Ukraina

Jeesus kertoi kuvauksen hyvään maahan kylvetystä siemenestä, jolla hän kuvasi niitä, jotka kehittävät syvän arvostuksen Jumalan sanaa kohtaan. He ”kantavat hedelmää kestävinä” jatkamalla uskollisesti Jumalan sanoman julistamista vaikeuksista ja kärsimyksistä huolimatta. (Luuk. 8:11, 13, 15.) Harvoissa paikoissa maan päällä tämä on ollut yhtä ilmeistä kuin Ukrainassa, missä Jehovan todistajat ovat pitäneet pintansa ja heidän toimintansa on kukoistanut yli 50 vuotta kestäneestä kiellon ja ankaran vainon ajasta huolimatta.

Palvelusvuonna 2001 tässä maassa saatiin 120028 julistajan huippu. Näistä yli 56000 on oppinut Raamatun totuuden viiden viime vuoden aikana. Viimeksi kuluneiden kahden vuoden aikana veljet ovat levittäneet yli 50 miljoonaa lehteä – määrä vastaa maan asukaslukua. Joka kuukausi haaratoimisto saa keskimäärin tuhat kirjettä kiinnostuneilta, jotka pyytävät lisää tietoa. Vähän aikaa sitten kaikki tämä olisi kuulostanut uskomattomalta. Millainen voitto puhtaalle palvonnalle!

Ennen kuin selaamme Ukrainan historian lehtiä, tarkastellaanpa itse maata. Kuvaannollisen maaperän ohella, josta Jeesus puhui, myös kirjaimellinen maaperä on Ukrainassa erinomaista. Lähes puolet Ukrainan alueesta on viljavaa, mustaa aromaata, jota ukrainalaiset kutsuvat nimellä tšernoseemi, ’mustamulta’. Tällainen maaperä yhdessä leudon ilmaston kanssa on tehnyt Ukrainasta maailman tuottoisimpia viljelyalueita, ja siellä viljellään sokerijuurikasta, vehnää, ohraa, maissia ja muuta viljaa. Muinaisista ajoista saakka Ukraina onkin tunnettu Euroopan vilja-aittana.

Ukrainan leveys itä-länsisuunnassa on noin 1300 kilometriä ja pituus pohjoisesta etelään noin 900 kilometriä, eli maa on hieman Ranskaa suurempi. Kuten voit nähdä sivun 123 kartasta, maa sijaitsee Itä-Euroopassa, Mustanmeren pohjoispuolella. Pohjois-Ukrainaa kaunistavat metsät. Etelämpänä on hedelmällisiä tasankoja, jotka väistyvät kauniiden Krimin vuorten tieltä. Lännessä esivuoristo johtaa jyrkkiin Karpaatteihin, joilla asuu ilveksiä, karhuja ja visenttejä.

Ukrainassa on noin 50 miljoonaa asukasta. He ovat nöyriä, vieraanvaraisia ja ahkeria ihmisiä. Monet puhuvat sekä ukrainaa että venäjää. Jos sinut kutsutaan jonkun ukrainalaisen kotiin, sinulle tarjotaan luultavasti borssikeittoa ja varenikeja (vedessä keitettyjä piiraita). Miellyttävän aterian jälkeen sinua ehkä viihdytetään kansanlauluilla, koska monet ukrainalaiset pitävät laulamisesta ja soittamisesta.

Ukrainan kansaan ovat vaikuttaneet monenlaiset uskonnolliset käsitykset. 900-luvulla Ukrainaan tuli ortodoksinen uskonto. Myöhemmin osmanien valtakunta toi maan eteläosiin islamin. Lisäksi puolalaiset aatelismiehet levittivät keskiajalla katolilaisuutta. 1900-luvulla monista tuli kommunistihallinnon alaisuudessa ateisteja.

Jehovan todistajia on joka puolella maata. Ennen toista maailmansotaa suurin osa heistä asui kuitenkin Länsi-Ukrainassa, joka oli jaettu neljään alueeseen: Volyniaan, Galitsiaan, Taka-Karpatiaan ja Bukovinaan.

Totuuden siemeniä kylvetään Ukrainassa

Raamatuntutkijat, jolla nimellä Jehovan todistajat aiemmin tunnettiin, ovat toimineet Ukrainassa yli sata vuotta. Ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan vuonna 1891 C. T. Russell, joka oli johtavia raamatuntutkijoita, vieraili monissa Euroopan ja Lähi-idän maissa. Matkallaan silloiseen Konstantinopoliin Turkkiin hän kävi Odessassa Etelä-Ukrainassa. Myöhemmin vuonna 1911 hän piti sarjan raamatullisia luentoja Euroopan suurissa kaupungeissa, muun muassa Lvivissä (Lvovissa) Länsi-Ukrainassa.

Veli Russell matkusti junalla Lviviin. Sieltä oli vuokrattu suuri Kansantalona tunnettu halli hänen maaliskuun 24. päiväksi suunniteltua luentoaan varten. Tilaisuudesta oli yhdeksän ilmoitusta seitsemässä paikallislehdessä, ja niiden lisäksi suuret julisteet kutsuivat kaikkia kuuntelemaan tätä puhetta ”Sionismi profetiassa”, jonka pitäisi ”kuuluisa ja kunnianarvoisa puhuja New Yorkista” – pastori Russell. Suunniteltiin, että veli Russell pitäisi puheen kahdesti tuona päivänä. Kävi kuitenkin niin, että eräs yhdysvaltalainen juutalainen rabbiini, joka vastusti raivokkaasti Russellin työtä, lähetti tovereilleen Lviviin kaapelisähkeen, jossa hän arvosteli ankarasti raamatuntutkijoita. Tämä sai jotkut yrittämään estää Russellia pitämästä puhettaan.

Sali oli tupaten täynnä ihmisiä sekä iltapäivällä että illalla, mutta myös vastustajat olivat paikalla. Paikallisessa sanomalehdessä nimeltä Wiek Nowy sanottiin: ”Kun – – [Russellin] tulkki lausui ensimmäiset sanansa, sionistit nostivat metelin eivätkä antaneet huudoiltaan ja vihellyksiltään lähetyssaarnaajan puhua. Pastori Russellin täytyi poistua lavalta – –. Mielenosoitus oli vielä suurempi kahdeksalta tuona iltana.”

Monet kuitenkin halusivat kuulla, mitä sanottavaa veli Russellilla oli. He olivat kiinnostuneita hänen sanomastaan ja pyysivät raamatullista kirjallisuutta. Myöhemmin veli Russell esitti ajatuksia Lvivin-vierailustaan. Hän sanoi: ”Jumala yksin tietää, mikä hänen sallimuksensa on näiden kokemusten yhteydessä. – – [Juutalaisten] kiihtymys tässä asiassa saattaa johtaa jotkut tutkimaan asiaa syvällisemmin kuin he olisivat tutkineet, jos he olisivat kuulleet meitä asianmukaisesti ja rauhallisesti.” Vaikka sanoma ei herättänytkään heti vastakaikua, totuuden siemenet oli kylvetty ja myöhemmin muodostettiin monia raamatuntutkijoiden ryhmiä paitsi Lviviin myös muualle Ukrainaan.

Vuonna 1912 raamatuntutkijoiden Saksan-toimisto julkaisi suuren mainoksen eräässä kalenterissa, jota levitettiin Ukrainassa. Mainoksessa kehotettiin lukemaan saksankielinen kirjasarja Raamatun tutkielmia. Tämän johdosta Saksan toimisto sai noin 50 kirjettä ukrainalaisilta, jotka pyysivät saada sekä kirjasarjan Raamatun tutkielmia että Vartiotornin tilauksen. Toimisto piti yhteyttä näihin kiinnostuneisiin, kunnes vuonna 1914 puhkesi sota.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ukraina jaettiin neljän naapurimaan kesken. Kommunistinen Venäjä valtasi Keski- ja Itä-Ukrainan alueet ja liitti ne Neuvostoliittoon. Kolme muuta maata jakoivat Länsi-Ukrainan. Galitsian ja Volynian alueet liitettiin Puolaan, Bukovina Romaniaan ja Taka-Karpatia Tšekkoslovakiaan. Nämä kolme maata antoivat kansalaisilleen melko laajan uskonnonvapauden ja sallivat raamatuntutkijoiden jatkaa saarnaamistaan. Niinpä monet niistä totuuden siemenistä, jotka kantaisivat hedelmää myöhemmin, kylvettiin alun perin Länsi-Ukrainassa.

Ensimmäiset versot

1900-luvun alussa monet ukrainalaisperheet lähtivät paremman elämän toivossa Yhdysvaltoihin. Jotkut lukivat raamatullisia julkaisujamme ja lähettivät niitä sukulaisilleen Ukrainaan. Toiset perheet tutustuivat raamatuntutkijoiden opetuksiin, palasivat kotiin ja alkoivat saarnata kotikylissään. Syntyi monia raamatuntutkijoiden ryhmiä, jotka myöhemmin kasvoivat seurakunniksi. 1920-luvun alussa Puolasta tulleet raamatuntutkijat kylvivät totuuden siemeniä Galitsiaan ja Volyniaan. Samaan aikaan romanialaiset ja moldovalaiset veljet toivat totuuden Bukovinan alueelle.

Tämä loi hyvän pohjan myöhemmälle kasvulle. Englanninkielisessä Vartiotornissa 15.12.1921 sanottiin: ”Hiljattain jotkut veljistämme vierailivat Bukovinassa – –. Heidän muutaman viikon vierailunsa tuloksena on järjestetty seitsemän luokkaa, jotka tutkivat nyt – – [Raamatun tutkielmien] osia ja Tabernaakkelivarjoja. Yhdessä näistä luokista on noin 70 jäsentä.” Vuonna 1922 Stepan Koltsa Kolinkivtsin kylästä Bukovinasta omaksui totuuden, meni kasteelle ja alkoi saarnata. Tietojemme mukaan hän oli Ukrainan ensimmäinen kastettu veli. Myöhemmin häneen liittyi kymmenen perhettä. Samanlaista kasvua tapahtui Taka-Karpatian alueella. Vuonna 1925 Veliki Lutškin kylässä ja sen naapurikylissä oli noin sata raamatuntutkijaa. Tämän jälkeen ensimmäiset kokoaikaiset palvelijat alkoivat saarnata Taka-Karpatiassa ja johtaa kokouksia raamatuntutkijoiden kodeissa. Monia kastettiin.

Pitkään todistajana ollut Oleksi Davidjuk kertoo, miten ihmiset tuohon aikaan saivat tietää totuudesta. Hän sanoo: ”Vuonna 1927 eräs kyläläinen vei yhden julkaisumme Lankoven kylään Volynian alueelle. Luettuaan sen useat kyläläiset halusivat tietää lisää helvetintuleen ja sieluun liittyvistä opetuksista. Koska kirjassa oli raamatuntutkijoiden Puolassa Lódźissa sijainneen toimiston osoite, kyläläiset kirjoittivat kirjeen, jossa he pyysivät, että joku vierailisi heidän kylässään. Kuukautta myöhemmin eräs veli lähti sinne ja järjesti raamatuntutkisteluryhmän. Ryhmään tuli mukaan viisitoista perhettä.”

Tällainen innostus totuudesta oli yleistä noina varhaisina vuosina. Mietihän seuraavia arvostavia sanoja, jotka olivat Galitsian alueelta raamatuntutkijoiden päätoimistoon Brooklyniin tulleessa kirjeessä: ”Julkaisemanne kirjat parantavat monia kansamme haavoja ja johdattavat ihmiset päivänvaloon. Pyytäisinkin teitä lähettämään meille lisää näitä kirjoja.” Eräs toinen kiinnostunut kirjoitti: ”Päätin pyytää teitä lähettämään meille kirjallisuutta, koska en voi saada sitä täältä. Muuan mies meidän kylästämme sai teiltä muutaman kirjan, mutta naapurit sieppasivat ne häneltä. Hän ei edes ehtinyt lukea niitä. Nyt hän käy kyläläisten luona ja yrittää saada kirjansa takaisin.”

Tällainen suuri kiinnostus johti siihen, että Pekarskakadulle Lviviin perustettiin raamatuntutkijoiden toimisto. Sinne tuli monia kirjallisuustilauksia Galitsiasta ja Volyniasta, ja ne välitettiin säännöllisesti käsiteltäväksi Brooklyniin.

1920-luvun puoliväliin mennessä totuuden siemenet olivat tosiaankin itäneet Länsi-Ukrainassa. Tuolloin organisoitiin useita raamatuntutkijoiden ryhmiä, ja joistakin niistä tuli myöhemmin seurakuntia. Tästä varhaisesta toiminnasta tehtiin hyvin vähän muistiinmerkintöjä, mutta saatavilla olevat raportit osoittavat, että vuonna 1922 Galitsiassa muistonvietossa oli koolla 12 henkeä. Vuonna 1924 Vartiotornissa kerrottiin, että Saratan kaupungissa Etelä-Ukrainassa muistonviettoon tuli 49 henkeä. Vuonna 1927 Taka-Karpatiassa läsnäolijamäärä oli yli 370.

Vartiotornissa 1.12.1925 (suom. maaliskuu 1926) kerrottiin työstä eri maissa ympäri maailmaa, ja siinä sanottiin seuraavasti: ”Eräs veli lähetettiin tänä vuonna Ameriikasta ukrainalaisten luokse Eurooppaan; – – siellä on suoritettu hyvä työ siinä osassa, joka kuuluu Puolaan. Kirjallisuuden kysyntä kasvaa siellä suuresti.” Useita kuukausia myöhemmin englanninkielinen Kultainen Aika -lehti (nykyään Herätkää!) raportoi: ”Pelkästään Galiciassa [Galitsiassa] on kaksikymmentä luokkaa [seurakuntaa] – –. Jotkin niistä ovat – – järjestäytyneet ja pitävät kokouksia viikolla; jotkin kokoontuvat vain sunnuntaisin, ja joitakin parhaillaan organisoidaan. Uusienkin luokkien muodostamisesta on toivoa; tarvitaan vain johtaja ohjaamaan niitä.” Kaikki tämä osoitti, että hengellisessä mielessä Ukrainan maaperä oli hyvin hedelmällistä.

Kenttäpalvelus alkuaikoina

Takakarpatialainen Voiteh Tšehi kastettiin vuonna 1923, ja myöhemmin hän alkoi saarnata kokoaikaisesti Beregoven alueella. Palvelukseen lähtiessään hänellä oli yleensä yksi kirjallisuuslaukku kädessä, toinen polkupyörään kiinnitettynä ja repullinen kirjallisuutta selässä. Hän kertoo: ”Alueeksemme määrättiin 24 kylää. Meitä oli 15 julistajaa, ja meidän täytyi ponnistella, jotta saimme levitettyä kirjallisuutta näihin kyliin kahdesti vuodessa. Tapasimme joka sunnuntai aamuneljältä yhdessä kylistä. Sieltä meillä oli tapana kävellä tai matkustaa bussilla 15–20 kilometrin päähän lähialueille. Aloitimme talosta-taloon-palveluksen yleensä aamukahdeksalta ja jatkoimme kello neljääntoista. Menimme usein kotiin jalkaisin, ja samana päivänä iltakokouksessa kaikki kertoivat iloisina kokemuksiaan. Oikaisimme metsien läpi ja ylitimme jokia, satoi tai paistoi, mutta kukaan meistä ei koskaan valittanut. Olimme iloisia, kun saimme palvella ja kirkastaa Luojaamme. Ihmiset saattoivat nähdä, että veljet tosiaan elivät tosi kristittyjen tavoin – he olivat valmiita kävelemään jopa 40 kilometriä päästäkseen kokoukseen tai saarnaamaan.

Tapasimme palveluksessa monenlaisia ihmisiä. Kerran tarjosin kirjasta Valtakunta, maailman toivo eräälle naiselle, joka sanoi, että hän olisi halunnut sen, mutta hänellä ei ollut antaa yhtään rahaa. Minulla oli nälkä, joten sanoin, että hän voisi vaihtaa keitetyn kananmunan kirjaseen. Hän sai kirjasen ja minä söin kananmunan.”

Joulunaikaan Taka-Karpatian asukkaat kulkivat talosta taloon laulamassa Jeesuksen Kristuksen syntymästä. Veljet hyödynsivät tätä tapaa. He pakkasivat kirjallisuutta laukkuihinsa ja menivät ihmisten koteihin laulamaan lauluja, jotka kertoivat heidän uskostaan! Monet pitivät näistä sävelmistä. Veljet kutsuttiin usein sisään ja heitä pyydettiin laulamaan lisää. Joskus heille annettiin lauluista rahaa, ja veljet antoivat mielihyvin vastalahjaksi raamatullista kirjallisuutta. Niinpä joulun maissa kirjallisuusvarasto usein tyhjeni. Tällaiset laulukampanjat kestivät yleensä kaksi viikkoa, koska roomalaiskatolilaiset ja kreikkalaiskatolilaiset juhlivat joulua eri viikoilla. 1920-luvun puolivälin jälkeen raamatuntutkijoille kuitenkin selvisi joulun pakanallinen alkuperä ja laulukierrokset lopetettiin. Veljet saivat paljon iloa perinpohjaisesta saarnaamistoiminnastaan, ja Taka-Karpatiassa syntyi jatkuvasti uusia julistajaryhmiä.

Ensimmäiset konventit

Toukokuussa 1926 pidettiin Taka-Karpatian alueen raamatuntutkijoiden ensimmäinen konventti Veliki Lutškin kylässä. Läsnä oli 150 henkeä, ja 20 kastettiin. Seuraavana vuonna 200 henkeä oli läsnä konventissa, joka pidettiin ulkona samalla alueella sijaitsevan Užgorodin kaupungin keskuspuistossa. Pian monissa Taka-Karpatian kaupungeissa järjestettiin muitakin konventteja. Vuonna 1928 pidettiin Lvivin ensimmäinen konventti. Myöhemmin pidettiin konventteja Galitsiassa ja Volyniassa.

Alkuvuonna 1932 pidettiin konventti Solotvinon kylässä Taka-Karpatiassa sellaisen talon pihalla, jossa raamatuntutkijat pitivät säännöllisesti kokouksiaan. Läsnä oli lähes viisisataa henkeä, myös joitakin vastuullisia veljiä Saksasta. Paikallisen seurakunnan vanhin Mihailo Tilnjak kertoo: ”Oli ilo kuunnella hyvin valmistettuja puheita, joita Saksasta ja Unkarista konventtiimme tulleet veljet pitivät. Kyyneleet silmissä he rohkaisivat meitä pysymään uskollisina tulevien koetusten aikana.” Ankaria koetuksia tulikin, kun toinen maailmansota alkoi.

Vuonna 1937 vuokrattiin kokonainen juna niitä varten, jotka matkustivat suureen konventtiin Prahaan Tšekkoslovakiaan. Se lähti Solotvinon kylästä ja kulki läpi Taka-Karpatian pysähtyen jokaiselle rautatieasemalle ottamaan mukaan konventtiväkeä. Kaikissa junavaunuissa oli kilpi, jossa luki ”Jehovan todistajien konventti – Praha”. Se oli erinomainen todistus tuon alueen asukkaille, ja vanhemmat ihmiset muistavat tuon tapahtuman yhä tänäkin päivänä.

Palvontapaikkoja rakennetaan

Kun ensimmäiset raamatuntutkijoiden ryhmät olivat muodostuneet, heräsi tarve rakentaa niille omat palvontapaikat. Ensimmäinen kokouspaikka rakennettiin Dibrovan kylään Taka-Karpatiaan vuonna 1932. Myöhemmin rakennettiin kaksi muuta salia naapurikyliin, Solotvinoon ja Bila Tserkvaan.

Vaikka jotkin näistä saleista tuhoutuivat sodan aikana ja jotkin otettiin valtion haltuun, veljillä säilyi edelleen halu saada omia valtakunnansaleja. Nyt Dibrovan kylässä on 8 valtakunnansalia ja kuudessa lähikylässä 18.

Käännöstoiminta menee eteenpäin

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa monet perheet muuttivat Ukrainasta Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Jotkut omaksuivat totuuden uudessa kotimaassaan, ja noissa maissa muodostettiin useita ukrainankielisiä ryhmiä. Jo vuonna 1918 Jumalan aikakausisuunnitelma julkaistiin ukrainaksi. Piti kuitenkin tehdä vielä paljon enemmän, jotta ukrainankielinen väestö sekä Ukrainassa että ulkomailla saisi hengellistä ruokaa. 1920-luvun alussa kävi ilmeiseksi, että tarvittaisiin pätevä veli kääntämään raamatullisia julkaisuja säännöllisesti. Vuonna 1923 Jemil Zaritski, joka asui Kanadassa, otti vastaan kutsun ryhtyä kokoaikaiseen palvelukseen. Hänelle se merkitsi pääasiassa raamatullisten julkaisujen kääntämistä ukrainan kielelle. Lisäksi hän vieraili ukrainan-, puolan- ja slovakiankielisissä ryhmissä Kanadassa ja Yhdysvalloissa.

Jemil Zaritski oli syntynyt lähellä Sokalin kaupunkia Länsi-Ukrainassa, ja myöhemmin hän muutti vanhempiensa kanssa Kanadaan. Siellä hän meni naimisiin Marija-nimisen ukrainalaistytön kanssa, ja he kasvattivat yhdessä viisi lasta. Tällaisesta perheestä huolehtiminen oli vaativa tehtävä, mutta siitä huolimatta Jemil ja Marija pystyivät hoitamaan teokraattiset tehtävänsä. Vuonna 1928 Vartiotorni-seura osti Winnipegistä Kanadasta talon, joka palveli ukrainan kielelle tehtävän käännöstyön keskuspaikkana.

Noina alkuaikoina veljet käyttivät talosta-taloon-palveluksessa matkagramofoneja ja raamatullisia puheita sisältäviä äänilevyjä. Veli Zaritski kutsuttiin Brooklyniin tekemään näistä puheista ukrainankielisiä äänitteitä. Vuonna 1930 Winnipegin radioasemalla valmistettiin useita puolen tunnin pituisia ukrainankielisiä radiolähetyksiä. Näissä lähetyksissä Jemil Zaritski ja muut kokeneet veljet pitivät sisällökkäitä esitelmiä. Puheiden jälkeen kuultiin neliäänistä kuorolaulua; laulut olivat vuonna 1928 julkaistusta laulukirjasta. Kiitolliset kuulijat vastasivat sadoin kirjein ja puhelinsoitoin.

Neljänkymmenen vuoden ajan Jemil Zaritski ja hänen vaimonsa Marija täyttivät uskollisesti tehtävänsä kääntäjinä. Tuona aikana jokainen Vartiotornin numero käännettiin ukrainaksi. Vuonna 1964 Moris Sarantšuk, joka oli vaimonsa Jennin kanssa auttanut veli Zaritskia useita vuosia, määrättiin valvomaan käännöstyötä.

Hengellistä apua saadaan

Vaikka jotkut innokkaat julistajat olivat tahoillaan kylväneet ja kastelleet totuuden siemeniä kautta Ukrainan, järjestelmällinen saarnaamistyö alkoi Taka-Karpatiassa vasta vuonna 1927 ja Galitsiassa jolloinkin tämän jälkeen. Sitä ennen oli levitetty suuria määriä kirjoja ja kirjasia romanian, unkarin, puolan ja ukrainan kielellä, vaikka saarnaamistoimintaa ei ollut raportoitu. Erillään olevia ryhmiä alettiin järjestää seurakunniksi, ja julistajat alkoivat saarnata säännöllisesti talosta taloon. Noina vuosina levitettiin paljon raamatullista kirjallisuutta. Vuonna 1927 Ukrainan ensimmäinen kirjallisuusvarasto avattiin Užgorodin kaupunkiin Taka-Karpatiaan. Vuonna 1928 Magdeburgissa Saksassa oleva toimisto määrättiin huolehtimaan seurakunnista ja kolporteeraajista, jotka toimivat tuolloin Tšekkoslovakialle kuuluneessa Taka-Karpatiassa.

Vuonna 1930 Beregoven kaupunkiin lähelle Užgorodia perustettiin toimisto valvomaan raamatuntutkijoiden Taka-Karpatiassa tekemää työtä. Toimiston valvojana palveli Voiteh Tšehi. Tämä uusi järjestely oli erittäin hyödyllinen saarnaamistyön kannalta.

Monet Prahan ja Magdeburgin toimiston veljet ilmaisivat uhrautuvaa henkeä, kun he matkustivat usein pitkiä matkoja Karpaateille viemään Jumalan valtakunnan hyvää uutista tuon kauniin seudun kaukaisimpiin kolkkiin. Yksi näistä innokkaista veljistä oli Adolf Fitzke Magdeburgin haaratoimistosta. Hänet lähetettiin saarnaamaan Rahivin alueelle Karpaateille. Monilla paikallisilla todistajilla on vielä tänäkin päivänä lämpimiä muistoja tästä uskollisesta ja vaatimattomasta veljestä. Vuonna 2001 tuolla alueella oli neljä seurakuntaa.

1930-luvulla monissa Taka-Karpatian kaupungeissa ja kylissä esitettiin ”Kuvanäytös Luominen”. Se oli kahdeksantuntinen esitys, johon kuului kuultokuvia ja elokuvia sekä samanaikaisesti äänilevyltä tuleva raamatullinen selostus. Veli Erich Frost lähetettiin Saksasta auttamaan paikallisia veljiä ”Luomisnäytöksen” esittämisessä. Ennen esityksiä veljet kutsuivat niihin ihmisiä jakamalla lentolehtisiä ja mainostamalla niitä julisteiden avulla. Kiinnostus oli valtavaa. Beregoven kaupungissa paikalle tuli niin paljon väkeä, että yli tuhannen ihmisen oli odotettava kadulla. Kun poliisit näkivät tuon suuren ihmisjoukon, he pelkäsivät, että syntyisi kaaos ja että he eivät saisi tilannetta hallintaansa. He harkitsivat siksi tapahtuman peruuttamista, mutta päättivät sitten olla tekemättä niin. Näytöksen jälkeen monet ihmiset, jotka halusivat nähdä ”Luomisnäytöksen” uudelleen, antoivat osoitteensa. Tällainen kiinnostus sai paikalliset uskonnolliset johtajat käyttämään kaikkia mahdollisia keinoja estääkseen hyvän uutisen saarnaamisen. Siitä huolimatta Jehova Jumala siunasi edelleen työtä ja antoi sen menestyä.

1920- ja 30-luvuilla Volynian ja Galitsian alueet olivat Lódźissa sijainneen Puolan haaratoimiston valvonnassa. Vuonna 1932 Puolan veljet keskittivät huomionsa noihin alueisiin ja tekivät uusintakäyntejä kaikkien Vartiotornin tilaajien luo, joiden osoitteet he saivat Brooklynista.

Wilhelm Scheider, joka toimi tuolloin Puolan toimiston valvojana, muisteli: ”Ukrainalaiset omaksuivat totuuden hyvin innokkaasti. Kiinnostuneiden ryhmiä ilmaantui Galitsian kaupunkeihin ja kyliin kuin sieniä sateella. Toisinaan tällaiset ryhmät kasvoivat niin suuriksi, että ne käsittivät kokonaisia yhteisöjä.”

Vaikka suurin osa veljistä oli köyhiä, he uhrasivat paljon voidakseen hankkia kirjallisuutta ja äänilevyjä, joiden avulla he voisivat saarnata ja jotka auttaisivat heitä kasvamaan hengellisesti. Galitsialainen Mikola Volotši, joka kastettiin vuonna 1936, myi toisen kahdesta hevosestaan voidakseen ostaa gramofonin. Kuvittele, mitä hevosen myyminen merkitsi maanviljelijälle! Hänen täytyi huolehtia neljästä lapsesta, mutta hän tuli siihen tulokseen, että hän selviytyisi yhdelläkin hevosella. Monet uudet oppivat tuntemaan Jehovan ja alkoivat palvella Häntä niiden ukrainankielisten raamatullisten puheiden ja valtakunnanlaulujen ansiosta, joita soitettiin tällä gramofonilla.

Wilhelm Scheider kuvaili, miten suurta julistajien määrän kasvu oli Galitsian ja Volynian alueilla 1930-luvulla: ”Vuonna 1928 saavutimme Puolassa 300 julistajan rajan, mutta vuoteen 1939 mennessä meillä oli yli 1100 julistajaa, ja puolet heistä oli ukrainalaisia, vaikka työ alkoi heidän alueellaan (Galitsiassa ja Volyniassa) paljon myöhemmin.”

Kasvun luomista tarpeista huolehtimiseksi Puolan haaratoimistosta lähetettiin veli Ljudvik Kinitski Galitsiaan ja Volyniaan matkavalvojaksi auttamaan saarnaamistyössä. Hänen perheensä, joka oli lähtöisin Tšortkivista Galitsiasta, oli muuttanut 1900-luvun alussa Yhdysvaltoihin, ja siellä veli Kinitski oppi totuuden. Myöhemmin hän palasi kotimaahansa auttamaan vilpittömiä ihmisiä. Monet veljet ja sisaret eivät koskaan unohda sitä hengellistä apua, jota he saivat tältä innokkaalta sananpalvelijalta. Kun puolankielinen Kultainen Aika kiellettiin syksyllä vuonna 1936 ja sen julkaisija tuomittiin vuodeksi vankilaan, veli Kinitski nimitettiin julkaisemaan Nowy Dzień (Uusi päivä) -nimistä lehteä, joka tuli kielletyn Kultaisen Ajan tilalle. Vuonna 1944 Gestapo pidätti veli Kinitskin ja vei hänet Mauthausen-Gusenin keskitysleirille, missä hän kuoli uskollisena Jehovalle.

