Elämäkerta

Jehova on auttanut minua selviytymään haastavista elämäntilanteista

KERTONUT DALE IRWIN

”KAHDEKSASSA ON KYLLIKSI! KVARTETTI TUPLAA TYÖN.” Näin oli otsikoitu erään paikallislehden kirjoitus, jossa kerrottiin, että perheeseemme, jossa oli ennestään neljä tytärtä, oli syntynyt neloset. Nuorenamiehenä minulla ei ollut ollut aikomustakaan mennä naimisiin, lasten hankkimisesta puhumattakaan. Mutta kuinka ollakaan – minusta tuli kahdeksan lapsen isä!

SYNNYIN vuonna 1934 Mareebassa Australiassa. Olin kolmilapsisen perheen kuopus. Muutimme myöhemmin Brisbaneen, missä äiti opetti metodistikirkon pyhäkoulussa.

Alkuvuodesta 1938 paikalliset sanomalehdet uutisoivat, että Jehovan todistajien maailmankeskuksessa työskentelevältä Joseph F. Rutherfordilta saatettaisiin evätä pääsy Australiaan. ”Miksi he tekevät hänelle noin?” kysyi äiti seuraavalta ovellemme tulleelta todistajalta. Todistaja vastasi: ”Eikö Jeesus sanonut, että hänen seuraajiaan vainottaisiin?” Sitten äiti otti Parannuskeino-nimisen kirjasen, jossa luotiin katsaus lukuisiin oikean ja väärän uskonnon välisiin eroihin.a Kirjanen teki äitiin suuren vaikutuksen, ja seuraavana sunnuntaina hän vei meidät lapset Jehovan todistajien kokoukseen. Aluksi isä oli kovasti vastaan, mutta silloin tällöin hän kirjoitti listan raamatullisia kysymyksiä, jotka äiti toimitti jollekin veljelle. Veli vuorostaan kirjoitti paperille raamatulliset vastaukset, jotka äiti antoi isälle.

Yhtenä sunnuntaina isäkin lähti kokoukseen aikomuksenaan ilmaista tyytymättömyytensä todistajiin. Kun hän oli keskustellut seurakunnassa paraikaa vierailevan matkavalvojan kanssa, hänen asenteensa kuitenkin muuttui. Hän suostui jopa siihen, että meillä pidettäisiin joka viikko raamatuntutkistelua, johon tuli lähiseudun kiinnostuneita.

Syyskuussa 1938 vanhempani kävivät kasteella. Sisarukseni ja minut kastettiin joulukuussa 1941 valtakunnallisessa konventissa, joka pidettiin Hargreave Parkissa Sydneyssä Uudessa Etelä-Walesissa. Olin tuolloin seitsenvuotias. Sen jälkeen osallistuin säännöllisesti kenttäpalvelukseen vanhempieni kanssa. Tuohon aikaan todistajat kuljettivat matkagramofoneja ovelta ovelle ja soittivat levytettyjä raamatullisia puheita ihmisille.

Muistan elävästi muun muassa Bert Horton -nimisen todistajan. Hänellä oli auto, jossa oli tehokas äänenvahvistin ja jonka katolle oli asennettu suuri kaiutin. Bertin kanssa oli jännittävää työskennellä, varsinkin minun ikäiseni pojanvesselin mielestä. Esimerkiksi monesti kun soitimme raamatullista esitelmää mäenharjalta, näimme poliisiauton lähestyvän. Bert sulki nopeasti laitteensa, ajoi kauas jollekin toiselle mäelle ja pani toisen levyn pyörimään. Bertiltä ja muilta hänen kaltaisiltaan uskollisilta, pelottomilta veljiltä opin paljon Jehovaan luottamisesta ja rohkeudesta (Matteus 10:16).

Kun olin 12-vuotias, todistin säännöllisesti yksin koulun jälkeen. Erään kerran tapasin Adsheadin perheen. Aikanaan tuon perheen isä ja äiti, heidän kahdeksan lastaan ja monet heidän lapsenlapsistaan oppivat totuuden. Olen Jehovalle kiitollinen siitä, että hän antoi minun – pelkän pikkupojan – kertoa Raamatun totuudesta tälle erittäin hienolle perheelle (Matteus 21:16).

Palvelustehtäviä nuorella iällä

18-vuotiaana ryhdyin kokoaikaiseksi tienraivaajaksi, ja minut määrättiin Maitlandiin Uuteen Etelä-Walesiin. Vuonna 1956 minut kutsuttiin palvelemaan Australian haaratoimistoon Sydneyyn. 20 beteliläisestä noin kolmannes oli voideltuja, joilla on toivo hallita Kristuksen kanssa hänen taivaallisessa Valtakunnassaan. Oli mahtavaa saada työskennellä heidän rinnallaan. (Luukas 12:32; Ilmestys 1:6; 5:10.)

