Historian kaksi puolta
ON OLEMASSA vanha sananparsi, joka kuuluu jotenkin tähän tapaan: ”Asia riippuu siitä, kumman härkää teurastetaan.”
Tämän sananparren ydin on, että sama tapahtuma voi näyttää eri ihmisistä erilaiselta. Se riippuu kunkin menneisyydestä ja osuudesta asiaan.
Ihmisen on tavallisesti helpompi suhtautua jalomielisesti ja puolueettomasti pulmaan niin kauan kuin se ei koske häntä liian läheisesti. Mutta mitä tapahtuu, jos pulma ikään kuin siirtyy hänen omalle takapihalleen? Hän saattaa silloin olla taipuvainen katsomaan sitä eri valossa.
Kansakunnat ovat tässä suhteessa ihmisten kaltaisia, paitsi että niiden asenteet vaikuttavat miljooniin yksilöihin ja maailmanhistorian kulkuun. Niin kauan kuin ongelma ei koske kansakuntaa suoranaisesti, se voi olla katsantokannassaan sangen ylevä ja jalo. Mutta niin pian kuin kansallinen etu on suoranaisesti kysymyksessä, se voi nopeasti muuttaa asenteensa.
Niinpä kaksi valtiota voi olla aivan eri mieltä samasta historian pulmasta tai yksityiskohdasta. Se ei kuitenkaan merkitse, että toinen (tai kumpikin) valehtelisi tahallaan, vaikka asia voisi olla niinkin. Ne eivät ehkä ole todellisuudessa tietoisia siitä, että ne esittävät samoista tapahtumista lähes täysin erilaiset tulkinnat.
Silmäys muutamiin historian tilanteisiin paljastaa tämän olevan totta. Se auttaa meitä ymmärtämään, että meidän päiviemme poliittisissa järjestelmissä kansakuntien väliset väärinkäsitykset ovat lähes väistämättömiä. Se myös korostaa sitä, miten kipeästi koko ihmiskunta tarvitsee parempaa hallitusjärjestelmää.
Ainako ystäviä?
Keskitason yhdysvaltalainen on selvillä tietyistä, hänestä pohjoiseen sijaitsevaa valtavan laajaa maata, Kanadaa, koskevista ”tosiseikoista”. Mutta hän ei ehkä tiedä paljon muuta kuin, että siellä asuu brittien, ranskalaisten ja yhdysvaltalaisten jälkeläisiä, että he näkevät revontulet ja että ratsupoliisi ’saa aina etsimänsä miehen kiinni’. Mikäli hän on kyllin vanha, hän on voinut kuulla Dionnen viitosista.
Yksi tällainen keskitason amerikkalaisen otaksuma ”tosiseikka” on, että kuluneiden kahden vuosisadan aikana kanadalaiset joukkona ovat pitäneet amerikkalaisista. Hänestä saattaa todella tuntua, että kanadalaiset olisivat epäilemättä halunneet tulla osaksi Yhdysvaltoja, jos Ison-Britannian tai Kanadan hallitukset olisivat sen sallineet. Mutta näinkö asia todellisuudessa oli?
Historian tarkasteleminen Kanadan näkökulmasta paljastaa monia useimmille yhdysvaltalaisille yleensä tuntemattomia tai huomiotta jääneitä asioita. Yhdysvaltalaiset huomaisivat esimerkiksi vaikeaksi uskoa, että kanadalaiset eivät aina ajattele niinkään ystävällisesti eteläisistä naapureistaan. Näin on, koska useimmat yhdysvaltalaiset eivät muista, mikäli he ovat koskaan tietäneetkään, että ensimmäiset englantia puhuvat kanadalaiset olivat ’lojalisteja’.
Nämä ’lojalistit’ olivat ihmisiä, jotka halusivat pysyä uskollisina brittihallitukselle, kun kolmetoista amerikkalaista siirtokuntaa kapinoi Englantia vastaan 1770-luvulla. Kun siirtokuntien asukkaat pitivät tekoaan kapinana tyranniaa vastaan, ’lojalistit’ pitivät sitä kapinana vakiintunutta ’lakia ja järjestystä’ vastaan. Asia riippui jälleen siitä, kumman ’härkä’ oli kysymyksessä.
Brittiläisvastaiset roskajoukot tervasivat, pyörittelivät höyhenissä ja toisinaan jopa murhasivat ’lojalisteja’, joiden oli pakko paeta kirjaimellisesti henkensä edestä. He menivät Kanadaan. Useimmissa tapauksissa he menettivät henkilökohtaisen omaisuutensa ja maansa, jotka takavarikoitiin ja joista ei koskaan maksettu mitään korvausta.