Jumala vetää kaikenlaisia ihmisiä

1920-luvun alussa mies nimeltä Rola, joka oli raamatuntutkija, palasi kotikaupunkiinsa Zoloti Potikiin Galitsiaan. Hän alkoi saarnata hyvää uutista käyttäen Raamattua. Ihmiset sanoivat häntä hulluksi, koska hän hävitti kaikki uskonnolliset kuvansa. Paikallinen pappi yritti tehdä lopun Rolan saarnaamisesta. Pappi kävi erään poliisin luona ja sanoi: ”Jos järjestät niin, että Rola ei pysty kävelemään, annan sinulle litran viskiä.” Poliisi vastasi, ettei hänen työnsä ollut piestä ihmisiä. Myöhemmin Rola alkoi saada kirjallisuuspaketteja veljiltä Yhdysvalloista. Pappi meni taas tuon poliisin puheille ja kertoi hänelle, että postitoimistoon oli tullut kommunistista kirjallisuutta sisältävä paketti. Seuraavana päivänä poliisi oli postitoimistossa odottamassa, kuka tulisi hakemaan paketin. Sen haki tietenkin Rola. Poliisi vei Rolan poliisiasemalle ja kutsui sinne papinkin. Pappi huusi, että kirjat olivat paholaisesta. Saadakseen selville, sisälsikö kirjallisuus kommunistisia opetuksia, poliisi lähetti joitakin julkaisuja paikalliseen tuomioistuimeen. Loput hän piti itse. Lukiessaan niitä hän tajusi, että ne sisälsivät totuuden. Pian hän ja hänen vaimonsa alkoivat käydä raamatuntutkijoiden kokouksissa. Myöhemmin tuo poliisi kastettiin ja hänestä tuli innokas julistaja. Kun pappi yritti saada opetuslasten tekemisen loppumaan, hän siis tahtomattaan kannusti Ljudvik Rodakia omaksumaan totuuden.

Noihin aikoihin eräs ortodoksipappi Lvivista muutti vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin. Pian sen jälkeen hänen vaimonsa kuoli. Murheissaan mies päätti ottaa selvää, mihin hänen vaimonsa sielu oli mennyt. Hän sai joidenkin newyorkilaisten spiritistien osoitteen. Etsiessään heidän kokoontumispaikkaansa hän meni erehdyksessä rakennuksen toiseen kerrokseen ja löysi itsensä raamatuntutkijoiden kokouksesta. Siellä hän sai tietää totuuden kuolleiden tilasta. Myöhemmin hänet kastettiin, ja hän työskenteli jonkin aikaa Brooklynin Betelin kirjapainossa. Sitten hän palasi Galitsiaan ja jatkoi innokkaasti hyvän uutisen saarnaamista.

Valonsäde Itä-Ukrainassa

Kuten olemme nähneet, saarnaamistoiminta keskittyi aluksi Länsi-Ukrainaan. Miten totuus saavutti maan muut osat? Olisiko hengellinen maaperä muualla yhtä tuottoisaa kuin se oli ollut Länsi-Ukrainassa?

1900-luvun alussa veli Trumpi, sveitsiläinen raamatuntutkija, tuli insinööriksi hiilikaivosalueelle Itä-Ukrainaan. Hänet tunnetaan tuon seudun ensimmäisenä raamatuntutkijana. Hänen saarnaamistoimintansa 1920-luvulla johti siihen, että Ljubimivski Postin kylään lähelle Harkovan kaupunkia muodostettiin raamatuntutkijoiden ryhmä.

Vuonna 1927 eräs toinen länsieurooppalainen veli tuli insinööriksi Kalinivkan kylän hiilikaivokselle. Hän toi mukanaan matkalaukullisen raamatullista kirjallisuutta, jota hän käytti saarnatessaan pienelle Valtakunnan toivosta kiinnostuneelle baptistiryhmälle. Kun veli jonkin ajan kuluttua palasi kotimaahansa, tuohon kylään jäi pieni joukko ihmisiä, joista oli tullut raamatuntutkijoita. Vuonna 1927 Vartiotornissa kerrottiin, että Kalinivkan kylässä 18 henkeä kokoontui muistonviettoon. Naapurikylässä Jepifanivkassa läsnä oli 11. Lisäksi tuona vuonna 30 henkeä vietti muistojuhlaa Ljubimivski Postissa.

Päätoimiston veljet Brooklynissa kiinnittivät jatkuvasti huomiota Neuvostoliitossa tapahtuvaan kehitykseen ja yrittivät saada Valtakunnan saarnaamistyölle laillisen vahvistuksen. Tuo tavoite mielessään kanadalainen veli George Young tuli Neuvostoliittoon vuonna 1928. Hänellä oli vierailunsa aikana mahdollisuus käydä Harkovassa Itä-Ukrainassa, missä hän järjesti pienen kolmipäiväisen konventin paikallisen raamatuntutkijoiden ryhmän kanssa. Myöhemmin hänen täytyi viranomaisten vastustuksen vuoksi lähteä maasta. Hän huomasi, että tuohon aikaan raamatuntutkijoiden ryhmiä oli myös Kiovassa ja Odessassa.

Veli Young raportoi Neuvostoliiton tilanteesta Brooklyniin. Hänen suosituksestaan ukrainalainen Danijil Staruhin nimitettiin edustamaan raamatuntutkijoita paitsi Ukrainassa myös koko Neuvostoliitossa. Useita vuosia ennen veli George Youngin vierailua veli Staruhin oli kyennyt puolustamaan Raamattua keskustellessaan Anatoli Lunatšarskin kanssa, joka toimi tuolloin opetusasioiden kansankomissaarina. J. F. Rutherfordille Brooklynin päätoimistoon lähettämässään kirjeessä veli Young kirjoitti: ”Danijil Staruhin on innokas ja aktiivinen. 15-vuotiaana poikana hän keskusteli erään papin kanssa Raamatusta. Pappi harmistui niin, että otti ristinsä ja löi poikaa päähän ja hakkasi hänet tajuttomaksi; hänellä on edelleen arpi päässään. Danijil olisi hirtetty, mutta koska hän oli alaikäinen, hän sai vain neljän kuukauden vankilatuomion.” Veli Staruhin yritti rekisteröidä paikallisen seurakunnan ja saada virallisen luvan painaa raamatullista kirjallisuutta Ukrainassa, mutta neuvostoviranomaiset eivät myöntyneet pyyntöön.

1920-luvun lopussa ja 1930-luvulla neuvostoviranomaiset tukivat innokkaasti ateismia. Uskontoa pilkattiin, ja niitä, jotka saarnasivat muille, pidettiin ”isänmaan vihollisina”. Vuoden 1932 runsaan sadon jälkeen kommunistit takavarikoivat kaikki ruokatarvikkeet Ukrainan kylien asukkailta. Yli kuusi miljoonaa ihmistä kuoli tämän keinotekoisesti aiheutetun nälänhädän vuoksi.

Raportit osoittavat, että Jehovan palvelijoiden pienet ryhmät säilyttivät nuhteettomuutensa näinä vaikeina aikoina, vaikka niillä ei ollut mitään yhteyttä maan ulkopuolella asuviin veljiin. Jotkut veljistä viettivät uskonsa vuoksi monia vuosia vankilassa. Trumpit, Gauzerit, Danijil Staruhin, Andri Savenko ja sisar Šapovalova ovat vain joitakuita näistä nuhteettomuuden säilyttäjistä. Olemme varmoja, että Jehova ei ’unohda heidän työtään eikä sitä rakkautta, jota he ovat osoittaneet hänen nimeään kohtaan’ (Hepr. 6:10).

Ankarien koetusten aika

1930-luvun loppu toi mukanaan suuria muutoksia monien Itä-Euroopan maiden rajaviivoihin. Natsi-Saksa ja Neuvostoliitto laajensivat vaikutusalueitaan heikompiin maihin.

Maaliskuussa 1939 Unkari miehitti natsi-Saksan tuella Taka-Karpatian alueen. Jehovan todistajien toiminta kiellettiin ja kaikki valtakunnansalit suljettiin. Viranomaiset pahoinpitelivät veljiä raa’asti ja lähettivät monia vankilaan. Useimmat todistajat Veliki Bitškivin ja Kobiletška Poljanan kylistä vangittiin.

Kun neuvostoliittolaiset saapuivat Galitsian ja Volynian alueille vuonna 1939, Ukrainan länsiraja suljettiin. Näin menetettiin yhteys Puolan toimistoon. Toisen maailmansodan alettua järjestö meni maan alle. Veljet kokoontuivat yhteen pienissä ryhmissä, joita kutsuttiin piireiksi, ja jatkoivat palvelustaan varovaisemmin.

Myöhemmin Ukrainan valtasivat natsiarmeijat. Saksan miehityksen aikana papisto alkoi yllyttää ihmisjoukkoja Jehovan kansaa vastaan. Galitsiassa riehui ankara vaino. Jehovan todistajien kotien ikkunoita rikottiin ja monia veljiä piestiin rajusti. Talvella jotkut veljet pakotettiin seisomaan kylmässä vedessä tuntikausia, koska he eivät tehneet ristinmerkkiä. Jotkut sisaret saivat 50 kepiniskua. Monet veljet kuolivat nuhteettomina. Gestapo esimerkiksi teloitti Illja Govutšakin, Karpaateilla toimineen kokoaikaisen sananpalvelijan. Eräs katolinen pappi oli luovuttanut veli Govutšakin Gestapolle, koska hän saarnasi innokkaasti Jumalan valtakuntaa. Se oli ankarien koetusten aikaa. Jehovan palvelijat pysyivät kuitenkin lujina.

Jehovan todistajat auttoivat toinen toistaan, vaikka se olikin usein vaarallista. Stanislavin kaupungissa (nykyään Ivano-Frankivsk) juutalaista syntyperää olevasta naisesta ja hänen kahdesta tyttärestään tuli todistajia. He asuivat juutalaisten getossa. Veljet saivat tietää, että natsit aikoivat teloittaa kaikki kaupungin juutalaiset, joten he järjestivät näille kolmelle sisarelle pakomahdollisuuden. Oman elämänsä vaarantaen todistajat piilottivat nämä juutalaiset sisaret koko sodan ajaksi.

Toisen maailmansodan aikana länsiukrainalaiset veljet menettivät väliaikaisesti yhteytensä järjestöön, eivätkä he olleet varmoja, miten toimia. Jotkut ajattelivat, että toisen maailmansodan alkaminen merkitsi Harmagedonin alkamista. Tämä opetus aiheutti jonkin aikaa väärinymmärryksiä veljien keskuudessa.

Siemenet itävät taistelukentällä

Toinen maailmansota toi Ukrainaan surua ja hävitystä. Maasta tehtiin kolmen vuoden ajaksi suunnaton taistelukenttä. Sotilasrintaman edetessä halki Ukrainan alueen, ensin itään ja sitten takaisin länteen, monet kaupungit ja kylät tuhoutuivat täysin. Noin kymmenen miljoonaa ukrainalaista kuoli noina vuosina, ja näistä viisi ja puoli miljoonaa oli siviilejä. Sodan kauhujen keskellä monien harhakuvitelmat elämästä haihtuivat, ja he jättivät moraaliperiaatteet huomiotta. Noissakin olosuhteissa jotkut kuitenkin oppivat totuuden.

Vuonna 1942 takakarpatialainen nuorukainen Mihailo Dan, joka kuunteli ennen toista maailmansotaa mielellään Jehovan todistajia, kutsuttiin sotapalvelukseen. Erään sotaharjoituksen aikana katolinen pappi jakoi sotilaille uskonnollista lehtistä, jossa jokaiselle vähintään yhden kommunistin tappajalle luvattiin elämä taivaassa. Ajatus hämmensi nuorta Mihailoa. Sodan aikana hän näki erään kirkonmiehen tappavan ihmisiä. Tämä sai hänet vakuuttumaan siitä, että Jehovan todistajilla oli totuus. Sodan jälkeen hän palasi kotiin ja löysi Jehovan todistajia. Hänet kastettiin loppuvuodesta 1945.

Myöhemmin veli Dan kesti neuvostovankiloiden kauhut. Vapautuksensa jälkeen hänet nimitettiin vanhimmaksi, ja nykyään hän palvelee esivalvojana eräässä Taka-Karpatian seurakunnassa. Hän sanoo hiukan ironisesti aiemmin mainittuun lehtiseen viitaten: ”En tappanut ainoatakaan kommunistia. Siksi en toivo taivaallista elämää, mutta odotan saavani elää ikuisesti paratiisissa maan päällä.”

Viljava maaperä tuottaa hedelmää keskitysleireillä

Kuten alussa mainittiin, rikas maaperä pystyy tuottamaan runsaita satoja. Natsi-Saksan miehittäessä Ukrainaa hedelmällinen mustamulta vietiin siksi pois alueelta. Tavaravaunu toisensa perään täytettiin Keski-Ukrainan hedelmällisellä maalla ja lähetettiin Saksaan.

Myös muissa vaunuissa oli kuitenkin sellaista, mistä tuli myöhemmin niin sanoaksemme hedelmällistä maata. Noin kaksi ja puoli miljoonaa nuorta miestä ja naista vietiin Ukrainasta Saksaan pakkotyöhön. Huomattava osa heistä päätyi keskitysleireille. Siellä he tutustuivat saksalaisiin todistajiin, jotka oli vangittu kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Keskitysleireilläkään todistajat eivät lakanneet kertomasta hyvää uutista toisille sekä suullisesti että käytöksellään. Yksi vangeista muistelee: ”Todistajat olivat erilaisia kuin muut keskitysleirillä olleet. Heillä oli ystävällinen ja optimistinen asenne. Heidän käytöksensä osoitti, että heillä oli jotakin hyvin tärkeää sanottavaa toisille vangeille.” Noina vuosina monet ukrainalaiset oppivat totuuden saksalaisilta todistajilta, jotka olivat heidän kanssaan keskitysleireillä.

Anastasija Kazak oppi totuuden Stutthofin keskitysleirillä Saksassa. Sodan lopulla useat sadat vangit, mukaan lukien Anastasija ja 14 todistajaa, vietiin laivalla Tanskaan, missä tanskalaiset veljet etsivät heidät käsiinsä ja huolehtivat heidän fyysisistä ja hengellisistä tarpeistaan. Tuona samana vuonna Anastasija, joka oli tuolloin 19-vuotias, meni kasteelle Kööpenhaminassa pidetyssä konventissa ja palasi kotiin Itä-Ukrainaan, missä hän kylvi innokkaasti totuuden siemeniä. Myöhemmin sisar Kazak vangittiin saarnaamistoimintansa vuoksi uudelleen, tällä kertaa 11 vuodeksi.

Tämä on hänen neuvonsa nuorille: ”Mitä elämässäsi ikinä tuleekin eteen – koettelemuksia, vastustusta tai muita vaikeuksia – älä koskaan luovuta. Pyydä jatkuvasti Jehovalta apua. Kuten minä opin, hän ei koskaan hylkää niitä, jotka palvelevat häntä.” (Ps. 94:14.)

Sota-ajan koettelemuksia

Sota on kovaa ja julmaa, ja se aiheuttaa vaikeuksia, kärsimyksiä ja kuolemaa niin sotilaille kuin siviileillekin. Jehovan todistajatkaan eivät säästy sodan kauheuksilta. Vaikka he ovat maailmassa, he eivät ole osa siitä (Joh. 17:15, 16). He jäljittelevät Johtajaansa Jeesusta Kristusta ja ovat poliittisesti ehdottoman puolueettomia. Tämän asenteen vuoksi Ukrainassa ja muualla asuvat todistajat erottuvat muista aitoina kristittyinä. Maailma kunnioittaa sotasankareitaan, eläviä ja kuolleita, mutta Jehova kunnioittaa niitä, jotka osoittautuvat rohkeasti uskollisiksi hänelle (1. Sam. 2:30).

Vuoden 1944 loppuun mennessä neuvostojoukot olivat vallanneet Länsi-Ukrainan takaisin, ja he julistivat yleisen asevelvollisuuden. Samaan aikaan ukrainalaiset partisaanijoukot taistelivat sekä Saksan että Neuvostoliiton joukkoja vastaan. Länsi-Ukrainan asukkaita painostettiin liittymään partisaanien riveihin. Kaikki tämä tiesi Jehovan palvelijoille lisää puolueettomuuteen liittyviä koetuksia. Koska he kieltäytyivät taistelusta, useita veljiä teloitettiin.

Ivan Maksimjuk ja hänen poikansa Mihailo oppivat totuuden Illja Govutšakin välityksellä. Koska he kieltäytyivät sodan aikana tarttumasta aseisiin, partisaanit pidättivät heidät. Nämä partisaanit olivat vanginneet hieman aiemmin myös erään neuvostosotilaan. He käskivät Ivan Maksimjukia tappamaan tuon sotavangin ja sanoivat, että jos hän tekisi sen, hän pääsisi vapaaksi. Veli Maksimjuk kieltäytyi, ja sotilaat murhasivat hänet sadistisesti. Hänen poikansa Mihailo sekä Juri Frejuk ja tämän 17-vuotias poika Mikola tapettiin samalla tavalla.

Jotkut veljet teloitettiin siksi, että he kieltäytyivät liittymästä neuvostoarmeijaan (Jes. 2:4). Toiset tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Vangituilla veljillä ei ollut suuriakaan mahdollisuuksia säilyä elossa, sillä sodan jälkeen jopa vapaina olevat näkivät Ukrainassa nälkää. Vuonna 1944 Mihailo Dasevitš sai puolueettomuutensa vuoksi kymmenen vuotta vankeutta. Sitä edelsi puolen vuoden tutkinta-aika, joka kulutti hänet tyystin. Vankilan lääkintäviranomaiset määräsivät hänelle ”kaloripitoisen ruokavalion”, joten vankilan keittiö alkoi lisätä teelusikallisen öljyä hänen puuroannokseensa, joka olikin hänen ainoa ateriansa. Veli Dasevitš selvisi kuitenkin hengissä ja palveli sittemmin 23 vuotta Neuvostoliiton maakomiteassa ja myöhemmin Ukrainan maakomiteassa.

Vuonna 1944 seitsemän veljeä eräästä Bukovinan seurakunnasta kieltäytyi liittymästä armeijaan, minkä vuoksi jokainen tuomittiin kolmesta neljään vuodeksi vankeuteen. Neljä heistä nääntyi vankilassa nälkään. Samana vuonna viisi lähiseurakunnan veljeä tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankileirille Siperiaan. Vain yksi palasi kotiin. Muut kuolivat leirillä.

Englanninkielisessä vuoden 1947 Vuosikirjassa kerrottiin näistä tapahtumista seuraavaa: ”Kun natsihirviö työnnettiin länteen vuonna 1944, jokainen – – pantiin Länsi-Ukrainassa liikekannalle, jotta sota päättyisi Venäjän kannalta suotuisasti. Taas kerran veljemme ovat puolustaneet iankaikkisen liiton loukkaamattomuutta ja säilyttäneet puolueettomuutensa. Monet menettivät henkensä Herralle osoittamansa uskollisuuden vuoksi, ja muita – tällä kertaa pitkälti yli 1000 – vietiin itään tämän suunnattoman mantereen laajoille tasangoille.”

Vaikka lukuisa joukko Jehovan todistajia siirrettiin muualle, heidän määränsä Länsi-Ukrainassa lisääntyi jatkuvasti. Vuonna 1946 muistonvietossa oli läsnä 5218 henkeä, joista neljä oli voideltuja.

Tilapäinen helpotus

Toisen maailmansodan päätyttyä veljet, jotka olivat kestäneet kaikki kärsimykset ja pysyneet uskollisina Jumalalle, saarnasivat innostavaa ja rohkaisevaa toivon sanomaa taistelukentiltä palaaville. Sotilaat samoin kuin sotavangit palasivat koteihinsa vailla harhakuvitelmia, mutta innokkaina löytämään elämälleen tarkoituksen. Niinpä monet omaksuivat iloiten Raamatun totuuden. Esimerkiksi vuoden 1945 lopulla kastettiin 51 henkeä Tiszajoessa Bila Tserkvan kylässä Taka-Karpatiassa. Saman vuoden lopulla tuossa seurakunnassa oli 150 julistajaa.

Noihin aikoihin Länsi-Ukrainassa ja Itä-Puolassa asuvien ukrainalaisten ja puolalaisten välit olivat pahoin kiristyneet. Muodostui useita väkivaltaisia ryhmiä, sekä ukrainalaisia että puolalaisia, ja joissakin tapauksissa ne murhasivat kaikki sellaisen kylän asukkaat, jossa eli toisen kansallisuuden edustajia. Ikävä kyllä jotkut veljemme kuolivat näissä joukkomurhissa.

Myöhemmin Neuvostoliitto ja Puola laativat sopimuksen, jonka johdosta arviolta 800000 Länsi-Ukrainan puolalaista määrättiin muuttamaan takaisin Puolaan ja noin 500000 ukrainalaista lähetettiin Itä-Puolasta takaisin Ukrainaan. Muuttajien joukossa oli monia todistajia. Kokonaiset seurakunnat siirtyivät takaisin kotipaikkaansa, ja veljet saivat uusia teokraattisia tehtävämääräyksiä. He pitivät palauttamistaan tilaisuutena saarnata uusilla alueilla. Vuoden 1947 Vuosikirjassa (engl.) kerrottiin: ”Kaikki tämä muuttoliike on nopeuttanut ratkaisevasti totuuden leviämistä alueille, joita se tuskin olisi normaalioloissa tavoittanut. Näillä ahdistavillakin olosuhteilla on siis ollut osansa Jehovan nimen kirkastamisessa.”

Kun Ukrainan länsirajat suljettiin, veljet ryhtyivät organisoimaan Jehovan todistajien toimintaa Ukrainassa ja muualla Neuvostoliitossa. Veli Pavlo Zjatek oli aiemmin nimitetty maanpalvelijaksi Ukrainaan ja muihin Neuvostoliiton osiin. Myöhemmin kaksi innokasta veljeä, Stanislav Burak ja Petro Tokar, määrättiin hänen avukseen. He asuivat piilossa erään kristityn sisaren talossa Lvivissä ja painoivat kirjallisuutta toimittaakseen hengellistä ruokaa kaikkialle Neuvostoliittoon. Oli erittäin riskialtista tuoda kirjallisuutta Puolasta Lviviin käännettäväksi ja painettavaksi. Aika ajoin jotkut veljet ja sisaret onnistuivat hankkimaan vierailuluvan sukulaistensa luo Puolaan, ja kotiin tullessaan he salakuljettivat kirjallisuuttamme mukanaan. Muuan veturimies kuljetti jonkin aikaa kirjallisuutta höyrykattilaan piilotetussa metallilaatikossa!

Vuoden 1945 lopussa veli Zjatek pidätettiin ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Veli Burak nimitettiin maanpalvelijaksi hänen tilalleen.

Vaino nousee jälleen

Kesäkuussa 1947 muuan veli oli kuljettamassa painettua kirjallisuutta jaettavaksi veljille, kun hänet pidätettiin kadulla Lvivissä. Turvallisuuspoliisi lupasi rekisteröidä järjestömme laillisesti, mikäli veli kertoisi, keille hän toimitti säännöllisesti kirjallisuutta. Veli antoi heille luottavaisena lähes 30 veljen nimet, myös tuolloin maanpalvelijana toimineen veli Burakin nimen. Myöhemmin heidät kaikki pidätettiin. Veli katui vilpittömästi tekoaan ja myönsi suhtautuneensa turvallisuuspoliisiin liian sinisilmäisesti.

Pidätetyt veljet vietiin Kiovan vankilaan lisätutkintaa ja oikeuskäsittelyä varten. Veli Burak kuoli hieman myöhemmin vankilassa. Ennen pidätystään hän oli onnistunut ottamaan yhteyttä Volynian seudulla piiripalvelijana toimivaan Mikola Tsibaan ja antamaan hänen vastuulleen Ukrainan ja muun Neuvostoliiton työn valvomisen.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi vangitsi yhdellä iskulla niin monta vastuullista veljeä sekä maanalaisten kirjapainojen työntekijää. Neuvostoliiton viranomaiset pitivät kirjallisuuttamme neuvostovastaisena. Todistajia syytettiin väärin maan sosiaalista ja poliittista yhteiskuntajärjestystä heikentävästä toiminnasta ja monet heistä tuomittiin kuolemaan. Kuolemantuomiot kuitenkin muutettiin 25 vuoden vankileirirangaistuksiksi.

Veljet lähetettiin kärsimään tuomiotaan Siperiaan. Kun he kysyivät lakimieheltä, miksi heidät lähetettiin niin kauas, tämä vastasi piloillaan: ”Ehkäpä teidän pitää saarnata Jumalastanne siellä.” Miten tosiksi nuo sanat osoittautuivatkaan!

Vuosina 1947–51 pidätettiin monia vastuuasemissa olevia veljiä. Todistajia vangittiin paitsi kirjallisuuden painamisen vuoksi myös siksi, etteivät he liittyneet armeijaan, äänestäneet vaaleissa tai ilmoittaneet lapsiaan kommunistiseen nuorisojärjestöön Komsomoliin. Pelkästään se, että oli Jehovan todistaja, riitti syyksi vangitsemiseen. Oikeudenkäynneissä annettiin usein valheellisia todistajanlausuntoja. Niitä antoivat tavallisesti naapurit tai virkatoverit, joita turvallisuuspoliisi oli uhkaillut tai jotka se oli lahjonut.

Toisinaan viranomaiset olivat todistajia kohtaan myötämielisiä, vaikkakaan eivät avoimesti. Veli Ivan Simtšuk vangittiin ja pantiin puoleksi vuodeksi yksinäisselliin. Sellissä oli hiiskumattoman hiljaista; edes kadun äänet eivät kantautuneet sinne. Sen jälkeen häntä kuulusteltiin. Tutkija kuitenkin auttoi häntä neuvomalla, miten hänen kannattaisi vastata: ”Älä paljasta, mistä ja keneltä sait kirjoituskoneet ja kirjallisuuden! Älä vastaa, kun sinulta kysytään sitä!” Ja kun häntä vietiin kuulusteltavaksi, tutkija tapasi sanoa: ”Älä luovuta, Ivan. Älä luovuta.”

Joissakin kylissä Jehovan todistajien ei annettu ripustaa verhoja ikkunoihin; naapurit ja poliisit näkisivät helposti, jos todistajat lukisivat kirjallisuuttaan tai pitäisivät kokouksia. Siitä huolimatta veljet keksivät keinoja nauttia hengellistä ruokaa. Joskus Vartiotornin tutkistelua johtavan veljen ”puhujalava” oli hyvin erikoislaatuinen. Veli johti tutkistelua pöydän alla, ja pöydän päälle oli levitetty lattialle ulottuva liina. Pöydän ympärillä istuva ”yleisö” kuunteli tarkkaavaisesti ja esitti ajatuksiaan. Kukaan ei olisi osannut epäillä, että pöydän ääressä oli meneillään uskonnollinen kokous!

Todistamista oikeusistuimessa

Mihailo Dan, josta kerrottiin aiemmin, pidätettiin vuoden 1948 lopussa. Hän oli naimisissa oleva mies ja yksivuotiaan pojan isä, ja hänen vaimonsa odotti toista lasta. Oikeudessa virallinen syyttäjä vaati 25 vuoden vankeustuomiota. Viimeisessä puheenvuorossaan, jonka veli Dan osoitti tuomaristolle, hän lainasi Jeremian 26:14, 15:n sanoja: ”Minä olen teidän käsissänne. Tehkää minulle sen mukaan kuin on hyvää ja sen mukaan kuin on oikein silmissänne. Mutta se teidän tulisi kyllä tietää, että jos surmaatte minut, niin viattoman veren te saatatte päällenne ja tämän kaupungin päälle ja sen asukkaiden päälle, sillä totisesti Jehova on lähettänyt minut luoksenne puhumaan korvienne kuullen kaikki nämä sanat.” Varoitus teki tuomaristoon vaikutuksen. He pitivät neuvottelun ja tekivät päätöksensä: kymmenen vuotta vankeutta ja karkotus viideksi vuodeksi Venäjän syrjäseuduille.

Veli Danin sanottiin syyllistyneen isänmaanpetturuuteen. Kuultuaan tästä hän sanoi tuomaristolle: ”Synnyin Ukrainassa Tšekkoslovakian hallituksen alaisuudessa ja elin myöhemmin Unkarin hallinnon alaisuudessa; nyt Neuvostoliitto on tullut alueellemme, ja minä olen kansallisuudeltani romanialainen. Minkä maan olen pettänyt?” Hän ei tietenkään saanut vastausta. Oikeudenkäynnin jälkeen veli Dan sai ilokseen kuulla, että heille oli syntynyt pieni tyttö. Tämä auttoi häntä kestämään kaikki nöyryytykset Itä-Venäjän vankiloissa ja leireillä. 1940-luvun lopulla monet veljet Ukrainasta, Moldovasta ja Valko-Venäjältä kuolivat Venäjän vankiloissa nälkään. Veli Dan laihtui 25 kiloa.

Ukrainan sisaria vainotaan

Veljet eivät olleet ainoita, joita neuvostohallitus vainosi ja joille se määräsi pitkiä vapausrangaistuksia; sisaret saivat osakseen samanlaista raakaa kohtelua. Esimerkiksi Marija Tomilko oppi totuuden Ravensbrückin keskitysleirissä toisen maailmansodan aikana. Hän palasi myöhemmin Ukrainaan ja saarnasi Dnipropetrovskin kaupungissa. Vuonna 1948 hänet tuomittiin saarnaamistoimintansa takia 25 vuodeksi vankileirille.

Eräs toinen sisar, joka sai 20 vuoden vankileirituomion, muistelee: ”Minut pantiin tutkinta-ajaksi samaan selliin useiden rikollisten kanssa. En kuitenkaan pelännyt noita naisia ja saarnasin heille. Yllätyksekseni he kuuntelivat minua tarkkaavaisesti. Selli oli tupaten täynnä. Nukuimme lattialla kuin sardiinit purkissa. Kun nukuimme, saatoimme kääntää kylkeä vain siten, että teimme sen yhtä aikaa jonkun pyynnöstä.”

