Evankeliumin julistajia koskeva Saksan ylioikeuden päätös

Herätkää!-lehden Länsi-Saksan-kirjeenvaihtajalta

JEHOVAN TODISTAJAT ovat Saksassa tunnettuja siitä, että he eivät sovitelleet omaksi edukseen Hitlerin valtakunnan aikana. Muihin uskontoihin kuuluvat, joiden joukossa oli myös pappeja, tervehtivät Hitleriä ja natsilippua ja tukivat Hitlerin armeijoita niiden hyökkäävässä sodankäynnissä. Melkein kaikki katoliset ja protestanttiset papit syyllistyivät sovitteluun Hitlerin hallitusjärjestelmän kanssa. Näille papeille myönnettiin vapautus asevelvollisuudesta tuona aikana.

Mutta Jehovan todistajat kieltäytyivät lujasti tervehtimästä Hitleriä ja natsilippua tai tukemasta hänen armeijoitaan. Hekin vaativat vapautusta uskonnollisina evankeliumin julistajina eli pappeina. Heiltä kuitenkin evättiin vapautus ja heitä vainottiin. Tuhansia heistä lähetettiin natsien kuolemanleireille ja monia tapettiin.

Ei vapautusta

Toisen maailmansodan jälkeen asevelvollisuus otettiin jälleen käytäntöön Saksassa vuonna 1956. Katolisille papeille ja muiden uskontojen pappismiehille annettiin jälleen vapautus. Jehovan todistajatkin vapautettiin ensiksi, mutta sitten otettiin käytäntöön siviilipalvelus, eikä Jehovan todistajille myönnetty vapautusta tästä palveluksesta.

Vuonna 1962 julistettiin ensimmäinen päätös tämän uuden lain mukaan eräälle nuorelle Jehovan todistajien evankeliuminpalvelijalle. Hän oli kieltäytynyt ilmoittautumasta suorittamaan siviilipalvelusta. Koska valtionkirkkojen ja muiden kirkkokuntien papeilta ei vaadittu tämän palveluksen suorittamista, tuo Jehovan todistajien evankeliuminpalvelija väitti, että hänelläkin oli oikeus saada vapautus Länsi-Saksan perustuslain nojalla. Hänen vetoomuksensa kuitenkin hylättiin. Hänet tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankilaan.

Sen jälkeen seurasi monia samanlaisia oikeusjuttuja, joissa annettiin vankilatuomioita. Tuomittujen joukossa oli Jehovan todistajien evankeliuminpalvelijoita, jotka uhrasivat koko aikansa evankeliuminpalveluksen toimintoihin. Niinpä esitettiin vetoomus perustuslaillisten oikeuksien puolesta, jotta nuo päätökset olisi muutettu ja olisi saatu laillinen tunnustus evankeliuminpalvelijoiden vapauttamiseksi kaikesta asevelvollisuudesta.

Vuoden 1963 lokakuussa esitettiin lisätodistuksia oikeudelle. Niissä tuotiin erittäin yksityiskohtaisesti esille se tosiasia, että Jehovan todistajien, kokoajan evankeliuminpalvelijat ovat virkaan asetettuja evankeliuminpalvelijoita, joilla on oikeus perustuslain varaamaan vapautukseen.

Vetoomusta ei käsitelty. Juttu jäi ratkaisemattomaksi seitsemäksi vuodeksi. Koko tuon ajan Jehovan todistajien kokoajan evankeliuminpalvelijoita tuomittiin jatkuvasti vankilaan 1–16 kuukaudeksi.

Syntyi myös uusi tilanne. Vankilasta vapauduttuaan nuo evankeliuminpalvelijat kutsuttiin jälleen siviilipalvelukseen. Kun he kieltäytyivät, heidät vangittiin toisen kerran. Jotkut vangittiin kolmannen kerran. Tämän vuoksi esitettiin jälleen vetoomus perustuslaillisten oikeuksien puolesta Saksan liittotasavallan valtiosääntötuomioistuimelle. Vetoomus kiisti samasta rikoksesta langetettujen toistuvien tuomioitten perustuslaillisuuden.

