Tuholaismyrkyt – siunaus vai kirous?
JOKA vuosi monien valtioiden maaperään ja viljasatoihin huuhtoutuu miljoonia kiloja myrkyllisiä kemikaaleja. Kemiallisia tuholaismyrkkyjä käytetään harmillisten hyönteisten, jyrsijöiden ja sienien tappamiseen. Kemiallisilla myrkyillä hävitetään myös rikkaruohoja ja saadaan kasvit pudottamaan lehtensä.
New York Times mainitsi 26.12.1969 kemiallisten myrkkyjen käytön laajuudesta eräillä alueilla. Se käsitteli Mississipin osavaltion puuvillafarmeja ja sanoi:
”Maaliskuusta marraskuuhun ilma on täynnä kemikaaleja, joiden pitäisi estää rikkaruohoja itämästä, ja toisia kemikaaleja rikkaruohojen hävittämiseksi, jos ne versovat; kemikaaleja puuvillakärsäkkäiden ja -koiden ja muiden hyönteisten tappamiseksi; ja lopulta sadonkorjuuaikana pahanhajuisia kemikaaleja, jotka pudottavat lehdet puuvillakasveista. . . . Kaiken kaikkiaan kemikaaleja levitetään viljelykauden aikana 10–20 kertaa.”
Todistusaineistoa kerääntyy
Oli kuitenkin joitakuita, jotka useita vuosia varoittivat suuntauksesta käyttää yhä enemmän kemikaaleja satoihin ja maahan. He väittivät siitä koituvan vahinkoa, josta voisi olla vakavat, pitkäaikaiset seuraukset.
Nykyään kerääntyy todistusaineistoa siitä, että tuholaismyrkyt ja muut myrkyt vaikuttavat juuri siten, kuin nämä henkilöt sanoivat. Runsaan tuholaismyrkkyjen käytön vahingolliset seuraukset ovat käyneet viime vuosina ilmeisiksi. On käynyt ilmi, että nämä myrkyt ovat tappaneet suuria määriä lintuja ja kaloja ja hävittäneet jotkin lajit melkein sukupuuttoon.
On myös havaittu, että jotkin kauan vaikuttavista tuholaismyrkyistä, esimerkiksi DDT, löytävät tiensä ihmisiin. Newsweek-lehti huomautti 26.1.1970: ”Amerikkalaisilla naisilla on rinnoissaan maitoa, jossa on 3–10 kertaa enemmän DDT-tuholaismyrkkyä kuin liittohallitus sallii ihmisten kulutettavaksi tarkoitetussa meijerimaidossa.”
Jopa hallitusviranomaiset ja tiedemiehetkin ovat siis nyt huolissaan. New Yorkin valtionyliopiston biologi tri Charles F. Wurster sanoi: ”Vaara ei ole enää kiistanalainen; se on epäämätön tieteellinen tosiasia.” Eräs toinen todistusaineistoa tutkinut tiedemies huomautti: ”Olen peloissani.”
Vaikuttaa eläimistöön
Kemialliset myrkyt kulkeutuvat ilmassa, kun niitä sumutetaan, tai ne huuhtoutuvat maaperästä jokiin ja järviin ja vaikuttavat kaloihin. Mississippi-joessa asuvien moskiittokalojen havaittiin sisältävän niin paljon myrkkyä, että tri Denzel B. Ferguson Mississipin valtionyliopiston eläintieteen laitoksesta ilmoitti: ”Nämä kalat ovat eläviä pommeja. Kaikki, jotka kohtaavat ja syövät niitä, ovat täysin tuomittuja.”
Viime vuonna Yhdysvaltain hallitus pyyti 12700 kiloa lohta Michiganjärvestä. Kalat olivat saastuneet liikaa DDT:stä ja dieldriinistä. Lohien sisältämä tuholaismyrkkymäärä oli melkein neljä kertaa sallittua määrää suurempi.
Amerikan linnut, esimerkiksi valkopäämerikotka, muuttohaukka ja ruskea pelikaani ovat vaarassa tulla tyystin hävitetyiksi. Kalifornian kohdalla Tyynessämeressä pienen pienet merikasvit ja -eläimet, joita sanotaan planktoniksi, imevät tuholaismyrkkyjä, joita on huuhtoutunut maasta tai kulkeutunut valtamerelle ilman kautta. Kalat syövät planktonia ja niiden elimistöön kerääntyy tuholaismyrkkyjä. Kun pelikaanit vuorostaan syövät kaloja, niihin varastoituu tuholaismyrkkyjä. Tämä on aiheuttanut häiriöitä niiden taidokkaassa lisääntymisjärjestelmässä. Nyt pelikaaninaaraat munivat niin ohutkuorisia munia, että ne murtuvat ja rikkoutuvat melkein heti. Munat, jotka saattavat kestää muutaman päivän, ovat niin hauraita, että naaraan istuessa niiden päälle, ne hajoavat sen painosta.
