän matkan päässä pääsaarelta tapaamme Rubénin ja Cecilian. Kun he saapuivat tänne maaliskuussa 1988, paikallinen pappi varoitti ihmisiä ’kuuntelemasta sitä pariskuntaa, joka kävelee ympäri saarta puhumassa Raamatusta’. Papin kielteiset lausunnot sulkivat joidenkuiden mielen, mutta herättivät muiden uteliaisuuden. Aikanaan Rubén ja Cecilia johtivat 28:aa raamatuntutkistelua. Monien opettajien kanssa tutkitaan, ja neljä heistä käyttää Vartiotorni-seuran julkaisuja ”Koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä ja hyödyllinen” ja Kirjani Raamatun kertomuksista opettaessaan uskontoa kouluissaan.
Jehova huolehtii näistä ahkerista tienraivaajista, jotka kävelevät jopa 35 kilometriä päivässä saarnatessaan Valtakuntaa ja tehdessään opetuslapsia. (Matteus 24:14; 28:19, 20) Eräänä päivänä Rubén ja Cecilia olivat kävelemässä hiekkarantaa pitkin kulkevaa polkua, kun he huomasivat, että laskuveden aikaan oli paljon choritoja (eräänlaisia simpukoita) helposti saatavilla. Rubén alkoi kerätä niitä, mutta miten he saisivat vietyä ne kotiin? Cecilia ratkaisi kuljetusongelman. Hänen sukkiaan käytettiin pusseina. Tienraivaajilla oli nyt ainekset herkullista äyriäisateriaa varten!
Aivan Achaon pohjoispuolella toimii pienen Linaossa sijaitsevan seurakunnan yhteydessä kaksi kokoaikaista Valtakunnan saarnaajaa eli erikoistienraivaajaa. Saarnaamistyö alkoi täällä vuonna 1968, ja ensimmäinen Jehovan todistaja kastettiin Linaossa vuonna 1970. Neljän vuoden ajan tämä veli suoritti yksin saarnaamistyötä, ja hänen täytyi kestää perheenjäsenten ja tuttavien pilkkaa. Lopulta vuonna 1974 hänen vaimonsa suhtautui suopeasti Raamatun totuuteen, ja hänet kastettiin. Tämän jälkeen kastettiin veljen neljä lihallista veljeä, neljä sisarta, neljä setää, sisarusten kuusi poikaa sekä lanko ja tämän vaimo. Sinne muodostettu seurakunta oli yksi suuri perhe. Aikanaan kolme näistä viidestä veljeksestä alkoi palvella vanhimpana ja yksi avustavana palvelijana.
Luis ja Juan ovat kokoaikaisia saarnaajia, jotka keskittyvät Valtakunnan siemenen kylvämiseen Quemchissä, pienessä kaupungissa, joka sijaitsee 30 kilometrin päässä Linaosta. Päivittäin he kiipeilevät aitojen yli, ylittävät tiheän kasvillisuuden peitossa olevia peltoja ja kävelevät ylös ja alas mäkiä tuulen ja sateen ollessa heidän alituisina seuralaisinaan. Päästäkseen läheisille saarille he käyttävät pieniä veneitä, jotka kulkevat Chiloénsaarelle kaksi tai kolme kertaa viikossa. He jäävät saarelle muutamaksi päiväksi. Matka saarille voi saada maakravun tuntemaan olonsa hieman huonovointiseksi, mutta saarelaisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys korvaavat tämän runsain mitoin. Luisin ja Juanin kanssa tuli palvelemaan muuan toinen Valtakunnan julistaja, ja yhdessä he yrittävät tavoittaa alueensa 11 500 asukasta. Vaikka kasvu oli hidasta, Luis ja Juan iloitsivat suuresti, kun vuoden 1989 muistonvietossa oli läsnä 36 henkeä.
Takaisin mantereelle
Jatkaessamme kohti pohjoista ylitämme Chacaon salmen ja tulemme mantereelle. Täällä tienraivaajat Ramón ja Irene työskentelevät laajalla alueella, johon sisältyy Maullínissa, Carelmapussa ja Parguassa toimivat erilliset ryhmät. Chiloénsaarella asuvat Jehovan todistajat kävelevät tunnin ja käyttävät sitten transbordadoria (matkustajalauttaa) ylittääkseen salmen ja ollakseen läsnä Parguassa pidettävissä kristillisissä kokouksissa. Ramón matkustaa lähes puolitoista tuntia linja-autolla Maullínista johtamaan kokouksia, joiden läsnäolijamäärä on tavallisesti kaksi kertaa suurempi kuin julistajamäärä. Miksi vain noin 40 kilometrin matka kestää niin kauan? Koska linja-auto pysähtelee pitkin matkaa ottamaan kyytiin matkustajia, jotka kantavat raskaita hedelmä- ja vihannespusseja, peruna- ja sipulisäkkejä ja joskus jopa eläviä porsaita ja kanoja. Kaikki, mitä ei voida panna linja-auton katolle, tuodaan sisään. Lopputuloksena on monia hajuja, näkyjä ja ääniä täynnä oleva matka.
Koska vain harvoilla näistä tienraivaajista on auto, kaupunkien välillä kulkevasta linja-autosta myöhästyminen merkitsee pitkää kävelymatkaa, ellei joku tarjoa kyytiä. Kun Ramón ja muuan Raamatun tutkija olivat erään kuljettajan kyydissä, tämä kysyi: ”Miten ihmiset suhtautuvat työhönne?” Huomatessaan heidän kysyvät katseensa hän sanoi: ”Olen tämän kylän pappi, ja te olette Jehovan todistajia. Tunnen teidän työnne hyvin ja pidän lehdistänne.” Käytiin melkoinen kysymys-vastausottelu, ennen kuin hän jätti heidät Parguassa pois kyydistä juuri parahiksi kokouksen alkamisaikaan. Pappi sai varmasti vastaukset moniin kysymyksiinsä, kun hän edelleen luki lehtiämme.