Ylioikeus päättää

Vuoden 1968 maaliskuun 7. päivänä valtiosääntötuomioistuin antoi päätöksensä. Siinä sanottiin, että näissä tapauksissa toistuva tuomioitten langettaminen oli todella perustuslain vastaista. Siinä huomautettiin, että ketään ei voida rangaista kahta kertaa samasta teosta peruslain mukaan.

Tämä ei kuitenkaan täysin ratkaissut ongelmaa. Jehovan todistajia yhä vangittiin, kun he ensimmäisen kerran kieltäytyivät asepalveluksesta ja siviilipalveluksesta, jota ei vaadittu muitten uskontojen papeilta.

Lopulta vuoden 1969 joulukuun 11. päivänä liittotasavallan hallinto-oikeuden kahdeksas senaatti antoi päätöksen. Sillä oli suuri merkitys erikoistienraivaajina tai kristillisten seurakuntien valvojina toimivien Jehovan todistajien kokoajan evankeliuminpalvelijoiden asemalle.

Tämä Saksan korkein hallinto-oikeus julisti kokoajan evankeliuminpalvelijat vapautetuiksi sotapalveluksesta sekä siviilipalveluksesta. Tämä kumosi saman tuomioistuimen seitsemännen senaatin useita vuosia aikaisemmin tekemän päätöksen.

Kanteen perusteluja

Seitsemäs senaatti oli aikaisemmin väittänyt, etteivät Jehovan todistajien kokoajan evankeliuminpalvelijat ansainneet vapautusta, koska heillä ei ollut samanlaista asemaa kuin muiden uskontojen papeilla. Se puolusti alemman oikeuden päätöstä, että asemat eivät ”vastanneet” toisiaan, koska katolisten ja protestanttisten pappien opinnot ja heille annettu opetus olivat erilaisia.

Oikeus oli väittänyt: ”Pappi ansaitsee suojeluksen lain mukaan vain, kun hänen asemansa uskovien seurakunnan edessä erottuu siten, että hänen yksin sallitaan suorittaa uskonnollisen palvonnan menot ja hänelle annetaan erikoinen arvoasema, joka kuuluu yksinomaan papinvirkaan; tämän vastakohtana Jehovan todistajien uskonnollinen ryhmä ei tunnusta mitään luokkaa maallikoiksi eikä mitään pappisluokkaa.”

Oikeus oli myös sanonut: ”Ratkaisevaa on kuva, joka kirkkokunnalla tavallisesti on papista; tämä kuva on suuremmissa kirkkokunnissa papin asema sellaisena, joka laumansa paimenena suorittaa paimennustyötä, jota ilman jumalanpalveluselämä käytännöllisesti katsoen kuolee.”

Tämän vuoksi noissa edellisissä päätöksissä oli väitetty, ettei koko ajallaan palvelevilla Jehovan todistajilla ollut pappismiehen ”kuvaa”. Se piti ja pitää varmasti paikkansa. Eivätkä Jehovan todistajat halua tuota ”kuvaa”. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteivät he olisi evankeliuminpalvelijoita sanan todellisessa merkityksessä.

Tuomioistuin puolustaa oikeuksia

Lopullisessa päätöksessään 11. joulukuuta 1969 kahdeksas senaatti oli eri mieltä näiden edellisten tulkintojen kanssa. Erikoistienraivaajaa ja valvojaa koskevassa kiistanalaisessa asiassa se puolusti oikeuksia, jotka laki myönsi toisille koko ajallaan palveleville papeille heidän uskontoonsa katsomatta. Se sanoi: ”Valtion puolueettomuus kansalaisten uskonnollisia käsityksiä kohtaan estää valtiota arvioimasta uskonnollisten seurojen ja muiden kirkkokuntien opetuksia ja laitoksia.”

