Vuorten asukkaita
JYLHÄT vuoret, jotka halkovat pilviä ja ulottuvat huimaaviin korkeuksiin, saattavat vaikuttaa meistä ihmisistä kylmän majesteettisilta, yksinäisiltä, jopa luotaantyöntäviltä. Kuitenkin ne muodostavat kodin hyvin monenlaisille luonnonvaraisille eläimille. Jotkut näistä luomuksista eivät koskaan kuvittelisi laskeutuvansa alemmille alueille. Ja vaikka ne voivat säilyä pitkään elossa eläintarhaan joutumisen nöyryyttävässä kokemuksessa, emme voi saada siellä todellista kuvaa niiden elämäntavasta vuorten huippujen ja rotkojen keskellä.
Jotkut näistä luomuksista eivät ole kovinkaan tuttuja meille, kun taas toisten nimet ovat tulleet melkein jokapäiväisiksi sanoiksi. Oletko esimerkiksi kuullut kudusta, jonka kierteissarvet ovat yli metrin pituiset? Se löydettiin vuonna 1908 Etelä-Etiopian vuorilta 2700 metrin korkeudelta. Kuka sen sijaan ei olisi kuullut chinchillasta? Sen vuoristolaji elää yli 5000 metrin korkeudessa.
Näissä korkeuksissa on myös lintuja, jotka lentävät korkealla ja tekevät pesänsä luoksepääsemättömiin paikkoihin. Siellä lentelee esimerkiksi haukkoja, kotkia, mustalintuja ja kapeanokkaisia kottaraisia, joilla on kastanjanväriset siivet, ja suuri joukko muita.
Voimmeko tarkastella lähemmin joitakin näistä korkeiden paikkojen asukkaista saattamatta henkeämme tai jäseniämme vaaralle alttiiksi? Kyllä voimme, sillä toiset ovat kiivenneet huimaaviin korkeuksiin ja kirjoittaneet muistiin omin silmin tekemänsä havainnot meidän hyödyksemme.
Vuorigorilla
Aloittakaamme vuorigorillasta, jättiläisapinasta, joka löydettiin Länsi-Afrikan metsien korkeammilta alueilta vuonna 1847. Kertomukset tämän luomuksen taistelunhaluisuudesta, sen suunnaton voima ja asuma-alueen kaukainen sijainti ovat kiihottaneet ihmisen mielikuvitusta ja antaneet aihetta jonkinlaisen salaperäisyyden verhon kutoutumiseen, mikä on herättänyt yleisön ja tiedemiesten kiinnostuksen.
Afrikkalainen kädellisiä tutkiva retkikunta lähti matkaan helmikuussa vuonna 1959 selvittämään salaisuutta. Päästäkseen päämääräänsä heidän oli kuljettava metsien läpi ja kiivettävä sumun peittämille vuorille. Lopulta vuoden 1961 tammikuussa he olivat vuorigorillan asuma-alueella. Niiden kokonaismäärä on arvioitu 5000–15000:ksi. Niiden 466 tunnin aikana, jotka he viettivät aivan näköetäisyyden päässä näistä mahtavista luomuksista, he oppivat ja kirjoittivat muistiin monia asioita.
Tutkimusretkikunnan jäsenillä oli kaiken kaikkiaan tilaisuus kohdata ja tutkia niitä 314 eri kertaa. Kuvittelehan, että tuollainen suunnaton peto tulisi neljän ja puolen metrin päähän sinusta eikä sinulla olisi mitään, millä voisit estää sitä tulemasta vielä lähemmäksi! Sellainen kokemus oli yhdellä ryhmän jäsenellä.
Nuo suuret otukset nousevat varhain, noin kello 6 aamulla, ja vetäytyvät levolle noin kello 18. Aamiainen voi kestää pari tuntia, kun niiden mahtava olemus siirtyy makupalalta toiselle. Noin kello 10:stä kello 14:ään ne vetelehtivät ympäriinsä. Sitten ne ryhtyvät jälleen etsimään ruokaa – ruokaa, joka on paljon vaihtelevampaa kuin mikään eläintarha todennäköisesti tarjoaisi. Eri tutkimusalueilta kerättiin kaikkiaan 100 ravintokasvia – kaikkea muuta kuin yksitoikkoinen ruokajärjestys!