Yhdysvaltalaisia, jotka pitivät parempana tukea Englannin hallitusta, oli arviolta 50000 tai enemmänkin. He eivät ymmärrettävästi pitäneet maasta, josta heidän oli paettava, eivätkä luottaneet siihen. Eivätkä seuraavien sadan vuoden tapahtumat paljon muuttaneet heidän mieltään. Yhdysvaltalaiset hyökkäsivät Kanadaan kahdesti, ja se on ollut ainakin kahdesti muulloin Yhdysvalloista alkunsa saaneiden hyökkäysten kohteena. Ihmiset, jotka pakenivat, jotka kantoivat kaunaa ja muistivat, ovat monien nykypäivien kanadalaisten esi-isiä. Vaikka heillä ei ole samoja pelkoja, kaunaa on yhä jonkin verran jäljellä.
Yhdysvallat hyökkää Kanadaan
Yhdysvaltain vapaussodan alkuvuosina kapinoivista siirtokuntalaisista näytti johdonmukaiselta, että pohjoisessa asuvat ranskalaiset mielihyvin liittyisivät heihin brittien häätämiseksi Pohjois-Amerikasta. Niinpä siirtokuntien sotavoimat hyökkäsivät Kanadaan. Mutta vähäistä alkumenestystä lukuun ottamatta hyökkäys epäonnistui.
Pääesteenä oli se, että Kanadan asukkaat, olivatpa he ranskalaisia tai ’lojalisteja’, eivät halunneet tulla osaksi uutta amerikkalaista valtiorakennetta. Yhdysvaltalaiset pitivät heitä esimerkkinä ihmisistä, jotka eivät ymmärtäneet omaa parastaan. Olihan heillä tilaisuus karistaa yltään brittiläisten ies ja liittyä vapaisiin yhdysvaltalaisiin! Kuinka kanadalaiset saattoivat kieltäytyä? Mutta he kieltäytyivät, ja maahanhyökkäys aloitti kahden maan välillä pitkän katkerien tunteiden aikakauden.
Vain muutamia vuosia myöhemmin Yhdysvallat ja Kanada joutuivat jälleen käsikähmään, mikä oli osa maailmanlaajuista Englannin ja Ranskan välistä selkkausta. Yhdysvaltalaisille opetetaan, että vuoden 1812 sota taisteltiin puolueettomien oikeuksien varjelemiseksi ja merien vapauden säilyttämiseksi. Mutta monet kanadalaiset katsoivat asiaa eri valossa. He uskoivat vuoden 1812 sodan aloitetun verukkeena heidän maansa valloittamiseksi.
Kanadalaiset perustivat johtopäätöksensä yhdysvaltalaisten Henry Clayn ja Andrew Jacksonin esittämien huomautusten kaltaisiin lausuntoihin. Clayn, joka oli valtiomies ja puhuja, esitetään sanoneen: ”On typerää otaksua, että emme onnistu. En kannata pysähtymistä Quebeciin tai minnekään muuallekaan, vaan ottaisin siltä [Englannilta] koko maanosan ja hyväksyntää pyytämättä.” Jackson, joka oli sotilashenkilö, ajatteli, ettei sellainen sotaretki kohtaisi mitään vastarintaa vaan olisi hänen sanojensa mukaan ”sotilasparaati”.
He kokivat ankaran järkytyksen. ’Lojalistit’ olivat jälleen halukkaita tarttumaan aseisiin ja puolustamaan Kanadaa Englannin hyväksi. Seuranneessa sodassa yhdysvaltalaiset hyökkäsivät Kanadaan ja polttivat hallintorakennukset Yorkissa (nykyisessä Torontossa). He eivät kuitenkaan kyenneet saamaan mitään todellista jalansijaa. Sodan loppupuolella britit osittain Yorkissa tapahtuneiden polttojen kostoksi polttivat Yhdysvaltain kongressirakennuksen Washingtonissa. Mutta hyvin harvat nykyiset yhdysvaltalaiset tietävät Yhdysvaltain hyökkäyksestä Kanadaan tai siitä, mitä Yorkille tehtiin. Yhdysvaltain historiankirjoissa annetaan sen sijaan paljon tilaa Washingtonin polttamiselle, Baltimoren puolustamiselle Fort McHenryssä ja kansallislaulun sepittämiselle.
Lisää vaikeuksia
Kului jälleen neljännesvuosisata. Yhdysvaltain vuoden 1844 presidentinvaalikampanja johti sitten uuteen yhteenottoon. Tuohon aikaan tuli käytäntöön sanonta ”Manifest Destiny”. Tämä sanonta kuvasi amerikkalaisten uskoa Yhdysvaltojen välttämättömään alueelliseen laajentumiseen ja oikeutukseen tehdä niin.
