Perussyyn paljastaminen

SUURISUUNTAINEN tuhlaus ja saastuminen ovat laajentuneet tähän päivään saakka. Mutta mikä on sen perussyy?

Onko se ihmisen kekseliäisyys? Ei sellaisenaan, sillä ihmiset ovat olleet kekseliäitä koko historiansa ajan. Niinpä Raamatussa kerrotaan 1. Mooseksen kirjassa ennen maailmanlaajuista vedenpaisumusta eläneistä miehistä, kuten Juubalista, josta tuli ”kaikkien niiden kantaisä, jotka kannelta ja huilua soittavat”, ja Tuubal-Kainista, josta tuli ”kaikkinaisten vaski- ja rauta-aseiden takoja”. (1. Moos. 4:21, 22) Ongelmia ei aiheuta ihmisen kekseliäisyys, vaan sen väärinkäyttö.

Ongelma ei myöskään johdu kokonaan teollisuudesta, sillä teollisuutta on kaikenkokoista. Vahinkoa ovat aikaansaaneet teollisuuden keskittäminen ja sen menetelmät. Teollisuus tuottaa kuitenkin ihmisiä varten. Näin ollen saastuminen johtuu viimekädessä ihmisistä ja heidän tarpeistaan. Asutko, ja työskenteletkö teollisuuskaupungissa, ajatko autoa, lämmitätkö kotiasi kivihiilellä tai öljyllä tai käytätkö kemiallisia lannoitteita ja tuholaismyrkkyjä tai tuotteita, jotka ovat kertakäyttöpakkauksissa – lasi- tai peltitölkeissä tai pulloissa? Jos vastauksesi on myönteinen, niin sinäkin pahennat saastumisongelmaa.

Todellinen syy

Suunnattoman saastumisen todellinen syy on siinä arvoasteikossa, jonka ihmiset ovat yleensä hyväksyneet, siinä elämäntavassa ja järjestelmässä, jonka he ovat kehittäneet. Mielen saastuminen on johtanut fyysiseen saastumiseen.

Suuruutta on alettu pitää hyveenä. Nopeus, massatuotanto ja voitonsaanti ovat muodostuneet menestyksen mittapuiksi, ja niitä on ylistetty ihmiskunnan hyväntekijöiksi. Kuten Australian senaatin valiokunta sanoi raportissaan saastumisesta: ”Kasvu on yhä kansallisuskonto ja kehitys on sen profeetta.”

Auringonvalo, raitis ilma, puhdas vesi, ruoho, puut, luonnonvaraiset eläimet – kaikki tämä on ehkä uhrattava, mutta ”kehityksen” täytyy jatkua!

Onneen on pyritty tehdastekoisten tuotteitten omistamisella, mutta se on johtanut ihmissuhteitten jatkuvaan huonontumiseen ja hengellisten arvojen madaltumiseen.

On totta, että monet ihmiset ovat nykyään pinteessä. He havaitsevat olevansa sellaisen järjestelmän orjia, joka ei ole heidän tekemänsä. He tuntevat olevansa kyvyttömiä lyhyen elämänsä aikana muuttamaan olosuhteita.

Mutta entä jos avautuisi tie sellaisen muutoksen tekemiseen? Kuinka moni käyttäisi sitä hyväkseen? Oletko sinä henkilökohtaisesti pahoillasi sen vuoksi, että itsekäs materialismi on yllyttänyt ihmisiä käyttämään väärin maan luonnonvaroja? Useimmat ihmiset suosivat nykyään mielessään materialistista elämäntapaa ja toivovat vain, että sen epämiellyttävät seuraukset voitaisiin jotenkin välttää. He eivät ole ehkä panneet alulle saastumiseen johtanutta järjestelmää, mutta he suosivat sen jatkumista sen tarjoamien ”etujen” vuoksi.

”Kehitysmaiden” taholta tuleva vaara

Havaitsemme, että monissa maissa on muodostunut aivan erilainen yhteiskunta kuin se, mikä vallitsi ennen vuotta 1750. Ja ne maat, jotka eivät ole kehittyneet näiden suuntaviivojen mukaisesti, ovat huomanneet joutuneensa entistä epäedullisempaan taloudelliseen asemaan suhteissaan kehittyneisiin maihin. Niiden kansallinen rahayksikkö on suhteellisen vähäarvoinen kansainvälisillä markkinoilla.