Vuonna 1949 muuan baptistijohtaja Zaporižžjasta antoi tietoja paikalliselle turvallisuuspoliisille viidestä sisarestamme, jotka olivat pidätettyinä. Heitä syytettiin neuvostovastaisuuteen yllyttämisestä ja jokainen tuomittiin 25 vuodeksi vankileirille. Heidän omaisuutensa takavarikoitiin. He kärsivät rangaistustaan seitsemän vuotta kaukana Pohjois-Venäjällä, kunnes julistettiin yleinen armahdus. Lidija Kurdas, yksi näistä sisarista, kertoo: ”Saimme kirjoittaa kotiin vain kaksi kertaa vuodessa, ja kirjeet menivät tiukan sensuurin läpi. Emme saaneet koko tuona aikana lainkaan kirjallisuutta.” He pysyivät kuitenkin uskollisina Jehovalle ja jatkoivat Valtakunnan hyvän uutisen saarnaamista.

Apua Moldovan veljille

Tällaisina kovina aikoinakin todistajat osoittivat rakkautta toisiaan kohtaan. Vuonna 1947 naapurimaassa Moldovassa oli ankara nälänhätä. Omasta köyhyydestään huolimatta ukrainalaisveljet ryhtyivät heti toimiin moldovalaisveljiensä auttamiseksi ja lähettivät heille jauhoja. Lisäksi Länsi-Ukrainassa asuvat todistajat kutsuivat monia Moldovan todistajia kotiinsa asumaan.

Eräs Moldovassa tuohon aikaan asunut veli kertoo: ”Olin orpo, joten minun olisi pitänyt saada valtiolta 200 grammaa leipää joka päivä. Mutta koska en kuulunut nuorisojärjestöön, minulle ei annettu sitä. Olimme tavattoman onnellisia, kun Länsi-Ukrainan veljet lähettivät meille jauhoja, joista riitti neljä kiloa jokaiselle julistajalle.”

Pyrkimys saada työ laillisesti rekisteröidyksi Neuvostoliitossa

Vuonna 1949 kolme Volynian alueen vanhinta (Mikola Pjatoha, Illja Babijtšuk ja Mihailo Tšumak) anoi työmme laillista rekisteröintiä. Kohta tämän jälkeen veli Tšumak pidätettiin. Mikola Pjatoha, toinen vielä vapaina olleista veljistä, muistaa, että kun rekisteröintianomus lähetettiin ensimmäisen kerran, siihen ei saatu vastausta. Niinpä toinen anomus toimitettiin Moskovaan. Sieltä paperit siirrettiin Kiovaan, jossa virkailijat suostuivat kuulemaan veljiä ja sanoivat heille, että rekisteröinti onnistuisi vain, jos Jehovan todistajat toimisivat yhteistyössä heidän kanssaan. Veljet eivät tietenkään suostuneet tinkimään puolueettomuudestaan. Pian myös nämä kaksi veljeä pidätettiin ja molemmat tuomittiin 25 vuodeksi vankileirille.

Moskovasta Volynian viranomaisille lähetetyssä erikoismuistiossa sanottiin, että Jehovan todistajien uskonnollinen ”kultti” on ”selvästi neuvostovastainen liike eikä sitä voida rekisteröidä”. Uskontoasioita hoitavan paikallisen viraston johtaja määrättiin vakoilemaan Jehovan todistajia ja raportoimaan heistä valtion turvallisuuspoliisille.

Uskonnolliset johtajat yhteistyössä viranomaisten kanssa

Vuonna 1949 eräs takakarpatialainen baptistijohtaja vetosi viranomaisiin ja valitti, että todistajat käännyttivät hänen seuraajiaan. Tämän vuoksi paikallisen seurakunnan vanhin Mihailo Tilnjak pidätettiin ja tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Hänen vaimonsa jäi kotiin kahden pienen lapsen kanssa.

Uskonnollisten johtajien toiminta auttoi vilpittömiä ihmisiä ymmärtämään ja arvostamaan Jehovan todistajien työtä. Vuonna 1950 takakarpatialainen nuori baptistityttö Vasilina Biben sai kuulla, että hänen kirkkonsa pappi oli kannellut viranomaisille tytön asuinseudulla työskentelevien kahden todistajan toiminnasta. Todistajat pidätettiin, ja he saivat kuusi vuotta vankeutta. Vapauduttuaan he palasivat kotiin, mutteivät osoittaneet pappia kohtaan minkäänlaista vihamielisyyttä. Vasilina tajusi, että nämä todistajat tosiaan rakastivat lähimmäisiään, ja se teki häneen vaikutuksen. Hän tutki Raamattua todistajien kanssa ja meni kasteelle. Hän sanoo: ”Olen kiitollinen Jehovalle siitä, että löysin tien, joka johtaa ikuiseen elämään.”

Karkotus Venäjälle

Jehovan todistajien julistamat Raamatun totuudet olivat ristiriidassa kommunistihallinnon ateistisen ideologian kanssa. Hyvin organisoituina Jehovan todistajat painoivat ja levittivät salaa kirjallisuutta, joka edisti Jumalan valtakunnan etuja. Lisäksi he kertoivat Raamatun opetuksista naapureille ja sukulaisille. Vuosina 1947–50 viranomaiset pidättivät yli 1000 todistajaa. Siitä huolimatta veljien määrä kasvoi jatkuvasti. Niinpä viranomaiset laativat vuonna 1951 salaisen suunnitelman, jonka he arvelivat tekevän lopun Jumalan kansasta. He karkottaisivat jäljellä olevat todistajat 5000 kilometrin päähän itään, kauas Siperiaan.

Huhtikuun 8. päivänä 1951 karkotettiin Länsi-Ukrainasta Siperiaan yli 6100 todistajaa. Varhain aamulla saapui sotilaita kuorma-autoilla hakemaan todistajia kodeistaan. Kullekin perheelle annettiin vain kaksi tuntia aikaa pakata matkatavaransa. Mukaan sai ottaa ainoastaan arvoesineet ja henkilökohtaiset tarvikkeet. Jokainen kotoa tavattu karkotettiin – miehet, naiset ja lapset. Ketään ei armahdettu korkean iän tai heikon terveyden vuoksi. Nopeasti, yhdessä ainoassa päivässä, heidät koottiin tavaravaunuihin ja lähetettiin pois.

Ne, jotka eivät olleet paikalla sotilaiden tullessa, jäivät kotiin eivätkä viranomaiset etsineet heitä. Jotkut anoivat virallisesti mahdollisuutta päästä karkotetun perheensä luo. Pyyntöjä ei noteerattu eikä todistajille kerrottu, minne heidän sukulaisensa oli lähetetty.

Ukrainalaistodistajien lisäksi karkotettiin myös Moldovassa, Valko-Venäjän länsiosassa, Liettuassa, Latviassa ja Virossa asuneita todistajia. Kaikkiaan noin 9500 todistajaa karkotettiin näistä kuudesta neuvostotasavallasta. Sotilassaattue vei heidät pois tavaravaunuissa, joita sanottiin navetoiksi, koska niissä kuljetettiin tavallisesti vain karjaa.

Yksikään todistaja ei tiennyt, minne heitä oltiin viemässä. Pitkällä matkallaan he rukoilivat, lauloivat ja auttoivat toinen toistaan. Jotkut ripustivat tavaravaunujen ulkopuolelle kankaita, joihin he kirjoittivat: ”Olemme Jehovan todistajia Volynian alueelta” tai ”Olemme Jehovan todistajia Lvivin alueelta”. Pysähdysten aikana he näkivät radanvarren asemilla toisia samanlaisia junia, joihin muualta Länsi-Ukrainasta tulleet todistajat olivat ripustaneet samantyyppisiä tekstejä. Veljet tajusivat, että myös muiden alueiden todistajia oli karkotettu maasta. Tällaiset viestit vahvistivat veljiä kahden kolmen viikon mittaisella junamatkalla Siperiaan.

Karkotuksen oli määrä olla lopullinen. Suunnitelmiin kuului, että Jehovan todistajien ei annettaisi koskaan lähteä pois Siperiasta. Heidän oli ilmoittauduttava säännöllisesti paikalliseen rekisteröintitoimistoon, vaikkeivät he olleetkaan vankilassa. Jos joku jätti ilmoittautumatta, hän sai useita vuosia vankeutta.

Kun todistajat oli tuotu määränpäähän, jotkut vain jätettiin junasta metsään ja heille annettiin kirveitä, jotta he voisivat kaataa puita, rakentaa itselleen asumuksen ja hankkia elämän välttämättömyydet. Selviytyäkseen muutamasta ensimmäisestä talvesta todistajien oli usein kaivettava maahan kuoppa alkeelliseksi suojaksi, jonka he kattoivat turpeella.

Grigori Melnik, joka palvelee tätä nykyä vanhimpana Krimillä, muistelee: ”Sen jälkeen, kun sisareni pidätettiin vuonna 1947, viranomaiset hakivat minut usein kuulusteltavaksi. He pieksivät minua puukepeillä ja panivat minut monesti seisomaan seinän viereen 16 tunniksi. Kaiken tämän tarkoituksena oli saada minut lausumaan väärä todistus vanhemmasta sisarestani, joka oli Jehovan todistaja. Olin 16-vuotias. Koska kieltäydyin todistamasta häntä vastaan, jouduin paikallisten viranomaisten epäsuosioon, ja he halusivat päästä minusta eroon.

Niinpä kaksi nuorempaa veljeäni, pikkusiskoni ja minut karkotettiin Siperiaan vuonna 1951, vaikka olimme orpoja. Vanhempamme olivat jo kuolleet, ja isoveljeni ja -sisareni oli tuomittu kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Sain siis 20-vuotiaana harteilleni vastuun huolehtia kahdesta nuoremmasta veljestäni ja pikkusiskostani.

Muistelen usein kahta ensimmäistä vuottamme Siperiassa, jolloin elimme perunoilla ja teellä. Joimme teen keittolautasilta, sillä kupit olivat tuohon aikaan ylellisyystavaroita. Hengellisesti olimme kuitenkin erittäin hyvässä kunnossa. Ensimmäisten päivien kuluessa saapumisestamme aloin pitää yleisökokouksia. Myöhemmin aloitimme myös teokraattisen palveluskoulun. Tällaisista vastuista huolehtiminen ei ollut minulle helppoa, sillä jouduin tekemään raskasta ruumiillista työtä pitääkseni huolta nuoremmista sisaruksistani.” Vaikeuksista huolimatta Melnikin perhe pysyi uskollisena Jehovalle ja hänen järjestölleen.

Siperian viranomaiset halusivat estää seudulle saapuvien todistajien ja paikallisten asukkaiden välisen kanssakäymisen, joten he panivat liikkeelle sellaisen huhun, että Siperiaan oli tulossa ihmissyöjiä. Kun yksi todistajien ryhmä oli saapunut, siihen kuuluvat joutuivat odottelemaan muutamia päiviä ennen kuin he saivat majoituksen paikallisista kylistä. Niinpä he istuivat taivasalla jäätyneen Tšulimjoen törmällä. Vaikka huhtikuu oli jo puolivälissä, maassa oli vielä paljon lunta. Veljet tekivät ison nuotion, lämmittelivät itseään, lauloivat lauluja, rukoilivat ja kertoivat matkakokemuksiaan. Heidän yllätyksekseen ei yksikään kylän asukas lähestynyt heitä. Sen sijaan kyläläiset sulkivat kaikki talojensa ovet ja ikkunat eivätkä pyytäneet todistajia sisään. Kolmantena päivänä rohkeimmat kyläläiset lähtivät kirveet kädessä jututtamaan todistajia. Ensin he tosiaan uskoivat, että ihmissyöjät olivat saapuneet! Pian he kuitenkin huomasivat, että heitä oli huijattu.

Vuonna 1951 viranomaiset suunnittelivat karkottavansa todistajat myös Taka-Karpatiasta. He jopa toivat paikalle tyhjiä tavaravaunuja. Mutta jostakin tuntemattomasta syystä päätös veljien karkottamisesta peruttiin. Taka-Karpatiasta tulikin tärkeimpiä alueita, joilla kirjallisuutta tuotettiin kaikkialle Neuvostoliittoon kiellon aikana.

Horjumaton ykseys

Koska enemmistö veljistä oli karkotettu Siperiaan, monet kotiin jääneet menettivät yhteyden järjestöön. Esimerkiksi Tšernivtsin kaupungista kotoisin oleva Marija Gretšina oli yli kuusi vuotta vailla kosketusta järjestöön ja toisiin uskoviin. Hän luotti kuitenkin jatkuvasti Jehovaan ja pysyi uskollisena. Vuodesta 1951 aina 1960-luvun puoliväliin asti, jolloin enemmistö veljistä oli vankilassa tai karkotettuna, sisaret joutuivat ottamaan johdon monissa seurakunnissa.

Mihailo Dasevitš, joka itse eli nuo tapahtumat, kertoo: ”Siperiaan karkottaminen ei vaikuttanut minuun suoranaisesti, sillä kun karkotettavista laadittiin luetteloita, olin vielä vankilassa Venäjällä. Pian Ukrainaan palattuani useimmat alueemme todistajat vietiin Siperiaan. Minun oli siis etsittävä ne harvat todistajat, jotka olivat menettäneet kosketuksen järjestöön, ja organisoitava heidät kirjantutkisteluryhmiksi ja seurakunniksi. Se merkitsi sitä, että minun oli alettava huolehtia kierrosvalvojan tehtävistä, vaikkei kukaan ollut määrännyt minua tuohon työhön. Vierailin joka kuukausi kaikissa seurakunnissa, keräsin raportit ja vein meillä vielä jäljellä ollutta kirjallisuutta seurakunnasta toiseen. Sisaret hoitivat usein seurakunnanpalvelijan tehtäviä, ja joillakin seuduilla he huolehtivat myös kierrosvalvojan vastuista, koska käytettävissä ei ollut veljiä. Turvallisuussyistä pidimme kaikki kierroksemme seurakunnanpalvelijoiden kokoukset öisin hautausmailla. Tiesimme, että ihmiset yleensä pelkäsivät kuolleita, joten luotimme siihen, ettei kukaan tulisi häiritsemään meitä. Puhuimme noissa kokouksissa tavallisesti kuiskaten. Kerran kuiskuttelimme liian äänekkäästi, ja kaksi miestä, jotka kulkivat hautausmaan ohitse, lähtivät päätä pahkaa karkuun. He varmasti ajattelivat kuolleiden puhuvan!”

Vuoden 1951 karkotuksen jälkeen Mikola Tsiba, joka toimi tuolloin maanpalvelijana, jatkoi edelleen salaa raamatullisen kirjallisuuden painamista eräässä bunkkerissa. Vuonna 1952 turvallisuuspoliisi sai selville hänen olinpaikkansa. Hänet pidätettiin, ja hän vietti useita vuosia vankilassa. Myös monia häntä auttaneita veljiä pidätettiin. Veli Tsiba kuoli uskollisena vuonna 1978.

Tuona aikana veljet eivät olleet lainkaan kosketuksissa muihin maihin. Siksi he eivät saaneet ajankohtaista kirjallisuutta aikanaan. Kerran muutamat veljet onnistuivat hankkimaan romaniankielisiä Vartiotorni-lehtiä vuosilta 1945–49. Paikalliset veljet käänsivät ne ukrainaksi ja venäjäksi.

Ne ukrainalaistodistajat, joita ei ollut karkotettu tai vangittu, olivat syvästi huolissaan uskonveljistään. He ponnistelivat kovasti saadakseen luetteloiduksi kaikki vankilassa olevat, jotta näille voitaisiin lähettää lämpimiä vaatteita, ruokaa ja kirjallisuutta. Esimerkiksi Taka-Karpatian Jehovan todistajat pitivät yhteyttä 54 veljeen, jotka olivat vankileireillä eri puolilla Neuvostoliittoa. Monet seurakunnat valmistivat ylimääräisen lahjalaatikon, jossa oli teksti ”Hyvät toiveet”. Laatikkoon kertyneet rahat käytettiin vankilassa olevien auttamiseen. Vapaudessa olevat uskolliset ja uhrautuvat veljet rohkaistuivat suuresti, kun vankiloista ja leireiltä saatiin lämpimän arvostavia kirjeitä ja kenttäpalvelusraportteja.

Olosuhteet paranevat

Neuvostoliiton pääministerin Josif Stalinin kuoleman jälkeen suhtautuminen todistajiin parani. Vuodesta 1953 lähtien Neuvostoliitossa julistettiin yleinen armahdus, minkä ansiosta joitakin veljiä vapautettiin. Myöhemmin muodostettiin valtiollinen komissio, joka tarkisti langetetut tuomiot. Tämän johdosta monet veljet pääsivät vapaiksi ja joidenkuiden vankeusrangaistuksia lievennettiin.

Muutaman seuraavan vuoden aikana useimmat vangitut todistajat vapautettiin. Armahdusta ei kuitenkaan sovellettu niihin, jotka oli karkotettu vuonna 1951. Joissakin vankiloissa ja joillakin leireillä oli enemmän siellä Jehovan todistajiksi tulleita kuin niitä, jotka oli passitettu sinne todistajina. Tällainen kasvu rohkaisi veljiä ja sai heidät vakuuttuneiksi siitä, että Jehova tosiaan oli siunannut heitä, koska he olivat pysyneet lujina.

Vapauduttuaan monet veljet saattoivat palata kotiin. Niiden todistajien löytämiseksi, jotka olivat menettäneet kosketuksen järjestöön, nähtiin kovasti vaivaa. Volodimir Volobujev, joka asui Donetskin alueella, kertoo: ”Siihen mennessä, kun minut pidätettiin uudelleen vuonna 1958, olin onnistunut löytämään noin 160 järjestöstä erilleen joutunutta todistajaa ja auttamaan heitä.”

Armahdusjulistus ei merkinnyt sitä, että veljet olisivat saaneet saarnata vapaammin. Monet veljet ja sisaret pääsivät vapaiksi, mutta pian heille langetettiin uusia, pitkiä vankeustuomioita. Muun muassa Marija Tomilko Dnipropetrovskista kärsi vain kahdeksan vuotta kaikkiaan 25 vuoden vankeusrangaistuksestaan maaliskuun 1955 armahduksen ansiosta. Kolme vuotta myöhemmin hänelle kuitenkin langetettiin kymmenen vuoden vankeustuomio ja viiden vuoden karkotustuomio. Miksi? Tuomioistuimen päätöksessä sanottiin: ”Hän piti hallussaan ja luki – – jehovistista kirjallisuutta ja käsin kirjoitettua aineistoa” ja ”työskenteli aktiivisesti levittäen – – jehovistisia käsityksiä naapuristossaan”. Seitsemän vuotta myöhemmin hänet vapautettiin fyysisesti vammautuneena. Sisar Tomilko kesti kaikenlaisia koettelemuksia, ja hän on pysynyt uskollisena tähän päivään saakka.

Rakkaus ei koskaan häviä

Viranomaiset ryhtyivät erityistoimiin Jehovan todistajien perheiden hajottamiseksi. Turvallisuuspoliisi asetti todistajien eteen monesti kaksi vaihtoehtoa: joko Jumala tai perhe. Ankarimmissakin koetuksissa Jehovan palvelijat kuitenkin useimmiten osoittautuivat uskollisiksi hänelle.

Takakarpatialainen Ganna Bokotš, jonka aviomies Nutsu pidätettiin innokkaan saarnaamisen vuoksi, muistelee: ”Mieheni kesti vankilassa monia ilkeämielisiä loukkauksia. Hän oli puoli vuotta yksinäissellissä, jossa ei ollut lainkaan vuodetta vaan ainoastaan yksi tuoli. Häntä hakattiin raa’asti eikä hänelle annettu ruokaa. Hän laihtui rajusti muutamassa kuukaudessa ja painoi lopulta vain 36 kiloa, mikä oli puolet hänen normaalipainostaan.”

Hänen uskollinen vaimonsa jäi kotiin heidän pikku tyttärensä kanssa. Viranomaiset painostivat veli Bokotšia tinkimään uskostaan ja toimimaan yhteistyössä heidän kanssaan. Häntä käskettiin valitsemaan joko perhe tai kuolema. Veli Bokotš ei kieltänyt uskoaan vaan pysyi uskollisena Jehovalle ja hänen järjestölleen. Hän oli eri vankiloissa 11 vuotta, ja vapautumisensa jälkeen hän jatkoi kristillistä toimintaansa vanhimpana ja myöhemmin kierrosvalvojana vuoteen 1988, jolloin hän kuoli. Veli Bokotš sai usein voimaa psalmin 91:2 sanoista: ”Minä sanon Jehovalle: ’Sinä olet turvani ja linnoitukseni, Jumalani, johon minä luotan.’”

Ajatellaanpa erästä toista hienoa kestävyyden esimerkkiä. Veli Juri Popša toimi Taka-Karpatiassa matkavalvojana. Kymmenen päivää naimisiinmenonsa jälkeen hänet pidätettiin. Niinpä hän kuherruskuukauden sijaan vietti kymmenen vuotta vankilassa Mordvassa Venäjällä. Hänen uskollinen vaimonsa Marija vieraili hänen luonaan 14 kertaa, mikä merkitsi joka kerta noin 1500 kilometrin matkaa yhteen suuntaan. Tätä nykyä veli Popša palvelee vanhimpana eräässä Taka-Karpatian seurakunnassa ja Marija-vaimo tukee häntä uskollisesti ja rakkaudellisesti.

Myös Oleksi ja Lidija Kurdas Zaporižžjan kaupungista antoivat esimerkin kestävyydestä koetuksissa. Heidät pidätettiin maaliskuussa 1958, vain seitsemäntoista päivää heidän Galina-tyttärensä syntymän jälkeen. Samalla alueella pidätettiin myös neljätoista muuta. Veli Kurdas tuomittiin 25 vuodeksi ja hänen vaimonsa kymmeneksi vuodeksi vankileirille. Heidät erotettiin toisistaan; Oleksi lähetettiin Mordvaan ja Lidija pikku tyttärineen Siperiaan.

Sisar Kurdas kuvailee kolmen viikon matkaa Ukrainasta Siperiaan: ”Se oli hirvittävä. Tyttäreni ja minun lisäkseni mukana olivat Nadija Višnjak ja hänen lapsensa, joka oli syntynyt vain muutamaa päivää aiemmin hänen tutkintavankeutensa aikana, sekä kaksi muuta sisarta. Meidät kaikki kuusi pantiin tavaravaunuselliin, jossa oli tarkoitus kuljettaa vain kahta vankia kerrallaan. Asetimme lapset kerrossängyn alavuoteelle ja itse kyyristelimme koko matkan ylävuoteella. Elimme leivällä, suolasillillä ja vedellä. Ruokaa annettiin vain aikuisille. Lapset jätettiin kokonaan ilman.

Perillä minut vietiin lapsen kanssa vankilan sairaalaan. Siellä oli useita sisaria, ja kerroin heille, että tutkinnan suorittaja oli uhannut lähettää tyttäreni orpokotiin. Sisaret onnistuivat jollakin keinoin kertomaan ahdingostani siperialaisveljille. Myöhemmin 18-vuotias Tamara Burjak (nykyisin Ravljuk) tuli leirin sairaalaan hakemaan tytärtäni Galinaa. Tapasin Tamaran tuolloin ensimmäistä kertaa. Vaikka hän olikin hengellinen sisareni, minusta oli hyvin tuskallista antaa rakas pieni tyttäreni aivan ventovieraalle ihmiselle. Oli kuitenkin hyvin lohduttavaa kuulla leirin sisarilta Burjakin perheen uskollisuudesta. Pieni tyttäreni oli viiden kuukauden ja 18 päivän ikäinen, kun annoin hänet Tamaran hoiviin. Erossaolomme päättyi vasta seitsemän vuotta myöhemmin!

Vuonna 1959 Neuvostoliitossa julistettiin jälleen yleinen armahdus. Se koski naisia, joilla oli alle seitsenvuotiaita lapsia. Vankilaviranomaiset sanoivat kuitenkin, että minun täytyisi ensin kieltää uskoni. Koska en suostunut tähän, jouduin jäämään vankileirille.”

Veli Kurdas vapautettiin vuonna 1968 hänen ollessaan 43-vuotias. Hän oli totuuden vuoksi vangittuna kaikkiaan 15 vuotta, joista kahdeksan hän vietti äärimmäisen tarkasti vartioidussa vankilassa. Viimein hän palasi vaimonsa ja tyttärensä luokse Ukrainaan. Perhe oli vihdoinkin yhdessä. Tavatessaan isänsä Galina istahti hänen syliinsä ja sanoi: ”Isä! En voinut istua sylissäsi moneen vuoteen, joten nyt aion korvata menetetyn ajan.”

Kurdasin perhe muutti myöhemmin useaan otteeseen, sillä viranomaiset ajoivat heidät yhä uudelleen pois kodistaan. Ensin Kurdasit asuivat Itä-Ukrainassa, sitten Länsi-Georgiassa ja sen jälkeen Etu-Kaukasiassa. Aikanaan he muuttivat Harkovaan, missä he edelleen asuvat onnellisina. Galina on mennyt naimisiin. He kaikki palvelevat uskollisesti Jumalaansa Jehovaa.

Erinomainen uskon esimerkki

Toisinaan ankarat uskonkoetukset jatkuivat kuukausia, vuosia ja jopa vuosikymmeniä. Ajatellaanpa yhtä esimerkkiä. Juri Kopos syntyi ja varttui lähellä kaunista Hustin kaupunkia Taka-Karpatiassa. Jurista tuli Jehovan todistaja 25-vuotiaana vuonna 1938. Toisen maailmansodan aikaan vuonna 1940 hänet tuomittiin kahdeksaksi kuukaudeksi vankilaan, koska hän kieltäytyi liittymästä natsihallitusta tukevaan Unkarin armeijaan. Taka-Karpatian laki ei tuohon aikaan sallinut aseistakieltäytyjävankien teloittamista, joten veljet lähetettiin taistelukentälle etulinjoille, missä heidät natsien lain mukaan sai surmata. Vuonna 1942 veli Kopos lähetettiin sotilassaattueessa 21 todistajavangin ja muiden vankien kanssa etulinjaan Stalingradin lähistölle Venäjälle. Heidät oli määrä teloittaa siellä. Pian heidän saavuttuaan paikalle neuvostoarmeija aloitti kuitenkin hyökkäyksen ja otti vangeikseen sekä Saksan sotilasjoukot että veljet. Todistajat lähetettiin neuvostoliittolaiselle vankileirille, jossa he olivat aina vuoteen 1946 saakka, jolloin heidät vapautettiin.

Veli Kopos palasi kotiin ja ryhtyi aktiivisesti saarnaamaan kotiseudullaan. Tämän vuoksi neuvostoviranomaiset pidättivät hänet vuonna 1950 ja tuomitsivat hänet 25 vuodeksi vankileirille. Yleisen armahduksen ansiosta hän pääsi kuitenkin vapaaksi kuuden vuoden kuluttua.

Vapauduttuaan veli Kopos, joka oli tuolloin 44-vuotias, suunnitteli avioliittoa Ganna Šiškon kanssa. Myös Ganna oli todistaja, ja hänen kymmenen vuoden vankeustuomionsa oli hiljattain päättynyt. He jättivät hakemuksen avioliittonsa rekisteröimiseksi. Mutta hääpäiväänsä edeltävänä iltana heidät pidätettiin jälleen ja passitettiin kymmeneksi vuodeksi vankileirille. He selviytyivät kuitenkin näistä koettelemuksista, ja heidän rakkautensa kesti kaiken, myös sen, että avioliitto lykkääntyi kymmenellä vuodella (1. Kor. 13:7). Päästyään vapaiksi vuonna 1967 he menivät viimein naimisiin.

Kertomus ei kuitenkaan pääty tähän. Vuonna 1973 tuolloin jo 60 vuoden ikään ehtinyt veli Kopos pidätettiin jälleen, ja hän sai viiden vuoden vankilatuomion ja viiden vuoden karkotustuomion. Hän kärsi karkotustuomionsa yhdessä vaimonsa Gannan kanssa Siperiassa 5000 kilometrin päässä kotikaupungistaan Hustista. Tuolle Siperian alueelle ei päässyt moottoriajoneuvoilla eikä junalla vaan ainoastaan lentoteitse. Vuonna 1983 veli Kopos palasi vaimoineen Hustiin. Ganna kuoli vuonna 1989, ja veli Kopos itse palveli Jehovaa uskollisesti vuoteen 1997 saakka, jolloin hänkin nukahti kuolemaan. Hän vietti 27 vuotta elämästään vankiloissa ja 5 vuotta karkotettuna. Hänelle kertyi vapausrangaistuksia siis kaikkiaan 32 vuotta.

Tämä vaatimaton ja sävyisä mies oli lähes kolmannesvuosisadan Neuvostoliiton vankiloissa ja työleireillä. Tällainen erinomainen esimerkki uskosta osoittaa selvästi, etteivät viholliset voi murtaa Jumalan uskollisten palvelijoiden nuhteettomuutta.

Tilapäinen hajaannus

Ihmiskunnan vihollinen, Saatana Panettelija, taistelee monin keinoin tosi palvonnan harjoittajia vastaan. Fyysisen pahoinpitelyn lisäksi hän yrittää herättää epäilyjä ja synnyttää eripuraa veljien keskuudessa. Tämä käy erityisen selvästi ilmi Ukrainan Jehovan todistajien historiasta.

1950-luvulla Jehovan todistajia ahdisteltiin herkeämättä. Viranomaiset yrittivät alinomaa saada selville, missä todistajien kirjallisuutta painettiin. Vastuullisia veljiä pidätettiin kerta toisensa jälkeen. Tämän vuoksi työtä valvovat veljet vaihtuivat jatkuvasti, jopa muutaman kuukauden välein.

Kun turvallisuuspoliisi huomasi, etteivät karkottaminen, vankeus, fyysinen väkivalta eikä kiduttaminen vaientaisi Jehovan todistajia, se otti käyttöönsä uusia menetelmiä. Järjestöä yritettiin jäytää sisältä päin kylvämällä veljien keskuuteen epäluottamuksen siemeniä.