Oikeus osoitti, että omaksuttu ”kuva” ei ollut tärkeä, vaan suoritetut palvelukset. Se sanoi: ”Uskonnollisen tasa-arvoisuuden periaatteesta voidaan kuitenkin tehdä sellainen johtopäätös, ettei tässä, perustuslaillisiin oikeuksiin perustuvista syistä, kummankaan suuren kristillisen kirkkokunnan [roomalaiskatolisen ja evankelisen] papin ’mallia’ tai ’ammattikuvaa’, joka on kehittynyt niiden kirkkojärjestyksen ja teologisen tulkinnan kautta, voida käyttää muitten kirkkokuntien pappien mittanuorana. Eroavuuksia uskossa ja uskonkappaleissa, joiden ymmärretään olevan ominaisia kummankin suuren kristillisen kirkkokunnan omalle tulkinnalle, ei tule ottaa huomioon.”

Näin oikeus julisti, ettei olisi mahdollista pakottaa jonkin muun kuin näiden kahden suuren kirkkokunnan pappia mukautumaan tiettyyn mittapuuhun, jonka nuo kirkot olivat rakentaneet itselleen. Uskonnollista tasa-arvoisuutta ja vapautusta ei voitaisi tehdä riippuvaiseksi minkään tietyn uskonnon käsityksestä papinvirasta. Jehovan todistajilla ei ole ”virka” tai ”arvonimi” tai ”kuva” ratkaiseva todistus heidän evankeliuminpalveluksestaan, vaan heidän suorittamansa hengelliset palvelukset.

Siitä, mikä tekee jostakusta kokoajan evankeliuminpalvelijan, oikeus sanoi: ”Se, ’vastaako’ evankeliuminpalvelustoiminta niitä toimintoja, jotka on määrätty [roomalaiskatolisille ja evankelisille] papeille, voidaan ratkaista vain ulkonaisten tunnusmerkkien mukaan ottamatta huomioon tiettyä ’kaavaa’, joka on teologisesti tai kirkkolaissa määritelty.” Osoitettiin, että evankeliuminpalvelustoiminta katsottaisiin ”kokoajan” toiminnaksi, kun evankeliuminpalvelija uhraa kaiken ponnistelunsa evankeliuminpalvelukseen.

Vain yhden tyyppisen koulutuksen tai valmennuksen ei myöskään pitäisi olla ratkaiseva tekijä. Oikeus mainitsi päätöksessään, että ”sillä, mitä valmistavaa opetusta ja todistusta vaaditaan, kun joku määrätään pysyvään toimintaan evankeliuminpalvelijaksi koko ajallaan, ja miten tämä määräys annetaan, ei myöskään ole mitään erikoista merkitystä. Valtio jättää kaikkien uskonnollisten seurojen uskonnollisten vakaumusten ja opetusten mukaan päätettäväksi, millaisissa olosuhteissa tehtäviä määrätään, samoin kuin suurten kirkkojen nimetyt papit vastaavasti huolehtivat niistä.”

Saksan ylioikeuden luja päätös uskonnonvapauden puolesta on kiitettävä. Se on samankaltainen kuin huomionarvoiset päätökset muissakin maissa, joissa yksilön oikeuksia kunnioitetaan suuresti.

Kuitenkin kauan ennen kuin tämä päätös oli annettu, Jehovan todistajat olivat osoittaneet, että he todella ovat korkeimman Jumalan Jehovan virkaan asetettuja evankeliuminpalvelijoita. Heidät on kauan tunnettu kautta koko Saksan innokkaasta evankelioimistyöstään. Heidän toimintansa on auttanut kymmeniätuhansia vanhurskautta rakastavia ihmisiä Saksassa hankkimaan Jumalan sanan, Raamatun, tuntemuksen ja on auttanut heitä palvelemaan Luojaansa.

Kaikesta huolimatta oikeuden päätös on oivallinen laillinen tunnustus näiden koko ajallaan työskentelevien Jehovan evankeliuminpalvelijoiden jumalallisesta virkaan asettamisesta.