Miten heidän maailmansa katosi

YHDYSVALTOJEN tarina oli monien vuosien ajan kiteytyneenä sanoihin ”miten villi länsi valloitettiin”. Hollywoodin elokuvissa kuvattiin sitä, miten valkoiset uudisasukkaat liikkuivat Amerikan tasangoilla ja vuorilla ja miten John Waynen tyyppiset sotilaat, cowboyt ja uudisasukkaat ottivat yhteen raivokkaitten, villien, tomahawkia käyttävien intiaanien kanssa. Samalla kun valkoinen mies etsi maata ja kultaa, joidenkin kristikunnan pappien ja saarnamiesten sanottiin olleen pelastamassa sieluja.

Millaiselta tämä historia näyttää alkuperäisten amerikkalaisten näkökulmasta? Eurooppalaisten saavuttua intiaanien ”oli pakko yrittää sopeutua siihen, että he olivat saaneet ympäristöönsä ahneimman saalistajan, mitä he olivat koskaan kohdanneet, nimittäin valkoiset eurooppalaiset maahantunkeutujat”, todetaan kirjassa The Native Americans​—An Illustrated History.

Sopusoinnun muuttuminen taisteluiksi

Alussa alkuperäisasukkaat suhtautuivat ystävällisesti moniin niistä eurooppalaisista, jotka olivat saapuneet ensimmäisinä Amerikan koillisosaan, ja olivat heidän kanssaan yhteistyössä. Eräs tietolähde sanoo: ”Ilman powhatanien apua Jamestownin brittiläinen yhteisö Virginiassa – ensimmäinen pysyvä englantilainen siirtokunta Uudessa maailmassa – ei olisi selviytynyt ensimmäisestä kauheasta talvestaan vuosina 1607–08. Puritaanien siirtokunta Plymouthissa Massachusettsissa olisi ehkä sekin tuhoutunut, elleivät puolestaan wampanoagit olisi auttaneet sitä.” Jotkut alkuperäisasukkaat opettivat siirtolaisia lannoittamaan ja viljelemään maata. Entä miten hyvin olisi onnistunut Lewisin ja Clarkin vuosina 1804–06 tekemä tutkimusretki – jonka tarkoituksena oli löytää käyttökelpoinen kulkuyhteys Louisianan territorion ja niin sanotun Oregonin alueen välille – jollei shoshone-nainen Sacagawea olisi ollut heidän apunaan ja puuttunut tapahtumien kulkuun? Hän oli heidän ”rauhan merkkinään”, kun he kohtasivat intiaaneja.

Eurooppalainen maankäyttötapa ja ravinnon niukkuus kuitenkin ajoivat ihmisiä sankoin joukoin siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan, ja seurauksena oli, että maahantunkeutujien ja alkuperäisasukkaitten välille syntyi jännitystä. Kanadalainen historiantutkija Ian K. Steele selittää, että Massachusettsissa oli 1600-luvulla 30000 narragansettia. Heidän päällikkönsä Miantonomo ”tajusi vaaran, – – pyrki laajentamaan mohawkien kanssa tekemänsä liiton yleiseksi intiaanien vastarintaliikkeeksi”. Hänen kerrotaan sanoneen montaukeille vuonna 1642: ”Meidän – – [täytyy] olla yksimielisiä niin kuin he [englantilaiset] ovat, tai muuten me olemme pian kaikki mennyttä. Te tiedätte, että isillämme oli runsaasti peuroja ja taljoja, tasankomme ja samoin metsämme olivat täynnä peuroja ja kalkkunoita sekä lahdenpoukamamme täynnä kaloja ja lintuja. Mutta nämä englantilaiset ovat hankkineet itselleen maamme, he niittävät viikatteillaan heinän ja kaatavat kirveillään puut, heidän lehmänsä ja hevosensa syövät heinän ja heidän sikansa turmelevat simpukkariuttamme, ja me kaikki näemme kohta nälkää.” (Warpaths–Invasions of North America.)