1950-luvun puolivälissä turvallisuuspoliisi ei enää suoralta kädeltä pidättänyt kaikkia aktiivisia ja vastuullisia veljiä, vaan se alkoi vakoilla heitä. Veljiä kutsuttiin säännöllisesti turvallisuuspoliisin toimistoon. Heille luvattiin rahaa ja hyvä ura, mikäli he ryhtyisivät yhteistyöhön heidän kanssaan. Kieltäytymisestä seurasi vankeutta ja nöyryyttämistä. Jotkut, joilta puuttui uskoa Jumalaan, antoivat pelon tai ahneuden vuoksi periksi. He kuuluivat edelleen järjestöön, mutta pitivät turvallisuuspoliisin ajan tasalla Jehovan todistajien toiminnan suhteen. Lisäksi he toimivat kuuliaisesti viranomaisten määräysten mukaan ja saivat viattomat veljet näyttämään muiden uskollisten veljien silmissä pettureilta. Kaikki tämä edisti epäluottamuksen henkeä monien veljien keskuudessa.

Tällaisen epäluottamuksen ja perusteettomien epäilyjen vuoksi joutui kovasti kärsimään Pavlo Zjatek. Tämä nöyrä ja innokas veli oli vuosikausia vankileireillä, ja hän omisti koko elämänsä Jehovan palvelukseen.

1940-luvun puolivälissä veli Zjatek toimi maanpalvelijana. Pidättämisensä jälkeen hän oli kymmenen vuotta länsiukrainalaisessa vankilassa. Hän vapautui vuonna 1956 ja ryhtyi maanpalvelijaksi jälleen vuonna 1957. Maakomiteaan kuului veli Zjatekin lisäksi kahdeksan muuta veljeä, neljä siperialaista ja neljä ukrainalaista. He valvoivat Valtakunnan saarnaamistyötä koko Neuvostoliitossa.

Pitkien välimatkojen ja alituisen vainon vuoksi nämä veljet eivät voineet pitää toisiinsa kunnolla yhteyttä eivätkä järjestää säännöllisiä tapaamisia. Ajan mittaan veli Zjatekista ja muista komitean jäsenistä alkoi liikkua huhuja ja juoruja. Väitettiin, että veli Zjatek toimi yhteistyössä turvallisuuspoliisin kanssa, että hän oli rakentanut itselleen ison talon rahoilla, jotka olisi pitänyt käyttää todistamistyön edistämiseen, ja että hänet oli nähty sotilaspuvussa. Tällaiset kertomukset koottiin leikekirjaan ja lähetettiin piiri- ja kierrosvalvojille Siperiaan. Kaikki syytökset olivat perättömiä.

Maaliskuussa 1959 jotkut Siperiassa toimivat kierrosvalvojat lakkasivat lähettämästä kenttäpalvelusraportteja maakomitealle. Ne, jotka tällä tavoin erottautuivat, eivät neuvotelleet asiasta ensin päätoimiston kanssa. He eivät liioin noudattaneet paikallisten nimitettyjen valvojien ohjausta. Tämän vuoksi Neuvostoliiton Jehovan todistajien rivit hajaantuivat joiksikin vuosiksi.

Erottautuneet veljet taivuttelivat myös muita kierrosvalvojia asettumaan heidän kannalleen. Niinpä joidenkin kierrosten kuukausittaisia kenttäpalvelusraportteja ei enää lähetetty nimitetylle maakomitealle vaan noille erottautuneille veljille. Mutta koska vain harvat seurakuntien veljet tiesivät, että heidän kenttäpalvelusraporttinsa olivat menneet väärään paikkaan, seurakuntien toiminta ei häiriintynyt. Veli Zjatek teki Siperiaan useita matkoja, minkä jälkeen monet kierrokset alkoivat jälleen lähettää kenttäpalvelusraporttinsa maakomitealle.

Paluu teokraattiseen järjestöön

Kun veli Zjatek oli 1. tammikuuta 1961 palaamassa junalla palvelusmatkaltaan Siperiasta, hänet pidätettiin. Hän sai jälleen kymmenen vuoden vankeustuomion. Tällä kertaa hänet passitettiin ”erikoisvankileirille” Mordvaan Venäjälle. Miksi tuo leiri oli niin ”erikoinen”?

Se että veljet kärsivät rangaistuksensa eri vankileireillä, antoi heille mahdollisuuden saarnata muille vangeille, joista monista tuli todistajia. Tämä ärsytti viranomaisia. He päättivät siksi koota kaikki vastuuasemissa olevat todistajat samalle leirille, jotteivät nämä voisi saarnata toisille. 1950-luvun lopulla Neuvostoliiton vankileireiltä koottiin yli 400 veljeä ja noin sata sisarta, jotka vietiin kahdelle leirille Mordvaan. Vankien joukossa oli maakomitean veljiä samoin kuin sellaisia kierros- ja piirivalvojia, jotka olivat erottautuneet Jehovan viestintäkanavasta. Kun nuo veljet näkivät, että myös veli Zjatek oli vangittu, he tajusivat, ettei juuri ollut perusteita uskoa hänen olleen yhteistoiminnassa turvallisuuspoliisin kanssa.

Veli Zjatekin pidättämisen vuoksi oli uudeksi maanpalvelijaksi jo tällä välin valittu Ivan Paškovski. Vuoden 1961 puolivälissä veli Paškovski tapasi Puolan vastuullisia veljiä ja kertoi heille, että Neuvostoliiton veljien keskuudessa oli skismaa. Hän kysyi, voisiko Nathan H. Knorr päätoimistosta Brooklynista kirjoittaa kirjeen, josta kävisi ilmi, että veli Zjatekilla oli päätoimiston tuki. Myöhemmin, vuonna 1962, veli Paškovski sai jäljennöksen 18. toukokuuta 1962 päivätystä kirjeestä, joka oli osoitettu Neuvostoliiton Jehovan todistajille. Siinä luki: ”Aika ajoin saamistani tiedoista on käynyt ilmi, että te veljet Neuvostoliitossa olette säilyttäneet voimakkaan halunne palvella Jehova Jumalaa uskollisesti. Joillakuilla teistä on kuitenkin ollut vaikeuksia teidän yrittäessänne pitää yllä ykseyttä veljienne keskuudessa. Uskon tämän, koska yhteydenpitomahdollisuudet ovat kehnot ja jotkut Jehova Jumalaa vastustavat ovat tieten tahtoen levittäneet valheellisia kertomuksia. Haluan sen tähden kirjoittaa teille kertoakseni, että Seura tunnustaa veli Pavlo Zjatekin ja hänen kanssaan työskentelevät veljet vastuullisiksi kristityiksi valvojiksi Neuvostoliitossa. Sekä myönnytykset että äärimmäiset näkemykset tulee torjua. Meidän on oltava tervemielisiä, järkeviä, sopeutuvaisia ja myös lujia Jumalan periaatteiden puolesta.”

Tämän kirjeen lisäksi se tosiasia, että veli Zjatek oli saanut kymmenen vuoden vankeustuomion, auttoi Jehovan kansaa saavuttamaan jälleen ykseyden Neuvostoliitossa. Monet vankilassa ja vankileireillä olevat erottautuneet veljet palasivat järjestön yhteyteen. He ymmärsivät, ettei veli Zjatek ollut pettänyt järjestöä ja että päätoimisto tuki häntä täysin. Kun nämä vankeudessa olevat veljet kirjoittivat perheilleen ja ystävilleen, he kannustivat paikallisten seurakuntien vanhimpia ottamaan yhteyttä uskollisiin veljiin ja aloittamaan kenttäpalveluksen raportoimisen. Seuraavien kymmenen vuoden kuluessa enemmistö erottautuneista veljistä noudatti tätä neuvoa, vaikkakin ykseyden saavuttaminen oli edelleen haaste, kuten tulemme näkemään.

Uskollisuuden säilyttäminen vankileireillä

Elämä vankileireillä oli kovaa. Todistajavangit selviytyivät kuitenkin hengellisyytensä ansiosta usein muita vankeja paremmin. Heillä oli kirjallisuutta, ja he olivat kanssakäymisissä kypsien uskonveljiensä kanssa. Tämä kaikki nosti mielialaa ja edisti hengellistä kasvua. Eräällä vankileirillä sisaret hautasivat kirjallisuutta maahan niin taitavasti, ettei kukaan onnistunut löytämään sitä. Muuan tarkastaja sanoikin kerran, että jos alue haluttaisiin siivota kaikesta ”neuvostovastaisesta kirjallisuudesta”, vankilaa ympäröivä maa olisi kaivettava kahden metrin syvyydeltä ja siivilöitävä! Sisaret tutkivat vankilassa lehdet niin huolellisesti, että vielä nytkin, 50 vuotta myöhemmin, jotkut muistavat ulkoa kohtia noista Vartiotorneista.

Veljet ja sisaret pysyivät uskollisina Jehovalle eivätkä tinkineet Raamatun periaatteista vaikeinakaan aikoina. Marija Gretšina, joka oli saarnaamistoimintansa vuoksi viisi vuotta vankileirillä, kertoo: ”Kun saimme Vartiotornin, jossa oli kirjoitus ’Viattomuus säilyy kunnioittamalla veren pyhyyttä’, päätimme olla lounastamatta vankileirin ruokalassa, kun tarjolla oli lihaa. Lihasta, jota noilla leireillä tarjottiin, oli veri usein jäänyt asianmukaisesti vuodattamatta. Kun vankilanjohtaja sai tietää, mikseivät todistajat syöneet joitakin nimenomaisia ruokia, hän päätti pakottaa meidät luopumaan periaatteistamme. Hän määräsi, että lihaa piti tarjota joka päivä aamiaisella, lounaalla ja päivällisellä. Kahteen viikkoon emme syöneet muuta kuin leipää. Luotimme täysin Jehovaan, koska tajusimme, että hän näkee kaiken ja tietää, miten pitkään voimme kestää. Toisen ’dieettiviikon’ lopussa johtaja muutti mielensä ja alkoi tarjota meille kasviksia, maitoa ja jopa hiukan voita. Näimme, että Jehova todella huolehtii meistä.”

Mikä auttoi heitä kestämään

Muihin vankeihin verrattuna veljet säilyttivät erittäin myönteisen ja luottavan elämänasenteen. Sen avulla he saattoivat kestää Neuvostoliiton vankiloissa kohtaamansa kärsimykset.

Veli Oleksi Kurdas, joka oli vankilassa useita vuosia, kertoo: ”Luja usko Jehovaan ja hänen Valtakuntaansa, teokraattinen toiminta vankilassa ja säännölliset rukoukset auttoivat minua kestämään. Minua auttoi myös se, että tiesin toimivani tavalla, joka miellyttää Jehovaa. Pysyin lisäksi toimeliaana. Hirvittävintä vankilassa on ikävystyminen. Se voi tuhota persoonallisuuden ja tehdä ihmisestä mielisairaan. Yritin siksi olla ahkera teokraattisissa asioissa. Tilasin myös vankilan kirjastosta kaikki mahdolliset maailmanhistoriaa, maantiedettä ja biologiaa käsittelevät kirjat ja etsin niistä kohtia, jotka tukivat omaa maailmankatsomustani. Sillä tavoin pystyin vahvistamaan uskoani.”

Vuonna 1962 Sergi Ravljuk oli kolme kuukautta eristyssellissä. Hän ei voinut puhua kenellekään, ei edes vanginvartijoille. Pysyäkseen järjissään hän yritti palauttaa mieleensä kaikki tutut raamatunkohdat. Hän muistikin yli tuhat raamatunjaetta ja kirjoitti ne muistiin paperinpalasille lyijykynän lyijyllä, jota hän säilytti piilossa lattianraossa. Lisäksi hän palautti mieleensä yli sata aiemmin tutkimiensa Vartiotornien kirjoitusten otsikkoa. Hän laski seuraavien kahdenkymmenen vuoden muistonviettojen ajankohdat. Kaikki tämä auttoi häntä säilyttämään paitsi mielenterveytensä myös hengellisyytensä. Hänen uskonsa Jehovaan pysyi elävänä ja lujana.

Vanginvartijoiden ”palvelukset”

Turvallisuuspoliisin vastustuksesta huolimatta kirjallisuutemme ylitti kaikki esteet ja tavoitti jopa vankilassa olevat veljet. Vanginvartijatkin tajusivat tämän, ja aika ajoin he tutkivat kaikki sellit perusteellisesti joka ikistä koloa myöten. Kirjallisuutta etsiessään vartijat tapasivat myös siirtää vankeja säännöllisesti sellistä toiseen. Samalla vangit tarkastettiin läpikotaisin, ja jos kirjallisuutta löytyi, se takavarikoitiin. Miten veljet onnistuivat pitämään kirjallisuuden piilossa?

Veljet piilottivat kirjallisuutta tavallisesti tyynyihin, patjoihin, kenkiin ja yllään olevien vaatteiden alle. Joissakin leireissä he jäljensivät Vartiotorneja hyvin pienellä käsialalla. Kun vankeja siirrettiin sellistä toiseen, veljet saattoivat kääriä pikkuruisen lehden muoviin ja piilottaa sen kielensä alle. Näin he onnistuivat varjelemaan vähäistä hengellistä ruokaansa ja pysymään hengellisesti ravittuina.

Veli nimeltä Vasil Bunga oli totuuden tähden vankilassa useita vuosia. Hän rakensi sellitoverinsa Petro Tokarin kanssa erääseen puusepän työkalulaatikkoon valepohjan. Sen alle he piilottivat vankilaan salakuljetettujen julkaisujen alkuperäiskopioita. Nämä veljet työskentelivät vankilassa puuseppinä, ja he saivat työkalulaatikon käyttöönsä aina puutöihin ryhtyessään. Saatuaan laatikon he ottivat alkuperäisen lehden esiin jäljentämistä varten. Työpäivän päätyttyä he panivat lehden takaisin. Vankilanjohtaja lukitsi laatikon kolmella lukolla ja pisti sen kahden lukitun oven taakse, jotteivät vangit voisi käyttää sahoja, talttoja ja muita puusepän työkaluja aseinaan. Niinpä vartijat eivät raamatullista kirjallisuutta etsiessään tulleet tarkistaneeksi lukittua työkalulaatikkoa, jota säilytettiin vankilanjohtajan tavaroiden joukossa.

Veli Bunga keksi alkuperäisjäljennöksille toisenkin piilopaikan. Koska hänellä oli heikko näkö, hän omisti useita silmälaseja. Kukin vanki sai pitää hallussaan vain yksiä laseja kerrallaan. Toisia säilytettiin erityisessä varastossa, josta vangit saattoivat tarvittaessa pyytää niitä. Veli Bunga valmisti lasejaan varten erikoiskotelot ja pani julkaisujen pienen pienet alkuperäiskopiot niiden sisään. Kun veljet halusivat valmistaa lehdestä jäljennöksen, veli Bunga pyysi vanginvartijoita vain tuomaan hänelle toiset silmälasit.

Joskus sattui tilanteita, joissa selvästikin vain enkelit saattoivat estää kirjallisuutta joutumasta vanginvartijoiden käsiin. Veli Bunga muistaa, miten veli Tšeslav Kazlauskas toi kerran vankilaan 20 saippuatankoa. Puolet tangoista oli sullottu täyteen julkaisujamme. Vanginvartija valikoi kymmenen saippuaa, jotka hän tarkasti pistämällä niihin reiän, mutta hän ei pistänyt reikää yhteenkään kirjallisuutta sisältävään saippuaan.

Hellittämätön työ ykseyden hyväksi

Vuodesta 1963 lähtien maakomitean veljet saattoivat lähettää kenttäpalvelusraportit säännöllisesti Brooklyniin. Lisäksi järjestettiin niin, että veljet saivat julkaisut mikrofilmille tallennettuina. Neuvostoliitossa oli tuolloin kaikkiaan neljätoista kierrosta, joista neljä oli Ukrainassa. Kun Jumalan kansa kasvoi, Ukrainaan muodostettiin seitsemän piiriä. Turvallisuussyistä jokaiselle piirille annettiin naisen nimi. Itä-Ukrainan piiri oli Alla; Volynian piiri oli Ustina; Galitsian piiri oli Ljuba; ja Taka-Karpatian piirit olivat Katja, Hristina ja Maša.

KGB (valtion turvallisuuskomitea) yritti jatkuvasti rikkoa todistajien ykseyden. Erään KGB:n toimiston päällikkö kirjoitti esimiehelleen seuraavaa: ”Koska päämääränämme on voimistaa hajaannusta lahkon sisällä, pyrimme tukahduttamaan jehovistijohtajien vihamielisen toiminnan, saamaan heidät huonoon valoon uskonveljiensä silmissä ja luomaan heidän keskuuteensa epäluottamuksen ilmapiirin. KGB:n eri osastojen tekemien järjestelyjen ansiosta tämä lahko on saatu jaetuksi kahteen vastakkaiseen ryhmään. Toinen muodostuu niistä, jotka seuraavat tällä hetkellä vankilassa olevaa jehovistijohtaja Zjatekia, ja toiseen ryhmään kuuluvat niin sanotun opposition kannattajat. Nämä olosuhteet ovat luoneet lupaavat edellytykset ja pohjan tavallisten jäsenten aatteellisille erimielisyyksille ja edelleen organisatoristen yksikköjen hajoamiselle.” Sitten kirjeessä myönnettiin, etteivät KGB:n ponnistelut olleet sujuneet vaikeuksitta: ”Taantumuksellisimmat jehovistijohtajat pyrkivät mitätöimään toimintamme, ja he yrittävät kaikin mahdollisin keinoin lujittaa organisatorisia yksikköjään.” Veljet tosiaankin työskentelivät jatkuvasti ykseyden hyväksi, ja Jehova siunasi heidän ponnistelujaan.

KGB toimitti erottautuneille veljille muka veli Knorrilta tulleen kirjeen, jossa tuettiin ajatusta muodostaa erillinen, itsenäinen Jehovan todistajien järjestö. Siinä viitattiin Abrahamin ja Lootin väliseen erimielisyyteen ja sanottiin, että se oli esimerkki luvallisesta järjestön käyttämästä kanavasta erottautumisesta. Kirjettä levitettiin kaikkialla Neuvostoliitossa.

Uskolliset veljet lähettivät kirjeen jäljennöksen Brooklyniin, ja heidän vuonna 1971 saamansa vastaus paljasti kirjeen selväksi väärennökseksi. Veljille, jotka pysyttelivät yhä erillään muista Jumalan kansaan kuuluvista, lähetettiin kirje, jossa veli Knorr sanoi: ”Ainoa viestintäkanava, jota Seura käyttää, ovat maanne nimitetyt valvojat. Heitä lukuun ottamatta ei ketään yksilöä maassanne ole valtuutettu ottamaan johtoa teidän keskuudessanne – – Jehovan tosi palvelijat ovat yksimielinen joukko. Sen vuoksi toivon ja rukoilen, että te kaikki palaisitte kristillisen seurakunnan ykseyteen nimitettyjen valvojien alaisuuteen ja että voisimme antaa todistusta yksimielisinä.”

Tämä kirje edisti suuresti veljien ykseyttä. Jotkut yrittivät kuitenkin edelleen pitää omin päin yhteyttä päätoimistoon, koska he eivät vieläkään luottaneet olemassaolevaan viestintäkanavaan. Niinpä nämä erottautuneet veljet päättivät tehdä kokeen. He lähettivät Brooklyniin kymmenen ruplan setelin ja pyysivät veljiä leikkaamaan sen kahtia ja lähettämään molemmat palaset takaisin Ukrainaan: toisen postitse veljille, jotka olivat erottautuneet, ja toisen sen kanavan kautta, jota päätoimiston oli määrä käyttää.

Heidän pyyntönsä mukaisesti toinen palanen lähetettiin postitse ja toinen palanen toimitettiin kuriirin välityksellä maakomitean jäsenille. Nämä puolestaan antoivat sen Taka-Karpatian vastuullisille veljille, jotka menivät tapaamaan erottautuneita veljiä. Tästäkään huolimatta jotkut eivät päässeet epäilyksistään vaan ajattelivat, että maakomitean jäsenet olivat liittoutuneet turvallisuuspoliisin kanssa.

Useimmat erottautuneet veljet palasivat kuitenkin järjestön yhteyteen. Saatanan ja KGB:n yritykset tuhota Jehovan todistajien Neuvostoliitossa toimiva järjestö erimielisyyksien avulla epäonnistuivat. Jehovan kansa kasvoi ja voimistui; se työskenteli uutterasti yksimielisyyden hyväksi ja kylvi totuuden siemeniä uusilla alueilla.

Vasili Kalin sanoi: ”He yrittivät monin keinoin tukahduttaa halumme viettää kristillistä elämää. Saarnasimme kuitenkin jatkuvasti toisille karkotetuille, jotka olivat ei-uskovia ja jotka oli karkotettu monenmoisten syiden ja rikosten vuoksi. Useat osoittivat kiinnostusta sanomaamme kohtaan. Varsin monista tuli aikanaan Jehovan todistajia – siitäkin huolimatta, että he tiesivät sekä valtion turvallisuuspalvelun että paikallisten hallintoviranomaisten vainoavan meitä.”

Kristillinen elämä kiellon aikana

Tarkastellaanpa seuraavaksi hieman sitä, millaista kristillinen toiminta oli kiellon ensimmäisinä vuosikymmeninä. Jehovan todistajien työ oli kiellettyä kaikkialla Ukrainassa vuodesta 1939 lähtien. Siitä huolimatta saarnaamistyö meni eteenpäin ja seurakuntien toiminta jatkui. Veljien tosin oli oltava todistaessaan hyvin varovaisia. Kiinnostuneille ei koskaan alussa kerrottu, että heidän luonaan käyvät ihmiset olivat Jehovan todistajia. Raamatun kotitutkisteluja johdettiin usein pelkästään Raamatun avulla. Monet oppivat totuuden tällä tavoin.

Seurakunnankokoukset pidettiin samanlaisissa oloissa. Monin paikoin veljet kokoontuivat useita kertoja viikossa myöhään illalla tai yöllä. He peittivät ikkunat paksuilla kankailla välttyäkseen tulemasta ilmi ja tutkivat öljylampun valossa. Kukin seurakunta sai tavallisesti vain yhden käsin kopioidun Vartiotornin. Myöhemmin veljet alkoivat saada monistuskoneilla tehtyjä lehtiä. Veljet tutkivat Vartiotornia yleensä kahdesti viikossa yksityiskodeissa. KGB yritti sinnikkäästi saada selville Jehovan todistajien kokouspaikat rangaistakseen vastuullisia veljiä.

Veljet pitivät myös häitä ja hautajaisia tilaisuuksina kokoontua yhteen ja rohkaista toisiaan hyvin valmistetuilla raamatullisilla puheilla. Häissä monet nuoret veljet ja sisaret lukivat raamatullisia runoja ja esittivät historiallisissa puvuissa Raamattuun perustuvia näytelmiä. Näin annettiin hyvä todistus niille monille läsnäolijoille, jotka eivät olleet todistajia.

1940- ja 1950-luvulla monia veljiä pidätettiin ja vangittiin yksinkertaisesti siksi, että he olivat läsnä tällaisissa kokouksissa. 1960-luvulla tilanne kuitenkin muuttui. Kun kokous paljastui, turvallisuuspoliisi laati yleensä luettelon kaikista läsnäolijoista ja talon omistajaa sakotettiin puolen kuun palkkaa vastaavalla summalla. Joskus tällainen toiminta meni järjettömyyksiin. Kun Mikola Kostjuk meni kerran vaimoineen tapaamaan poikaansa, paikalle ilmaantui saman tien poliisi, joka kirjoitti listan ”kaikista läsnäolijoista”. Myöhemmin veli Kostjukin pojan käskettiin maksaa sakkoa ”jehovistien laittoman kokouksen takia”. Kostjukin perhe teki tapauksen johdosta valituksen, koska mistään kokouksesta ei ollut ollut kyse. Viranomaiset peruivat sakon.

Muistonvietot

Jatkuvista vaikeuksista ei ollut helppo selviytyä. Veljet eivät kuitenkaan lannistuneet vaan kokoontuivat säännöllisesti yhteen. Haastavinta oli muistonvieton pitäminen. KGB oli muistonvieton aikaan aina erityisen tarkkana, sillä se tiesi suurin piirtein tuon juhlan päivämäärän. Viranomaiset toivoivat, että valvomalla todistajia he saisivat selville, missä muistonvietto pidettäisiin, ja voisivat siten ”tutustua” uusiin todistajiin.

Veljet tiesivät KGB:n menetelmät ja olivat siksi muistonviettopäivänä äärimmäisen varovaisia. He pitivät muistonvieton paikoissa, joita oli vaikea löytää. Kiinnostuneille ei kerrottu etukäteen muistonvieton aikaa ja paikkaa. Todistajat hakivat kiinnostuneet muistonviettopäivänä yleensä suoraa näiden kotoa ja veivät heidät kokouspaikkaan.

Taka-Karpatiassa veljet pitivät muistonvieton kerran erään sisaren talon kellarissa. Koska kellarissa oli vettä polviin saakka, kukaan ei olettanut, että ihmiset kokoontuisivat siellä. Veljet rakensivat veden yläpuolelle ulottuvan lavan ja tekivät kellarista soveliaan muistonviettoa varten. Koska katto oli matalalla, heidän oli istuttava lavan päällä kyyryssä, mutta kukaan ei häirinnyt heidän iloista muistonviettoaan.

Kerran 1980-luvulla eräs kristitty perhe lähti kotoa varhain aamulla mennäkseen muistonviettoon. Illan tullessa he kokoontuivat muiden veljien kanssa metsään, jossa muistonvietto oli määrä pitää. Satoi kaatamalla, ja kaikkien veljien ja sisarten oli keräännyttävä kynttilät kädessä ympyrään sateenvarjojen alle. Loppurukouksen jälkeen kukin lähti omalle taholleen. Kotiin palatessaan perhe huomasi, että pihaan vievä portti oli auki. Poliisi tai turvallisuuspoliisi oli selvästikin etsinyt heitä. Vaikka he olivat väsyneitä ja märkiä, kaikki olivat iloisia siitä, että he olivat lähteneet kotoa muistonviettoon jo aamulla ja välttyneet siten joutumasta silmätysten viranomaisten kanssa.

Kiovassa veljien oli äärimmäisen vaikeaa löytää turvallista muistonviettopaikkaa. Yhtenä vuonna he päättivät pitää muistonvieton pyörien päällä. Muuan veli oli linja-autonkuljettajana eräässä kuljetusalan yrityksessä, joten veljet vuokrasivat linja-auton. Auto poimi kyytiin vain Jehovan todistajia ja ajoi sitten eräälle metsäaukiolle kaupungin ulkopuolelle. Veljet ja sisaret asettivat linja-autoon pienen pöydän ja panivat sille muistonvieton vertauskuvat. Heillä oli myös eväät mukanaan. Yhtäkkiä paikalle ilmaantui poliiseja. Näillä ei kuitenkaan ollut mitään syytä häiritä veljiä, jotka kaikesta päättäen vain nauttivat linja-autossa iltapalaa työpäivän jälkeen.

Muualla Ukrainassa veljien koteihin tehtiin muistonviettopäivänä ratsioita. Heti auringonlaskun jälkeen todistajien taloja lähestyi autolla kolme tai neljä poliisia. He tarkistivat, olivatko veljet kotona vai valmistautumassa uskonnolliseen juhlaan. Todistajat olivat aina varautuneet näihin ratsioihin. He pukivat juhlavaatteittensa päälle vanhat työvaatteet ja alkoivat tehdä normaaleja kotiaskareitaan. Näin he antoivat sellaisen vaikutelman, että he aikoisivat pysyä kotona eivätkä olisi lähdössä mihinkään uskonnolliseen juhlaan. Heti kun ratsia oli ohi, he riisuivat vanhat vaatteet ja olivat valmiit lähtemään muistonviettoon. Viranomaiset olivat tyytyväisiä tehtyään työnsä, ja veljet saattoivat pitää muistonvieton rauhassa.

Kirjallisuuden piilottaminen

Kuten muistamme, 1940-luvun lopulla Jehovan todistajille langetettiin 25 vuoden vankeustuomioita pelkästään jo sen vuoksi, että heillä oli kirjallisuutta kotonaan. Stalinin kuoltua vuonna 1953 kirjallisuuden hallussapidosta langetettavia vankeustuomioita lyhennettiin kymmeneen vuoteen. Myöhemmin todistajien kirjallisuuden hallussapidosta sai sakkoja ja kirjallisuus takavarikoitiin ja hävitettiin. Veljet pyrkivätkin koko kiellon ajan parhaansa mukaan pitämään kirjallisuuden varmassa tallessa.

Jotkut pitivät kirjallisuutta sellaisten sukulaistensa tai naapuriensa kodeissa, jotka eivät olleet todistajia; toiset hautasivat sitä metallisäiliöissä ja muovipusseissa puutarhaansa. Takakarpatialainen vanhin Vasil Guzo kertoo, että hän piti 1960-luvulla ”teokraattisena kirjastonaan” erästä Karpaateilla sijaitsevaa metsää. Hän pani kirjallisuutensa maitokannuihin, jotka hän hautasi maahan niin, että kansi jäi maan tasolle.

Eräs toinen veli, joka oli kristillisen toimintansa vuoksi vankilassa 16 vuotta, muistelee: ”Piilotimme kirjallisuutta kaikkiin mahdollisiin paikkoihin: bunkkereihin, maahan, talojen seiniin, laatikoihin, joissa oli valepohja, ja koirankoppeihin, joissa oli kaksinkertainen lattia. Piilotimme kirjallisuutta myös luudanvarsiin ja onttoihin kaulimiin (niissä säilytimme yleensä kenttäpalvelusraportteja). Piilopaikkoina toimivat myös kaivot, käymälät, ovet, katot ja halkopinot.”

Maanalaiset painot

Kommunistivakoojien ja viranomaisten valvovasta silmästä huolimatta ne, jotka tunsivat vanhurskauden nälkää ja janoa, saivat jatkuvasti hengellistä ruokaa. Totuuden vihollisten oli pakko myöntää, etteivät he onnistuneet hävittämään kirjallisuuttamme Neuvostoliitosta. Vuoden 1959 lopussa Neuvostoliiton rautatieläisten Gudok-nimisessä lehdessä jopa väitettiin, että Jehovan todistajat toivat Neuvostoliittoon raamatullista kirjallisuutta ilmapalloilla!