Jotkut väittivät Yhdysvaltain kohtalona olevan hallita koko Pohjois-Amerikkaa. Tämä johti rajakiistaan, joka koski laajaa osaa Kanadasta. Vaikka se ratkaistiin lopulta sovittelemalla, se tuntui kanadalaisista jälleen yhdeltä yritykseltä yhdysvaltalaisten koko Kanadan voittamiseksi tekemien yritysten sarjassa.
Kun Alaskasta vuosia myöhemmin löydettiin kultaa, Yhdysvallat ja Kanada joutuivat katkeraan kiistaan Alaskan kapean maakaistaleen rajoista. Presidentti Theodore Roosevelt totesi kanadalaisten vaatimusten olleen ”pelkkää typerää loukkausta”. Vastapuolella kanadalainen sir Wilfrid sanoi parlamentissa: ”Olen usein pahoitellut, enkä milloinkaan enemmän kuin nykyisessä tilanteessa, että elämme suuren naapurin vierellä, jonka uskon voivani sanoa, olematta sitä kohtaan epäystävällinen, olevan sangen ahnehtiva kansallisissa toimissaan.”
Miksi yhdysvaltalaiset tietävät ja ymmärtävät tästä taustasta niin vähän? Vastaus on ensi sijassa oppilaiden opettamiseen käytetyissä oppikirjoissa. Tavallisesti ne peittelevät tai jättävät huomiotta Kanadan puolen asiasta ja keskittyvät kansallisylpeyteen historiallisen objektiivisuuden kustannuksella. Mutta kanadalaiset oppikirjat tekevät tavallisesti samoin omalta katsantokannaltaan.
Vaikka molemmat osapuolet näin ollen kertovat niille sopivan osan totuudesta, ne molemmat kärsivät ajan oloon tietämättömyydestä, joka voi johtaa ja on johtanut vaikeuksiin. Niin, ”asia riippuu siitä, kumman härkää teurastetaan”.
Suhteet Meksikoon
Menneiden sukupolvien aikana Yhdysvalloilla on ollut vaikeuksia myös eteläisen naapurinsa Meksikon kanssa. Molemmat osapuolet ovat pitäneet omaa kantaansa paitsi puolustettavana myös oikeana.
Meksikon kannalta tärkein mielessä pidettävä seikka on, ettei Meksiko Kanadan tavoin ole Yhdysvaltain lisäalue eikä halua tulla sellaiseksi. Meksikon itsenäistyttyä Espanjasta 1800-luvun alkupuolella Yhdysvallat on kuitenkin toistuvasti viime aikoihin saakka puuttunut Meksikon asioihin sen historian kuluessa.
Yhdysvallat on vallannut noin puolet Meksikon alueesta sen itsenäistymisen jälkeen. Ensiksi anastettiin Texasin alue, josta tehtiin osavaltio vuonna 1845. Sitten vaadittiin nykyisin Lounais-Yhdysvaltoina tunnettu alue kokonaisuudessaan. Seurauksena oli vuosien 1846–1848 Meksikon sota, jossa Yhdysvaltain joukot hyökkäsivät Meksikoon ja valtasivat pääkaupungin Mexico Cityn. World Book Encyclopedia toteaa tästä sodasta: ”Monet historioitsijat uskovat sodan olleen tarpeeton hyökkäys heikomman kansakunnan kimppuun.”
Yhdysvallat otti siten pakolla Meksikolta Kalifornian, Nevadan ja Utah’n alueet, suurimman osan Arizonaa ja New Mexicoa ja osia Coloradosta ja Wyomingista. Nämä lisättiin sen Texasin saaliiseen. Tämä kaikki oli tuolloin niin yleisen amerikkalaisen ”Manifest Destiny” -käsityksen suoranaista seurausta.
Monet yhdysvaltalaiset ”muistavat Alamon” San Antoniossa. Siellä kenraali Santa Anan johtamat meksikolaiset joukot surmasivat kokonaisen yhdysvaltalaisen varuskunnan. Mutta useimmat yhdysvaltalaiset unohtavat tai eivät ole koskaan tienneet, että San Antonio oli ollut osa Meksikoa. Meksiko piti taistelua alueellaan puhjenneen kapinan kukistamisena. Yhdysvallat käytti sitä yllytyshuutona Meksikon vastaisessa rynnistyksessään, mikä näytti oikeuttavan sen sekaantumaan Meksikon asioihin.
