Pappisuran käännekohta

Kerrottu Herätkää!-lehden Venezuelan-kirjeenvaihtajalle

VIETETTYÄNI kaksi vuotta Marian legioonassa ja seitsemän vuotta pappisseminaarissa jouduin tekemään tärkeän ratkaisun. Jatkaisinko jäljellä olevat kolme vuotta valmistautuakseni roomalaiskatoliseksi papiksi vai luopuisinko siitä kaikesta? Olosuhteet olivat kehittyneet siihen pisteeseen, että minun oli tehtävä selvä ratkaisu. Mikä se olisi?

Ei ollut kyse siitä, että olisin kadottanut rakkauteni Jumalaan. Olin yhä erittäin kiinnostunut uskonnollisista kysymyksistä. En myöskään ollut epäonnistunut opinnoissani. Olin pikemminkin edistynyt erinomaisesti. Toisten seminaarin ylemmillä luokilla olevien tavoin minulla oli vuoroni lukea messu ja hoitaa musiikki.

Ollessani lomilla kotona minut valittiin toisinaan paikallisen seurakuntamme alidiakonin sijaiseksi. Velvollisuuksiini kuului lukea epistolateksti, antaa pöydällä oleva leipä ja viini diakonin käsiin ja muuttaa messukirja vuoden kullekin päivälle tarkoitettuun kohtaan. Tuttavani olivat ylpeitä nähdessään nuoren miehen keskuudestaan astuvan ylös alttarille ja palvelevan alidiakonina. Kerran kun toimin alidiakonina, sattui olemaan vasta rakennetun pienen kappelin vihkiäiset. Edistyin todella kohti päämäärääni tulla papiksi.

Varhainen kiinnostus uskontoon

Muistan aina olleeni taipuvainen uskonnollisuuteen. Kotiväkeni kuului nimellisesti roomalaiskatoliseen kirkkoon, mutta ei ollut kovinkaan uskonnollista. Siitä huolimatta kävin päivittäin kirkossa, missä minulla oli etu tutkia katkismusta nuorten muodostaman ryhmän kanssa. Ajan kuluessa päätin liittyä Marian legioonaan, järjestöön, joka toimii kirkon yhteydessä. Toimin tuossa järjestössä antaen toisille nuorille oppitunteja neitsyt Mariasta tarkoituksena edistää Marian palvontaa.

Näin kului kaksi vuotta, jona aikana tutustuin perusteellisesti legioonan oppeihin. Sitten paikallinen pappi tuli keskustelemaan kanssani seminaariin menemisestä. ”Etkö haluaisi tulla papiksi?” hänellä oli tapana kysyä. ”Oletko ajatellut mennä seminaariin? Etkö haluaisi tulla Kristuksen seuraajaksi?”

Tietysti pidin ajatuksesta olla pappi jonain päivänä, mutta en voinut antaa hänelle heti vastausta. Oli eräitä seikkoja, joita oli harkittava. Esimerkiksi vuosikorvaus täysihoidosta oli 2300 markkaa ja ensimmäistä vuotta varten hankittavat kirjat merkitsivät noin 650 markan lisäkustannuksia. Mistä olisin saanut rahat? Sitä paitsi vanhempani eivät lainkaan kannattaneet papiksi ryhtymistäni.

Pappi oli kuitenkin hellittämätön. Hän tarjosi apua stipendin muodossa, jolloin suuri osa kustannuksista maksettaisiin puolestani. Vanhempieni vastustuskin voitettiin pappien usein lainaamalla raamatunkohdalla: ”Ei ole ketään, joka minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista tai äidistä tai isästä tai lapsista tai pelloista, ja joka ei saisi satakertaisesti: nyt tässä ajassa.” (Mark. 10:29, 30) Harkittuani asiaa vuoden päätin myöntyä, ja seminaariin pääsy järjestettiin minulle.

