1921 – sata vuotta sitten

”MIKÄ on siis se erityinen tehtävä, jonka näemme välittömästi edessämme?” Tämä kysymys esitettiin innokkaille raamatuntutkijoille Vartio-Tornissa 1.1.1921 (suom. marraskuu 1921). Lehdessä vastattiin lainaamalla Jesajan 61:1, 2:ta, joka muistutti raamatuntutkijoita heidän saarnaamistehtävästään: ”Herra on voidellut minut saarnaamaan köyhille hyvää sanomaa ... ilmoittamaan Herran armovuotta, meidän Jumalamme koston päivää.”

PELOTTOMIA SAARNAAJIA

Voidakseen huolehtia tehtävästään raamatuntutkijoiden piti olla pelottomia. Heidän piti julistaa sekä ”hyvää sanomaa” nöyrille että ”koston päivää” pahoille.

Kanadassa veli John Hoskin todisti rohkeasti vastustuksesta huolimatta. Keväällä 1921 hän tapasi metodistipapin. Veli Hoskin aloitti keskustelun sanomalla: ”Meidän pitäisi pystyä keskustelemaan Raamatusta sopuisasti, ja vaikka olisimme eri mieltä joistain asioista, voimme olla samaa mieltä siitä, että olemme eri mieltä, ja erota ystävinä.” Näin ei kuitenkaan käynyt. Veli Hoskin kertoi: ”Olimme keskustelleet vasta muutaman minuutin, kun hän paiskasi oven kiinni niin kovaa, että pelkäsin suuren ovilasin särkyvän pirstaleiksi.”

”Menkää puhumaan pakanoille!” pappi huusi. Veli Hoskin piti kielensä kurissa, mutta lähtiessään pois hän ajatteli itsekseen, että pakanallehan hän juuri oli puhunutkin!

Pappi jatkoi hyökkäystään seuraavan päivän saarnassaan. ”Hän varoitti laumaansa ja sanoi, että olin pahin huijari, joka kaupungissa koskaan oli ollut, ja että minut pitäisi ampua”, veli Hoskin muisteli. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt veljeä, vaan hän jatkoi saarnaamista ja sai hyviä tuloksia. Hän sanoi: ”Minulla ei ollut milloinkaan ollut upeampia päiviä ovelta ovelle -työssä. Jotkut jopa sanoivat tietävänsä, että tein Jumalan työtä, ja he kysyivät, tarvitsinko jotain ja voisivatko he auttaa.”

TUTKIMINEN HENKILÖKOHTAISESTI JA PERHEENÄ

Raamatuntutkijat julkaisivat raamatuntutkisteluohjelmia Kultaisessa Ajassaa auttaakseen kiinnostuneita edistymään hengellisesti. ”Nuorison raamatuntutkisteluja” -palstalla (julkaistiin suomeksi Vartio-Tornissa) oli kysymyksiä, joita vanhemmat saattoivat tarkastella lastensa kanssa. Lehdessä sanottiin: ”Vanhemmat esittävät kysymykset lapsilleen ja auttavat heitä löytämään vastauksen Raamatusta.” Jotkin kysymykset liittyivät perusasioihin, kuten ”Kuinka monta kirjaa Raamatussa on?” Toiset valmistivat nuoria saarnaamaan pelottomasti, kuten kysymys ”Kohtaako jokainen tosi kristitty jonkinlaista vainoa?”

Edistyneille oli oma raamatuntutkisteluohjelma, joka perustui Raamatun tutkielmia -kirjasarjan ensimmäiseen osaan Jumalan aikakausisuunnitelma ja jossa oli syvällisiä kysymyksiä kypsille raamatuntutkijoille. Nämä ohjelmat hyödyttivät tuhansia lukijoita, mutta Kultaisessa Ajassa 21.12.1921 (engl.) ilmoitettiin, että molemmat ohjelmat lakkautettaisiin. Miksi tämä yllättävä päätös?

UUSI KIRJA!

Kirja *Jumalan harppu.*

Kirjanmerkki, jossa on lukutehtävä.

Kysymyskortteja.

Työtä johtavat veljet ymmärsivät, että uusien raamatuntutkijoiden piti oppia perustotuuksia järjestelmällisesti. Siksi marraskuussa 1921 (suom. 1922) julkaistiin kirja Jumalan harppu. Kun kiinnostuneet hankkivat tuon kirjan, he saivat samalla raamatuntutkistelukurssin. Tämä itseopiskelukurssi auttoi lukijoita ymmärtämään ”Jumalan suunnitelmaa siunata ihmiskuntaa ikuisella elämällä”. Millainen tuo kurssi oli?

Kirjan mukana tuli pienelle kortille painettu lukutehtävä. Seuraavalla viikolla posti toi kiinnostuneelle toisen kortin, jossa oli tuohon lukuosuuteen liittyviä kysymyksiä. Kortin lopussa oli seuraavan viikon lukutehtävä.

12 viikon ajan oppilas sai viikoittain uuden kortin paikalliselta luokalta eli seurakunnalta. Niitä lähettivät usein sellaiset seurakunnan jäsenet, jotka olivat iäkkäitä tai joilla oli muita rajoituksia. Esimerkiksi Millvalessa Pennsylvanian osavaltiossa Yhdysvalloissa asunut Anna Gardner muisteli: ”Kun Jumalan harppu julkaistiin, sisareni Thayle, joka oli invalidi, sai lisää tehtävää, kun hän lähetti kysymyskortteja joka viikko.” Kun kurssi päättyi, joku meni käymään oppilaan luona auttaakseen häntä saamaan lisää tietoa Raamatusta.