Päätökseni pysyä naimattomana horjui pahemman kerran, kun tapasin Judy Helbergin, viehättävän tienraivaajasisaren. Hänet oli kutsuttu tilapäisesti haaratoimistoon auttamaan minua eräässä suuressa urakassa. Judy ja minä rakastuimme, ja kahden vuoden kuluttua menimme naimisiin. Sen jälkeen aloitimme kierrostyön eli vierailimme joka viikko jossakin Jehovan todistajien seurakunnassa rohkaisemassa veljiä ja sisaria.

Vuonna 1960 syntyi esikoistyttäremme Kim. Nykyään jos kierrostyössä palvelevalle pariskunnalle syntyy lapsi, he yleensä lopettavat kiertämisen ja asettuvat aloilleen. Suureksi yllätykseksemme meitä kuitenkin pyydettiin jatkamaan seurakunnissa vierailemista. Esitettyämme lukuisia hartaita rukouksia otimme tehtävän vastaan. Seuraavien seitsemän kuukauden aikana palvelimme seurakuntia eri puolilla Queenslandia ja Pohjoisterritoriota, ja koska meillä ei ollut autoa, matkustimme bussilla, junalla ja lentokoneella 13000 kilometriä Kim mukanamme.

Majoituimme aina veljien ja sisarten luokse. Trooppisen ilmaston vuoksi makuuhuoneissa ei noihin aikoihin yleensä ollut ovia vaan pelkät verhot, minkä vuoksi Kimin itkeskeleminen öisin aiheutti meille kaksin verroin stressiä. Lapsenhoito ja kierrostyö osoittautuivat lopulta ylivoimaiseksi yhtälöksi. Niinpä asetuimme asumaan Brisbaneen ja minä aloitin työt kilpimaalarina. Kun Kim oli kaksivuotias, meille syntyi toinen tytär, Petina.

Tragedian yli

Vuonna 1972, kun tytöt olivat 12- ja 10-vuotiaita, Judy kuoli Hodgkinin tautiin, eräänlaiseen lymfoomaan. Menetys tuntui meistä lähes ylivoimaiselta kestää. Judyn sairauden aikana ja hänen kuolemansa jälkeen Jehova kuitenkin lohdutti meitä Sanansa, pyhän henkensä ja veljesseuran välityksellä. Saimme voimaa myös kohta tämän murhenäytelmän jälkeen ilmestyneestä Vartiotorni-lehdestä. Eräässä sen kirjoituksessa käsiteltiin sitä, kuinka voi selviytyä henkilökohtaisista koettelemuksista, esimerkiksi omaisen kuolemasta, ja kuinka koettelemukset voivat auttaa meitä kehittämään jumalisia ominaisuuksia, kuten kestävyyttä, uskoa ja nuhteettomuutta.b (Jaakobin kirje 1:2–4.)

Judyn kuolema lähensi tyttöjä ja minua valtavasti. Mutta täytyy myöntää, että oli rankkaa yrittää olla heille sekä isänä että äitinä. Suloiset tyttäreni kuitenkin helpottivat kovasti työtäni.

Uusi avioliitto ja suurperhe

Myöhemmin menin uudelleen naimisiin. Meillä oli toisen vaimoni Maryn kanssa paljon yhteistä. Hänenkin ensimmäinen puolisonsa oli kuollut Hodgkinin tautiin, ja hänelläkin oli kaksi tytärtä, Colleen ja Jennifer. Colleen oli kolmisen vuotta nuorempi kuin Petina. Perheessämme oli nyt siis neljä tyttöä: 14-, 12-, 9- ja 7-vuotiaat.

Mary ja minä päätimme, että aluksi kumpikin kurittaisi omia biologisia lapsiaan, kunnes tytöt hyväksyisivät ohjausta myös isä- tai äitipuoleltaan. Keskinäisessä suhteessamme meillä oli Maryn kanssa kaksi tärkeää sääntöä. Ensinnäkään emme koskaan riidelleet lasten kuullen, ja toiseksi Efesolaiskirjeen 4:26:ssa olevan Raamatun periaatteen mukaisesti puhuimme asiat selviksi – vaikka siihen olisi mennyt tuntikausia!

