Kiitollisia Jehovan todistajien työstä
MITÄ vilpitönsydämiset ihmiset ajattelevat, kun Jehovan todistajat käyvät heidän kodissaan? Niin, miltä heistä tuntuu, kun Jehovan todistajat yrittävät puhua heille Raamatusta ja sen elämää antavasta sanomasta? Katsokaamme, mitä eräällä avioparilla Los Angelesista Kaliforniasta on sanottavaa siitä:
”Eräänä sunnuntaiaamuna vanhahko naishenkilö kävi ovellamme. Hän oli ulkomaalainen ja hänen puhettaan oli hieman vaikea ymmärtää. Tuolloin en täysin ymmärtänyt hänen kotiimme tekemänsä käynnin tarkoitusta, mutta sen hän teki selväksi, että hän toimi raamatullisessa opetustyössä. Kuuntelin häntä kahdesta syystä. Ensiksikin sen tähden, että ihailin häntä, koska hän luotti niin lujasti uskontoonsa, että hän lähti kertomaan minullekin siitä. Tiedän, ettei tämä ollut hänelle helppoa, koska hän ei osannut kunnolla englantia. Miksen minä voisi kuunnella häntä? Hän välitti niin paljon minusta, täysin vieraasta ihmisestä, että tuli kotiini vain kertoakseen minulle oppimistaan asioista. Toinen syy, miksi kuuntelin häntä, oli se, että aihe kiinnosti minua.
”Vaimoni oli episkopaalisen kirkon jäsen, ja minä olin luterilainen. Me olimme kokeilleet molempia kirkkoja emmekä olleet ainoastaan pettyneitä vaan myös kyllästyneitä. Kokeilimme muitakin kirkkoja, mutta koskaan emme olleet tyytyväisiä. Mielestäni uskontoon piti liittyä muutakin kuin yhteenkokoontumista, rahalahjojen antamista, laulujen laulamista ja se, että kerran viikossa kuunneltiin puolen tunnin saarna, joka ei koskaan opettanut mitään arvokasta. Kun siis tämä vanhahko naishenkilö tuli kotiimme, me etsimme ja olimme todella kiinnostuneita siitä, mitä hänellä oli sanottavana Raamatusta. Hänen ensimmäinen käyntinsä oli lyhyt ja hän jätti meille Raamattua selittävän kirjan. Se maksoi vain 50 senttiä. Miten olisin voinut kieltäytyä?
”Tämä nainen oli hyvin ystävällinen eikä hän unohtanut meitä. Kahden viikon kuluttua ensimmäisestä käynnistään hän palasi luoksemme mukanaan Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan johtava evankeliuminpalvelija. Minuun teki niin syvän vaikutuksen heidän meitä kohtaan osoittamansa mielenkiinto ja seurakunnan valvojan Raamatun tuntemus, että aloimme tutkia Raamattua heidän kanssaan välittömästi.
”Edistymisemme oli hidasta, koska matkan varrella oli monia ongelmia, mutta me opimme jatkuvasti. Tutkittuamme muutamia kuukausia vaimoni tuli luokseni ja sanoi: ’Bob, olen niin hämmentynyt ja levoton, koska oppimamme asiat ovat aivan erilaisia kuin se, mitä minulle on opetettu koko elämäni ajan.’ Sitten hän kysyi minulta, voisimmeko lopettaa raamatuntutkistelumme. Minun oli pakko olla eri mieltä hänen kanssaan, koska en ajatellut samoin. Vastasin: ’Ei, Sharon, minä en lopeta tutkisteluamme, koska opin koko ajan ja olen kiitollinen, että he ovat halukkaita uhraamaan aikaansa opettaakseen meille oppimiaan asioita.’ Melkein heti vaimoni tunsi huojennusta. Pian hän oli yhtä innokas kuin minä jatkamaan raamatuntutkisteluamme.
”Ei ollut aina helppoa omaksua niitä asioita, joita meille opetettiin, siitäkin huolimatta, että Raamattu voimakkaasti tuki kutakin seikkaa. Kiistelimme sukulaistemme ja tuttaviemme kanssa. Meidän tarvitsi muuttaa monet tapamme. Meille oli vaikeata luopua pakanallisten juhlapäivien vietosta. Isänikin oli vaikea ymmärtää ja hyväksyä muutoksia elämässämme ja tämäkin vaikeutti tilannetta. Mutta me ymmärsimme, että olimme oikeilla jäljillä, ja jatkoimme tutkimista. Joskus tuli esiin asioita, joita emme voineet käsittää tai täysin hyväksyä silloin, mutta hän, joka tutki meidän kanssamme, neuvoi meitä, ettemme antaisi minkään kohdan muodostua kompastuskiveksi tai estää edistymistämme Raamatun tuntemisessa. Me noudatimme hänen neuvoaan ja panimme mieleemme kohdat, jotka olivat epäselviä. Me jopa kirjoitimme ne muistiin. Tutkistelun edetessä huomasimme myöhemmin, että nämä seikat selvisivät yksitellen.
”Meitä kutsuttiin olemaan läsnä Jehovan todistajien kokouksissa ja kun meille sateli jatkuvasti näitä kutsuja, aloimme käydä niissä. Ensin sunnuntain esitelmissä, sitten tiistai-iltana paikallisessa raamatuntutkistelussa, sen jälkeen Vartiotornin tutkistelussa ja lopulta teokraattisessa palveluskoulussa ja -kokouksessa. Ennen pitkää opimme yhä enemmän. Mitä enemmän opimme, sitä enemmän halusimme oppia lisää. Pian tämän jälkeen aloimme mennä kertomaan toisille oppimaamme aivan samoin kuin tuo ystävällinen vanhahko naishenkilö teki.
”Nyt viikossa ei ole tarpeeksi tunteja. Jumalan totuudesta on tullut hyvin tärkeä osa elämäämme, eikä kukaan pysty estämään meitä edistymästä edelleenkin yhtä hyvin.”