Vaikkakaan tuholaismyrkyt eivät siis suoranaisesti tapa pelikaaneja, ne hävittävät ne sukupuuttoon, koska niiden munat eivät hautoudu. San Franciscossa ilmestyvä Chronicle-lehti huomauttikin: ”Näyttää siltä kuin nuo suuret ruskeat linnut eivät hautoisi yhtään poikasta tänä vuonna Kaliforniassa, ja kuoleman polku pitenee heltymättömästi etelään päin aina Meksikon saarille asti Ala-Kalifornian edustalle.”
Arkansasissa eräällä kalkkunatilalla käytettiin voimakasta tuholaismyrkkyä heptaklooria eläviin kalkkunoihin samettipunkkien pitämiseksi loitolla. Kaikista 300000 tarkastetusta kalkkunasta havaittiin 124000:n olevan tuholaismyrkyn saastuttamia.
Toisinaan tuholaismyrkyt suorastaan tappavat suuria määriä eläimiä. Esimerkiksi Hanoverissa New Hampshiressä jalavapuihin käytetty tuholaismyrkky hävitti satoja lintuja. Noin 70 prosenttia punarintarastaista kuoli.
Medical World News -lehti kertoo 27.2.1970 kokeesta, jossa 25 hedelmöityneeseen munaan ruiskutettiin pieniä määriä kemiallista lehtiä pudottavaa myrkkyä, jota käytetään paljon Yhdysvalloissa (ja Vietnamissa). Vain viisitoista poikasta jäi eloon. Viidestätoista oli yksitoista raajarikkoa ja niillä oli muitakin vikoja. Hautoutumattomista kananpojista löydettiin pahoja kehityshäiriöitä ja epämuodostumia.
Voimakkaita ja kauan säilyviä
Jotkut tuholaismyrkyt ovat niin voimakkaita ja säilyvät niin kauan, että jälkiä niistä on löydetty Etelänapamantereen pingviineistä, vaikka ne ovat olleet tuhansien kilometrien päässä lähimmästä käyttöpaikasta!
Erittäin vakavaksi ongelman tekee se, että jotkut tuholaismyrkyt, esimerkiksi DDT, eivät liukene veteen. Niinpä ne kasaantuvat eliöihin, jotka eivät ole suojassa niiltä. Ajan mittaan eläimen elimistö voi sisältää paljon enemmän tuholaismyrkyn jäännöksiä kuin sen ympäristö. On tosiaankin sanottu, että jotkin eläimet saattavat sisältää yli miljoona kertaa enemmän tuholaismyrkkyä kuin niiden ympäristö!
Kun eläin syö toisen eläimen, esimerkiksi kun linnut syövät tuholaismyrkkyä sisältäviä kaloja, myrkyt rikastuvat nopeasti syöjässä. Sen vuoksi mitä pitemmälle menemme eläinten ketjussa, sitä enemmän myrkkyjä kerääntyy.
Tuholaismyrkkyjä, erityisesti DDT:tä, on käytetty niin laajalti, että tri Lorenzo Tomatis Ranskan kansainvälisestä syöväntutkimuslaitoksesta sanoi: ”Maan päällä ei ole yhtään eläintä, ei vähääkään vettä eikä maaperää, joka ei nykyään ole DDT:n saastuttama.” Senaattori Gaylord Nelson Wisconsinista huomautti myös DDT:stä: ”Vain yhden sukupolven aikana se on saastuttanut ilmakehän, meren, järvet ja joet ja tunkeutunut useimpien maailman luomusten rasvakudoksiin.”
Koska DDT:tä on ilmaantunut maitoon, lihaan, vihanneksiin, hedelmiin ja ihmisiin, Yhdysvaltain hallitusviranomaiset asettivat jyrkkiä rajoituksia sen käytölle 1. tammikuuta 1970. Mutta terveys-, opetus- ja sosiaaliministeri Robert H. Finch sanoi, että DDT:n jäännöksiä esiintyisi ruoka-aineissa ”kymmenen vuotta tai kauemmin” sen jälkeen kun kielto tulee voimaan. Useat muut maat ovat myös rajoittaneet DDT:n käyttöä, mutta satoja muita tuholaismyrkkyjä käytetään jatkuvasti.