Kaikki sopeutuivat hämmästyttävän hyvin elämään uusperheessä, mutta menetyksemme eivät unohtuneet yhdessä yössä. Esimerkiksi maanantai-illoista tuli Marylle ”itkuiltoja”. Usein perhetutkistelun jälkeen, kun tytöt olivat menneet nukkumaan, Maryn tukahdutetut tunteet purkautuivat.

Maryn teki kovasti mieli yhteistä lasta. Ikävä kyllä hän sai keskenmenon. Kun Mary tuli jälleen raskaaksi, meitä odotti jymy-yllätys. Ultraäänitutkimus paljasti, että yhden vauvan sijasta meille olikin tulossa neloset! Uutinen oli minulle sokki. Kuvittelehan: olin 47-vuotias ja pian minusta tulisi kahdeksan lapsen isä! Neloset syntyivät keisarileikkauksella 32. raskausviikolla 14. helmikuuta 1982. Syntymäjärjestyksessä he olivat Clint (1,6 kg), Cindy (1,9 kg), Jeremy (1,4 kg) ja Danette (1,7 kg). Ja he kaikki olivat aivan erinäköisiä.

Heti kun pienokaiset oli saatu maailmaan, Maryn lääkäri tuli luokseni ja istahti viereeni.

”Oletteko huolissanne siitä, miten pärjäätte lasten kanssa?” hän kysyi.

”Tuota, on tämä melko hämmentävä tilanne”, myönsin.

Seuraavaksi hän sanoi jotakin todella yllättävää ja rohkaisevaa.

”Seurakuntanne ei jätä teitä pulaan”, hän vakuutti. ”Pelkkä aivastus ja heti on tuhat nenäliinaa ojossa!”

Paljolti tämän erittäin taitavan synnytyslääkärin ja hänen tiiminsä ansiosta vain kahden kuukauden kuluttua sairaalasta oli päässyt kotiin neljä melkoisen tervettä vauvaa.

Nelosten kasvattamisen haaste

Jotta tilanne olisi pysynyt hallinnassa, laadimme Maryn kanssa 24-tuntisen aikataulun. Neljä vanhempaa tytärtämme olivat verrattomia lastenkaitsijoita. Lisäksi lääkärin sanat kävivät toteen: vain ”aivastus” ja seurakunta riensi avuksemme. Vanha ystävämme John MacArthur oli jo aiemmin pyytänyt rakennusalaan perehtyneitä todistajia laajentamaan taloamme. Kun vauvat tuotiin kotiin, sisaret auttoivat niiden hoidossa. Kaikki nämä ystävänpalvelukset olivat osoituksia kristillisestä rakkaudesta käytännössä (1. Johanneksen kirje 3:18).

Neloset olivat tavallaan koko seurakunnan yhteisiä vauvoja. Vieläkin ne monet veljet ja sisaret, jotka ilmaisivat rakkauttaan auttamalla meitä, ovat heille kuin perheenjäseniä. Mary on osoittautunut suurenmoiseksi vaimoksi ja äidiksi, joka on epäitsekkäästi huolehtinut lapsistaan. Hän on tosiaan soveltanut sitä, mitä hän on oppinut Jumalan sanasta ja järjestöltä. Parempia neuvoja ei muualta saa! (Psalmit 1:2, 3; Matteus 24:45.)

Kristillisillä kokouksilla ja saarnaamistyöllä oli edelleen tärkeä sija viikko-ohjelmassamme, vaikka kaikesta suoriutuminen neljän pienen lapsen kanssa olikin aikamoisen työn takana. Onneksi saimme tuolloin tutkia Raamattua kahden pariskunnan kanssa, jotka ystävällisesti tulivat meille tutkimaan. Vaikka tämä järjestely helpotti elämäämme, Mary oli toisinaan niin väsynyt, että hän torkahti kesken tutkistelun nukkuva vauva sylissään. Lopulta näistä molemmista aviopareista tuli hengellisiä veljiämme ja sisariamme.

Hengellistä valmennusta pienestä pitäen

Jo ennen kuin neloset osasivat kävellä, Mary, isommat tytöt ja minä veimme heitä kenttäpalvelukseen. Kun he oppivat taapertamaan, Mary ja minä otimme kumpikin mukaamme kaksi pikkuista, eikä se tuntunut hankalalta. Pikemminkin heidän ansiostaan ovilla virisi monia mukavia keskusteluja. Tapasin kerran miehen, joka väitti, että jos ihminen syntyy tietyn tähtimerkin alla tiettynä päivänä, hänen persoonallisuutensa määräytyy tietynlaiseksi. En ryhtynyt väittelemään hänen kanssaan vaan kysyin, voisinko palata myöhemmin aamupäivällä. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, joten tulin uudelleen nelikkomme kanssa. Hänen tuijottaessaan silmät pyöreinä asetin lapset riviin syntymäjärjestyksessä. Meille sukeutui oikein hyvä keskustelu paitsi heidän silmiinpistävästä erinäköisyydestään myös heidän suurista luonne-eroistaan, mikä oli ankara isku hänen teorialleen. ”Kuvitella, että satuinkin esittämään tämän teorian teille”, hän sanoi. ”Täytyy varmaan ottaa tarkemmin selkoa asioista.”