Kirjallisuutemme ei tietenkään tullut Ukrainaan ilmapallojen avulla. Sitä jäljennettiin sikäläisissä yksityiskodeissa. Jossakin vaiheessa veljet huomasivat, että käytännöllisin ja turvallisin paikka kirjallisuuden painamiseen oli hyvin naamioitu bunkkeri. He rakensivat niitä kellareihin ja kukkuloille.

1960-luvulla Itä-Ukrainaan rakennettiin yksi tällainen bunkkeri. Siihen tuli myös ilmastointi ja sähköt. Bunkkerin sisäänkäynti oli naamioitu niin hyvin, että poliisit seisoivat kerran koko päivän bunkkerin päällä ja tökkivät maata metallikepeillä löytämättä kuitenkaan mitään.

Kerran eräs salainen paino joutui turvallisuuspoliisin tiiviin silmälläpidon alaiseksi. Poliisi aavisteli, että talossa painettiin kirjallisuutta, ja halusi saada tekijät kiinni. Veljillä oli nyt ongelma: miten viedä paperi sisään taloon ja tuoda valmis kirjallisuus ulos? Viimein he keksivät ratkaisun. Muuan veli kääri paperiniput vauvanpeitteeseen ja kantoi käärön taloon ikään kuin olisi kantanut pikkuvauvaa. Sisällä hän vaihtoi paperien tilalle uunituoreet lehdet ja kantoi ”vauvan” ulos. KGB:n virkailijat näkivät veljen kulkevan edestakaisin, mutteivät epäilleet mitään.

Donetskin alueen samoin kuin Krimin, Moskovan ja Leningradin (nykyinen Pietari) veljet saivat juuri tuossa bunkkerissa painettua kirjallisuutta. Muutamat nuoret veljet rakensivat samanlaisen bunkkerin Novovolinskin kaupunkiin Volynian alueelle. He olivat päättäneet pitää tämän bunkkerin sijainnin niin visusti salassa, että he antoivat muiden veljien nähdä sen vasta yhdeksän vuotta sen jälkeen, kun työmme oli Ukrainassa laillistettu.

Samanlainen paino toimi myös kaukana Karpaateilla. Veljet johtivat bunkkeriin vettä pikkuisesta purosta. Vesi piti käynnissä pientä generaattoria, joka tuotti sähköä valaistusta varten. Painokone oli käsikäyttöinen. Suuri osa kirjallisuudesta painettiin täällä. Kun KGB huomasi, että tuolle seudulle ilmestyi lisää kirjallisuutta, se alkoi etsiä painoa. Poliisit tekivät laajoja kaivauksia löytääkseen bunkkerin. He jopa naamioituivat geologeiksi ja kiertelivät vuoristoa ristiin rastiin.

Kun veljet epäilivät, että viranomaiset saattaisivat löytää bunkkerin, veli Ivan Dzjabko tarjoutui valvomaan painoa, sillä hän oli naimaton eikä kukaan lapsi jäisi isättömäksi, mikäli hänet pidätettäisiin. Kesän 1963 lopussa bunkkeri löydettiin ja veli Dzjabko teloitettiin viipymättä sen lähistöllä. Paikalliset viranomaiset olivat mielissään, ja he veivät ilmaiseksi aikuisia ja lapsia kiertoajelulle ”paikkaan, jossa Jehovan todistajat olivat pitäneet radiolähettimen välityksellä yhteyttä Amerikkaan”. Väite oli tietenkin perätön, ja tämä surullinen tapaus koitui lopulta todistukseksi kaikille tuon seudun ihmisille. Monet kiinnostuivat kovasti sanomastamme. Tätä nykyä tuolla Karpaattien alueella on yli 20 seurakuntaa.

Vanhempien antaman valmennuksen arvo

Kirjallisuuden takavarikoinnin, sakkojen, vangitsemisten, kidutusten ja karkotusten lisäksi jotkut todistajat joutuivat käymään läpi vielä sellaisen sydäntä vihlovan kokemuksen, että heiltä vietiin heidän lapsensa. Itäukrainalaisella Lidija Perepolkinalla oli neljä lasta. Hänen aviomiehensä, joka oli sisäasiainministeriön palveluksessa, haki vuonna 1964 avioeroa Lidijasta siksi, että tämä on Jehovan todistaja. Oikeus päätti kieltää sisar Perepolkinalta lastensa huoltajuuden. Seitsenvuotiaat kaksoset – poika ja tyttö – annettiin hänen miehelleen, joka muutti näiden kanssa tuhannen kilometrin päähän Länsi-Ukrainaan. Oikeus määräsi, että loput kaksi lasta lähetettäisiin lastenkotiin. Kun Lidija sai antaa lausuntonsa, hän sanoi oikeudelle: ”Uskon, että Jehovalla on voima antaa lapseni takaisin minulle.”

Oikeudenkäynnin jälkeen Lidija sai kokea Jehovan ohjauksen ja huolenpidon. Jostakin tuntemattomasta syystä viranomaiset eivät lähettäneetkään kahta jäljellä olevaa lasta lastenkotiin, vaan antoivat näiden jäädä Lidijan luokse. Seitsemänä peräkkäisenä vuonna Lidija matkusti lomallaan tapaamaan kaksosia. Vaikka hänen entinen aviomiehensä ei antanutkaan Lidijan nähdä heitä, hän ei luovuttanut. Saavuttuaan kaupunkiin, jossa lapset asuivat, hän vietti yön rautatieasemalla ja tapasi lapsensa, kun nämä olivat menossa kouluun. Näinä arvokkaina hetkinä hän kertoi heille Jehovasta.

Vuodet kuluivat ja Lidija kylvi edelleen uskollisesti ”kyynelin” siementä lastensa sydämiin. Myöhemmin hän sai ’korjata ilohuudoin’. (Ps. 126:5.) Kun kaksoset olivat 14-vuotiaita, he halusivat muuttaa äitinsä luokse. Lidija teki ahkerasti työtä opettaakseen lapsille totuuden. Kaksi heistä on valinnut toisen tien, mutta Lidija ja kaksoset palvelevat uskollisesti Jehovaa.

Muutos parempaan

Kesäkuussa 1965 Ukrainan korkein oikeus päätti, että Jehovan todistajien kirjallisuus oli luonteeltaan uskonnollista eikä neuvostovastaista. Vaikka tuo päätös soveltui vain yhteen oikeustapaukseen, se vaikutti tuleviin oikeudenpäätöksiin kaikkialla Ukrainassa. Viranomaiset lakkasivat pidättämästä ihmisiä sillä perusteella, että nämä lukivat raamatullista kirjallisuutta, mutta he vangitsivat edelleen todistajia näiden saarnaamistoiminnan vuoksi.

Toinen merkittävä muutos tapahtui vuoden 1965 loppupuolella. Neuvostoliiton hallitus antoi säädöksen, joka vapautti kaikki vuonna 1951 Siperiaan karkotetut todistajat. Nyt he saivat matkustaa vapaasti joka puolella Neuvostoliittoa, mutta he eivät voineet vaatia takaisin valtiolle joutuneita talojaan, karjaansa ja muuta omaisuuttaan. Rekisteröimiseen liittyvien hankaluuksien vuoksi vain harvat saattoivat palata entisiin asuinpaikkoihinsa.

Monet veljet, jotka oli lähetetty Siperiaan vuonna 1951, asettuivat eri puolille Neuvostoliittoa, muun muassa Kazakstaniin, Kirgisiaan, Georgiaan ja Etu-Kaukasiaan. Toiset asettuivat Itä- ja Etelä-Ukrainaan ja toivat totuuden siemeniä näille alueille.

Järkähtämättömiä painostuksesta huolimatta

Vaikka edellä mainitut muutokset toivatkin huojennusta, KGB:n asenne Jehovan todistajia kohtaan ei ollut muuttunut. KGB yritti monin tavoin pelotella todistajia saadakseen heidät kieltämään uskonsa. Yksi menetelmä oli viedä joku veli työpaikaltaan ja pitää häntä muutama päivä vangittuna KGB:n toimistossa tai jossain hotellissa. Tuona aikana kolme tai neljä KGB:n jäsentä läksytti, kuulusteli, houkutteli ja uhkaili veljeä. He tekivät tämän vuoroissa, niin että veli ei saanut nukkua. Tämän jälkeen veli vapautettiin, mutta hänet vangittiin päivän parin päästä uudelleen ja häntä odotti sama käsittely. KGB teki tätä sisarillekin, mutta harvemmin.

Veljiä kutsuttiin toistuvasti KGB:n toimistoihin. Turvallisuuspoliisi painosti veljiä luopumaan uskostaan ja toivoi näin saavansa uusia avustajia järjestön sisältä. Lisäksi KGB painosti veljiä moraalisesti ja henkisesti, kun nämä eivät suostuneet tinkimään uskostaan. Esimerkiksi Mihailo Tilnjak, joka palveli useita vuosia kierrosvalvojana Taka-Karpatiassa, muistelee: ”Erään keskustelun aikana turvallisuuspoliisit, jotka olivat pukeutuneet sotilasunivormuihin, olivat oikein hyväntahtoisia ja myönteisiä. He kutsuivat minut kanssaan syömään läheiseen ravintolaan. Mutta minä vain hymyilin heille, panin pöydälle 50 ruplaa (suunnilleen puolen kuukauden palkka) ja sanoin, että he saisivat mennä syömään ilman minua.” Veli Tilnjak oli täysin selvillä siitä, että hänestä otettaisiin varmasti kuva, kun hän söisi ja joisi sotilaspukuisten miesten kanssa. Tuollaisia kuvia voitaisiin myöhemmin käyttää ”todisteena” siitä, että hän olisi tinkinyt uskostaan. Se kylväisi epäilyksen siemeniä veljien keskuuteen.

Monia painostettiin vuosikymmeniä kieltämään uskonsa. Yksi esimerkki on Taka-Karpatiasta kotoisin oleva Bela Meisar. Kun tämä kokematon nuori veli ensi kertaa pidätettiin vuonna 1956, hän allekirjoitti ymmärtämättömyyttään työhömme liittyviä lausuntoja, mikä johti siihen, että joitakin veljiä kutsuttiin turvallisuuspoliisin puheille. Myöhemmin veli Meisar ymmärsi virheensä ja pyysi hartaasti Jehovalta, ettei ketään näistä veljistä tuomittaisi. Kävikin niin, ettei heitä pidätetty, vaikka veli Meisar itse tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankilaan.

Kun hän oli palannut kotiin, häneltä evättiin kahdeksi vuodeksi oikeus lähteä kotikylästään. Joka maanantai hänen täytyi ilmoittautua poliisilaitoksella. Vuonna 1968 hän kieltäytyi osallistumasta sotilaskoulutukseen, ja hänet tuomittiin vuodeksi vankilaan. Tuon vuoden jälkeen hän palasi kotiin ja jatkoi innokkaasti Jehovan palvelemista. Vuonna 1975, kun hän oli 47-vuotias, hänet tuomittiin jälleen.

Kun veli Meisar oli kärsinyt viisivuotisen vankilatuomionsa, hänet karkotettiin viideksi vuodeksi Jakutskin alueelle Venäjälle. Hänet vietiin sinne lentokoneella, koska tuolle alueelle ei kulkenut teitä. Lennon aikana nuoret sotilaat, jotka oli määrätty saattamaan hänet, kysyivät: ”Vanha mies, miksi olet niin vaarallinen rikollinen?” Vastaukseksi veli Meisar selitti elämäntapaansa ja antoi sotilaille hyvää todistusta Jumalan tarkoituksesta maan suhteen.

Veli Meisarin saavuttua paikalliset viranomaiset pelkäsivät aluksi tätä ”erityisen vaarallista rikollista”, jollaiseksi hänet oli hänen papereissaan kuvailtu. Myöhemmin nämä viranomaiset kuitenkin sanoivat turvallisuuspoliisille veli Meisarin hienon kristillisen käytöksen vuoksi: ”Jos teillä on yhtään lisää tällaisia rikollisia, lähettäkää heidät meille.”

Veli Meisar palasi kotiin 57-vuotiaana vuonna 1985. Niinä 21 vuotena, jotka hän vietti vankilassa, hänen uskollinen vaimonsa Regina asui heidän kotonaan Taka-Karpatiassa. Pitkästä välimatkasta ja melkoisista kuluista huolimatta hän kävi usein tapaamassa miestään vankilassa; näitä matkoja kertyi yhteensä yli 140000 kilometriä.

Senkin jälkeen, kun veli Meisar oli vapautettu, poliisit ja turvallisuuspoliisit kävivät usein hänen luonaan Rakošynon kylässä. Nuo vierailut johtivat erääseen huvittavaan tilanteeseen. 1990-luvun alkupuolella hallintoelimeen kuuluva Theodore Jaracz vieraili Taka-Karpatiassa Užgorodin kaupungissa maakomitean veljien kanssa. Matkalla takaisin Lviviin he päättivät käväistä lyhyesti veli Meisarin luona. Muuan lähellä asuva sisar näki kolmen auton ajavan veli Meisarin vaatimattomalle talolle ja yhdeksän miehen tulevan ulos autoista. Tämä pelästytti hänet niin, että hän juoksi erään veljen luo ja sanoi hengästyneenä, että KGB oli tullut jälleen pidättämään veli Meisarin. Sisar oli hyvin onnellinen saadessaan tietää, että hän oli erehtynyt!

Järjestöön liittyviä parannuksia ja muutoksia

Vuonna 1971 Mihailo Dasevitš nimitettiin maanpalvelijaksi. Maakomiteaan kuului tuohon aikaan kolme veljeä Länsi-Ukrainasta, kaksi Venäjältä ja yksi Kazakstanista. Kukin heistä palveli myös kierrosvalvojana. Lisäksi jokaisella oli ansiotyö, jotta he saattoivat elättää perheensä. Länsiukrainalaisten veljien valvonnassa olleet alueet olivat melko kaukana heidän asuinpaikoistaan. Stepan Kožemba matkusti Taka-Karpatiaan ja Oleksi Davidjuk vieraili muissa Länsi-Ukrainan osissa samoin kuin Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Veli Dasevitš matkusti Itä-Ukrainaan, Venäjän länsi- ja keskiosiin, Etu-Kaukasiaan ja Moldovaan. Maakomitean veljet vierailivat säännöllisesti edellä mainituilla alueilla, pitivät kokouksia kierros- ja piirivalvojien kanssa, rohkaisivat paikallisia todistajia ja kokosivat kenttäpalvelusraportteja.

Nämä veljet olivat myös yhteydessä kuriireihin, jotka tulivat ulkomailta turisteina mukanaan kirjallisuutta ja postia. 1960-luvun loppupuolelta vuoteen 1991 saakka, jolloin astui voimaan uskonnonvapaus, vastustajamme eivät koskaan pystyneet estämään postin kulkua.

Vuonna 1972 hallintoelin kehotti laatimaan kirjalliset suositukset, kun veljiä nimitetään vanhimmiksi. Jotkut veljet epäröivät tehdä niin, koska he pelkäsivät, että suositusluettelot voisivat joutua poliisin käsiin. Ennen tätä missään seurakunnassa ei ollut koskaan ollut sellaista listaa. Veljet eivät usein edes tienneet muiden seurakuntaansa kuuluvien veljien sukunimiä. Aluksi vain harvoja suositeltiin vanhimman tehtäviin, koska monet eivät halunneet nimeään mihinkään luetteloon. Mutta kun järjestely lähti käyntiin ilman ikäviä seurauksia, toiset muuttivat mielensä, heitä suositeltiin ja he ottivat uskollisesti vastaan vastuun toimia vanhimpina seurakunnassa.

Jehovan suojelus etsintöjen aikana

Eräänä aamuna poliisi tuli tekemään kotietsinnän Vasili ja Nadija Bungan taloon. Sisar Bunga oli kotona heidän nukkuvan nelivuotiaan poikansa kanssa, kun oveen yhtäkkiä koputettiin äänekkäästi. Kun sisar Bunga huomasi, että ovella oli poliisi, hän heitti kenttäpalvelusraportit ja muut todistamistyöhön liittyvät paperit nopeasti uuniin. Sitten hän avasi poliiseille oven. Poliisit ryntäsivät uunin luo, poimivat sieltä varovasti palaneet raportit ja levittivät ne pöydälle sanomalehden päälle. Palaneesta paperista saattoi yhä erottaa kirjoituksen. Kun poliisit olivat lopettaneet talon tutkimisen, he kaikki menivät sisar Bungan kanssa latoon tarkastamaan sitä. Sillä aikaa pikkupoika heräsi, näki kärventyneet paperit pöydällä ja päätti vähän siivota. Hän otti kaikki palaneet raportit ja heitti ne likasankoon. Sitten hän ryömi takaisin sänkyynsä. Kun poliisit palasivat, he huomasivat tyrmistyksekseen, että heidän hauras ”todistusaineistonsa” oli täysin tuhoutunut.

Vuonna 1969 Bungien koti tutkittiin jälleen. Tällä kertaa veli Bunga oli kotona, ja poliisit löysivät seurakunnan kenttäpalvelusraportin. He jättivät sen kuitenkin huolettomasti pöydälle ja antoivat näin veli Bungalle tilaisuuden tuhota sen. Tämän vuoksi hänet tuomittiin 15 päiväksi vankilaan. Jälkeenpäin turvallisuuspoliisi pakotti veli Bungan muuttamaan, ja hän asui ja saarnasi siksi jonkin aikaa Georgiassa ja Dagestanissa. Myöhemmin hän palasi Ukrainaan ja pysyi uskollisena kuolemaansa saakka; hän kuoli vuonna 1999.

Turvallisuuspoliisin järjestämiä ”lähetysmatkoja”

1960- ja -70-luvuilla turvallisuuspoliisi pakotti monet aktiiviset veljet muuttamaan kotipaikkakunnaltaan muualle. Tämä johtui siitä, että viranomaiset eivät halunneet lähettää Kiovaan huonoja raportteja alueidensa uskonnonvastaisen toiminnan tuloksista. Paikalliset viranomaiset huomasivat seurantansa ansiosta, että Jehovan todistajien määrä kasvoi vuosi vuodelta. Kiovaan lähettämissään raporteissa he halusivat kuitenkin antaa ymmärtää, että todistajien määrä ei noussut. Paikalliset viranomaiset pakottivat siksi veljet lähtemään, jotta he saattoivat raportoida, että todistajien määrä ei kasvanut heidän alueillaan.

Tämä todistajien siirtäminen alueelta toiselle johti totuuden siementen leviämiseen. Yleensä muuttamaan joutuivat sellaiset todistajat, jotka ottivat johdon työssä. Itse asiassa viranomaiset ”kannustivat” näitä innokkaita veljiä ja sisaria muuttamaan – kuten me nykyään sanomme – sinne ”missä tarve on suurempi”. He palvelivat näillä alueilla, ja aikanaan perustettiin uusia seurakuntia.

Esimerkiksi Ivan Malitski Ternopilin läheltä määrättiin lähtemään kotoaan. Hän muutti Krimille Etelä-Ukrainaan, missä asui vain muutama veli. Vuonna 1969 Krimillä oli ainoastaan yksi seurakunta, mutta nyt niitä on yli 60! Ivan Malitski palvelee edelleen vanhimpana yhdessä noista seurakunnista.

Kiellon viimeiset vuodet

Vuonna 1982, kun Neuvostoliiton poliittinen johto oli vaihtunut, Ukrainassa alkoi uusi vainon aalto, joka kesti kaksi vuotta. Näyttää siltä, etteivät Neuvostoliiton johtajat hyväksyneet tätä vainoa. Uudet neuvostojohtajat pikemminkin vaativat tasavaltoihin muutoksia ja uudistuksia. Osoittaakseen intonsa tehdä tällaisia uudistuksia paikalliset viranomaiset vangitsivat muutamia huomattavia todistajia joissakin osissa Ukrainaa. Vaikka tämä vainon aalto ei vaikuttanutkaan useimpiin veljiin, jotkut todistajat joutuivat kärsimään henkisesti ja fyysisesti.

Vuonna 1983 Ivan Migali, joka asui Taka-Karpatiassa, tuomittiin neljäksi vuodeksi vankilaan. Neuvostoviranomaiset takavarikoivat tämän 58-vuotiaan vanhimman koko omaisuuden. Tutkiessaan veli Migalin kotia turvallisuuspoliisi löysi 70 lehteämme. Tämä nöyrä ja rauhaa rakastava veli tunnettiin hyvin yhteisössään Raamatun saarnaajana. Näitä kahta seikkaa – hänen hallustaan löydettyä kirjallisuutta ja hänen saarnaamistyötään – käytettiin perusteina hänen pidättämiseensä.

Itä-Ukrainassa pidettiin vuosina 1983 ja 1984 sarja joukko-oikeudenkäyntejä. Monia todistajia vangittiin neljästä viiteen vuodeksi. Useimmat veljet kärsivät rangaistuksensa Ukrainassa, eivät kylmässä Siperiassa tai Kazakstanissa. Joitakuita vainottiin vankilassakin nostamalla heitä vastaan tekaistuja syytteitä vankilan sääntöjen rikkomisesta. Tarkoituksena oli löytää syitä pidentää heidän vankilatuomioitaan.

Monet vanginvartijat lähettivät lisäksi veljiä Neuvostoliiton mielisairaaloihin siinä toivossa, että todistajat sairastuisivat mieleltään ja lakkaisivat palvomasta Jumalaa. Mutta Jehovan henki tuki veljiä, ja he pysyivät uskollisina Jehovalle ja hänen järjestölleen.

Teokratian riemuvoitto

1980-luvun jälkipuoliskolla puhtaan palvonnan vastustus hellitti jossain määrin. Julistajien määrä kasvoi seurakunnissa, ja kirjallisuutta oli saatavilla enemmän. Vierailtuaan sukulaistensa luona ulkomailla jotkut todistajat toivat mukanaan lehtiä ja kirjoja. Veljille, erityisesti niille, jotka olivat olleet Neuvostoliiton vankileireillä, tämä oli ensimmäinen kerta, kun he saivat pitää käsissään alkuperäistä raamatullista julkaisua. Jotkut eivät kuitenkaan olisi koskaan voineet uskoa, että he näkisivät sen päivän, jona alkuperäinen Vartiotornin numero pääsisi rautaesiripun läpi.

Kamppailtuaan useita vuosia Jehovan todistajien kanssa viranomaiset alkoivat viimein pehmetä. Veljet kutsuttiin nyt tapaamaan paikallisten uskontoasiainvirastojen edustajia. Jotkut näistä viranomaisista olivat halukkaita tapaamaan Jehovan todistajia Brooklynin maailmankeskuksesta. Ymmärrettävästi veljet epäilivät aluksi, että kyseessä oli ansa. Mutta ajat tosiaan muuttuivat Jehovan kansan osalta. Vuonna 1987 viranomaiset alkoivat vapauttaa vangittuja todistajia. Myöhemmin monet veljet yrittivät päästä vuoden 1988 piirikonventtiin naapurimaahan Puolaan. Papereidensa mukaan he olivat menossa tapaamaan ystäviä ja sukulaisia. Heidän suureksi yllätyksekseen viranomaiset antoivat heidän matkustaa ulkomaille! Puolalaiset veljet lahjoittivat avokätisesti kirjallisuutta Ukrainasta tulleille vieraille. Kotimatkalla ukrainalaiset veljet joutuivat tarkastukseen rajalla, mutta useimmissa tapauksissa tullivirkailijat eivät takavarikoineet raamatullista kirjallisuutta. Niinpä veljet saattoivat tuoda maahan Raamattuja ja muita julkaisuja.

Seuraavana vuonna vieraanvaraiset puolalaisveljet kutsuivat vierailulle vielä useampia ukrainalaisia. Niinpä vuonna 1989 tuhannet matkustivat vähin äänin kolmeen kansainväliseen konventtiin Puolaan ja toivat lisää kirjallisuutta Ukrainaan. Uskontoasiainministeriön kanssa tehdyn sopimuksen mukaan Jehovan todistajien annettiin tuona samana vuonna saada uskonnollista kirjallisuutta ulkomailta postitse, mutta vain kaksi kappaletta kutakin julkaisua yhdessä lähetyksessä. Saksalaiset veljet alkoivat lähettää kirja- ja lehtipaketteja säännöllisesti. Sen sijaan, että veljet olisivat valmistaneet lehtiä salaa bunkkereissa tai myöhään yöllä kotiensa kellareissa, he saivat nyt julkaisut virallisesti paikallisen postitoimiston kautta. Se oli kuin unta! Monien pitkään palvelleiden ystävien tunteet olivat samanlaiset kuin juutalaisten sen jälkeen, kun he olivat palanneet Jerusalemiin pakkosiirtolaisuudesta: ”Meistä tuli kuin unta näkeviä.” (Ps. 126:1.) Mutta tämä oli vasta tuon kauniin ”unen” alkua.

Konventti Varsovassa

Vuonna 1989 Brooklynin veljet suosittelivat, että maakomitea alkaisi neuvotella viranomaisten kanssa julkisen sananpalveluksemme rekisteröimisestä. Lisäksi Milton Henschel ja Theodore Jaracz Brooklynin Betelistä vierailivat veljien luona Ukrainassa. Seuraavana vuonna viranomaiset antoivat tuhansille Jehovan todistajille virallisen luvan osallistua Puolassa järjestettävään konventtiin. Täyttäessään matkaan liittyviä asiapapereita veljet ilmoittivat – ylpeinä ja silmät loistaen – etteivät he halunneet mennä Puolaan tavatakseen ystäviä ja sukulaisia, vaan ollakseen läsnä Jehovan todistajien konventissa!

Varsovan konventti oli Ukrainasta tulleille vieraille ainutlaatuinen tilaisuus. Ilon kyyneleet valuivat pitkin heidän poskiaan; he olivat iloisia siitä, että he tapasivat toisia kristittyjä, että he saivat omia nelivärisiä julkaisuja äidinkielellään ja että heillä oli vapaus kokoontua yhteen. Puolalaiset veljet osoittivat heille rakkaudellista vieraanvaraisuutta ja antoivat heille kaiken, mitä he tarvitsivat.

Monet entiset vangit, joilla oli sama usko, olivat Varsovan konventissa ensi kertaa yhdessä koolla. Yli sata henkeä mordvalaiselta ”erityisleiriltä”, jossa sadat todistajat olivat olleet vankeina, tapasi toisensa siellä. Monet heistä vain seisoivat katsellen toisiaan ja itkien ilosta. Eräs moldovalaistodistaja, joka oli ollut viisi vuotta vankisellissä Bela Meisarin kanssa, ei tunnistanut tätä. Miksi? ”Muistan sinut raidallisessa asussa, ja nyt olet pukeutunut pukuun ja solmioon!” hän huudahti.

Vihdoinkin uskonnonvapaus!

1990-luvun lopulla oikeuslaitokset alkoivat vapauttaa joitakuita Jehovan todistajia ja palauttaa heille heidän oikeuksiaan ja etujaan. Samaan aikaan maakomitea muodosti ryhmän, joka edusti Jehovan todistajia hallitusviranomaisten kanssa järjestettävissä tapaamisissa. Ryhmää valvoi Willi Pohl Saksan haaratoimistosta.

Pitkät kokoukset valtion viranomaisten kanssa Moskovassa ja Kiovassa toivat todistajille kauan odotetun vapauden. Jehovan todistajien uskonnollinen järjestö rekisteröitiin virallisesti Ukrainassa 28. helmikuuta 1991. Ukraina oli ensimmäinen Neuvostoliiton alueista, missä heidän järjestönsä rekisteröitiin. Kuukautta myöhemmin, 27. maaliskuuta 1991, järjestö rekisteröitiin myös Venäjän federaatiossa. Kestettyään yli 50 vuotta kieltoja ja vainoa Jehovan todistajat saivat siis vihdoin oikeuden harjoittaa uskontoaan. Pian tämän jälkeen, vuoden 1991 loppupuolella, Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja Ukraina julistautui itsenäiseksi.

Hyvä maa tuottaa runsaasti

Vuonna 1939 alueella, joka nyt muodostaa Ukrainan, oli noin tuhat Jumalan valtakunnan julistajaa, jotka kylvivät totuuden siemeniä hedelmälliseen maahan – ihmisten sydämiin. Niinä 52 vuotena, jotka kielto oli voimassa, veljet kokivat toisen maailmansodan kauhut, Siperian karkotuksen, ankaraa pahoinpitelyä, kidutusta ja teloituksia. Kaikesta huolimatta ”hyvä maa” tuotti tuona aikana yli 25-kertaisesti (Matt. 13:23). Vuonna 1991 Ukrainan 258 seurakunnassa oli 25448 julistajaa ja muissa entisen Neuvostoliiton tasavalloissa noin 20000 julistajaa, joista suurin osa oli oppinut totuuden ukrainalaisilta veljiltä.

Kaivattiin ”maanparannusta”, raamatullisia julkaisuja. Siksi sen jälkeen, kun työmme oli laillisesti rekisteröity, tehtiin valmisteluja kirjallisuuslähetysten vastaanottamiseksi Seltersistä Saksasta. Ensimmäinen kirjallisuuslähetys saapui 17. huhtikuuta 1991.

Veljet järjestivät Lviviin pienen varaston, josta he kuljettivat kirjallisuutta eteenpäin kuorma-autolla, junalla ja jopa lentokoneella seurakunnille eri puolille Ukrainaa, Venäjää, Kazakstania ja muita entisen Neuvostoliiton maita. Tämä kiihdytti hengellistä kasvua. Vuoden 1991 alussa kahden miljoonan asukkaan Harkovassa oli vain yksi seurakunta. Myöhemmin samana vuonna tästä yhdestä 670 julistajan seurakunnasta oli tullut kahdeksan erillistä seurakuntaa. Nykyään tuossa kaupungissa on yli 40 seurakuntaa!