Miantonomo ei onnistunut saamaan alkuperäisiä amerikkalaisia yhteisrintamaan. Vuonna 1643 käydyssä heimosodassa Uncas-niminen mohikaanien päällikkö otti hänet vangiksi ja luovutti hänet englantilaisille kapinallisena. Englantilaisten ei ollut juridisesti mahdollista tuomita Miantonomoa ja teloittaa häntä. He keksivät kuitenkin sopivan ratkaisun. Steele jatkaa: ”Koska siirtomaaviranomaiset eivät voineet teloittaa – – [Miantonomoa], joka oli siirtokuntien tuomiovallan käyttöalueen ulkopuolella, he järjestivät niin, että Uncas teloitti hänet, ja englantilaisia oli silminnäkijöinä todistamassa, että niin tapahtui.”

Tämä on valaiseva esimerkki siitä, ettei ainoastaan etenevien uudisasukkaitten ja alkuperäisväestön välillä ollut alituiseen yhteenottoja, vaan että myös heimojen välillä oli tuhoisaa kilpailua ja ne pettivät toisiaan, ja tällaista oli ilmennyt jo ennen valkoisen miehen Pohjois-Amerikkaan saapumista. Jotkin heimot liittoutuivat englantilaisten kanssa näiden taistellessa Ranskaa vastaan Pohjois-Amerikan siirtomaaherruudesta, samalla kun toiset heimot tukivat ranskalaisia. Riippumatta siitä, kumpi puoli hävisi, kaikki mukana olleet heimot saivat maksaa häviäjän hinnan.

”Väärinkäsitysten aiheuttama kuilu”

Seuraavassa eräs näkemys eurooppalaisten maahantunkeutumisesta: ”Intiaaniheimojen johtajat eivät useinkaan ymmärtäneet ajoissa, miten eurooppalaiset suhtautuivat intiaaneihin. Intiaanit eivät olleet valkoisia eivätkä kristittyjä. He olivat monien mielestä villi-ihmisiä – hurjia ja eläimellisiä – niin vaarallisia ja tunteettomia, ettei heitä voinut kaupata orjamarkkinoilla.” Tällaisella ylemmyydentuntoisuudella oli lopulta tuhoisa vaikutus heimoihin.

Alkuperäiset amerikkalaiset eivät voineet käsittää tällaista eurooppalaisten ajattelutapaa. Kuten navajo-heimoinen asianajaja Philmer Bluehouse äskettäin asian ilmaisi Herätkää!-lehden haastattelussa, oli syntynyt ”väärinkäsitysten aiheuttama kuilu”. Alkuperäisasukkaat eivät pitäneet kulttuuriaan alempiarvoisena, vaan sen sijaan toisenlaisena, kulttuurina, jolla on erilaiset arvot. Esimerkiksi maan myyminen oli intiaaneille täysin vierasta. Voiko kukaan omistaa ja myydä ilmaa, tuulta ja vettä? Miksi sitten maata? Se oli olemassa sitä varten, että kaikki voisivat käyttää sitä. Ei tiedetä, että intiaanit olisivat aidanneet maata.

Englantilaisten, espanjalaisten ja ranskalaisten saavuttua tapahtui se, mitä on luonnehdittu ”kahden vieraan kulttuurin katastrofaaliseksi kohtaamiseksi”. Syntyperäiset asukkaat olivat ihmisiä, jotka olivat vuosisatoja eläneet maan ja luonnon ehdoilla ja jotka osasivat tulla toimeen järkyttämättä ympäristön tasapainoa. Valkoinen mies alkoi kuitenkin pian pitää alkuperäisasukkaita alempiarvoisina, hurjina olentoina – ja samalla hän unohti sopivasti oman raakuutensa heidän alistamisessaan. Ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville kiteytti vuonna 1831 valkoisen miehen yleisen mielipiteen intiaaneista seuraavaan muotoon: ”Taivas ei ole tehnyt heistä sellaisia, että heitä voitaisiin sivistää. On välttämätöntä, että he kuolevat.”

Vaarallisin tappaja

Sitä mukaa kuin länteen virtasi halki Pohjois-Amerikan aina vain lisää siirtolaisia, väkivalta synnytti uutta väkivaltaa. Sekä intiaanit että eurooppalaiset maahantunkeutujat syyllistyivät julmuuksiin riippumatta siitä, kumpi osapuoli oli hyökännyt ensin. Intiaaneja pelättiin, koska heillä oli sellainen maine, että he nylkivät päänahkoja, minkä tavan he joidenkuiden mielestä olivat oppineet eurooppalaisilta, jotka maksoivat runsaskätisesti päänahoista. Intiaanit kuitenkin kävivät toivotonta taistelua mies- ja materiaaliylivoimaa vastaan. Useimmissa tapauksissa heimojen oli lopulta pakko jättää isiensä maat tai kuolla. Usein he joutuivat kokemaan molemmat: he jättivät maansa, ja sen jälkeen heidät tapettiin tai he kuolivat johonkin tautiin tai nälkään.