Pikkuisemme loukkaantuivat, jos heitä kaikkia neljää yritti kurittaa jostakin pahanteosta yhdellä kertaa, joten toruimme kutakin erikseen. Joka tapauksessa he oppivat, että samat pelisäännöt koskivat kaikkia. Kun koulussa heidän eteensä tuli omantunnonkysymyksiä, he pitivät tiukasti kiinni Raamatun periaatteista ja tukivat toinen toistaan, ja yleensä Cindy toimi heidän puolestapuhujanaan. Pian ihmiset huomasivat, että tämä kvartetti olikin otettava tosissaan!

Lasten tultua teini-ikään kohtasimme Maryn kanssa ne haasteet, joita vanhemmat tavallisesti kohtaavat, kun he yrittävät auttaa lapsiaan pysymään uskollisina Jehovalle läpi teinivuosien. Ilman seurakunnan rakkaudellista tukea ja sitä runsasta hengellistä ravintoa, jota saimme Jehovan järjestön näkyvältä osalta, tehtävämme olisi varmasti ollut paljon vaikeampi. Pyrimme tutkimaan Raamattua perheenä säännöllisesti ja kommunikoimaan avoimesti, vaikkei se ollutkaan aina helppoa. Ponnistelut ovat kuitenkin olleet vaivan arvoisia, koska kaikki kahdeksan lastamme ovat päättäneet palvella Jehovaa.

Vanhuus ei tule yksin

Olen vuosien varrella voinut palvella monenlaisissa tehtävissä seurakunnan yhteydessä: vanhimpana, kaupunginvalvojana ja kierrosvalvojan sijaisena. Olen kuulunut myös paikalliseen sairaalayhteyskomiteaan, jonka tehtävänä on edistää lääkäreiden ja todistajapotilaiden välistä yhteistyötä silloin kun verensiirtoasia nousee esiin. Lisäksi minulla on ollut 34 vuoden ajan vihkimisoikeus. Olen vihkinyt noin 350 paria avioliittoon, heidän joukossaan kuusi tytärtäni.

Kiitän lakkaamatta Jehovaa siitä uskollisesta tuesta, jota sain ensin Judylta ja jota saan nyt Marylta (Sananlaskut 31:10, 30). Sen lisäksi että vaimoni ovat tukeneet palvelustani seurakunnan vanhimpana, he ovat näyttäneet hyvää esimerkkiä sananpalveluksessa ja auttaneet juurruttamaan hengellisiä ominaisuuksia lapsiimme.

Vuonna 1996 minulla todettiin aivotoiminnan häiriö, joka aiheuttaa käsien vapinaa ja tasapainohäiriöitä. Kilpimaalarin työt oli siksi minun osaltani tehty. Vaikka olen joutunut hidastamaan vauhtiani, saan edelleen paljon iloa Jehovan palveluksesta. Myönteistä tässä kaikessa on se, että minusta on tullut empaattisempi muita kypsään ikään ehtineitä kohtaan.

Kun mietin elämääni, kiitän Jehovaa siitä, että hän on aina auttanut minua ja perhettäni selviytymään iloiten monista haastavista tilanteista (Jesaja 41:10). Olemme Maryn ja kahdeksan lapsemme kanssa kiitollisia myös hengellisten veljien ja sisarten suurenmoisesta perheestä, joka on ollut tukenamme. He kaikki ovat osoittaneet rakkautta lukuisammilla tavoilla kuin pystymme konsanaan luettelemaan (Johannes 13:34, 35).

[Alaviitteet]

[Kuva s. 12]

Äitini, isoveljeni Garthin ja sisareni Dawnin kanssa lähdössä Sydneyn konventtiin vuonna 1941

[Kuva s. 13]

Judyn ja Kim-vauvan kanssa ollessani kierrostyössä Queenslandissa

[Kuva s. 15]

Nelosten synnyttyä neljä vanhempaa tytärtämme ja seurakunta riensivät avuksemme