Tarkkailijat havaitsivat, että näillä luomuksilla on 22 selvästi erilaista äännähdystä, joista kahdeksan esiintyy aika usein. Pehmeä muriseva ääni on varma merkki tyytyväisestä apinasta. Sarja katkonaisia murahduksia pitää ryhmän koossa. Vihlova kirkaisu saattaa kuulostaa siltä, kuin jotakuta tapettaisiin. Hyvin todennäköisesti se on vain riita, johon liittyy paljon pelottelua. Kimeä huuto on merkkinä siitä, että joku pikku apina pelkää jäävänsä jälkeen. Emo epäilemättä vastaa heti.
Entä gorillan kuuluisa rintarummutusesitys? Sen näkemiseksi tarvitaan kärsivällisyyttä, sillä se esitetään melko harvoin. Mutta kun se esitetään, niin saa nähdä todellisen näytännön! Se alkaa sarjalla huutoja, jonka jälkeen eläin nopeassa tahdissa huudahduksia päästellen kohottautuu takajaloilleen kuin karvainen vuori, heittää jonkun kasvin ilmaan, potkaisee toisen jalan ilmaan ja kaiken kohokohdaksi lyö mahtavaa rintaansa useita kertoja käsillään kämmen kuopalla. Sitten se juoksee sivuttain, iskee ja repii kasvillisuutta ja takoo lopulta maata voimakkailla kämmenillään. Rintarummutukset on äänitetty; gorillan erittäin voimakas karjunta on luultavasti koko eläinmaailman räjähdysmäisin ääni!
Kun näitä voimakkaita eläimiä, jotka saattavat painaa jopa 270 kiloa, on tutkittu tarkemmin, on todettu, että niiden näkö-, kuulo- ja hajuaistit ovat suunnilleen samat kuin ihmisen. Melkein aina ne kulkevat kaikilla neljällä jalalla. Kahdeksantoista metriä oli pisin matka, jonka yhdenkään niistä nähtiin kävelevän pystyssä. Oli myös mielenkiintoista, ettei gorillan koko tarkkailuaikana kertaakaan nähty käyttävän minkäänlaista työkalua.
Ryhmän nuoremmat jäsenet leikkivät monenlaisia leikkejä – ”Vuoren kuningasta” ja ”Seuraa johtajaa” sekä juoksu-, kiipeily-, liuku- ja keinumisleikkejä. Ne viettävät suhteellisen rauhallista elämää. Niiden kuullaan harvoin riitelevän. Aurinkokylvyt ovat niiden pääasiallisimpia rentoutumismuotoja. Ne ojentautuvat selälleen ja antavat auringon säteiden lämmittää karvaista rintaansa. Kun alkaa sataa, puut suojaavat niitä, tai ne saattavat vain istua kokoonkäpertyneenä ulkona ja odottaa kärsivällisesti rajuilman päättymistä.
Vuorten kamelit
Katsokaamme seuraavaksi vuoristoseutujen luonnontutkijoiden muistiinmerkintöjen välityksellä vuorten kameleita omilla asuinpaikoillaan, korkeilla Etelä-Amerikan Andeilla, kivisillä autiomailla, joista käytetään nimitystä punas. Vikunja on luonnonvarainen, erittäin arvostettu turkkinsa takia, kun taas laama on kesytetty, aito autiomaan laiva. Ne näyttävät aivan erilaisilta kuin eläin, jota me olemme tottuneet kutsumaan ”kameliksi”, mutta molemmat ovat kuitenkin todellisia kamelieläimiä.
Laama on etupäässä kuormajuhta, mutta ainutlaatuinen taakankantaja, sillä se voi kantaa raskaita kuormia myös korkeitten vuorten ohuessa ilmassa, vaikka lämpötila on usein –20°C ja tuuli ja lumimyrsky pieksee niitä. Se ei kuitenkaan hyväksy grammaakaan enempää kuormaa kuin mitä se haluaa kantaa. Laamat kasvavat lihaviksi ja kiiltäväturkkisiksi noilla hedelmättömillä rinteillä, missä ei voi nähdä ruohonkorttakaan ja missä on vain paljasta kalliota ja hiekkaa.
Mutta miten ne pysyvät hengissä? Kiipeilytaitonsa avulla! Ne etsivät (omasta mielestään) herkullisia makupaloja, esimerkiksi poronjäkälää, muita jäkälälajeja ja kaktuksia, ja saavat niitä äkkijyrkiltä laidunmailta.
Laamallakin on joitakin erikoisvarusteita, ja se tarvitsee niitä, sillä jotkut eläinmaailman suurista metsästäjistä – puuma ja jaguaari – väijyvät sitä. Pehmeät, pehmustetut, melkein kynsimäiset varpaat tekevät sille mahdolliseksi pysyä kiinni tavattoman jyrkissä pinnoissa ikään kuin sillä olisi imukupit jalkoina. Itse jalat, jotka ovat hyvin löyhästi kiinnittyneet kinnerniveleen, näyttävät usein kuin ne olisivat sijoiltaan niiden mukautuessa jokaiseen kulmaan ja rakoon.