Alkuperäisheimojen pahin turmio ei kuitenkaan ollut sota. Ian K. Steele kirjoittaa: ”Tehokkain ase Pohjois-Amerikan valloittamisessa ei ollut kivääri, hevonen, Raamattu eikä eurooppalainen ’sivistys’. Se oli kulkutauti.” Historian professori Patrica Nelson Limerick kirjoittaa Vanhan maailman tautien vaikutuksesta Amerikassa: ”Kun nämä samat taudit [joille eurooppalaiset olivat vuosisatojen kuluessa tulleet immuuneiksi] – vesirokko, tuhkarokko, influenssa, malaria, keltakuume, pilkkukuume, tuberkuloosi ja ennen muuta isorokko – tuotiin Uuteen maailmaan, ne kohtasivat vain vähän vastarintaa. Kuolleisuus kylässä toisensa jälkeen oli jopa 80–90 prosenttia.”

Russell Freedman kertoo vuonna 1837 puhjenneesta isorokkoepidemiasta: ”Sen ensimmäisiä uhreja olivat mandanit, sen jälkeen nopeassa tahdissa hidatsat, assiniboinit, arikarat, siouxit ja mustajalat.” Mandanit tuhoutuivat lähes täysin. Kun heitä vuonna 1834 oli ollut noin 1600, niin vuonna 1837 heitä oli enää 130.

Mitä tapahtui sopimuksille?

Vielä nykyäänkin voivat heimovanhimmat luetella suoralta kädeltä niiden sopimusten päivämäärät, jotka Yhdysvaltain hallitus allekirjoitti heidän esi-isiensä kanssa 1800-luvulla. Mistä näissä sopimuksissa oli itse asiassa sovittu? Useimmiten epäedullisesta hyvän maan vaihtamisesta karuun reservaattiin ja valtion tarjoamaan toimeentuloon.

Esimerkkinä siitä ylenkatseesta, jota alkuperäisheimot saivat osakseen, on irokeesiheimojen tapaus (idästä länteen päin lueteltuina mohawkit, oneidat, onondagat, cayugat ja senecat), joka sattui sen jälkeen, kun englantilaiset olivat hävinneet Pohjois-Amerikan siirtokuntalaisille vapaussodassa, joka päättyi vuonna 1783. Irokeesit olivat olleet englantilaisten liittolaisia, ja palkakseen he saivat Alvin Josephy nuoremman mukaan ainoastaan loukkaavaa kohtelua ja sen, että heidät jätettiin oman onnensa nojaan. Englantilaiset ”eivät välittäneet – – [irokeeseistä], ja he olivat luovuttaneet hallintaoikeuden näiden maihin Yhdysvalloille”. Hän jatkaa, että niitäkin irokeesejä, jotka olivat olleet siirtokuntalaisten puolella ja englantilaisia vastaan, ”käyttivät häikäilemättä hyväkseen ahneet maakauppayhtiöt ja keinottelijat ja jopa Yhdysvaltain hallitus”.

Kun neuvottelukokous oli kutsuttu koolle vuonna 1784, kehotti niin sanotun amerikkalaisen mannermaakongressin intiaaniasiain komitean entinen edustaja James Duane hallituksen asiamiehiä ”heikentämään irokeesien jäljellä olevaa itseluottamusta kohtelemalla heitä tietoisesti alempiarvoisina”.

Hänen ylimieliset ehdotuksensa pantiin täytäntöön. Jotkut irokeeseistä otettiin panttivangeiksi, ja ”neuvotteluja” käytiin aseella uhaten. Vaikka irokeesit olivat sitä mieltä, ettei heitä ollut lyöty sodassa, he joutuivat luopumaan kaikista New Yorkin ja Pennsylvanian länsipuolella olleista maistaan ja tyytymään pieneen reservaattiin New Yorkin osavaltiossa.