Seminaarikoulutus

Näytti siltä kuin hartaimmat toiveeni olisivat olleet nyt toteutumassa. Eikö ollut odotettavissa, että seminaarielämä saattaisi minut lähemmäksi Jumalaa, vastaisi kaikkiin elämää ja tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin, joihin halusin saada vastaukset? Ajan kuluessa tuli kuitenkin pettymys. En saanut sitä mitä olin toivonut. Sitä paitsi joillakin pojilla oli sietämättömiä tapoja, tapoja, jotka olivat minulle huolen aihe.

Jokainen päivä noudatti samaa kaavaa. Herätessämme kello kuusi teimme ensimmäiseksi ristinmerkin, toistimme rukouksen ja lähdimme sitten messuun. Sitä seurasi mietiskelyhetki, johon sisältyi tavallisesti Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen käsittelemien asioiden tarkasteleminen. Sitten kertasimme opintoaineita. Aamiaisen jälkeen käytettiin puolitoista tuntia salin puhdistamiseen ja kasvien kasteluun. Aterioita nauttiessamme meidän oli oltava vaiti, koska meidän oli kuunneltava valikoitua luentaa.

Mutta päivittäiset viisi oppituntia olivat minusta epätyydyttäviä. Ne eivät paljonkaan auttaneet ymmärtämään Jumalan tahtoa. Useimpia opintoaineita olisi voinut oppia missä muussa koulussa tahansa – latinaa, espanjaa, kuvaamataidetta, musiikkia, filosofiaa, biologiaa ja historiaa. Vain neljä tuntia viikossa oli omistettu kirkon opin opettamiseen.

Raamattua tosin käytettiin, kun messun aikana luettiin evankeliumeista tai apostolien kirjeistä, mutta mitään sen moraaliopetuksia ei selitetty eikä sovellettu joidenkin poikien pahojen tapojen lopettamiseksi.

Sisareni, joka on Jehovan todistaja, tavallisesti kirjoitti minulle usein ja selitti asioita Raamatusta, mutta harvoin sain hänen kirjeitään. Seminaarin rehtori takavarikoi ne. Lomien aikana sisarellani oli tapana yrittää selittää minulle asioita Raamatusta, mutta suhtauduin kevyesti hänen yrityksiinsä. Sitä paitsi hänen selityksensä erosivat kirkon opista.

Raamattu puhuu

Seminaarilaitoksissa on yleistä, että joka päivä varataan puoli tuntia ”hengellistä” lukemista varten, ts. luetaan jotakin ”pyhimyksen” elämää käsittelevää kirjaa. Eräänä iltana minulla ei ollut käsillä yhtään sellaista kirjaa, joten minun täytyi turvautua taskukokoiseen Nácar-Colunga -raamatunkäännökseeni. Koska en tiennyt, mistä olisin aloittanut, avasin Raamatun umpimähkään ja aloin lukea 2. Mooseksen kirjan 19. lukua. Kaikki sujui hyvin, kunnes pääsin 20. luvun jakeisiin neljä ja viisi.

Mikä yllätys olikaan löytää Jumalan sanasta kohta, joka tuomitsee epäjumalankuvien tekemisen ja niiden palvomisen! Saatoin tuskin uskoa silmiäni! Olin aina pitänyt Raamattua pyhänä. Suljin Raamatun ja mietiskelin. ”Miten se on mahdollista?” ajattelin itsekseni. ”Ovatko he pettäneet minua koko tämän ajan?” Seuraava ajatukseni oli: ”Minun ei pitäisi ajatella tällä tavoin kirkkomme opetuksista, sillä minut voitaisiin lähettää helvetin tuleen.”