Yleinen, mutta hämmästyttävä näky on laamalauma, joka on laitumella näennäisesti paljaalla kalliolla, joka on niin jyrkkä, ettei edes syntyperäinen intiaani voisi löytää siitä varpaansijaa! Jännittävä näky tarjoutuu myös silloin, kun yksinäinen laama kulkee paljaitten kallioseinämien yli tai jäätikön lasiliukkaan pinnan poikki kolmesataa metriä kohisevan kosken yläpuolella. Näyttäisi siltä kuin yksikin harha-askel voisi saada eläimen syöksymään pohjattomaan rotkoon.
Vikunjaa ei pystytä kesyttämään. Se on tunnettu rajuista, salamannopeista liikkeistään ja valtavista hypyistään. Lähes 5000 metrin korkeudella merenpinnan yläpuolella ne voivat kiitää sellaisella nopeudella, ettei niistä näy kuin pölypilvi, ja pysähtyä sitten yhtäkkiä. Ne voivat hypätä neljän ja puolen metrin korkeuteen, pyörähtää ympäri ilmassa ja samassa silmänräpäyksessä kun niiden jalat koskettavat maata rynnätä mielettömästi täysin eri suuntaan.
Toisinaan voi nähdä viidenkymmenen tai useamman eläimen muodostaman lauman juoksevan ympyränmuotoista kehää, hyppäävän pukkia ja heittävän kuperkeikkoja ikään kuin julistaakseen vapauttaan. Vähäisemmästäkin vaaranmerkistä ne häviävät pölypilvessä. Ilmeisesti niillä ei ole kuitenkaan aavistustakaan niistä vaaroista, jotka liittyvät niiden korkealla sijaitseviin leikkipaikkoihin. Usein ne putoavat ja loukkaantuvat tai saavat surmansa huolimatta siitä yleisestä ajatuksesta, etteivät ne koskaan astu harhaan.
Vikunjoilla on omituinen tapa: ne palaavat yhä uudelleen samalle yöpymispaikalle siitäkin huolimatta, että joitakin niistä tapetaan yöllä. Kun siis metsästäjä löytää niiden yöpymispaikan, hänen tarvitsee vain odottaa. Hän on varma saaliistaan. Vikunja ei hyppää minkään esteen yli, ei syöksy sitä vastaan eikä ylitä sitä, olipa se miten hatara tahansa. Niiden aitaamiseen riittää kaksi ohutta lankaa, joiden avulla intiaanit ohjaavat eläimet kapeaan tilaan, missä ne voidaan tappaa niiden syöksyessä toisesta päästä. Ne eivät yritä murtautua ohuen narusta tehdyn esteen läpi!
Vikunjoiden arvokas turkki teki niistä metsästäjien erityisen kohteen. Vikunjaturkki on niin hieno ja kevyt, että 1,8 x 1,8 metrin vaippa voidaan taittaa ja puristaa 23 x 35 senttimetrin kokoiseksi ja vain 10 senttimetrin paksuiseksi ja se painaa vähemmän kuin 1,8 kiloa. Lopulta Perun ja Bolivian hallitusten oli hyväksyttävä ankarat lait hillitäkseen näiden vapautta rakastavien luomusten vastuutonta surmaamista.
Muita pelottomia vuoristokiipeilijöitä
Näyttämö siirtyy nyt Luoteis-Amerikan vuorille. Siellä on keltasilmäisen lumivuohen – todellisuudessa antiloopin – asuinpaikka. Kun sen valkoinen parta heiluu hiljakseen tuulessa, se tuo katselijoiden mieleen vanhan professorin. Yksikään professori ei kuitenkaan pystyisi seuraamaan tätä eläimistä varmajalkaisinta. Se on pukeutunut 8–10 senttimetrin paksuisiin, lämpimiin, villaisiin alusvaatteisiin ja viettää ankeaa ja kovaa elämää metsänrajan yläpuolella. Sen päällystakki on pitkä ja takkuinen, myös puhdasta villaa. Mutta luonnontieteilijät eivät ole aivan varmoja, miten se sellaisista varustuksista huolimatta onnistuu pysymään hengissä pohjoisten Kalliovuorten arktisissa oloissa. Toisinaan tämä eläin pudottaa villaa niin paljon, että intiaanit voivat haravoida sitä kilomääriä vain muutamien neliömetrien alueelta.