Samanlaista taktiikkaa käytettiin useimpia alkuperäisheimoja vastaan. Josephy kertoo myös, miten Yhdysvaltain hallituksen asiamiehet käyttivät ”lahjontaa, uhkauksia, alkoholia ja valtuuttamattomien edustajien viekkautta anastaakseen maat delaware-, wyandot-, ottawa-, chippewa- [eli ojibwa-] ja shawnee-intiaaneilta sekä muilta Ohion intiaaniheimoilta”. Ei ihme, että intiaanit menettivät pian luottamuksensa valkoiseen mieheen ja hänen tyhjiin lupauksiinsa!

”Pitkä kävely” ja ”Kyynelten tie”

Yhdysvaltojen sisällissodan (1861–65) puhjettua sotilaitten määrä väheni navajojen alueella maan lounaisosassa. Navajot käyttivät tätä hengähdystaukoa hyväkseen ja hyökkäsivät amerikkalaisten ja meksikolaisten uudisasutusten kimppuun Rio Granden laaksossa Uuden Meksikon territoriossa. Hallitus lähetti eversti Kit Carsonin ja hänen sotilasosastonsa, Uuden Meksikon vapaaehtoiset, nujertamaan navajot ja siirtämään heidät reservaattiin karulle Bosque Redondon maakaistaleelle. Carson toteutti poltetun maan taktiikkaa näännyttääkseen navajot nälkään ja ajaakseen heidät pois Arizonan luoteisosan monumentaalisesta Canyon de Chellystä. Hän jopa hävitti yli 5000 persikkapuuta.

Carson kokosi yhteen noin 8000 ihmistä ja pakotti heidät ”Pitkälle kävelylle” Bosque Redondon eristysleiriin Fort Sumneriin, joka oli noin 500 kilometrin päässä Uudessa Meksikossa. Eräs tietolähde sanoo: ”Oli erittäin kylmä ilma, ja monet huonosti pukeutuneet, aliravitut vangit kuolivat matkan varrelle.” Olosuhteet reservaatissa olivat kauheat. Navajojen oli suojaa saadakseen kaivettava maahan kuoppia. Kun hallitukselle vuonna 1868 selvisi, millaisen karkean virheen se oli tehnyt, se luovutti navajoille näiden esi-isien maita noin 14000 neliökilometriä Arizonasta ja Uudesta Meksikosta. He palasivat takaisin, mutta millaisen hinnan he olivatkaan joutuneet maksamaan!

Vuosina 1820–45 ajettiin kymmeniätuhansia choctaw-, cherokee-, chickasaw-, creek- ja seminole-intiaaneja pois mailtaan Yhdysvaltojen kaakkoisosista, ja heidät pakotettiin marssimaan länteen Mississippijoen taakse satojen kilometrien päähän alueelle, joka nykyään on Oklahomaa. Epäinhimillisissä talviolosuhteissa monet kuolivat. Tämä länteen suuntautunut pakkomarssi tuli tunnetuksi ”Kyynelten tienä”.

Amerikkalaisen kenraali George Crookin sanat vahvistavat myös sen, että alkuperäisille amerikkalaisille oli tehty vääryyttä. Hän oli ahdistanut siouxeja ja cheyennejä pohjoisessa. Hän sanoi: ”Intiaanit saavat vain erittäin harvoin ääntään kuuluviin. – – Vasta sen jälkeen kun – – [intiaanit] nousevat kapinaan, intiaanit pääsevät julkisen huomion kohteeksi, ja ainoastaan heidän rikoksensa ja raakuutensa tuomitaan, kun taas ne, joiden epäoikeudenmukaisuus on pakottanut heidät toimimaan näin, säästyvät rangaistukselta – – Kukaan ei tiedä tätä tosiasiaa paremmin kuin intiaani, ja siksi on ymmärrettävää, että hän pitää epäoikeudenmukaisena hallitusta, joka rankaisee ainoastaan häntä, samalla kun se sallii valkoisen miehen ryöstää häntä mielin määrin.” (Bury My Heart at Wounded Knee.)

Miten alkuperäisillä amerikkalaisilla menee nykyään, kun eurooppalaisten herruutta on kestänyt jo toistasataa vuotta? Ovatko he vaarassa kadota vallitsevaan yhteiskuntamuotoon sulautumisen vuoksi? Mitä tulevaisuudella on heille annettavana? Näitä ja muita kysymyksiä tarkastellaan seuraavassa kirjoituksessa.