Ramónin ja Irenen ei ole aina helppoa päästä niihin 20 kotiin, joissa he johtavat raamatuntutkistelua. Jotkin talot sijaitsevat Maullínjoen toisella puolella tai syrjäisissä kalastajakylissä, ja niihin täytyy matkustaa pienellä veneellä. Vaikka kaatosateet voivatkin olla masentavia, oli selvää, että heidän ja 18 muun tällä maaseutualueella hajallaan asuvan Valtakunnan julistajan kestävyys tuotti hedelmää, kun 77 henkeä kokoontui muistonviettoon.
Los Muermosissa kokoaikaiset Valtakunnan julistajat Juan ja Gladys ovat johtaneet 23:a raamatuntutkistelua. Pitkät kävelyt kuraisilla teillä palkitaan, kun Valtakunnan siemen juurtuu opinhaluisten yksilöiden sydämeen. Eräällä syrjäisellä seudulla rannikon vuorijonon tuntumassa lähellä Estaquillaa Juan ja Gladys työskentelivät alueella, jolla ei ollut aiemmin käyty. He kysyivät eräältä Raamatun tutkijalta, lainaisiko tämä heille hevostaan päiväksi. ”Tietenkin”, mies vastasi. ”Saanko tulla mukaanne?” Juan tajusi pian, että tämän täytyi olla Jehovan ohjausta. Tiheään metsään olisi voinut helposti eksyä, mutta tämä kiinnostunut mies tunsi alueen hyvin ja vei heidät koteihin, joita ei vuoripoluilta pystynyt näkemään. Jäsenet särkevinä yhdeksän tuntia kestäneen kävelemisen ja ratsastamisen jälkeen erikoistienraivaaja kysyi tuolta Raamatun tutkijalta, millaiseksi tämä tunsi olonsa. Mies vastasi: ”Pyydän vain, että otatte minut mukaanne seuraavallakin kerralla.” Tämä arvostava mies edistyi edelleen hengellisesti, ja hänet kastettiin tammikuussa 1988. Hänen vaimonsa kastettiin pian eräässä kierroskonventissa.
Kierrosvalvojan vierailun aikana Estaquillan 11 julistajaa iloitsivat siitä, että esitelmässä oli läsnä 110 henkeä. Eräässä pienessä lähempänä Los Muermosia sijaitsevassa 1 000 asukkaan kaupungissa 66 ihmistä kokoontui muistonviettoon. Tällä laajalla alueella on siis paljon tehtävää. – Matteus 9:37, 38.
Pohjoisempana tapaamme tienraivaajat Alanin ja Fernandon. Kun he kävelivät eräänä päivänä pölyistä tietä pitkin, muuan mies tarjosi heille kyydin kuorma-autonsa lavalla. Jäätyään pois kyydistä heidän täytyi nauraa, koska paksu tomukerros peitti heidät päästä varpaisiin. Huumorintaju ja 20 raamatuntutkistelun johtamisesta koituva ilo auttavat voittamaan sellaiset epämukavuudet. Kuvittele, millaista iloa he tunsivatkaan, kun 65 henkeä oli läsnä muistonvietossa ja ensimmäiset kaksi paikkakuntalaista olivat heidän mukanaan saarnaamistyössä seuraavassa kuussa!
Bío-Bíon ylittäminen
Lähellä Andeja asuvien lampaankaltaisten tavoittamiseksi on ylitettävä 50 metriä syvä rotko, jossa Bío-Bío-joen vedet kohisevat. Ylitys tapahtuu hataralla puurakennelmalla, joka roikkuu rotkon yli ulottuvan vaijerin varassa. Hieman levottomana kapuat kyytiin ja siirrät vipua, joka saa lavan rullaamaan vaijeria pitkin. Pidät tiukasti kiinni lavan kaiteesta liikkuessasi tuota pikaa rotkon puoliväliin, missä pysähdyt keinahtaen. Vedettyäsi hetken henkeä väännät toista vipua edestakaisin, niin että liikut hitaasti sentti sentiltä rotkon toisen puoliskon yli. Tämä ei ole totisesti pelkureita varten! Muuan sisar kulkee tästä yli joka viikko päästäkseen erään kaukaisessa vuoristokylässä asuvan lampaankaltaisen ihmisen luo.
Tienraivaajien ja muiden Valtakunnan julistajien antama hyvä esimerkki rohkaisee kiinnostuneita, joilla on arvostava sydän, ponnistelemaan samalla tavalla voidakseen olla läsnä kristillisissä kokouksissa. (Heprealaisille 10:24, 25) Muuan perhe matkustaa 40 kilometriä ratsain Bío-Bío-joelle ja kävelee sitten vielä 12 kilometriä valtakunnansalille.
Mitä tienraivaajien mieleen tulee, kun he muistelevat menneitä vuosia? Muistavatko he lumihuippuiset tulivuoret, ihastuttavat pellot ja ryöppyävät joet? Tomun, sateen, mudan ja pitkät kävelytkö? Kyllä, mutta erityisesti he muistavat ne ystävälliset ihmiset, jotka suhtautuivat myönteisesti hyvään uutiseen. Nämä lampaankaltaiset ihmiset ovat varmasti kaiken ponnistelun arvoisia. On tosiaan ilo kylvää Valtakunnan siementä Etelä-Chilessä!