Vaikka Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuonna 1991, maakomitea huolehti kaikista entisen Neuvostoliiton 15 tasavallasta vuoteen 1993 saakka. Tuona vuonna hallintoelimen veljien kanssa pidetyssä kokouksessa päätettiin, että muodostetaan kaksi komiteaa, yksi Ukrainaa varten ja toinen Venäjää ja 13:a muuta entisen Neuvostoliiton tasavaltaa varten. Mihailo Dasevitšin, Oleksi Davidjukin, Stepan Kožemban ja Anani Grogulin lisäksi Ukrainan maakomiteaan otettiin kolme muuta veljeä: Stepan Glinski, Stepan Mikevitš ja Roman Jurkevitš.

Tuolloin tuli välttämättömäksi muodostaa käännösryhmä, joka huolehtisi kasvavasta tarpeesta saada ukrainankielistä kirjallisuutta. Kuten aiemmin mainittiin, Kanadassa asuvat veljet Jemil Zaritski ja Moris Sarantšuk ja heidän vaimonsa tekivät tätä työtä. Tämä pieni uskollisten työntekijöiden ryhmä käänsi monia julkaisuja. Vuonna 1991 Saksassa aloitti kuitenkin toimintansa laajennettu ukrainan kielen käännösryhmä. Vuonna 1998 ryhmä muutti Puolaan, missä se jatkoi työtään ennen lopullista muuttoaan Ukrainaan.

Piirikonventit

Pidettyään kokouksen paikallisten veljien kanssa Lvivissä vuonna 1990 veli Jaracz tutkiskeli kaupungin stadionia ja sanoi: ”Saatamme ensi vuonna pitää täällä piirikonventin.” Veljet hymyilivät hänelle ja ihmettelivät, miten se olisi mahdollista, koska järjestöämme ei ollut vielä rekisteröity eivätkä veljet olleet koskaan aikaisemmin järjestäneet konventtia. Seuraavana vuonna järjestö kuitenkin rekisteröitiin. Elokuussa 1991 hämmästyttävät 17531 henkeä oli läsnä piirikonventissa tuolla nimenomaisella stadionilla ja 1316 veljeä ja sisarta kastettiin! Puolalaisia veljiä oli kutsuttu Ukrainaan auttamaan konventin järjestämisessä.

Elokuussa suunniteltiin pitää toinenkin konventti – pitopaikkana olisi Odessa. Konventtiviikon alussa Venäjän epävakaan poliittisen tilanteen vuoksi paikalliset viranomaiset kuitenkin ilmoittivat veljille, etteivät nämä voisi pitää konventtia Odessassa. Veljet pyysivät toistuvasti kaupungin viranomaisilta lupaa ja jatkoivat viimeisiä valmisteluja luottaen täysin Jehovaan. Lopulta vastuullisten veljien käskettiin tiedustella viranomaisilta lopullista päätöstä torstaina. Iltapäivällä tuona torstaina veljet saivat luvan pitää konventin.

Oli todella ihmeellistä ja kaunista nähdä 12115 todistajaa kokoontuneina yhteen ja 1943:n menevän kasteelle tuona viikonloppuna! Kaksi päivää konventin jälkeen veljet kävivät jälleen kaupungin viranomaisten luona kiittämässä heitä siitä, että heidän annettiin pitää konventti. He antoivat kaupunginvaltuuston puheenjohtajalle kirjan Suurin ihminen joka koskaan on elänyt. Hän sanoi: ”En ollut konventissa, mutta tiedän kaiken, mitä siellä tapahtui. En ole koskaan nähnyt mitään parempaa. Lupaan teille, että milloin tahansa tarvitsettekin lupaa pitää kokouksianne, olen aina halukas myöntämään luvan.” Siitä lähtien veljet ovat pitäneet säännöllisesti piirikonventteja kauniissa Odessan kaupungissa.

Merkittävä kansainvälinen konventti

”Jumalallisen opetuksen” kansainvälinen konventti, joka pidettiin Kiovassa elokuussa 1993, oli myös merkityksellinen tapahtuma. Läsnäolijamäärä 64714 oli suurempi kuin minkään muun Ukrainassa koskaan pidetyn konventin, ja mukana oli tuhansia konventtivieraita yli 30:stä eri maasta. Englanniksi esitetty ohjelma tulkattiin samanaikaisesti 16 kielelle.

Oli todella vaikuttavaa olla todistamassa, miten viisi täyttä osastollista veljiä ja sisaria nousi stadionilla seisomaan ja vastasi kyllä kastekysymyksiin! Seuraavien kahden ja puolen tunnin aikana kastettiin 7402 henkeä kuudessa kastealtaassa. Tämä on suurin joukko, mikä koskaan on kastettu missään yksittäisessä konventissa Jumalan kansan nykyhistoriassa! Jehovan todistajat tulevat aina muistamaan tämän huomattavan tapahtuman ja pitämään sitä arvossa.

Miten oli mahdollista järjestää näin suuri konventti, kun kaupungissa oli vain 11 seurakuntaa? Kuten aiempinakin vuosina, puolalaiset veljet tulivat auttamaan majoitusosastolle. Yhdessä paikallisten veljien kanssa he tekivät sopimukset niin monen hotellin ja asuntolan kanssa kuin mahdollista ja vuokrasivat jopa joitakin jokilaivoja.

Pulmallisin tehtävä oli saada lupa vuokrata stadion. Sen lisäksi, että stadionilla järjestettiin urheilutapahtumia, se toimi viikonloppuisin suurena torina, eikä kukaan ollut koskaan saanut lupaa sulkea tätä toria. Lupa kuitenkin myönnettiin.

Kaupungin viranomaiset jopa muodostivat erityiskomitean auttamaan veljiä valmistelutöissä. Tähän komiteaan kuului erilaisista kaupungin palveluista, kuten poliisitoiminnasta, liikenteestä ja matkailusta, vastaavia johtajia. Tehtiin ainutlaatuinen järjestely konventtivieraiden kuljettamiseksi kaupungissa. Veljet maksoivat kuljetuksen liikennelaitokselle etukäteen, niin että niiden, joilla oli konventtimerkki, ei tarvinnut maksaa matkaansa kuin vasta konventtipaikalla. Sen vuoksi veljet saattoivat nousta nopeasti metroihin, raitiovaunuihin ja busseihin tullessaan Respublikanski-stadionille (nykyään Olympia), yhdelle Itä-Euroopan suurimmista stadioneista. Konventtivieraiden mukavuudeksi stadionin ympäristössä avattiin ylimääräisiä leipomoliikkeitä, jotta veljet voisivat hankkia nopeasti ruokaa seuraavaa päivää varten.

Poliisipäällikkö oli niin hämmästynyt konventin hyvästä järjestyksestä, että hän sanoi: ”Kaikki se, mitä olette tehneet, samoin kuin hyvä käytöksenne on tehnyt minuun jopa suuremman vaikutuksen kuin saarnaamisenne. Ihmiset saattavat unohtaa, mitä he kuulivat, mutta he eivät koskaan unohda, mitä he näkivät.”

Useat läheisellä metroasemalla työskentelevät naiset tulivat konventtitoimistoon kiittämään osanottajia hyvästä käytöksestä. He sanoivat: ”Olemme olleet täällä töissä monien urheilutapahtumien ja poliittisten tilaisuuksien aikana, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näimme näin kohteliaita ja onnellisia vieraita, jotka olivat kiinnostuneita meistäkin. Kaikki tervehtivät meitä. Emme ole muiden tapahtumien aikana tottuneet siihen, että meitä tervehdittäisiin.”

Konventin jälkeen Kiovan seurakunnilla oli kiirettä, koska ne saivat osoitteet noin 2500 kiinnostuneelta, jotka halusivat saada lisää tietoa. Kiovassa on nyt yli 50 innokkaiden todistajien seurakuntaa!

Eräältä konventtiin tulossa olleelta veljien ryhmältä ryöstettiin kaikki, mitä heillä oli mukana. Koska he olivat päättäneet rikastua hengellisesti, he jatkoivat siitä huolimatta matkaansa Kiovaan ja saapuivat konventtiin mukanaan vain ne vaatteet, jotka heillä oli yllään. Entisestä Tšekkoslovakiasta tulleet veljet toivat kuitenkin Kiovaan ylimääräisiä vaatteita siltä varalta, että joku tarvitsisi niitä. Kun konventtitoimisto sai tietää tästä, ryöstetyt veljet saivat nopeasti kaikki tarvitsemansa vaatteet.

Aineellista apua

Tällaiset esimerkit epäitsekkäästä rakkaudesta eivät olleet harvinaisia. Vuonna 1991 hallintoelin kehotti useita Länsi-Euroopan haaratoimistoja toimittamaan ruokaa ja vaatteita veljille Itä-Eurooppaan. Todistajat arvostivat tätä tilaisuutta auttaa, ja heidän halukkuutensa jakaa omastaan ylitti kaikki odotukset. Monet lahjoittivat ruokaa ja käytettyjä vaatteita, toiset taas ostivat uusia vaatteita. Länsi-Euroopan haaratoimistot keräsivät pahvilaatikoita, matkalaukkuja ja kasseja, joissa oli tällaisia tarvikkeita. Alankomaista, Italiasta, Itävallasta, Ruotsista, Saksasta, Sveitsistä ja Tanskasta lähetettiin tonneittain ruokaa ja vaatteita Lviviin kuorma-autosaattueissa. Veljet lahjoittivat usein jopa kuorma-autonsa käytettäväksi Valtakunnan työhön Itä-Euroopassa. Rajaviranomaiset olivat hyvin avuliaita tarvittavien papereiden järjestämisessä, joten kaikki tavarantoimitukset sujuivat ilman suuria ongelmia.

Se miten tarvikkeet otettiin vastaan, teki vaikutuksen jakelussa mukana olleisiin veljiin. Alankomaista Lviviin ajanut ryhmä teki raportin matkastaan. Ryhmään kuuluneet kirjoittivat: ”Paikalle saapui – – 140 veljen vahvuinen joukko purkamaan lastia. Ennen kuin työt aloitettiin, nämä nöyrät veljet ilmaisivat turvaavansa Jehovaan esittämällä yhteisen rukouksen. Kun työ saatiin tehdyksi, he kokoontuivat jälleen yhteen kiittämään Jehovaa. Nautittuamme paikallisten veljien vieraanvaraisuudesta, jota he osoittivat antamalla runsain mitoin siitä vähästä, mitä heillä oli, meidät saatettiin päätielle. Sen pientareella he esittivät rukouksen ennen kuin erosivat meistä.

Pitkän kotimatkan ajaksi jäi paljon ajateltavaa: saksalaisten ja puolalaisten sekä Lvivissä asuvien veljien vieraanvaraisuus; ukrainalaisten veljien vahva usko ja harras asenne; se vieraanvaraisuus, jota he osoittivat tarjotessaan yösijan ja ruokaa, vaikka olivat itse puutteenalaisia; heidän keskuudessaan vallinnut ykseys ja läheisyys; sekä heidän kiitollisuutensa. Ajattelimme myös kotona olevia veljiämme ja sisariamme, jotka olivat antaneet niin runsaskätisesti.”

Eräs tanskalainen kuljettaja sanoi: ”Huomasimme tuoneemme takaisin enemmän kuin olimme vieneet. Se rakkaus ja uhrautuvaisuuden henki, jota ukrainalaiset veljemme osoittivat, vahvisti suuresti uskoamme.”

Monet lahjoitetuista tarvikkeista vietiin edelleen Moldovaan, Baltian maihin, Kazakstaniin, Venäjälle ja muualle, missä myös oli pulaa. Osa lähetettiin konteissa Siperiaan ja Habarovskiin, yli seitsemäntuhannen kilometrin päähän itään. Ne jotka saivat apua, kirjoittivat koskettavia, rohkaisevia ja ykseyttä edistäviä kirjeitä, jotka heijastivat syvää kiitollisuutta. Kaikki mukana olleet saivat siis kokea, miten paikkansapitävät ovat Jeesuksen sanat: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” (Apt. 20:35.)

Vuoden 1998 lopulla Taka-Karpatiaa kohtasi luonnononnettomuus. Virallisten lähteiden mukaan 6754 taloa jäi tulvan valtaan ja mutavyöryt tuhosivat täysin 895 kotia. Myös 37 Jehovan todistajien kotia tuhoutui. Lvivin haaratoimisto lähetti alueelle heti kuorma-auton, joka toi ruokaa, vettä, saippuaa, patjoja ja peitteitä. Myöhemmin kanadalaiset ja saksalaiset veljet lähettivät vaatteita ja taloustarvikkeita. Puolan, Slovakian, Tšekin tasavallan ja Unkarin todistajat lähettivät ruokaa ja myös rakennusmateriaaleja, jotta tuhoutuneiden kotien tilalle voitaisiin rakentaa uudet. Niin ikään monet paikalliset veljet auttoivat jälleenrakennustyössä. Todistajat antoivat ruokaa, vaatteita ja polttopuita myös ulkopuolisille. He siivosivat pihoja ja peltoja ja auttoivat ihmisten talojen korjaamisessa.

Hengellisen avun antaminen

Aineellisen avun lisäksi annettiin kuitenkin myös muuta apua. Koska ukrainalaiset todistajat olivat toimineet yli 50 vuotta kiellon alaisuudessa, työn organisoiminen vapaissa oloissa ei ollut heille tuttua. Siksi vuonna 1992 Saksan haaratoimistosta lähetettiin veljiä Ukrainaan auttamaan tässä. Tämä loi pohjaa myöhemmälle Betel-työlle. Myöhemmin Kanadasta, Saksasta ja Yhdysvalloista lähetettiin muita veljiä ohjaamaan opetuslasten tekemistä.

Tarvittiin myös kipeästi kokeneita veljiä kentälle. Ensin Puolasta tuli monia palvelijoiden valmennuskoulun käyneitä veljiä huolehtimaan seurakunnista ja myöhemmin kierroksista ja piireistä kautta maan. Lisäksi joitakin pariskuntia tuli Kanadasta ja Yhdysvalloista, ja he palvelevat parhaillaan kierrostyössä. Kierrosvalvojina työskentelee myös Italiasta, Slovakiasta, Tšekin tasavallasta ja Unkarista tulleita veljiä. Nämä järjestelyt ovat auttaneet useita paikallisia seurakuntia soveltamaan raamatullisia periaatteita monilla palveluksen saroilla.

Arvostus raamatullista kirjallisuutta kohtaan

1990-luvun loppupuoliskon kohokohtia olivat erityiset kirjallisuuskampanjat. Kun Valtakunnan Uutiset nro 35 -traktaattia oli levitetty vuonna 1997, saatiin lähes 10000 lipuketta kiinnostuneilta, jotka joko tilasivat kirjasen Mitä Jumala vaatii meiltä? tai pyysivät, että heihin otettaisiin yhteyttä.

Kirjallisuuttamme arvostetaan laajalti. Kun veljet vierailivat eräällä synnytyslaitoksella, heitä pyydettiin toimittamaan sairaalaan joka viikko 12 kappaletta kirjaa Perheonnen salaisuus. Henkilökunta halusi antaa tuon kirjan syntymätodistuksen mukana jokaiselle pariskunnalle, joka oli saanut vauvan!

Viime vuosina monet ovat tutustuneet lehtiimme ja oppineet arvostamaan niitä. Esimerkiksi saarnatessaan puistossa todistajat tarjosivat Herätkää!-lehteä eräälle herrasmiehelle. Mies kiitti todistajia ja kysyi, mitä lehti maksaa.

Veljet selittivät, että työtämme tuetaan vapaaehtoisin lahjoituksin. Mies lahjoitti yhden hryvnjan setelin, jonka arvo vastasi tuolloin noin 4:ää markkaa, istui puiston penkille ja alkoi heti lukea lehteä. Veljet jatkoivat todistamista muille puistossa oleville. Viidentoista minuutin kuluttua mies tuli veljien luo ja lahjoitti toisen hryvnjan saamastaan lehdestä. Sitten hän meni takaisin penkille ja jatkoi lukemista, ja veljet jatkoivat saarnaamista. Jonkin ajan kuluttua mies lähestyi veljiä jälleen ja antoi heille vielä yhden hryvnjan. Hän sanoi, että lehti oli hänestä äärimmäisen kiinnostava ja että hän halusi lukea sitä säännöllisesti.

Hyvä koulutus kiihdyttää kasvua

Työmme laillinen tunnustus kiihdytti eteenpäinmenoa. Vastassa oli kuitenkin joitakin haasteita. Joidenkuiden oli aluksi vaikea tottua talosta-taloon-palvelukseen, koska yli puolen vuosisadan ajan kaikki todistustyö oli tehty vapaamuotoisesti. Mutta Jehovan hengen avulla veljet ja sisaret omaksuivat hyvin tämän heille uuden todistusmuodon.

Tuli myös mahdolliseksi järjestää kaikki viisi viikoittaista kokousta kussakin seurakunnassa. Tällä on ollut tärkeä osa julistajien ykseyden lujittamisessa ja heidän kannustamisessaan valmistautumaan suurempaan toimintaan. Veljet oppivat nopeasti ja edistyivät monissa palveluksen piirteissä. Uusissa kouluissa ukrainalaiset todistajat ovat saaneet hyvää opetusta. Esimerkiksi vuonna 1991 kaikissa seurakunnissa aloitettiin teokraattinen palveluskoulu, joka valmentaa todistajia saarnaamistyöhön. Vuodesta 1992 lähtien Valtakunnan palveluskoulu, joka on tarkoitettu vanhimmille ja avustaville palvelijoille, on ollut suureksi avuksi veljille, kun he ovat ottaneet johdon kenttäpalveluksessa, seurakunnan opettamisessa ja lauman paimentamisessa.

Vuonna 1996 Ukrainassa käynnistettiin tienraivaajien palveluskoulu. Viiden ensimmäisen vuoden aikana yli 7400 vakituista tienraivaajaa kävi tämän kaksiviikkoisen kurssin. Mitä hyötyä siitä on ollut heille? Eräs tienraivaaja kirjoitti: ”Olin onnellinen siitä, että sain olla kuin savea Jehovan käsissä ja antaa hänen muovata itseäni tämän koulun avulla.” Toinen tienraivaaja sanoi: ”Tienraivauskoulun jälkeen aloin ’loistaa’.” Yksi tienraivauskoulun luokka kirjoitti: ”Tämä koulu osoittautui todelliseksi siunaukseksi kaikille siihen osallistuneille. Se kannusti meitä kehittämään syvää kiinnostusta ihmisiä kohtaan.” Koululla on ollut tärkeä osa siinä, että Ukrainassa on saatu 57 perättäistä kuukausittaista huippua vakituisten tienraivaajien määrässä.

Koska taloudellinen tilanne on vaikea, monet ihmettelevät, miten tienraivaajat pystyvät huolehtimaan tarpeistaan. Eräällä tienraivaajalla, joka toimii avustavana palvelijana, on kolme lasta elätettävänä. Hän sanoo: ”Suunnittelemme vaimoni kanssa yhdessä huolellisesti, mitä tarvitsemme, ja hankimme vain aivan välttämättömät asiat. Elämme vaatimattomasti ja luotamme Jehovaan. Kun meillä on oikea asenne, hämmästymme joskus itsekin, kuinka vähällä tulemme toimeen.”

Vuonna 1999 käynnistettiin palvelijoiden valmennuskoulu. Lähes sata veljeä kävi sen ensimmäisen vuoden aikana. Monille oli haaste osallistua tälle kaksikuukautiselle kurssille tuona taloudellisesti vaikeana aikana. On kuitenkin selvää, että Jehova on antanut näille veljille tukensa.

Eräs veli, joka sai kutsun palvelijoiden valmennuskouluun, toimi vakituisena tienraivaajana kaukaisella alueella. Hän oli tienraivaustoverinsa kanssa säästänyt niin paljon rahaa, että sillä saisi ruokaa ja hiiliä tulevaksi talveksi. Kun hän sitten sai kutsun kouluun, heidän täytyi valita, ostaako hiiliä vai junalippu kouluun matkustamista varten. He keskustelivat asiasta ja päättivät, että hänen pitäisi mennä kouluun. Pian sen jälkeen, kun he olivat tehneet tuon päätöksen, veljen lihallinen sisar, joka asuu ulkomailla, lähetti hänelle lahjaksi rahaa. Sillä pystyi matkustamaan kouluun. Koulun lopussa tämä veli määrättiin palvelemaan erikoistienraivaajana.

Tällaisten koulutusohjelmien ansiosta Jehovan kansa on nyt tehokkaampi kenttäpalveluksessa ja seurakunnan toiminnassa. Julistajat oppivat saarnaamaan tehokkaammin; vanhimmille ja avustaville palvelijoille on opetettu, miten olla suurempana rohkaisun lähteenä seurakunnassaan. Tästä on tuloksena, että ’seurakunnat lujittuvat jatkuvasti uskossa ja kasvavat lukumääräisesti’ (Apt. 16:5).

Nopea kasvu tuo mukanaan muutoksia

Niinä vuosina, jotka ovat kuluneet Jehovan todistajien laillisesta rekisteröimisestä Ukrainassa, heidän määränsä on yli nelinkertaistunut. Monissa osissa maata kasvu on ollut erikoisen suurta. Lisäksi päteviä veljiä on tarvittu kipeästi. Usein seurakunta jaetaan heti, kun saadaan toinen vanhin. Joissakin seurakunnissa on ollut jopa 500 julistajaa. Tällainen nopea kasvu on vaatinut muutoksia työn johdossa.

1960-luvulle saakka Puolan haaratoimisto auttoi valvomaan Ukrainassa tehtävää työtä, minkä jälkeen työn valvonta ja avun antaminen siirtyi Saksan haaratoimistolle. Syyskuussa 1998 Ukrainaan saatiin oma haaratoimisto, joka toimii Brooklynin maailmankeskuksen valvonnan alaisena. Tuohon aikaan muodostettiin haaratoimistokomitea hoitamaan organisointiin liittyviä asioita.

Nopean kasvun myötä tarvittiin myös suurempia tiloja haaratoimistolle. Vuodesta 1991 alkaen Lviviä käytettiin entisen Neuvostoliiton 15 tasavallan yhteisenä kirjallisuuden välityskeskuksena. Seuraavana vuonna Saksan haaratoimistosta saapui kaksi pariskuntaa. Pian Lvivissä oli pieni toimisto. Vuotta myöhemmin toimistossa koko ajallaan työskentelevät veljet hankkivat toimi- ja asuintiloikseen erään talon. Alkuvuodesta 1995 Ukrainan toimistossa työskentelevien vapaaehtoisten määrä kasvoi nopeasti, ja siksi piti jälleen muuttaa, tällä kertaa 17 seurakunnan käyttämään kuuden valtakunnansalin kompleksiin. Koko tämän ajan veljet miettivät: ”Milloin ja minne me rakennamme oman Betelin?”

Haaratoimiston ja valtakunnansalien rakentaminen

Jo vuonna 1992 veljet alkoivat etsiä tonttia haaratoimistolle. Kului useita vuosia, kun tutkittiin mahdollisia paikkoja. Veljet puhuivat tästä tarpeesta Jehovalle rukouksissaan vakuuttuneina siitä, että sopiva paikka kyllä löytyisi, kun oikea aika koittaisi.

Alkuvuodesta 1998 löydettiin tontti viehättävästä mäntymetsästä, joka sijaitsee pienessä Brjuhovitšin kaupungissa viiden kilometrin päässä Lvivistä pohjoiseen. Kiellon aikana kaksi seurakuntaa oli pitänyt kokouksensa metsässä lähellä tuota paikkaa. Muuan veli sanoi: ”En koskaan ajatellut, että kymmenen vuotta sen jälkeen, kun pidimme viimeisen kokouksemme metsässä, voisin jälleen tavata ystäviä tuossa samassa metsässä, mutta täysin erilaisissa olosuhteissa – uudella haaratoimistotontillamme!”

Vuoden 1998 lopulla paikalle saapuivat ensimmäiset kansainväliseen palvelijaryhmään kuuluvat. Seltersistä Saksasta tulleet alueellisen suunnittelutoimiston veljet alkoivat työskennellä kuumeisesti piirustuksien parissa. Työt käynnistyivät rakennuspaikalla tammikuun alussa vuonna 1999, kun viranomaisilta oli saatu lupa. Rakennuksella työskenteli yli 250 vapaaehtoista, jotka edustivat 22:ta eri kansallisuutta. Lisäksi 250 paikallista vapaaehtoista työskenteli siellä viikonloppuisin.

Monet arvostivat hyvin paljon sitä, että he saivat työskennellä rakennuksilla. Kokonaiset seurakunnat vuokrasivat linja-autoja päästäkseen viikonlopuiksi Brjuhovitšiin vapaaehtoistyöhön. Ystävät matkustivat usein koko yön, jotta he olisivat rakennuksella ajoissa auttamassa. Kun he olivat tehneet päivän kovaa työtä, he matkustivat yön aikana kotiin väsyneinä mutta tyytyväisinä ja onnellisina toiveenaan tulla vielä uudestaan. Eräs 20 veljen ryhmä matkusti junalla 34 tuntia Luganskin alueelta Itä-Ukrainasta voidakseen työskennellä kahdeksan tuntia Betelin rakennuksella! Näiden kahdeksan työtunnin vuoksi jokainen näistä veljistä otti kaksi päivää vapaata ansiotyöstään ja käytti yli puolen kuukauden palkan junalippuihin. Tällainen uhrautuvainen henki kannusti koko Betelin rakennusryhmää ja Betel-perhettä. Rakennustyö eteni nopeasti, ja haaratoimisto voitiin vihkiä 19. toukokuuta 2001. Tilaisuudessa oli edustettuna 35 maata. Seuraavana päivänä pidetyissä erikoiskokouksissa Theodore Jaracz puhui 30881 kuulijalle Lvivissä ja Gerrit Lösch 41142:lle Kiovassa – yhteensä kuulijoita oli 72023.

Entä valtakunnansalit? Vuoden 1939 jälkeen, jolloin Taka-Karpatiassa tuhoutui useita valtakunnansaleja, Ukrainassa ei ollut virallisia valtakunnansaleja ennen vuotta 1993. Tuona vuonna takakarpatialaiseen Dibrovan kylään rakennettiin kaunis neljän valtakunnansalin kompleksi vain kahdeksassa kuukaudessa. Pian sen jälkeen muualle Ukrainaan valmistui kuusi salia.

Koska julistajien määrä lisääntyi huimasti, valtakunnansaleja tarvittiin paljon. Monimutkaisen oikeuskäytännön, inflaation ja rakennusmateriaalien hinnannousun vuoksi 1990-luvulla rakennettiin kuitenkin vain 110 valtakunnansalia. Niitä tarvittiin vielä satoja! Niinpä vuonna 2000 pantiin alulle uusi valtakunnansalien rakennusohjelma, josta on jo nyt apua tuon tarpeen täyttämisessä.

Eteenpäin sadonkorjuutyössä!

Syyskuussa 2001 Ukrainassa oli 120028 Jehovan todistajaa 1183 seurakunnassa, joita palveli 39 kierrosvalvojaa! Totuuden siemenet, jotka on kylvetty pitkän ajan kuluessa, ovat tuottaneet runsaasti hyvää hedelmää. Joissakin suvuissa on Jehovan todistajia viidessä polvessa. Tämä osoittaa, että ”maa” on tosiaan hyvää. ”Kuultuaan sanan vilpittömin ja hyvin sydämin” monet ”säilyttävät sen”. Vuosien varrella veljet ’istuttivat’ siemeniä, usein kyynelin; toiset ’kastelivat’ hedelmällistä maata. Jehova saa aikaan kasvun, ja hänen uskolliset todistajansa Ukrainassa kantavat edelleen ”hedelmää kestävinä”. (Luuk. 8:15; 1. Kor. 3:6.)

Joillakin alueilla todistajien määrä suhteessa väkilukuun on merkittävä. Esimerkiksi Taka-Karpatian alueella kahdeksassa romaniankielisessä kylässä on 59 seurakuntaa, jotka on jaettu kolmeksi kierrokseksi.

Uskonnollisten ja maallisten vastustajien yritykset juuria Jehovan todistajat Ukrainasta karkotusten ja ankaran vainon avulla eivät onnistuneet. Tämän maan asukkaiden sydämet osoittautuivat hedelmälliseksi maaperäksi Raamatun totuuden siemenille. Nykyään Jehovan todistajat niittävät runsaasti satoa.

Profeetta Aamos ennusti, että tulisi elonkorjuuaika, jolloin ”kyntäjä saavuttaa elonkorjaajan” (Aam. 9:13). Jehovan siunaus tekee maasta niin tuottoisan, että elonkorjuu on yhä käynnissä, kun tulee aika kyntää seuraavaa kautta varten. Ukrainan Jehovan todistajat ovat saaneet kokea tuon profetian paikkansapitävyyden. Katsoessaan tulevaisuuteen he luottavat siihen, että koska yli neljännesmiljoona ihmistä oli läsnä muistonvietossa vuonna 2001, odotteet tulevasta kasvusta ovat mitä parhaimmat.

Jehova lupaa Aamoksen 9:15:ssä: ”Minä istutan heidät maahansa, eikä heitä enää revitä juurineen pois maastaan, jonka olen antanut heille.” Jatkaessaan totuuden siementen kylvämistä ja runsaiden satojen korjaamista Jumalan kansa katsoo hyvin kiinnostuneena eteenpäin aikaan, jolloin Jehova täyttää tämän lupauksen täysin. Sillä välin nostamme silmämme ja katselemme peltoja ja näemme, että ne ovat tosiaan vaaleita elonkorjuuta varten (Joh. 4:35).