[Tekstiruutu s. 9]

Naisten elämä kovaa

Samalla kun useimmissa heimoissa miehet olivat metsästäjiä ja sotureita, naisilla oli loputtomiin tehtäviä, muun muassa lasten kasvattaminen, viljan kylväminen ja korjaaminen ja sen jauhaminen jauhoksi. Colin Taylor selittää: ”Tasankojen intiaaneilla naisten päätehtävänä – – oli huolehtia kotitaloudesta, synnyttää lapsia ja laittaa ruokaa. Maata viljelevissä yhteisöissä he hoitivat myös peltoja, – – kun taas lännen paimentolaisheimoissa, jotka harjoittivat biisoninmetsästystä, he paloittelivat biisonien ruhot, kuljettivat lihat leiriin ja sen jälkeen valmistivat lihat ja vuodat tulevaa käyttöä varten.” (The Plains Indians.)

Eräs toinen tietolähde sanoo apasseista: ”Maatyöt olivat naisten työtä, eikä se ollut millään tavoin alentavaa tai halpa-arvoista. Miehet auttoivat peltotöissä, mutta naiset suhtautuivat maanviljelyyn vakavammin kuin miehet. – – Naiset osasivat aina suorittaa maanviljelysrituaalit. – – Useimmat naiset esittivät rukouksia maata kastellessaan.” (The Native Americans​—An Illustrated History.)

Naiset tekivät myös tilapäisasumukset, joista käytettiin nimitystä tiipii, ja niiden käyttöikä oli yleensä parisen vuotta. He pystyttivät ne ja purkivat ne, kun heimon oli lähdettävä liikkeelle. Epäilemättä naisten elämä oli kovaa. Mutta niin oli miestenkin elämä heidän suojellessa heimoaan. Naisia kunnioitettiin, ja heillä oli monia oikeuksia. Joissakin heimoissa, esimerkiksi hopi-intiaaneilla, vielä nykyäänkin naisilla on hallinnassaan omaisuutta.

[Tekstiruutu/Kuva s. 10]

Eläin joka muutti heidän maailmansa toisenlaiseksi

Eurooppalaiset toivat Pohjois-Amerikkaan eläimen, joka muutti monien heimojen elämän toisenlaiseksi. Tämä eläin oli hevonen. 1600-luvulla toivat espanjalaiset ensimmäisinä hevosia tälle mantereelle. Alkuperäisistä amerikkalaisista tuli erittäin taitavia ratsastamaan ilman satulaa, mikä kävi pian ilmeiseksi maahantunkeutuville eurooppalaisille. Hevosten avulla alkuperäisasukkaitten oli paljon helpompi metsästää biisoneja. Paimentolaisheimojen oli myös helpompi tehdä yllätyshyökkäyksiä kiinteissä kylissä asuvien naapuriheimojen kimppuun ja ryöstää näin tavaraa, naisia ja orjia.

[Kartta/Kuva s. 7]

Heimojen asuinalueita 1600-luvulla Pohjois-Amerikassa

kutenait

spokanet

nez-percet

shoshonet

klamathit

pohjois-paiutet

miwokit

yokutit

serranot

mohavet

papagot

mustajalat

lattapäät

crowt

utet

hopit

navajot

jicarillat

apassit

mescalerot

lipanit

tasankoalueen creet

assiniboinit

hidatsat

mandanit

arikarat

tetonit

cheyennet

siouxit

yanktonit

pawneet

arapahot

otot

kansat

kiowat

comanchet

wichitat

tonkawat

atakapat

yanktonait

santeet

iowat

missourit

osaget

quapawit

caddot

choctawit

ojibwat

saukit

ketut

kickapoot

miamit

illinoisit

chickasawit

alabamat

ottawat

potawatomit

eriet

shawneet

cherokeet

catawbat

creekit

timucuat

algonkinit

huronit

irokeesit

susquehannat

delawaret

powhatanit

tuscarorat

micmacit

malesiitit

abnakit

sokokit

massachusetit

wampanoagit

narragansetit

mohikaanit

montaukit

[Lähdemerkinnät]

Intiaani: kuva perustuu Edward S. Curtisin ottamaan valokuvaan; Pohjois-Amerikka: Mountain High Maps® Copyright © 1995 Digital Wisdom, Inc.

[Kuvat s. 8]

Navajojen taiteellisia käsitöitä: kangas ja koruja

[Kuva s. 11]

Canyon de Chelly, josta ”Pitkä kävely” alkoi