Millainen vaikutus ihmiseen?
Tutkimukset osoittavat, että amerikkalaisilla on ruumiinsa rasvakudoksissa DDT:tä keskimäärin 12 miljoonasosaa. Tämä on yli kaksi kertaa enemmän kuin kaupassa myydyissä kaloissa sallittu määrä. Englantilainen Guardian Weekly -lehti sanoi 15.11.1969: ”On havaittu, että keskitason amerikkalaisen veri sisältää enemmän DDT:tä kuin sitä sallitaan lihassa . . . klooratut hyönteismyrkyt voivat aiheuttaa kroonisen myrkytyksen ihmisille, jotka ovat suurimmassa määrin alttiina niille, ja maksa- ja munuaisvaurioiden tiedetään olevan vaaroja.”
Rintalasten havaittiin saavan äidinmaidosta kaksi kertaa enemmän tuholaismyrkkyä kuin Maailman terveysjärjestö on suositellut rajaksi. Ruotsalainen myrkkyasiantuntija tri Göran Löfroth totesi, että kun eläimissä on sellaisia määriä, niissä alkaa ilmetä biokemiallisia muutoksia.
Jälkiä tuholaismyrkyistä on löydetty kuolleena syntyneiden ja syntymättömien lasten kudoksista. Joissakin tapauksissa myrkkyjen väkevyys oli yhtä suuri kuin äidillä. Tuholaismyrkkyjä löydettiin lasten maksasta, munuaisista ja aivoista, ja eniten niitä oli rasvakudoksissa.
Yhdysvaltain kansallisen television esittämässä tapauksessa eräs isä erehdyksessä ruokki sikaansa viljalla, jota oli käsitelty elohopealla ja joka oli tarkoitettu siemenviljaksi eikä syötäväksi. Myöhemmin hän teurasti sian ja hänen perheensä söi sen. Seurauksena oli hänen raskaana olevan vaimonsa ja useiden lapsien sairastuminen vakavasti. He saivat sokeutta, puhevikoja, aivovaurioita ja muita lisätauteja. Yhdestä lapsesta sanottiin, että jos hän eläisi, hän olisi vain ”elävä ruumis”, erittäin vakavien aivovaurioiden takia.
Rotilla suoritetuissa kokeissa suuret annokset tuholaismyrkkyä aiheuttivat syöpää, synnynnäisiä epämuodostumia ja pitkäaikaisia perinnöllisiä vaurioita. Useimmat henkilöt eivät tosin saa voimakasta annosta kemiallisia myrkkyjä yhdellä kertaa. Mutta mitä tapahtuu ihmisille, jotka päivittäin nauttivat pieniä annoksia syömässään ruoassa, hengittämässään ilmassa ja juomassaan vedessä? Onko meidän oletettava, että myrkyt voivat tappaa hyönteisiä, lintuja ja kaloja ja melkein hävittää sukupuuttoon jotkin lajit aiheuttamatta silti mitään vahinkoa ihmiselle?
Järkyttävät tasapainoa
Tuholaismyrkyt ovat häirinneet niin kutsuttua ”luonnon tasapainoa”. Tri Lamont C. Cole Cornellin yliopistosta kertoi tästä esimerkin, kuten U.S. News & World Report -lehti mainitsi 24.11.1969:
”Maailman terveysjärjestö lähetti Borneoon DDT:tä moskiittojen surmaamiseksi. Se tepsi loistavasti. Mutta se ei tappanut torakoita, joiden elimistöön kerääntyi DDT:tä. Olkimajoissa asustelevat liskot söivät torakat. DDT:n vaikutuksesta liskot tulivat hitaammiksi. Sitten kissat saivat helposti liskot kiinni. Mutta kissat kuolivat . . . Kun kissoja ei ollut, tulivat rotat ja kuljettivat ruton uhkaa mukanaan. Ja kun liskoja ei ollut, toukat lisääntyivät majoissa, missä ne käyttivät ravinnokseen katto-olkia. Sitten katot alkoivat sortua.”
On ironista, että vaikka tuholaismyrkyt ovat tappaneet hyönteisiä, niin samat hyönteislajit ovat tuottaneet kantoja, joihin tuholaismyrkyt eivät tehoa. Niiden tappamiseksi tarvitaan siis voimakkaampia myrkkyjä. Mutta sanotaan, ettei ole mitään tuholaismyrkkyä, jota hyönteiset eivät pysty lopulta kestämään.