Tämän vuohen kulku on ilmiömäisen varmaa. Harvoin se etenee, ennen kuin se on varma siitä, mitä on edessäpäin. Jos kuitenkin vuoripolku yllättäen päättyy, se ei joudu pakokauhun valtaan. Se voi kulkea taaksepäin, kunnes on turvallista kääntyä, tai se voi kohottautua takajaloilleen, kun alla on satoja, jopa tuhansia metrejä tyhjyyttä, painautua lujasti kalliota vasten, kääntyä ympäri ja pudottautua taas neljälle jalalle yhtä helposti kuin astuisit jalkakäytävälle. Mutta tämä ei ole sen uskalluksen koko määrä. Se voi pitää parempana uhmata alla olevaa ammottavaa rotkoa vain kurottautuen tarttumaan pienelle kallioulokkeelle ja työntäen itsensä vielä korkeammalle tasolle.
Laaman tavoin näillä lumivuohilla on omat erityiset jalkavarusteet. Jokaisen varpaan pohja on kovera ja toimii imukuppina. Kahden varpaan välissä oleva rako avautuu etuosaa kohti niin, että eläimen laskeutuessa tasaista kallioista rinnettä sen paino levittää varpaat lujemman otteen saamiseksi. Nämä eläimet ovat hyvin uteliaita ihmisten suhteen, jotka silloin tällöin tunkeutuvat uteliaina niiden asuma-alueelle vuoristoon.
Pilviä hipovien huippujen maailmaan kuuluu myös paksusarvilammas. Se on tosiaan lammas, mutta lammas, jolla ei ole perinteellistä villaa. Senkin jalka on ketterä ja notkea. Sierra Diablossa Länsi-Texasissa erään vanhan pässin nähtiin laskeutuvan melkein pystysuoraa kalliota, joka oli 15 metriä korkea. Eräs toinen suoritti hypyn, joka kantoi viisi metriä. Paksusarvilampaat liikkuvat enimmäkseen laumoissa. Emot tarkkaavat vakavina, kun karitsat pitävät hauskaa. Väliin ne ovat hippasilla, leikkivät ”Seuraa johtajaa” -leikkiä, hyppäävät kiven yli, juoksevat vuorten huippujen ympäri tai osallistuvat pieniin puskemisotteluihin.
Yksi tämän pohjoisen vuoristoalueen naapureista on vuoristomajava. Se on todellisuudessa huonosti sopiva nimitys, sillä se ei ole oikea majava. Sillä ei ole häntää eikä todellisen majavan mainetta ahkeruudesta. Sen tunnelin katto on usein niin ohut, että se sortuu. Jos sortuma aiheuttaa sille hankaluutta, se vain kasaa pirstaleet ja työntää ne ulos. Koko talven sen voi nähdä noudattavan päivittäistä työjärjestystään, sillä se ei ole talviunta nukkuva eläin.
Katsokaamme lopuksi tätä jyrsijää sen luonnollisessa asuinympäristössä, Afrikan alppivyöhykkeen Kenia-vuorella. Tämän hännättömän, noin jäniksen kokoisen otuksen sanotaan olevan sukua elefantille ja virtahevolle. Sen lanta on ainutlaatuista, sillä se sisältää hienoissa hajuvesissä käytettävää kiinnitysainetta. Vähemmän kokeneena ja vähemmän liikkuvana kuin jotkut vuoristokiipeilijänaapurinsa tämä jyrsijä asuu koloissa hieman jäätymispisteen yläpuolella. Sillä on viisi senttimetriä paksu ruskea turkki. Sen serkut asuvat savanneilla alankomailla, missä on lämpimämpää, joten niiden turkki on vain noin senttimetrin paksuinen.
Kaikkialla, missä on korkeita vuoria ympäri maailman, on mielenkiintoisia eläimiä, jotka kutsuvat noita vuoria kodikseen. Luoksepääsemättömyys merkitsee pääasiassa näille luomuksille turvaa saaliinhimoisilta ihmisiltä. Niitä on suuria ja pieniä. Niitä on hyvin monia lajeja: voimakas gorilla, naurettavan vapaa vikunja, arvokas lumivuohi, hidas taakankantaja laama ja juosta kipittävä vuoristomajava. Jos joskus näet jonkun näistä eläintarhassa, kuvittele mielessäsi puhdas, ilmava huippujen ja rotkojen maailma, jota ne kutsuvat kodikseen.