Kehitysmaat ponnistelevat nyt kiihkeästi päästäkseen kehittyneitten maitten rinnalle. Noissa maissa asuvat ihmiset himoitsevat tuotteita, joita toisilla jo on. Tämä ei voi olla vaikeuttamatta tätä maailmanlaajuista ongelmaa. Miksi?

Koska keskitason ihminen teollisuusyhteiskunnassa saastuttaa ympäristöään monin verroin enemmän kuin maanviljelysyhteiskunnan asukas. Tri Paul Ehrlichin mukaan ”jokainen amerikkalainen lapsi rasittaa ympäristöään 50 kertaa enemmän kuin intialainen lapsi”.

Miksi niin vähän huomiota tähän saakka?

Miksi tilanne on päästetty näin kriittiseksi? Australian senaatin asettama vesien saastumista tutkiva komitea sai selville kaksi perustekijää, joista se mainitsi: ”Useimpien saastumisongelmien takana on kaksi tekijää: tietämättömyys ja hitaus.” Voisimme sanoa myös tietämättömyys ja välinpitämättömyys.

Teknikot ja tiedemiehet, jotka keksivät työtä säästävät massatuotantovälineet, eivät aavistaneet niiden suunnatonta vaikutusta ihmisen elinoloihin. Varhaiset teollisuusmiehet eivät ehkä tajunneet, miten paljon saastetta kertyisi fossiilisten polttoaineiden runsaasta käytöstä, eivätkä myöskään jokien, järvien ja jopa valtamerten rajallista kykyä hävittää niihin kaadettuja jätteitä. Ihmiset, jotka kaipasivat kiihkeästi varhaisia työtä säästäviä koneita ja hyödyllisiä laitteita, halusivat alun perin vain keventää kantamaansa taakkaa jonkin verran. He eivät ryhtyneet tahallaan tuhoamaan elinympäristöään. Tosin he eivät olleet erikoisemmin huolissaankaan, kun vahinko kävi ilmeisemmäksi.

Kirjailija Lewis Mumford sanoo teollisuusyhteiskunnan kehittämästä tunteettomuudesta: ”Huomion kiinnittämistä sellaisiin seikkoihin kuin likaan, meluun ja tärinään pidettiin naismaisena herkkätunteisuutena.” Hän kertoo, että kun skotlantilainen keksijä James Watt halusi parantaan höyryveturiaan vähentääkseen sen aiheuttamaa kovaa melua, niin Englannin tehtailijat estivät häntä tekemästä niin. Miksi? Koska heitä miellytti se suuriääninen voiman ilmaus, mitä melu merkitsi! Eräs nykyaikainen saksalainen teollisuusmies osoitti, ettei tämä asenne ole paljoakaan muuttunut. Kun häntä haastateltiin Reinin saastumisen johdosta, niin hän lausui Der Spiegel -lehden (14.9.1970) mukaan lievän huolestumisensa kalakuolemasta, mutta lisäsi: ”Uiminen, kalastaminen ja romantiikka – joutavaa höpötystä.” Niiden uhraaminen oli vain ”edistyksen hinta”.

Ekologi Barry Commoner tunkeutui ongelman ytimeen sanoessaan: ”Luonnonvarojemme varhainen ryöstäminen tapahtui tavallisesti täysin tietäen, mitä vahingollisia seurauksia siitä olisi, sillä on vaikeaa olla havaitsematta sitä tosiasiaa, että eroosio seuraa nopeasti metsän hävittämistä mäenrinteeltä. [Ja tarvitaan vain talonpoikaisjärkeä sen ymmärtämiseen, että jos jokeen ahdetaan jätteitä, niin siitä kärsivät virran alajuoksulla asuvat.] Vaikeus ei johtunut tieteellisestä tietämättömyydestä vaan tahallisesta ahneudesta.”

Tietämättömyyttäkin on silti yhä olemassa. Tiedemiehet myöntävät, etteivät he vieläkään tunne monien ilmaan, maahan ja vesiin levitettävien kemiallisten yhdisteitten kaikkia vaikutuksia. Tällainen tietämättömyys on vaarallista. Mutta välinpitämättömyys tuosta vaarasta, välinpitämättömyys, joka perustuu ihmisen itsekkääseen ”tahalliseen ahneuteen”, on estänyt uusien keinojen ja kemiallisten tuotteiden teknologisen kehityksen todellisen pysäyttämisen tai edes sen hidastamisen.

Mikä toivo tai parannuskeino sitten on olemassa? Mitä on sanottava siitä menestyksestä, joka on saavutettu joillakin alueilla ympäristön myrkytyksen torjunnassa? Voisiko siitä olla todellista apua?