[Huomioteksti s. 140]

”Danijil olisi hirtetty, mutta koska hän oli alaikäinen, hän sai vain neljän kuukauden vankilatuomion”

[Huomioteksti s. 145]

”Todistajat olivat erilaisia kuin muut keskitysleirillä olleet. – – Heidän käytöksensä osoitti, että heillä oli jotakin hyvin tärkeää sanottavaa toisille vangeille”

[Huomioteksti s. 166]

Huhtikuun 8. päivänä 1951 karkotettiin Länsi-Ukrainasta Siperiaan yli 6100 todistajaa

[Huomioteksti s. 174]

”Sisaret hoitivat usein seurakunnanpalvelijan tehtäviä, ja joillakin seuduilla he huolehtivat myös kierrosvalvojan vastuista”

[Huomioteksti s. 183]

Kuherruskuukauden sijaan hän vietti kymmenen vuotta vankilassa

[Huomioteksti s. 184]

”Minusta oli hyvin tuskallista antaa rakas pieni tyttäreni aivan ventovieraalle ihmiselle”

[Huomioteksti s. 193]

Kun turvallisuuspoliisi huomasi, etteivät karkottaminen, vankeus, fyysinen väkivalta eikä kiduttaminen vaientaisi Jehovan todistajia, se otti käyttöönsä uusia menetelmiä

[Huomioteksti s. 207]

KGB toimitti erottautuneille veljille muka veli Knorrilta tulleen kirjeen

[Huomioteksti s. 212]

KGB oli muistonvieton aikaan aina erityisen tarkkana, sillä se tiesi suurin piirtein tuon juhlan päivämäärän

[Huomioteksti s. 231]

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he saivat pitää käsissään alkuperäistä raamatullista julkaisua

[Huomioteksti s. 238]

”Kaikki se, mitä olette tehneet, samoin kuin hyvä käytöksenne on tehnyt minuun jopa suuremman vaikutuksen kuin saarnaamisenne. Ihmiset – – eivät koskaan unohda, mitä he näkivät”

[Huomioteksti s. 241]

”Se rakkaus ja uhrautuvaisuuden henki, jota ukrainalaiset veljemme osoittivat, vahvisti suuresti uskoamme”

[Huomioteksti s. 249]

Näiden kahdeksan työtunnin vuoksi jokainen näistä veljistä otti kaksi päivää vapaata ansiotyöstään ja käytti yli puolen kuukauden palkan junalippuihin

[Tekstiruutu/Kuvat s. 124]

Raamatunkäännöksiä kautta vuosisatojen

Jonkin aikaa ukrainalaiset käyttivät 800-luvulla tehtyä muinaiskirkkoslaavinkielistä raamatunkäännöstä. Kielen muuttuessa tätä käännöstä tarkistettiin aika ajoin. 1400-luvun lopulla arkkipiispa Gennadioksen johdolla tehtiin kirkkoslaavinkielinen koko Raamatun tarkistettu laitos. Tätä laitosta tarkistettiin edelleen, ja tuloksena oli ensimmäinen painettu kirkkoslaavinkielinen Raamattu. Tämä käännös tunnetaan nimellä Ostrogin Raamattu, ja se painettiin Ukrainassa vuonna 1581. Nykyäänkin asiantuntijat pitävät sitä erinomaisena näytteenä kirjapainotaidosta. Tämä käännös oli pohjana, kun Raamattua käännettiin myöhemmin ukrainan ja venäjän kielelle.

[Kuvat]

Ivan Fedorov painoi Ostrogin Raamatun Ukrainassa vuonna 1581

[Tekstiruutu/Kuva s. 141]

Vasili Kalinin haastattelu

Syntynyt: 1947

Kastettu: 1965

Tausta: Karkotettuna vuosina 1951–65. Jäljensi kirjallisuutta valokuvausmenetelmällä vuosina 1974–91. Palvellut Venäjän haaratoimistossa vuodesta 1993 lähtien.

Isäni joutui elämään monenlaisten hallitusten ja hallitusviranomaisten alaisuudessa. Esimerkiksi kun saksalaiset miehittivät Länsi-Ukrainan, he pahoinpitelivät isääni kommunismiepäilyn takia. Mistä tämä johtui? Muuan pappi oli sanonut saksalaisupseereille, että Jehovan todistajat olivat kommunisteja, koska he eivät käyneet kirkossa. Sitten alkoi neuvostohallinto. Isääni ja monia muita alettiin jälleen ahdistella. Häntä sanottiin amerikkalaiseksi vakoojaksi. Syynä oli se, että Jehovan todistajien käsitykset poikkesivat silloisen valtauskonnon käsityksistä. Siksi isäni karkotettiin perheineen Siperiaan, missä hän eli kuolemaansa asti.

[Tekstiruutu/Kuva s. 147–151]

Ivan Litvakin haastattelu

Syntynyt: 1922

Kastettu: 1942

Tausta: Vankilassa vuosina 1944–46. Työleirillä vuosina 1947–53 kaukana Pohjois-Venäjällä.

Vuonna 1947 minut pidätettiin, koska en suostunut osallistumaan politiikkaan. Minut vietiin äärimmäisen tiukasti vartioituun vankilaan Lutskiin, joka sijaitsee Ukrainassa, ja siellä minun piti istua ryhdikkäästi kädet sylissä – jalkoja en pystynyt ojentamaan. Istuin tällä tavoin kolme kuukautta. Minua kuulusteli mustatakkinen mies. Hän halusi minun kertovan, ketkä veljistä johtivat työtä. Hän tiesi minun tietävän, mutta kieltäydyin kertomasta.

Toukokuun 5. päivänä 1947 sotaoikeus tuomitsi minut kymmeneksi vuodeksi kaukaisille, tiukasti vartioiduille leireille. Koska olin silloin nuori, minut määrättiin niin kutsuttuun ensimmäiseen luokkaan. Kaikki ensimmäisessä luokassa olivat nuorukaisia; osa oli todistajia ja osa ei. Meidät kuljetettiin karjavaunuilla kauas Pohjois-Venäjälle Vorkutaan. Matka jatkui, ja meidät lastattiin höyrylaivaan, jolla matkustimme neljä päivää aina Karansalmeen saakka.

Paikka oli hyvin karu, vain tundraa ja vaivaiskoivuja. Sieltä meidät pantiin kävelemään neljä päivää ja neljä yötä. Onneksi olimme nuoria. Saimme kuivia leivänkannikoita ja savuporoa. Muonan lisäksi meille jaettiin kippoja ja lämpimiä huopia. Satoi kaatamalla. Huovat kastuivat läpimäriksi, niin ettemme pystyneet kantamaan niitä. Väänsimme kahteen mieheen aina yhden huovan kuivaksi, ja taas se keveni.

Viimein saavuimme määränpäähämme. Olin ajatellut, että enää vähän aikaa, niin on ainakin katto pää päällä. Tulimme kuitenkin sammalaukealle. Vartijat sanoivat: ”Asettukaa tähän. Tämä on teidän paikkanne.”

Jotkut vangeista itkivät; jotkut kirosivat hallitusta. Itse en koskaan kironnut ketään. Rukoilin hiljaa: ”Jehova, Jumalani, sinä olet turvapaikkani ja linnoitukseni. Olethan turvapaikkani täälläkin.”

Leiri ympäröitiin köydellä, koska rautalankaa ei ollut. Jotkut määrättiin vartiomiehiksi. Kuten tavallista he lukivat aina lakia ja sanoivat ampuvansa, jos joku tulisi kahta metriä lähemmäksi. Nukuimme sammalilla. Satoi kaatamalla. Kun heräsin yöllä, katselin kaikkia 1500:aa ihmistä ja näin höyryn nousevan heistä. Heräsin aamulla koko toinen kylki märkänä. Olimme sammalilla, mutta siellä oli myös vettä. Mitään syötävää emme saaneet. Meidän käskettiin rakentaa lentokenttä, jotta lentokone voisi laskeutua ja tuoda meille ruokaa. Vartijoillamme oli erikoistraktori, jonka valtavat renkaat estivät sitä juuttumasta maastoon. Se kuljetti heille elintarvikkeita, mutta me emme saaneet mitään.

Teimme lentokenttää kolme päivää ja yötä. Meidän piti poistaa sammal, jotta lentokone pystyi laskeutumaan. Pienkone toi jauhoja. Jauhot sekoitettiin keitettyyn veteen, ja sitä me sitten söimme.

Työ oli ruumiillisesti hyvin rankkaa. Rakensimme tietä ja laskimme ratakiskoja. Olimme kuin ihmisliukuhihna, kun kannoimme raskaita kiviä. Talvella oli kaiken aikaa pimeää ja hyvin kylmää.

Nukuimme ulkona, paljaan taivaan alla. Sade piiskasi meitä, ja olimme märkiä, nälkäisiä ja kylmissämme; olimme kuitenkin nuoria, joten meillä oli vielä vähän voimia. Vartijat kehottivat meitä olemaan rauhallisella mielellä, sillä kohta saisimme katon päämme päälle. Armeijan traktori toi pian telttakankaita, joiden alle mahtuisi 400 ihmistä. Käärimme kankaan auki ja pystytimme teltan, mutta edelleenkin oli nukuttava sammalilla. Keräsimme kaikki heinää ja toimme sen noihin tilapäissuojiin, joissa asuimme. Heinä mätäni muodostaen kompostin, ja sen päällä me nukuimme.

Sitten tulivat täit. Ne lähestulkoon söivät meidät hengiltä. Niitä ei ollut vain ruumiissamme, vaan kaikkialla vaatteissamme – suuria ja pieniä. Se oli kammottavaa! Kun tulimme töistä ja kävimme pitkäksemme, ne aloittivat ateriointinsa ja me loputtoman raapimisen. Nukkuessamme ne saivat syödä meitä vapaasti. Sanoimme esimiehellemme, että täit syövät meidät elävältä. Hän sanoi: ”Kohta me savustamme teistä ne täit.”

Vankilaviranomaiset joutuivat odottelemaan sään lämpenemistä, sillä pakkasta oli jatkuvasti 30 astetta. Kylmyys hellitti hiukan, ja leiriin tuotiin siirrettävä desinfiointiasema. Pakkasta oli 20 astetta ja teltta riekaleina. ”Riisuutukaa”, meitä käskettiin, ”menette pesulle. Riisuutukaa. Aiomme desinfioida vaatteenne.”

Siinä me sitten riisuimme 20 asteen pakkasessa itsemme ilkosillemme repaleisessa teltassa. Meille tuotiin lautoja, ja käytimme niitä lattiana. Katselin ruumistani istuskellessani laudoilla. Mikä kauhea näky! Katselin vierustoveriani. Sama juttu. Ei minkäänlaisia lihaksia; kaikki surkastuneet. Olimme pelkkää luuta ja nahkaa. En pystynyt edes kiipeämään tavaravaunuun. Olin uuvuksissa. Minut oli kuitenkin luokiteltu ensimmäiseen luokkaan: terve nuori työmies.

Arvelin kuolevani pian. Monet kuolivat – nuoret miehet. Rukoilin nyt tosiaan Jehovalta apua, koska näytti mahdottomalta selviytyä. Jotkut jotka eivät olleet todistajia, antoivat tahallaan kätensä tai jalkansa paleltua ja hakkasivat sen sitten irti, jotta välttyisivät työnteolta. Se oli pelottavaa, hirvittävää.

Seisoin eräänä päivänä lähellä vartiopaikkaa, ja näin erään lääkärin seisoskelevan siellä. Olin matkustanut hänen kanssaan pidätykseni jälkeen ja todistanut hänelle Jumalan valtakunnasta. Hän oli ollut vankina, mutta hänet oli armahdettu. Lähestyin häntä tarkkaillen, ja hän tosiaankin vaikutti olevan vapaa. Kutsuin häntä nimeltä; muistelen hänen olleen Saša. Hän katsoi minua ja sanoi: ”Ivan, oletko se sinä?” Kun kuulin hänen sanansa, purskahdin itkuun kuin pikkupoika. ”Mene heti lääkintäyksikköön”, hän sanoi.

Menin lääkintäyksikköön, ja minut poistettiin työntekijöiden ensimmäisestä luokasta. Olin kuitenkin edelleen leirillä. Koska kuuluin nyt kolmanteen luokkaan, minut lähetettiin lepoa tarvitsevien alueelle. Komentaja sanoi: ”Minä en kutsunut sinua tänne. Tulit tänne itse. Ole kunnolla ja tee työsi.” Siellä aloin vähitellen saada elämän syrjästä kiinni. Minun ei enää tarvinnut tehdä tuota tappavan rankkaa työtä.

Minut vapautettiin 16. elokuuta 1953. Minulle sanottiin: ”Voit lähteä, olet vapaa.” Sain kuulla, että voisin mennä minne halusin. Ensimmäiseksi menin metsään kiittämään Jehovaa siitä, että hän oli varjellut minut. Menin tuohon pieneen metsikköön, polvistuin ja kiitin Jehovaa, että hän oli pitänyt minut elossa tulevia aikoja ja hänen pyhän nimensä kirkastamista varten.

[Huomioteksti]

Enää vähän aikaa, niin on ainakin katto pään päällä

[Huomioteksti]

Menin tuohon pieneen metsikköön, polvistuin ja kiitin Jehovaa siitä, että hän oli pitänyt minut elossa

[Tekstiruutu/Kuva s. 155, 156]

Volodimir Levtšukin haastattelu

Syntynyt: 1930

Kastettu: 1954

Tausta: Vangittuna poliittisen toiminnan vuoksi vuosina 1946–54. Tapasi Jehovan todistajia eräällä Mordvan työleirillä.

Kuuluin Ukrainan nationalisteihin. Sen takia kommunistit tuomitsivat minut vuonna 1946 vankileirille 15 vuodeksi. Siellä oli Jehovan todistajia. He saarnasivat minulle, ja minä tunnistin totuuden heti. Meillä ei ollut Raamattua, koska olimme äärimmäisen tiukasti vartioidulla leirillä. Niinpä etsiskelin pieniä paperinpalasia ja panin ne talteen. Kun olin saanut muutamia kokoon, tein pienen muistikirjan. Pyysin veljiä kertomaan minulle kaikki muistamansa raamatunkohdat ja kertomaan myös, mistäpäin Raamattua jakeet olivat. Sitten kirjoitin ne kirjaani. Jututin myös myöhemmin tulleita. Jos joku tunsi jonkin Raamatun ennustuksen edes suurin piirtein, kirjoitin senkin muistiin. Keräsin melkoisen määrän raamatunkohtia ja aloin käyttää niitä saarnaamistyössä.

Kun aloin saarnata, leirillä oli melko monta ikäistäni nuorta kaveria. Minä olin nuorin, vasta 16-vuotias. Puhuin noiden poikien kanssa ja sanoin: ”Olemme kärsineet turhan takia. Me ja monet muut olemme vaarantaneet henkemme turhaan. Yksikään poliittinen ideologia ei tuo meille mitään hyvää. Teidän pitää asettua Jumalan valtakunnan puolelle.” Lainasin kirjastani muistamiani jakeita. Minulla oli erittäin hyvä muisti. Sain toverini pian vakuuttuneiksi, ja he alkoivat tulla meidän Jehovan todistajien seuraan. Heistä tuli veljiä.

[Tekstiruutu/Kuva s. 157]

Jehovan todistajille määrättyjä rangaistuksia

Valtion sisäinen karkotus: Karkotetut lähetettiin syrjäseudulle, yleensä Siperiaan, missä heidän oli työskenneltävä ja asuttava. He eivät saaneet lähteä uudelta asuinseudultaan, ja heitä vaadittiin ilmoittautumaan paikalliselle poliisille kerran viikossa tai kuukaudessa.

Vankeusrangaistus: Samassa vankisellissä oli kolmesta kymmeneen vankia. He saivat ruokaa pari kolme kertaa päivässä. Kerran päivässä tai kerran viikossa heidän annettiin kävellä vankilan pihalla. Heillä ei ollut työtä.

Vankileirit: Useimmat leirit sijaitsivat Siperiassa. Sadat vangit asuivat yhdessä parakeissa (kussakin rakennuksessa oli tavallisesti 20–100 asukkia). He työskentelivät vähintään kahdeksan tuntia päivässä leirin alueella tai muualla. Työ oli raskasta, ja siihen kuului tehtaiden ja rautateiden rakentamista tai puunkaatoa. Vartijat kuljettivat vangit työhön ja takaisin. Leirissä vangit saattoivat liikkua vapaasti työpäivän jälkeen.

[Kuva]

Siperiassa Venäjällä vuonna 1953: karkotettujen ukrainalaistodistajien lapset pilkkovat polttopuita

[Tekstiruutu/Kuva s. 161, 162]

Fjodor Kalinin haastattelu

Syntynyt: 1931

Kastettu: 1950

Tausta: Karkotettuna vuosina 1951–65. Vankilassa vuosina 1962–65.

Kerran kun olin vankilassa kuulusteluja varten, Jehova teki jotakin, mikä tuntui ihmeeltä. KGB:n (valtion turvallisuuskomitean) päällikkö tuli tuomaan jotakin paperia. Kuulustelija istui, ja syyttäjä istui hänen viereensä. KGB:n päällikkö sanoi kuulustelijalle: ”Anna tämä hänelle! Lukekoon siitä, etteivät hänen Amerikan-veljensä ole hyvällä asialla!”

He antoivat paperin minulle. Siinä oli konventin päätös. Luin sen kerran ja sitten toisen kerran huolellisesti. Syyttäjä alkoi tulla kärsimättömäksi. Hän sanoi: ”Herra Kalin! Opetteletteko te sitä ulkoa?”

Sanoin: ”Katsokaas, ensiksi silmäilin tämän vain ylimalkaisesti läpi. Haluan nyt ymmärtää tämän kunnolla.” Sydämessäni itkin ilon kyyneleitä. Kun olin saanut päätöksen luetuksi, ojensin sen takaisin ja sanoin: ”Olen teille erittäin kiitollinen, mutta Jehova Jumalaa kiitän siitä, että hän pani teidät tekemään näin. Uskoni on vahvistunut tänään hyvin paljon, kun luin tämän päätöksen. Olen näiden todistajien kanssa täysin samaa mieltä ja ylistän Jehovaa epäröimättä. Puhun hänestä ihmisille leirillä ja vankilassa ja missä sitten olenkin. Tämä on elämäntehtäväni!

Vaikka kiduttaisitte minua kuinka paljon, ette pysty vaientamaan minua. Todistajat eivät sanoneet tässä päätöksessä, että he olisivat valmiita aloittamaan jonkinlaisen kapinan, vaan he päättivät – kohtasivatpa he mitä tahansa, vaikka ankarinta vainoa – palvella Jehovaa, sillä he tietävät hänen auttavan heitä pysymään uskollisina! Rukoilen Jehova Jumalaa, että hän vahvistaisi minua tänä vaikeana aikana pysymään lujana uskossa.

Minä en kuitenkaan aio horjua! Tämä päätös vahvisti minua niin paljon. Jos panette minut seinää vasten ampuaksenne minut nyt, en epäröi. Jehova pelastaa myös ylösnousemuksen kautta.”

Näin kuulustelijoiden pettymyksen. He tiesivät tehneensä suuren virheen. Päätöksen piti heikentää uskoani, mutta se vahvisti minua.

[Tekstiruutu/Kuva s. 167–169]

Marija Popovitšin haastattelu

Syntynyt: 1932

Kastettu: 1948

Tausta: Vankiloissa ja työleireillä kuusi vuotta. Auttanut toistakymmentä ihmistä oppimaan totuuden.

Kun minut pidätettiin 27. huhtikuuta 1950, olin viidennellä kuukaudella raskaana. Heinäkuun 18. päivänä sain kymmenen vuoden tuomion. Minut tuomittiin saarnaamisesta, totuuden kertomisesta ihmisille. Meitä tuomittuja oli yhteensä seitsemän: neljä veljeä ja kolme sisarta. Saimme kukin kymmenen vuotta. Pieni poikani syntyi 13. elokuuta.

Vankilassa ollessani en lannistunut. Olin oppinut Jumalan sanasta, Raamatusta, että ihminen on onnellinen, kun hän kärsii kristittynä eikä murhaajana tai varkaana. Ja minä olin onnellinen. Ilo asui sydämessäni. Jouduin eristysselliin ja kävelin siellä edestakaisin laulaen.

Sotilas avasi pienen luukun ja sanoi: ”Sinä täällä vain lauleskelet, vaikka olet tällaisessa tilanteessa.”

Sanoin: ”Olen onnellinen siitä, etten ole tehnyt kenellekään pahaa.” Hän sulki luukun. Minua ei hakattu.

He sanoivat: ”Luovu uskostasi. Katso nyt missä tilanteessa olet.” He tarkoittivat, että minun pitäisi synnyttää lapseni vankilassa. Olin kuitenkin onnellinen, koska minut oli tuomittu Jumalan sanaan uskomisesta. Se tuntui hyvältä. Tiesin, etten ollut rikollinen. Tiesin, että kestin Jehovaa kohtaan osoittamani uskon vuoksi. Se piti minut onnellisena kaiken aikaa. Niin se oli.

Myöhemmin kun työskentelin leirillä, palellutin käteni. Minut lähetettiin sairaalaan. Siellä eräs naislääkäri mieltyi minuun. Hän sanoi: ”Terveytesi ei ole hyvä. Entäpä jos tulisit minun palvelukseeni?”

Leirin johtaja ei tietenkään pitänyt ajatuksesta. Hän sanoi: ”Miksi tahdot apulaiseksesi juuri tämän naisen? Valitse joku muu toisesta ryhmästä.”

Lääkäri sanoi: ”En tarvitse ketään toista. Tarvitsen sairaalaani hyviä, rehellisiä ihmisiä. Hän on se, joka tulee työskentelemään tässä sairaalassa. Tiedän, ettei hän varasta mitään eikä ala väärinkäyttää lääkkeitä.”

Meihin luotettiin. Uskovia ihmisiä kunnioitettiin erityisesti. He näkivät, millaisia ihmisiä olimme. Se oli meidän kannaltamme hyvä asia.

Lääkäri sai lopulta johtajan taivutelluksi. Tämä olisi halunnut pitää minut, koska olin hyvä hakkaamaan halkoja. Missä tahansa me Jehovan palvelijat työskentelimme, olimme aina rehellisiä ja tunnollisia työssämme.

Huom.: Marijan poika syntyi vankilassa Vinnitsassa Ukrainassa. Kaksivuotiaaksi asti häntä pidettiin vankilan orpokodissa. Sen jälkeen sukulaiset lähettivät lapsen isälleen, joka oli jo karkotettu Siperiaan. Kun sisar Popovitš vapautettiin vankilasta, hänen poikansa oli kuusivuotias.

[Huomioteksti]

”Olen onnellinen siitä, etten ole tehnyt kenellekään pahaa”

[Tekstiruutu/Kuva s. 175]

Marija Fedunin haastattelu

Syntynyt: 1939

Kastettu: 1958

Tausta: karkotettuna vuosina 1951–65.

Olimme asettuneet paikoillemme junassa, olimme kaikki rauhoittuneet, ja matka oli alkanut – mitä sitten tekisimme? Osasimme joitakin lauluja ja aloimme laulaa. Lauloimme kaikki laulukirjasta muistamamme laulut.

Aluksi kuulimme laulua vain omasta tavaravaunustamme, mutta kun juna myöhemmin pysähtyi antamaan tietä muille junille, tajusimme, että niissäkin oli veljiämme. Näistä muista junista kantautui laulua korviimme. Oli veljiä Moldovasta; sitten menivät Bukovinasta tulleet romanialaiset ohi. Junia oli paljon. Ne ohittivat toisiaan useissa kohdin. Tajusimme, että he kaikki olivat veljiämme.

Muistimme monia lauluja, ja noissa junavaunuissa sävellettiin paljon uusia. Ne rohkaisivat meitä ja auttoivat meitä oikeaan mielentilaan. Laulut tosiaan suuntasivat huomiomme Jehovaan.

[Tekstiruutu/Kuva s. 177]

Lidija Staštšišinin haastattelu

Syntynyt: 1960

Kastettu: 1979

Tausta: Marija Pilipivin (haastattelu s. 208, 209) tytär.

Kun olin lapsi, isoisäni oli vanhin; hän huolehti seurakunnasta. Muistan hänen aamutoimensa: Hän nousi ylös, peseytyi ja piti rukouksen. Sitten hän avasi Raamatun, ja me istuimme yhdessä lukemaan päivän tekstin ja koko kyseisen luvun Raamatusta. Isoisä pyysi minua säännöllisesti viemään tärkeitä papereita kääreessä tai laukussa toiselle vanhimmalle, joka asui kaupungin laidalla. Minun piti kiivetä kukkulan yli päästäkseni hänen kotiinsa. En pitänyt tuosta kukkulasta. Se oli jyrkkä, ja sen ylittäminen oli rankkaa. Sanoin aina: ”Isoisä, minä en mene! Eihän minun tarvitse mennä?”

Isoisä tapasi vastata: ”Kyllä sinun nyt täytyy mennä. Sinä viet nämä paperit.”

Hoin itsekseni: ”En mene! En mene!” Sitten ajattelin, että kyllä minun täytyy mennä, koska se voi ratkaista jonkin tärkeän asian. Pidin sen aina mielessäni. En oikeasti halunnut mennä, mutta menin silti. Tiesin, ettei kukaan toinen voinut tehdä sitä. Sama toistui usein. Se oli minun työni, minun velvollisuuteni.

[Tekstiruutu/Kuva s. 178, 179]

Pavlo Rurakin haastattelu

Syntynyt: 1928

Kastettu: 1945

Tausta: 15 vuotta vankiloissa ja vankileireillä. Palvelee nykyään esivalvojana Artemovskissa Itä-Ukrainassa.

Olin vuonna 1952 tarkasti vartioidulla leirillä Karagandassa Neuvostoliitossa. Meitä oli leirillä kymmenen. Aika kului hyvin hitaasti, mikä oli raskasta. Vaikka tunsimmekin iloa ja meillä oli toivo, meillä ei ollut hengellistä ruokaa. Tapasimme töiden jälkeen, keskustelimme yhdessä ja muistelimme kaikkea ”uskolliselta ja ymmärtäväiseltä orjalta” aiemmin oppimaamme (Matt. 24:45–47).

Päätin kirjoittaa sisarelleni oloistamme leirillä ja selittää, että olimme vailla hengellistä ruokaa. Koska vangit eivät saaneet lähettää kirjeitä, kirjettä oli vaikea postittaa. Lopulta sisareni kuitenkin sai sen. Hän teki paketin ja pani siihen vähän kuivattua leipää ja Uuden testamentin ja lähetti sen minulle.

Käytäntö oli hyvin ankara. Viranomaiset eivät aina luovuttaneet paketteja vangeille. Monesti he rikkoivat sisällön. Kaikki tutkittiin huolellisesti. He esimerkiksi tarkistivat, oliko tölkkeihin piilotettu jotain, ehkä mahdollisiin valepohjiin tai kylkiin. Korputkin he tarkistivat.

Sitten tuli päivä, jona näin nimeni paketin saajien listalla. Olin erittäin iloinen, vaikken osannut uneksiakaan sellaista, että sisareni lähettäisi Uuden testamentin. Työvuorossa oli kaikkein ankarin tarkastaja; vangit sanoivat häntä Kuumakalleksi. Kun tuli minun vuoroni saada paketti, hän kysyi: ”Mistä sinä odotat pakettia?” Kerroin sisareni osoitteen. Hän otti lyhyen sorkkaraudan ja avasi laatikon.

Kun hän poisti kannen, näin Uuden testamentin laatikon reunan ja ruokatarvikkeiden välissä! Ehdin vain sanoa hiljaa: ”Jehova, anna se minulle.”

Yllätyksekseni tarkastaja sanoi: ”Vie tämä laatikko äkkiä pois!” Epäuskoisena peitin laatikon ja kannoin sen parakeille. Otin Uuden testamentin paketista ja panin sen patjaani.

Kun kerroin veljille, että olin saanut Uuden testamentin, kukaan ei uskonut. Se oli Jehovan ihme! Hän huolehti meistä hengellisesti, sillä meidän tilanteessamme oli mahdotonta saada mitään. Kiitimme taivaallista Isäämme Jehovaa hänen armostaan ja huolenpidostaan. Aloimme lukea ja vahvistaa itseämme hengellisesti. Olimme todella kiitollisia tästä Jehovalle!

[Tekstiruutu/Kuva s. 180, 181]

Lidija Bzovin haastattelu

Syntynyt: 1937

Kastettu: 1955

Tausta: karkotettuna vuosina 1949–65.

Teini-ikäisenä kärsin kovasti siitä, ettei isä ollut kotona. Rakastimme isää kuten useimmat lapset. En saanut tilaisuutta hyvästellä häntä. Ivan ja minä emme nähneet, kun hän lähti. Olimme pellolla korjaamassa hirssiä.

Kun tulimme pellolta, äiti kertoi, että isä oli pidätetty. Sisälläni tuntui tyhjältä, kipeältä. En kuitenkaan tuntenut pakokauhua tai vihaa. Jotain tällaistahan oli odotettukin. Meitä oli usein muistutettu Jeesuksen sanoista: ”Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat teitäkin.” (Joh. 15:20.) Opimme tämän jakeen hyvin pieninä. Osasimme sen yhtä hyvin kuin mallirukouksen. Tiesimme myös ettei tämä maailma rakastanut meitä, koska emme olleet osa siitä. Se mitä viranomaiset tekivät, johtui heidän tietämättömyydestään.

Isä oli Romanian viranomaisten huostassa Moldovassa, ja hän tiesi, että hän voisi päästä puolustautumaan oikeuden edessä. Saimme luvan olla läsnä oikeussalissa. Se oli meille onnenpäivä.

Isä antoi mahtavan todistuksen. Ketään ei kiinnostanut kuunnella syyttäjän esittämiä syytteitä, mutta kaikki kuuntelivat suu auki isän todistusta. Hän puhui tunnin ja 40 minuuttia totuuden puolesta. Hänen todistuksensa oli hyvin selkeä ja ymmärrettävä. Oikeusistuimen henkilökunnalla oli kyyneleet silmissään.

Olimme ylpeitä siitä, että isä sai todistaa oikeudessa ja puolustaa totuutta julkisesti. Emme olleet lainkaan epätoivoisia.

Huom.: Vuonna 1943 saksalaiset viranomaiset pidättivät sisar Bzovin vanhemmat ja tuomitsivat heidät 25 vuodeksi vankeuteen ”yhteistyöstä neuvostoliittolaisten kanssa”. Vuoden kuluttua tulivat neuvostojoukot ja vapauttivat heidät. Sen jälkeen neuvostoviranomaiset itse pidättivät perheen isän. Hän vietti vankiloissa yhteensä 20 vuotta.

