Valtakunnan toivo ei ole kuvitelmaa

ALOIN käydä vaimoni Paulan ja tyttäremme kanssa Jehovan todistajien kokouksissa Blanco Arribassa vuonna 1948. Edestakainen matka oli 40 kilometriä, mutta emme koskaan jääneet kokouksista pois. Paula ja minä menimme kasteelle 3. tammikuuta 1949.

Puoli vuotta myöhemmin minut ja muita meidän seurakunnan jäseniä pidätettiin ja tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi vankilaan. Meidän piti nukkua lattialla, ja saimme ruokaa vain kerran päivässä: vihreitä jauhobanaaneja ja teetä. Kun pääsimme vankilasta pois, viranomaiset uhkailivat meitä ja luulivat, että lakkaisimme saarnaamasta. Mutta kun palasimme kotiin, aloimme taas käydä salaa kokouksissa ja saarnata. Koska hallituksen agentit tarkkailivat meitä koko ajan, kokoonnuimme yksityiskodeissa, kahviviljelmillä tai maatiloilla. Peräkkäisiä kokouksia ei pidetty samassa paikassa, vaan joka kokouksen lopussa ilmoitettiin, missä seuraava kokous olisi. Saarnaamistyössä liikuimme yksin; meillä oli työvaatteet, emmekä pitäneet mukana julkaisuja tai Raamattua. Siitä huolimatta istuin vuosina 1949–59 seitsemässä vankilassa aina 3–6 kuukautta kerrallaan.

Minun piti olla äärimmäisen varovainen, koska jotkut vainoojistani olivat omia sukulaisiani. Vaikka piilouduin yöksi vuorille tai maatiloille, jäin välillä kiinni. Erään kerran minut passitettiin Ciudad Trujillossa sijaitsevaan La Victorian vankilaan, jossa oli 50–60 vankia sellissä. Siellä saimme ruokaa kaksi kertaa päivässä: aamulla maissijauhoa ja puoliltapäivin vähän riisiä ja papuja. Kaikki todistajat saarnasivat tietysti muille vangeille. Pidimme myös säännöllisesti kokoukset, joissa toistimme raamatunjakeita ulkomuistista ja kerroimme kenttäkokemuksia.

Kun olin vankilassa viimeisen kerran, eräs sotilas hakkasi minua kiväärinperällä päähän ja kylkiin. Vaikka kärsin vieläkin tuon pieksemisen ja muun pahoinpitelyn fyysisistä seurauksista, nuo koetukset vahvistivat uskoani ja kestävyyttäni ja lujittivat päätöstäni palvella Jehovaa.

Nyt 96-vuotiaana palvelen seurakunnassa avustavana palvelijana. En pysty enää kävelemään pitkiä matkoja, mutta istun kotitaloni edessä ja saarnaan kaikille ohikulkijoille. Valtakunnan toivo ei ole kuvitelmaa. Se on totisinta totta, ja olen kertonut siitä toisille yli 60 vuotta. Uusi maailma on minulle nyt yhtä todellinen kuin sinä päivänä, jona kuulin Valtakunnan sanomaa ensi kerran.a