EDESSÄ PALJON TYÖTÄ

Vuoden lopussa veli Joseph Rutherford lähetti kaikille luokille kirjeen, jossa hän sanoi: ”Valtakunnasta on todistettu tänä vuonna laajemmin ja tehokkaammin kuin minään vuonna elonkorjuuaikana.” Sitten hän jatkoi: ”Työtä on vielä paljon. Kannustakaa toisia liittymään tähän siunattuun palvelukseen.” Raamatuntutkijat noudattivat tätä kehotusta. Vuonna 1922 he julistaisivat valtakuntaa pelottomasti ennennäkemättömällä tavalla.

Pelottomia ystäviä

Raamatuntutkijat osoittivat veljellistä rakkautta auttamalla toisiaan. He olivat pelottomia ystäviä ”vaikeina aikoina”, kuten seuraavasta kertomuksesta käy ilmi (Sananl. 17:17).

Tiistaina 31. toukokuuta 1921 Tulsan kaupungissa Oklahomassa Yhdysvalloissa puhkesi mellakka, joka myöhemmin tunnettiin Tulsan joukkomurhana. Kaikki sai alkunsa, kun mustaa miestä syytettiin valkoisen naisen ahdistelusta ja hänet pidätettiin. Kun yli 1 000 valkoisen miehen väkijoukko otti yhteen pienemmän mustien miesten ryhmän kanssa, kahakointi levisi nopeasti mustien kaupunginosaan Greenwoodiin, missä yli 1 400 kotia ja liikeyritystä ryöstettiin ja poltettiin. Kuolleita oli virallisen tiedon mukaan 36, mutta uhrien todellinen määrä on voinut olla satoja.

Greenwoodissa asunut musta raamatuntutkija Richard Hill kuvaili tapahtumia: ”Sinä iltana, jona mellakka puhkesi, meillä oli raamatuntutkisteluluokan kokous tavalliseen tapaan. Kokouksen jälkeen keskustasta alkoi kuulua ammuskelua. Se jatkui vielä, kun menimme nukkumaan.” Keskiviikkoaamuna 1. kesäkuuta tilanne oli entistä pahempi. ”Meille tultiin sanomaan, että jos halusimme saada suojelua, meidän oli paras lähteä viipymättä Tulsan kulttuuritalolle.” Veli Hill pakeni sinne vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Siellä oli arviolta 3 000 mustaa miestä ja naista, ja heitä suojeli kansalliskaarti, joka oli hälytetty kaupunkiin palauttamaan järjestys.

Samoihin aikoihin valkoinen veli Arthur Claus teki rohkean päätöksen. ”Kun kuulin, että väkijoukko riehui Greenwoodissa ryöstelemässä ja sytyttämässä taloja palamaan, päätin käydä katsomassa, miten hyvä ystäväni veli Hill voi.”

Arthur Claus tutki 14 lapsen kanssa kirjaa Jumalan harppu.

Hillien talon luona hän näki valkoisen naapurin, jolla oli kädessään kivääri. Tuo naapuri, joka myös oli Hillien ystävä, luuli Arthuria mellakoitsijaksi ja huusi: ”Mitä tekemistä teillä on tämän miehen pihassa?”

”Jos hän ei olisi pitänyt vastauksestani, hän olisi ampunut minut”, Arthur muisteli. ”Vakuutin, että olin veli Hillin ystävä ja että olin käynyt hänen luonaan monta kertaa.” Arthur onnistui naapurin kanssa suojelemaan taloa ryöstäjiltä.

Pian Arthur sai selville, että Hillin perhe oli kulttuuritalolla. Hänelle kerrottiin, että mustat eivät saisi lähteä sieltä ilman komentaja Barrettin allekirjoittamaa lupaa. Arthur kertoi: ”Komentajan puheille pääsy oli kovan työn takana. Kun kerroin hänelle suunnitelmani, hän kysyi: ’Huolehditteko varmasti tästä perheestä ja heidän tarpeistaan?’ Tietysti vastasin myöntävästi.”

Lupa kädessään Arthur kiiruhti kulttuuritalolle. Kun hän näytti paperia upseerille, tämä huudahti: ”Tässähän on itse komentajan allekirjoitus! Tiedättekö, että olette ensimmäinen, joka saa viedä täältä jonkun ulos?” Pian veli Hill ja hänen perheensä löytyivät. He kaikki ahtautuivat Arthurin autoon ja ajoivat Hillien kotiin.

Arthur huolehti siitä, että Hillin perhe oli turvassa. Hänen rohkeutensa ja veljellinen rakkautensa tekivät toisiin vaikutuksen. Hän kertoi: ”Naapuri, joka auttoi minua suojelemaan Hillien omaisuutta, alkoi arvostaa totuutta entistä enemmän. Monet kiinnostuivat valtakunnasta, kun he näkivät, että mitään rotuaitoja ei ollut vaan me kaikki olimme samanarvoisia Jumalan antautuneen kansan keskuudessa.”

a Tämän lehden nimeksi muutettiin Lohdutus vuonna 1937 (suom. Uusi Maailma 1938–40 ja Lohdutus 1940–46) ja Herätkää! vuonna 1946 (suom. 1951).