Meksiko koki 1900-luvun alussa sarjan poliittisia mullistuksia. Yhdysvaltain kauppaedut näyttivät uhatuilta, minkä vuoksi Yhdysvaltain merisotilaat tekivät vuonna 1914 maihinnousun Veracruziin ja valtasivat kaupungin. Tämä oli sellaiset teot kieltävän sopimuksen suoranaista loukkaamista. Monet yhdysvaltalaiset yllättyivät havaitessaan, kuinka paljon meksikolaiset paheksuivat sitä. Kaksi vuotta myöhemmin presidentti Woodrow Wilson lähetti kenraali Pershingin johdolla Meksikoon armeijan ajamaan takaa päällikkö ”Pancho” Villaa, joka oli hyökännyt erääseen New Mexicon kaupunkiin. Kun yhdysvaltalaiset olivat närkästyneitä Villan hyökkäyksestä, meksikolaiset paheksuivat katkerasti yhdysvaltalaisten heidän maahansa tekemää toista hyökkäystä.
Muutamat viime vuosikymmenet eivät ole olleet niin kuumia, mutta meksikolaiset tuntevat yleensä yhä suuren pohjoisen naapurinsa painostuksen. He epäilemättä toivovat, että yhdysvaltalaiset voisivat nähdä itsensä sellaisina kuin meksikolaiset näkevät heidät. Eri maiden ihmisistä historia näyttää todella erilaiselta, sillä ”asia riippuu siitä, kumman härkää teurastetaan”.
Intiaaniasiat
Useimmat amerikkalaiset ovat kasvaneet ilmapiirissä, jossa intiaanit kuvailtiin ”villeiksi”, jotka täytyi murskata varhaisten uudisasukkaiden suojelemiseksi. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta intiaanit ovat olleet elokuvien, kirjojen ja aikakauslehtien ’pahoja poikia’.
Mutta intiaanit olivat asuneet Amerikan mantereella vuosisatoja ennen yhdenkään valkoisen uudisasukkaan saapumista. Vasta historiallisesti suhteellisen äskettäin, 1600-luvulla, valkoiset uudisasukkaat tulivat Euroopasta, varsinkin Englannista. He alkoivat työntyä Atlantin rannikolta länteen päin sisämaahan. Kenen omaisuuden he anastivatkaan? Se oli kaikki intiaanien maata. Intiaanien katsantokannalta uudisasukkaiden siirtyminen länteen ei näin ollen ollut muuta kuin maahanhyökkäystä ja intiaanien alueen varastamista.
Seurauksena ollut intiaaniheimojen hävitys ja ’uudelleen asuttaminen’ on Amerikan historian synkimpiä sivuja. Arvostellessaan Newsweek-lehdessä kirjaa Bury My Heart at Wounded Knee Geoffrey Wolff nimittää sitä ”ahneudessaan, kavaluudessaan, tietämättömyydessään ja pahuudessaan kansallisten juuriemme vastaiseksi tuomittavaksi jutuksi. Intiaanien maan ja henkilöllisyyden varastamiseemme vaikuttanut voima oli Manifest Destiny, uskomus, että valkoihoiset oli määrätty hallitsemaan tätä maanosaa.” Wolff lisää: ”Viikosta viikkoon arvostelemani kirjat selostavat maan tai ilman turmelemista; ne esittävät seikkaperäisesti oikeuden vääristelyä; ne paljastavat kansallisia typeryyksiä. Niistä mikään – yksikään – ei ole siinä määrin kuin tämä kirja tehnyt minua murheelliseksi ja saanut minua häpeämään.”
Olivatko kaikki intiaaniheimot kuitenkaan ennen eurooppalaisten uudisasukkaiden tuloa keskenään rauhallisia, yhteistoiminnallisia, vapaita verenvuodatuksesta ja ryöstämisestä? Eivät lainkaan, sillä monet niistä taistelivat alituiseen toistensa kanssa.
Pohjois-Amerikan mantereella sattuneita tapahtumia on siis katseltu varsin eri tavoin sen mukaan, kuka on ollut katselemassa. Mutta onko asia mitenkään toisin muuallakaan? Eikö ole totta, että jokainen kansakunta tulkitsee historian omien etujensa mukaan? Näkemys on lähes aina samanlainen kuin erään kuuluisan amerikkalaisen tunnetuksi tekemä: ”Minun maani, olkoon se aina oikeassa; mutta minun maani, olkoonpa se oikeassa tai väärässä.”
Kaikkien kansakuntien sellaiset asenteet ovat vastuussa paljosta vihamielisyydestä ja verenvuodatuksesta. Historia on todella täynnä ällöttäviä muistoja ihmisen hallinnon alaisuudessa sattuneista väärinkäsityksistä ja törkeistä virheistä. Miten ilmeistä onkaan, että ihmishallitus, vaikka kuinka hyväaikeinen, yksinkertaisesti on kyvytön varaamaan järjestelmää, joka tuo kaikille tosi vapauden, oikeuden ja tasa-arvoisuuden.