[Huomioteksti]

Rakastimme isää kuten useimmat lapset. En saanut tilaisuutta hyvästellä häntä

[Tekstiruutu/Kuvat s. 186–189]

Tamara Ravljukin haastattelu

Syntynyt: 1940

Kastettu: 1958

Tausta: Karkotettiin vuonna 1951. Auttanut noin sataa ihmistä oppimaan totuuden.

Kerron Galina-tytön tarinan. Hänen vanhempansa pidätettiin vuonna 1958 hänen ollessaan vain 17 päivän ikäinen. Hänen äitinsä ja hänet lähetettiin vankileirille Siperiaan. Galina sai olla äitinsä kanssa niin kauan kuin tältä tuli maitoa, mitä kesti viidettä kuukautta. Sen jälkeen äidin piti mennä töihin ja vauva vietiin vauvaikäisille tarkoitettuun lastenkotiin. Perheemme asui läheisellä Tomskin alueella. Veljet kirjoittivat seurakunnallemme kirjeen, jossa he tiedustelivat, voisiko joku ottaa tämän pienen tytön lastenkodista kasvattaakseen häntä, kunnes vanhemmat vapautettaisiin. Kun kirje luettiin, kuului tietysti syvä huokaisu. Oli surullista ja traagista, että pikkulapsi oli tällaisessa tilanteessa.

Saimme hieman miettimisaikaa. Kului viikko. Kukaan ei tarjoutunut ottamaan häntä. Kaikilla oli vaikeaa. Toisella viikolla isoveljeni sanoi äidille: ”Otetaan me se pikkutyttö.”

Äiti sanoi: ”Mitä tarkoitat, Vasja? Olen jo vanha ja sairas. Tiedätkö, että on suuri vastuu ottaa jonkun toisen lapsi? Nyt ei ole kyse eläimestä – ei lehmästä tai hiehosta. On kyse lapsesta, sitä paitsi jonkun toisen lapsesta.”

Veljeni sanoi: ”Juuri siksi meidän pitäisikin ottaa hänet, äiti. Hän ei ole eläin. Kuvittele lasta sellaisissa oloissa, leirillä! Se on vielä niin pieni, niin avuton.” Sitten hän sanoi: ”Eikö meidän pitäisi ajatella, että hän voisi sanoa meille vielä joskus: ’Olin sairas, olin vankilassa, minun oli nälkä, mutta te ette auttaneet minua’?”

Äiti sanoi: ”Niin voi tosiaan käydä, mutta on suuri vastuu ottaa toisen lapsi. Entä jos hänelle sattuu jotain, kun hän on meillä?”

Veljeni sanoi: ”Entä jos hänelle sattuu jotain siellä?” Sitten hän osoitti minua ja sanoi: ”Onhan meillä Tamara. Hän voi matkustaa vapaasti ja noutaa lapsen. Me teemme yhdessä työtä niin että voimme elättää lapsen.”

Niinpä pohdiskelimme ja keskustelimme ja päädyimme lopulta siihen, että minun oli lähdettävä matkaan. Menin siis Mariinskin leireille. Menin hakemaan tätä pikkutyttöä. Veljet antoivat minulle kirjallisuutta sinne vietäväksi. Sain heiltä mukaani myös kameran, jotta voisin ottaa kuvan äidistä, koska emme tunteneet häntä. En saanut viedä kameraa leiriin, mutta kirjallisuuden vein. Ostin padan, panin kirjallisuuden siihen ja öljyä päälle. Kävellessäni sisäänkäynnistä vartija ei tarkistanut, oliko öljyn alla jotain. Niin sain kirjallisuuden viedyksi leiriin.

Onnistuin tutustumaan äitiin, Lidija Kurdasiin. Vietin jopa yön leirissä, sillä lapsen luovutuspaperit piti panna kuntoon. Niin vein Galinan mukanani kotiin. Kun sitten saavuimme perille, hän oli viiden kuukauden ja muutaman päivän ikäinen. Pidimme yhdessä hyvää huolta hänestä, mutta hän sairastui vakavasti. Lääkäreitäkin kävi, mutta he eivät löytäneet hänestä mitään vikaa.

Nämä ajattelivat, että lapsi oli minun, ja alkoivat painostaa minua. ”Millainen äiti sinä oikein olet?” he sanoivat. ”Mikset imetä häntä?” Emme uskaltaneet kertoa, että lapsi oli vankilasta, emmekä tienneet miten toimia. Itkin vain sanomatta mitään. Lääkärit sättivät minua. Äidilleni he huusivat, että minä olin liian nuori annettavaksi avioon ja että tarvitsin itsekin vielä maitoa. Olin 18-vuotias.

Galina oli hyvin sairas, ja hänellä oli hengitysvaikeuksia. Menin portaiden alle ja rukoilin: ”Jumala Jehova, Jumala Jehova, jos tämän pienen lapsen pitää kuolla, ota minun henkeni hänen henkensä sijasta!”

Lapsi alkoi haukkoa henkeään lääkäreiden silmien edessä. He sanoivat: ”Toivotonta. Hän ei jää henkiin, hän ei jää henkiin.” Näin he sanoivat suoraan minulle – ja äidilleni. Äiti itki. Minä rukoilin. Mutta lapsi jäi eloon. Hän asui kanssamme äitinsä vapautumiseen asti. Hän oli meidän kanssamme seitsemän vuotta eikä sairastunut enää, ei kertaakaan.

Galina asuu nykyään Harkovassa Ukrainassa. Hän on sisaremme, vakituinen tienraivaaja.

[Huomioteksti]

”Jumala Jehova, Jumala Jehova, jos tämän pienen lapsen pitää kuolla, ota minun henkeni hänen henkensä sijasta!”

[Kuva]

Vasemmalta oikealle: Tamara Ravljuk (o.s. Burjak), Sergi Ravljuk, Galina Kurdas, Mihailo Burjak ja Marija Burjak

[Kuva]

Vasemmalta oikealle: Sergi ja Tamara Ravljuk, Mikola ja Galina Kuibida (o.s. Kurdas), Oleksi ja Lidija Kurdas

[Tekstiruutu s. 192]

Kierrosvalvojan raportti vuodelta 1958

”Veljiemme kovista kokemuksista voi saada jonkinlaisen käsityksen, kun tietää, että kymmenkunta kommunistisen nuorisojärjestön jäsentä vakoilee käytännöllisesti katsoen jokaista veljeä. Tähän on lisättävä kavaltajina toimivat naapurit; valeveljet; lukuisa joukko poliiseja; oikeusistuimen langettamat tuomiot, jotka voivat merkitä jopa 25:tä vuotta leirillä tai vankilassa; karkotus Siperiaan; elinikäinen pakkotyö; pidätys, joka merkitsee toisinaan istumista pitkät ajat pimeässä vankisellissä – kaikkea tätä voi tapahtua sille, joka puhuu muutamankin sanan Jumalan valtakunnasta.

Julistajat ovat kuitenkin pelottomia. Heidän rakkautensa Jehova Jumalaan on suunnaton, ja heidän asenteensa on samanlainen kuin enkeleillä, eivätkä he aio luopua taistelusta. He tietävät, että työ on Jehovan ja että sen täytyy jatkua voittoisaan loppuun asti. Veljet tietävät, kenen vuoksi he pysyvät nuhteettomina. Jehovan puolesta kärsiminen on heille ilo.”

[Tekstiruutu/Kuva s. 199–201]

Sergi Ravljukin haastattelu

Syntynyt: 1936

Kastettu: 1952

Tausta: Vietti 16 vuotta vankiloissa ja vankileireillä. Pakotettiin vaihtamaan asuinpaikkaa seitsemän kertaa. Auttanut noin 150:tä ihmistä totuuteen. Hänen vaimonsa Tamaran haastattelu on sivuilla 186–189. Sergi palvelee nykyään vanhimpana Roganin seurakunnassa lähellä Harkovan kaupunkia.

Asuin seitsemän vuotta Mordvassa. Vaikka se oli äärimmäisen tarkkaan vartioitu leiri, sinne tuotiin monia julkaisuja minun sielläoloaikanani. Jotkut vartijat veivät kirjallisuutta kotiin, lukivat ensin sen itse ja antoivat sitten perheelleen ja sukulaisilleen.

Joskus eräs vartija tuli luokseni toisen työvuoron aikana. Hän tapasi kysyä: ”Onko sinulla mitään, Sergi?”

”Mitä haluaisit?” vastasin.

”Jotain luettavaa vain.”

”Onko huomenna etsintä?”

”Kyllä. Huomenna on etsintä viidennessä yksikössä.”

”Selvä, yhden makuulavan päällä pyyhkeen alla on Vartiotorni. Voit ottaa sen.”

Etsintä pidettiin, ja hän otti Vartiotornin. Vartijat eivät kuitenkaan löytäneet muuta kirjallisuutta, koska tiesimme etsinnästä etukäteen. Sillä tavoin jotkut vartijat auttoivat meitä. Totuus vetosi heihin, mutta he pelkäsivät menettävänsä työnsä. Niiden monien vuosien aikana, joina siellä oli veljiä, vartijat näkivät elämäntapamme. Ajattelevat ihmiset näkivät, ettemme olleet syyllistyneet mihinkään rikokseen. He eivät vain voineet sanoa siitä mitään, ettei heitä olisi pidetty Jehovan todistajien kannattajina ja erotettu työpaikastaan. Niinpä he tukivat työtämme jonkin verran. He ottivat kirjallisuutta ja lukivat sitä. Se taltutti osaltaan vainon tulta.

Vuonna 1966 meitä veljiä oli Mordvassa noin 300. Johtohenkilöstö tiesi, minä päivänä muistonvieton oli määrä olla. He olivat päättäneet estää meitä pitämästä sitä tuona vuonna. He sanoivat: ”Tutkitte jo Vartiotornianne, mutta tästä muistonvietosta teemme lopun. Ette mahda mitään.”

Eri vartijayksiköiden jäsenten tuli jäädä toimistoihinsa vaara ohi -soittoon asti. Kaikki olivat paikoillaan: valvontahenkilöstö, johtohenkilöstö, leirin komentaja.

Läksimme kaikki kulkemaan tietä pitkin kokoontumisaukealle, missä meille pidettiin joka päivä, aamuin illoin, nimenhuuto. Sitten kuljimme aukeata ympäriinsä seurakunnittain tai ryhmittäin. Jokaisessa ryhmässä veli piti puheen samalla kun käveltiin, ja toiset kuuntelivat.

Meillä ei ollut vertauskuvia, joten pidettiin vain puhe. Tuolloin ei leirillä ollut voideltuja. Puoli kymmeneen mennessä illalla kaikki oli ohi: jokainen ryhmä oli pitänyt muistonvieton kävellessään tiellä.

Laulun tahdoimme laulaa yhdessä, me kaikki veljet. Niinpä kokoonnuimme pesutuvan viereen mahdollisimman kauaksi pääportin tarkastuspisteestä. Kuvittelepa, 300 veljeä seisoo öisellä taigalla ja heistä 80–100 laulaa! Kuvittele, miten laulu kajahti! Lauloimme vanhasta laulukirjasta muistaakseni laulun 25, jonka nimi oli ”Kuolin puolestasi”. Kaikki osasivat tuon laulun. Joskus vartijatkin huusivat meille torneistaan: ”Laulakaa laulu 25!”

Kun aloitimme laulun tuona iltana, koko henkilökunta juoksi toimistoistaan pesutuvalle saadakseen meidät lopettamaan. He eivät kuitenkaan pystyneet tekemään laulamisesta loppua, sillä kaikki ne veljet, jotka eivät laulaneet, olivat kerääntyneet tiiviiksi renkaaksi laulajien ympärille. Niinpä vartijat vain säntäilivät raivoissaan ympäriinsä, kunnes lopetimme. Kun laulu oli laulettu, kaikki hajaantuivat. Vartijat eivät tienneet, kuka lauloi ja kuka ei. Eivät he voineet panna kaikkia eristysselleihin.

[Tekstiruutu/Kuva s. 203, 204]

Viktor Popovitšin haastattelu

Syntynyt: 1950

Kastettu: 1967

Tausta: Syntynyt vankilassa; sivuilla 167–169 haastatellun Marija Popovitšin poika. Pidätettiin vuonna 1970, ja vietti neljä vuotta vankilassa saarnaamistoiminnan takia. Kolmen oikeudenkäyntipäivän aikana 35 henkilöä todisti veli Popovitšin saarnanneen heille.

Jehovan todistajien silloista tilannetta ei pitäisi arvioida ainoastaan inhimillisestä näkökulmasta. Jumalan kansan vainoamista ei voida selittää pelkästään hallituksen vastuuksi. Useimmat virkamiehet vain tekivät työtään. Kun hallitus vaihtui, virkamiehet käänsivät takkinsa, mutta me pysyimme kannassamme. Käsitimme, että ongelmiemme todellinen syy oli paljastettu Raamatussa.

Emme nähneet itseämme vain sortavien ihmisten viattomina uhreina. Se että ymmärsimme Eedenin puutarhassa herätetyn kiistakysymyksen, kysymyksen Jumalan oikeudesta hallita, antoi meille voimaa kestää. Sitä ei ollut ratkaistu. Tiesimme, että meillä oli tilaisuus asennoitua Jehovan hallitusvallan puolelle. Ilmaisimme asenteemme kiistakysymyksessä, joka ei liittynyt ainoastaan ihmisten henkilökohtaisiin etuihin vaan kaikkeuden Suvereenin etuihin. Meillä oli paljon ylevämpi näkemys todellisista kiistakysymyksistä. Tämä vahvisti meitä ja antoi meille voimaa pysyä nuhteettomina äärioloissakin. Emme katsoneet tilannetta vain inhimillisestä näkökulmasta.

[Huomioteksti]

Jumalan kansan vainoamista ei voida selittää pelkästään hallituksen vastuuksi

[Tekstiruutu/Kuva s. 208, 209]

Marija Pilipivin haastattelu

Syntynyt: 1934

Kastettu: 1952

Tausta: Meni Siperiaan vuonna 1951 tapaamaan sisartaan, joka oli karkotettu sinne. Oppi totuuden Siperiassa ja avioitui myöhemmin erään karkotetun veljen kanssa.

Kun isä kuoli, meille tuli poliiseja, ja heitä oli monta. Heitä tuli sekä kylästä että piiristä. He varoittivat meitä, etteivät he halunneet lauluja eivätkä rukouksia. Me vastasimme, ettei rukoilemista vastaan ole lakia. He kysyivät hautajaisten ajankohtaa. Kun olimme kertoneet sen, he lähtivät.

Veljet tulivat aikaisin aamulla. Kokoontumiset oli kielletty, mutta hautajaisiin sai tulla. Aloitimme aikaisin, koska tiesimme poliisien tulevan. Juuri kun yksi veljistä aloitti rukouksen, saapui kuorma-autollinen poliiseja. Veli päätti rukouksen, ja sitten lähdimme hautausmaalle.

He seurasivat meitä ja antoivat meidän mennä hautausmaalle. Kun veli esitti toisen rukouksen, poliisi yritti pidättää hänet. Me sisaret olimme kuitenkin päättäneet, ettemme antaisi poliisien saada häntä. Poliiseja oli monta, joten muodostimme renkaan veljen ympärille. Seuranneessa kaaoksessa eräs sisarista johdatti veljen pois hautausmaalta talojen välistä kylään. Yhtäkkiä eräs tuttava ajoi ohi yksityisautolla, joten veli nousi autoon ja poistui paikalta. Poliisit etsivät häntä kaikkialta mutta turhaan. Sitten he lähtivät.

Sisaret suojelivat usein veljiä. Tavallisesti tilanne on toisin päin, mutta tuolloin oli pakko toimia näin. Sisarten oli suojeltava veljiä. Sellaisia tilanteita oli paljon.

[Huomioteksti]

Tuolloin oli pakko toimia näin. Sisarten oli suojeltava veljiä

[Tekstiruutu/Kuva s. 220, 221]

Petro Vlasjukin haastattelu

Syntynyt: 1924

Kastettu: 1945

Tausta: Karkotettuna vuosina 1951–65. Pian veli Vlasjukin karkotuksen jälkeen hänen poikansa sairastui ja kuoli. Seuraavana vuonna hänen vaimonsa sai komplikaatioita synnytettyään toisen pojan ja kuoli jonkin ajan kuluttua. Veli Vlasjuk jäi yksin pienen lapsen kanssa. Vuonna 1953 hän avioitui uudelleen, ja uusi vaimo auttoi huolehtimaan lapsesta.

Olin yksi niistä, jotka karkotettiin Ukrainasta Siperiaan vuonna 1951. Emme tunteneet pelkoa. Jehova valoi veljiin sellaista henkeä, että heillä oli uskoa, uskoa joka kävi ilmi heidän puheestaan. Kukaan ei olisi koskaan oma-aloitteisesti lähtenyt tälle saarnamatkalle. Jehova Jumala ilmeisesti salli valtion kuljettaa meidät sinne. Viranomaiset sanoivat jälkeenpäin: ”Olemme tehneet suuren virheen.”

Veljet sanoivat: ”Missä mielessä?”

”Siinä, että toimme teidät tänne, sillä te käännytätte ihmisiä täälläkin!”

Veljet sanoivat: ”Teette vielä toisenkin virheen.”

Heidän toinen suuri virheensä oli se, että vapautettuaan meidät armahduksen jälkeen he eivät antaneet meidän palata kotiin. ”Menkää minne tahansa paitsi kotiinne”, he sanoivat. Myöhemmin he tulivat järkiinsä ja tajusivat, että se oli ollut huono siirto. Tuon menettelyn ansiosta hyvä uutinen levisi ympäri Venäjän.

[Tekstiruutu/Kuva s. 227]

Anna Vovtšukin haastattelu

Syntynyt: 1940

Kastettu: 1959

Tausta: Karkotettuna vuosina 1951–65. Lähetettiin Siperiaan kymmenvuotiaana. Työskenteli maan alla vuosina 1957–80 ja painoi raamatullista kirjallisuutta.

KGB yritti usein saada meidät paljastamaan veljiä. He näyttivät meille valokuvia. Tapasin sanoa: ”Kun te kysytte, en tiedä mitään enkä tunne ketään.” Vastasimme heille aina näin. Kun hieman naimisiinmenoni jälkeen olin kerran kävelemässä kaupunkiin päin, tapasin KGB:n Angarskin-alueen päällikön. Hän oli usein kutsunut minut kuulusteltavaksi ja tunsi minut hyvin.

Hän sanoi minulle: ”Mitenkäs tämän Stepan Vovtšukin kanssa oikein on: sanoit, ettet tunne koko miestä, ja nyt olet sitten naimisissa hänen kanssaan?”

Vastasin: ”Ettekös juuri te esitelleet hänet minulle näiden kuvienne kautta?”

Hän läimäytti käsiään ja sanoi: ”Jaaha! Taaskin me olemme syypäitä!”

Nauroimme yhdessä. Se oli onnellinen, iloinen hetki elämässäni.

[Tekstiruutu/Kuva s. 229, 230]

Sofija Vovtšukin haastattelu

Syntynyt: 1944

Kastettu: 1964

Tausta: Karkotettuna vuosina 1951–65. Lähetettiin seitsemänvuotiaana äitinsä, siskonsa ja veljensä kanssa Siperiaan.

Kun meidät vietiin Siperiaan, meille sanottiin, että jäisimme sinne iäksi. Emme koskaan kuvitelleet pääsevämme vapaiksi. Kun luimme Vartiotornista muissa maissa pidettävistä konventeista, rukoilimme Jehovalta, että saisimme olla edes kerran elämässämme sellaisessa konventissa, joita muissa maissa on. Jehova totisesti siunasi meitä. Vuonna 1989 meillä oli tilaisuus olla Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa Puolassa. On mahdotonta kuvailla, kuinka suunnattomasti nautimme ja iloitsimme siellä olostamme.

Puolan veljet ottivat meidät sydämellisesti vastaan. Olimme siellä neljä päivää. Olimme tosiaankin konventissa! Nautimme tavattomasti siitä, että opimme lisää Jehovasta ja saimme ohjeita Jumalan sanasta. Olimme valtavan onnellisia. Kerroimme kokemuksistamme kaikille. Paikalla oli ihmisiä monista maista, mutta he kaikki olivat veljiämme! Kun kiertelimme stadionilla, aistimme ihmeellisen rauhan. Kaiken kokemamme jälkeen – oltuamme niin kauan kiellon alaisuudessa – meistä tuntui kuin olisimme jo olleet uudessa maailmassa. Emme kuulleet lainkaan kiroilemista, ja kaikki oli puhdasta ja kaunista. Ohjelman jälkeen vietimme aikaa yhdessä. Emme lähteneet heti, vaan jäimme seurustelemaan ja puhelemaan veljien kanssa. Paikalla oli myös tulkkeja siltä varalta, ettemme ymmärtäisi kieltä. Silloinkin, kun emme ymmärtäneet, suutelimme toisiamme. Olimme onnellisia.

[Tekstiruutu/Kuva s. 243, 244]

Roman Jurkevitšin haastattelu

Syntynyt: 1956

Kastettu: 1973

Tausta: Kuusi vuotta vankileireillä puolueettomuuden vuoksi. Palvellut Ukrainan haaratoimistokomiteassa vuodesta 1993.

Totuus saa auttamaan ja tukemaan toisia. Koimme tämän erityisesti vuonna 1998, kun Taka-Karpatiassa oli valtava tulva ja kirjaimellisesti sadat ihmiset menettivät yhdessä yössä kotinsa ja kaiken omaisuutensa.

Kahdessa päivässä paikalle saapui ryhmä veljiä ja muodosti hätäapukomiteoita. Nämä päättivät, millaista apua kullekin perheelle tai kylälle annettaisiin. Kaksi kylää, Vari ja Viškove, olivat kärsineet erityisen paljon. Ei kulunut kuin pari kolme päivää niin oli suunniteltu, miten mitäkin perhettä autettaisiin ja ketkä olisivat auttamassa. Sitten veljemme tulivat kuorma-autoilla ja alkoivat lapioida mutamerta pois.

He toivat kuivaa puuta, mikä hämmästytti kaikkia alueen asukkaita. Todistajiin kuulumattomat olivat ihmeissään. Eräs viškovelainen sisar oli alueella, jolla joukko veljiä lapioi mutaa pois. Eräs uutistoimituksen kirjeenvaihtaja lähestyi sisarta ja kysyi: ”Tiedättekö, keitä nämä ihmiset ovat?”

”En tunne heitä hyvin”, hän sanoi, ”koska puhumme eri kieliä – romaniaa, unkaria, ukrainaa ja venäjää. Yhden asian kuitenkin tiedän: nämä ovat veljiäni ja sisariani, ja he auttavat minua.”

Parin kolmen päivän kuluessa veljet olivat lähettäneet apua niille perheille, jotka joutuivat muuttamaan uusille alueille, ja huolehtineet heidän tarpeistaan. Puolen vuoden kuluttua lähes kaikki todistajien talot oli rakennettu uudelleen, ja uusiin koteihinsa tulleet todistajat olivat tuon alueen ensimmäisiä paluumuuttajia.

[Kaavio s. 254]

(Ks. painettu julkaisu)

Vakituisia tienraivaajia Ukrainassa (1990–2001)

10000

8000

6000

4000

2000

0

1990 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2001

[Kaavio s. 254]

(Ks. painettu julkaisu)

Jehovan todistajia Ukrainassaa (1939–2001)

120000

100000

80000

60000

40000

20000

0

1939 1946 1974 1986 1990 1992 1994 1996 1998 2001

[Alaviite]

[Kartat s. 123]

(Ks. painettu julkaisu)

VENÄJÄ

VALKO-VENÄJÄ

PUOLA

VOLYNIA

GALITSIA

Lviv

TAKA-KARPATIA

BUKOVINA

UKRAINA

KIOVA

Harkova

Dnipropetrovsk

Lugansk

Zaporižžja

Donetsk

Odessa

KRIM

MOLDOVA

ROMANIA

BULGARIA

TURKKI

MUSTAMERI

[Kokosivun kuva s. 118]

[Kuva s. 127]

Voiteh Tšehi

[Kuva s. 129]

Ensimmäinen konventti Borislavin kaupungissa Galitsiassa elokuussa 1932

[Kuva s. 130]

Konventti Solotvinossa Taka-Karpatiassa vuonna 1932

[Kuva s. 132]

40 vuoden ajan Marija ja Jemil Zaritski täyttivät uskollisesti tehtävänsä kääntäjinä

[Kuva s. 133]

Ukrainan ensimmäinen kirjallisuusvarasto sijaitsi tässä talossa Užgorodissa vuosina 1927–31

[Kuva s. 134]

Ryhmä valmiina lähtemään palvelukseen bussilla Rahivin alueelle Karpaateille vuonna 1935: (1) Voiteh Tšehi

[Kuva s. 135]

Vanha äänilevy, ”Uskonto ja kristillisyys”, ukrainaksi

[Kuva s. 136]

Kosmatšin seurakunta vuonna 1938: (1) Mikola Volotši myi toisen kahdesta hevosestaan voidakseen ostaa gramofonin

[Kuva s. 137]

Ljudvik Kinitski, innokas sananpalvelija, jota monet muistelevat lämpimästi, kuoli Jehovalle uskollisena natsien keskitysleirillä

[Kuvat s. 142]

Illja Govutšak (yläkuvassa vasemmalla) Onufri Riltšukin kanssa matkalla vuorille saarnaamaan ja (oikeanpuoleisessa kuvassa) vaimonsa Paraskan kanssa. Hänet teloitettiin sen jälkeen, kun muuan katolinen pappi oli luovuttanut hänet Gestapolle

[Kuva s. 146]

Anastasija Kazak (1) ja muita todistajia Stutthofin keskitysleiriltä

[Kuvat s. 153]

Ivan Maksimjuk (yllä vaimonsa Jevdokijan kanssa) ja hänen poikansa Mihailo (oikealla) kieltäytyivät tinkimästä nuhteettomuudestaan

[Kuva s. 158]

Ensimmäisiä ukrainankielisiä raamatullisia julkaisuja

[Kuva s. 170]

Grigori Melnik sai 20-vuotiaana harteilleen vastuun huolehtia kahdesta nuoremmasta veljestään sekä pikkusiskostaan

[Kuva s. 176]

Marija Tomilko oli 15 vuotta vankilassa, mutta on pysynyt uskollisena

[Kuva s. 182]

Nutsu Bokotšin ja hänen tyttärensä lyhyt tapaaminen vankilassa vuonna 1960

[Kuvat s. 185]

Lidija ja Oleksi Kurdas (yllä) pidätettiin ja vietiin kumpikin eri vankileirille heidän Galina-tyttärensä ollessa 17 päivän ikäinen; Galina Kurdas 3-vuotiaana (oikealla): kuva otettu vuonna 1961 vanhempien ollessa vielä vangittuina

[Kuva s. 191]

Ganna Šiško ja Juri Kopos pidätettiin hääpäiväänsä edeltävänä iltana ja passitettiin kymmeneksi vuodeksi vankileirille. He avioituivat kymmenen vuotta myöhemmin

[Kuva s. 191]

Juri Kopos vietti lähes kolmannesvuosisadan Neuvostoliiton vankiloissa ja työleireillä

[Kuva s. 194]

Pavlo Zjatek omisti koko elämänsä Jehovan palvelukseen

[Kuva s. 196]

18. toukokuuta 1962 päivätty Nathan H. Knorrin kirje Neuvostoliiton veljille

[Kuva s. 214]

Kirjallisuutta painettiin Ukrainaan ja muualle Neuvostoliittoon samankaltaisissa bunkkereissa kuin on tämä Itä-Ukrainassa sijaitseva bunkkeri

[Kuva s. 216]

Ylinnä: metsäkukkula kaukana Karpaateilla, missä Ivan Dzjabko piti yllä salaisen bunkkerin toimintaa

[Kuva s. 216]

Yllä: Mihailo Dolog istuu lähellä sen bunkkerin entistä sisäänkäyntiä, jonne hän vei paperia veli Dzjabkolle

[Kuva s. 216]

Oikealla: Ivan Dzjabko

[Kuva s. 223]

Bela Meisar vietti 21 vuotta vankilassa, minä aikana hänen uskollinen vaimonsa Regina matkusti yhteensä yli 140000 kilometriä käydessään usein tapaamassa häntä

[Kuva s. 224]

Mihailo Dasevitš nimitettiin maanpalvelijaksi vuonna 1971

[Kuva s. 233]

Jehovan todistajien rekisteröinti Ukrainassa 28. helmikuuta 1991 oli ensimmäinen tällainen rekisteröinti Neuvostoliiton alueella

[Kuvat s. 237]

Vuoden 1993 kansainvälisessä konventissa Kiovassa kastettiin 7402 henkeä. Tämä on suurin joukko, mikä koskaan on kastettu missään yksittäisessä konventissa Jumalan kansan nykyhistoriassa

[Kuva s. 246]

Ensimmäisen palvelijoiden valmennuskoulun kurssin päättäjäiset Lvivissä vuoden 1999 alussa

[Kuva s. 251]

Ylinnä: valtakunnansalikompleksi, jossa Betel-perhe palveli vuosina 1995–2001

[Kuva s. 251]

Keskellä: talo, joka oli Betel-perheen käytössä vuosina 1994–95

[Kuva s. 251]

Alla: valtakunnansali Nadvirnan kaupungissa – ensimmäinen sali, joka rakennettiin Ukrainassa uuden valtakunnansalirakennusohjelman mukaan

[Kuvat s. 252, 253]

(1–3) Ukrainan äskettäin vihitty haaratoimisto

[Kuva s. 252]

(4) Haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): (istumassa) Stepan Glinski, Stepan Mikevitš; (seisomassa) Andri Semkovitš, Roman Jurkevitš, John Didur ja Jürgen Keck

[Kuva s. 253]

(5) Theodore Jaracz pitämässä puhetta Ukrainan haaratoimiston vihkiäisissä 19. toukokuuta 2001