Mitä ovat nämä hyönteiset? Yhdysvaltain maatalousministeriö teki tilaston kaikista ihmisen vahingollisina pitämistä hyönteisistä. Yli 800000 tunnetusta lajista ”vahingollisiksi” luokiteltujen määrä nousi vain 235:een, joka on vähemmän kuin 0,03 prosenttia tieteen tuntemista hyönteislajeista!
Kasveja pölyttävien hyönteisten työ korvaa suuresti toisten hyönteisten aiheuttamat vahingot. Jos pölytystä suorittavat hyönteiset hävitettäisiin, useimmat kukkivat kasvit häviäisivät sukupuuttoon. Pelkästään mehiläisten häviämisen arveltaisiin aiheuttavan 100000 kukkivan kasvilajin kuoleman.
Harkitsehan myös seuraavaa World Book Encyclopedian lausuntoa: ”Maanviljelijät ovat osaltaan myötävaikuttaneet tuholaishyönteisten leviämiseen ja lisääntymiseen järkyttämällä luonnon tasapainoa ja korvaamalla luonnonvaraisten niittyjen moninaisen kasvillisuuden eekkereittäin yhdellä kasvilajilla.” Eräät hyönteiset näyttävät menestyvän, kun laajoille alueille on kylvetty yhtä ainoata viljalajia.
Mitä vaihtoehtoja?
Onko tuholaismyrkkyjen käytölle olemassa vaihtoehtoja? Kyllä on. Eräs on sellaisten hyönteisten käyttäminen, jotka syövät toisia, vahingollisina pidettyjä hyönteisiä. Tuholaisia kurissa pitäviä hyönteisiä on monia, esimerkiksi leppäkertut, rukoilijasirkat, harso- ja kirvakorennot ja munakiilukaiset.
Kansasissa kirvat hävittivät eräitä viljalajeja, joten maanviljelijät tuottivat suuria määriä leppäkerttuja kasvattajilta. Kuuden viikon kuluessa leppäkertut saivat kirvat valvontaansa. Eräs leppäkerttuja paljon käyttävä ilmoitti, että kirvat saatiin melkein täysin torjutuiksi kahdessa vuorokaudessa. Eivätkä leppäkertut aiheuttaneet vaaraa viljalle.
Muihin vaihtoehtoihin kuuluu sellaisten kasvikantojen viljeleminen, jotka eivät ole niin arkoja hyönteisille, hyönteisten sterilointikeinot, mekaaninen torjunta, useiden kasvilajien viljeleminen samanaikaisesti ja orgaanisista aineista, kuten sipuleista, valkosipuleista, mintuista ja muista, valmistettujen sumutusaineiden käyttö.
Organic, Gardening and Farming -lehdessä oli elokuussa 1969 mielenkiintoinen havainto hyönteisten toiminnasta ja torjunnasta. Siinä sanottiin: ”Mitä enemmän tarkkailemme hyönteisten menettelytapoja, sitä paremmin ymmärrämme, että se on luonnon sensori harmillisen kasvullisuuden hävittämisessä. . . . yleensä hyönteiset syövät mieluummin kemiallisilla lannoitteilla lannoitettuja kasveja kuin orgaanisella menetelmällä kasvatettuja. Tuholaishyönteisten torjunta on mahdollista lukuisilla tavoilla, vaikkei turvaudutakaan myrkkysumuttimiin ja kemikaaleihin. Kasvit, joita hyönteiset suuresti vaivaavat, eivät usein saa tasapuolisesti ravintoaineita.
Alkaa käydä ilmeiseksi, että monet niistä ongelmista, jotka ihminen kohtaa käyttäessään kemiallisia myrkkyjä, johtuvat hänen tiedon ja ennakkonäkemyksen puutteestaan sekä hänen taloudellisesta ahneudestaan. Tämä korostaa kaikkien kasvien, eläinten, hyönteisten ja ihmisen Luojan ohjauksen tarpeellisuutta. Jumalan uudessa järjestelmässä me voimme odottaa tätä ohjausta, niin että ihminen saatetaan sopusointuun muun Jumalan maallisen luomakunnan kanssa.
[Kuva s. 8]
Äidinmaito voi sisältää paljon enemmän DDT:tä kuin sallitaan meijerimaidossa
[Kuva s. 9]
Eräs tiedemies sanoo: ’Maan päällä ei ole yhtään eläintä, ei vähääkään vettä eikä maaperää, joka ei ole DDT:n saastuttama’