Avasin jälleen Raamatun saadakseni puoli tuntia täyteen, ja tällä kertaa se avautui Jesajan 40. luvun kohdalta. Määräajan päättyessä olin päässyt Jes. 42:8:aan asti, jossa sanotaan: ”Minä olen, Jehova on minun nimeni, minä en anna kunniaani kenellekään muulle, enkä epäjumalille kunniaa, joka kuuluu minulle.” Jälleen kerran tajusin järkytyksekseni, että Raamattu puhui minulle suoraan ja korosti sitä, että Jumalaa ei miellytä epäjumalien palvonta. Miten hämmentyneeksi tunsinkaan itseni! Olisiko mahdollista, että uskontoni oli väärillä jäljillä? Juuri silloin kello antoi merkin, että oli aika mennä nukkumaan.

Avun etsiminen

Seurasi uneton yö. Seuraavana aamuna menin suoraan piispan luo. Pyysin häntä selittämään 2. Moos. 20:4:n. Hänen vastauksensa oli, että se kuului Mooseksen lakiin, jonka Kristus poisti. Sitten osoitin, että kymmentä käskyä, jotka kuuluvat lakiin, opetetaan kristityille heidän katkismuksissaan. ”Miten voitte selittää, että toinen osa poistettiin eikä toista?” tiedustelin. Hän ehdotti, että toinen osa jätettiin kristittyjen hyödyksi. ”Se ei voi olla mahdollista, koska jos Kristus tuli poistamaan lain, kyseessä täytyy olla koko laki”, väitin vastaan. Hän lähetti minut hengellisen neuvojan luo, jonka tehtävänä on auttaa poikia heidän hengellisissä ongelmissaan.

Hänen yrityksensä antaa tyydyttävät vastaukset kysymyksiini perustuivat salaisuuksiin ja filosofiaan. Ymmärtäessäni hyvin pian, etten voisi koskaan saada sieltä totuutta, päätin lähteä seminaarista. Minulle esitettiin monia perusteluita, jotta minut olisi saatu jäämään: ”Sinun pitäisi jäädä, jottet tuottaisi vahinkoa tovereillesi. Olethan yläluokilla, ja he panevat sen merkille.” Tällaista ja paljon muuta. Mutta pysyin lujana päätöksessäni. Hän sanoi lopulta: ”Voit lähteä, mutta et voi ottaa mitään mukaasi ja sinun täytyy odottaa kolme päivää.” Sain myöhemmin tietää, että aika käytettiin retken järjestämiseksi pojille, jotta he eivät olisi olleet paikalla, kun lähdin.

Totuuden löytäminen

Lähdin ilman ainuttakaan tavaraa, ilman niitäkin, jotka kuuluivat minulle, hämmentyneenä ja sekavin ajatuksin. Kun sisareni sai tietää, mitä oli tapahtunut, hän antoi minulle kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään ja neuvoi minua lukemaan sen huolellisesti ja vertaamaan sen sivuja Raamattuun. Pian minulle johdettiin raamatuntutkistelua säännöllisesti ja vaadin, että sitä pidettiin 3–4 kertaa viikossa. Kaksi kuukautta myöhemmin vertauskuvasin antaumukseni Jehova Jumalalle vesikasteella.

Suuntasin heti askeleeni takaisin seminaariin laukkuni täynnä Herätkää!-lehden numeroita, joissa oli kirjoitus ”Avoin kirje vilpittömille katolilaisille”. Pappi yritti estää minua pääsemästä sisään, mutta hänen tarkoituksensa raukeni tyhjiin, koska pojat tulivat ulos tervehtimään minua. Todistin heille ja jätin paljon lehtiä. Mikä oli tulos? Kaksikymmentäkaksi poikaa päätti lähteä. Kuusi heistä suostui tutkistelukurssiin kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään pohjalla. Yksi heistä oli läsnä Jehovan todistajien Caracasissa viimeksi pitämässä piirikonventissa.

Nyt ihmiset ovat hämmästyneitä, kun käyn heidän ovillaan, en katolisen kirkon pappiskokelaana vaan Jehovan vapautettuna todistajana. Miten onnellinen olenkaan, että Jehova puhui minulle sanansa kautta ja ohjasi minut järjestönsä luo!