Juutalainen kanttori oppii laulamaan ylistystä Jehovalle
Kerrottu Herätkää!-lehden Israelin-kirjeenvaihtajalle
SEITSEMÄNTOISTA ikäisenä opiskelin rabbiinienvalmistuslaitoksessa Istanbulissa. Se on seminaari, jossa kaikki Turkin rabbiinit valmistuvat ja saavat opetusta. Tooran ja talmudin opinnoissa saavuttamani edistyksen vuoksi minut oli nimitetty erään tunnetun synagoogan kanttoriksi (joka laulaa uskonnollisia sävelmiä ja johtaa seurakuntaa rukouksessa). Minut nimitettiin myös opettamaan tooraa kahdelle nuorempien opiskelijoiden luokalle. Molemmista tehtävistä maksettiin kiinteä palkka.
Vaikka vanhempani eivät olleet kovin ihastuneita ajatuksesta, olin suunnitellut päättää paikalliset opiskeluni siellä Turkissa ja siirtyä ješivaan (kouluun, joka antaa korkeampaa opetusta talmudista) saattaakseni koulutukseni päätökseen siellä.
Raamatullinen keskustelu, jolla on jälkivaikutuksia
Mutta tässä vaiheessa tuli käännekohta. Eräänä päivänä ystäväni kaksi sisarta pyysi minua lähtemään kanssaan erään perheen luokse. ”Siellä käy joku joka viikko väittelemässä juutalaisuuden opetuksia vastaan”, he sanoivat. ”Mutta me olemme varmat, että jos sinä tulisit mukaan, voisit voittaa väittelyn.” Suostuin lähtemään, ja me sovimme ajasta.
Otin mukaani hepreankielisen Raamattuni, ja päässäni oli perinteellinen kippani eli kalottini ja lähdin ollakseni kello 21 sovitussa paikassa. Talo oli täynnä ihmisiä, joista monet olivat uteliaita sivustakatsojia. Ja siellä heidän joukossaan istui muhamettilaisesta perheestä oleva nuori mies, joka otti esiin turkinkielisen Raamatun. Olin aivan ällistynyt, kun näin muhamettilaiseen perheeseen kuuluvalla Raamatun, koska se oli Pyhä Kirja, jonka katsoin saaneen alkunsa juutalaisista, mutta pääsin pian ohi hämmästyksestäni. Raamatun eri teemoja käsittelevä keskustelumme lähti pian käyntiin.
Tunsin itseni varmaksi, koska tunsin hyvin Raamatun. Mutta minulle selvisi myöhemmin, ettei pelkästään sen tietäminen, mitä Raamattuun on kirjoitettu, riitä, vaan täytyy myös ymmärtää se. Sen lisäksi hämmästyin todetessani monien opetusten, joiden uskoin perustuvan Raamattuun, olevan vailla mitään yhteyttä Raamattuun ja olevan sen sijaan eri rabbiinien myöhemmin lisäämiä perinteitä.
Minun on myönnettävä, että olin melko lujilla yrittäessäni puolustaa vakaumuksiani Raamatulla keskustelun jatkuessa kello kolmeen aamulla! Olin kuitenkin varma, että rabbiiniopettajat tietäisivät ne seikat, joihin en itse kyennyt vastaamaan. Päätin siksi kysyä niitä yhdeltä heistä seuraavana päivänä.
Yksi juutalaisen uskon perusopeista on esimerkiksi usko Jerusalemin temppelin jälleenrakentamiseen. Mutta tämän turkkilaisen miehen mukaan Raamattu ei itse osoita olevan lainkaan tarpeellista rakentaa aineellista temppeliä Jumalalle. Todisteeksi hän lainasi Jes. 66:1:n sanat: ”Näin sanoo Herra [Jehova, Um]: Taivas on minun valtaistuimeni, ja maa on minun jalkojeni astinlauta. Mikä olisi huone, jonka te minulle rakentaisitte, mikä paikka olisi minun leposijani?”
Seuraavana päivänä tein rabbiinille kysymyksen tästä asiasta oppitunnin aikana. Kysyin häneltä: ”Millä perusteella uskomme, että temppeli rakennetaan uudelleen Jerusalemiin, kun Jumala ei ole kiinnostunut sellaisista rakennuksista Jes. 66:1:n mukaan?”
Rabbiini tuijotti minua epäilevän näköisenä ja ääntään korottaen kysyi minulta: ”Käytkö sinä ’jehovistien’ [Jehovan kristittyjen todistajien] luona? Uskallapa vain!” Hänen puhumistapansa kuulosti siltä kuin olisin todella tehnyt jonkin hirvittävän synnin, joten kiihkeästi kielsin sen: ”En! En!” Mutta sitten hän vain jatkoi käsiteltävänä olevaa aihetta eikä vastannut mitään kysymykseeni.
Olin hyvin ihmeissäni, miten rabbiini saattoi vain tuon yhden tekemäni kysymyksen perusteella tietää, että olin tavannut Jehovan kristittyjä todistajia. Myöhemmin ymmärsin, että kaupungin juutalaiset rabbiinit ja kristikunnan papisto eivät voineet suvaita todistajia, koska he olivat hätääntyneitä niiden ihmisten kasvavasta määrästä, jotka lähtivät heidän laumoistaan ja liittyivät Jehovan todistajiin.
Tutkistelu saa minut vakuuttuneeksi Raamatun totuudesta
Noin kaksi viikkoa myöhemmin ollessani matkalla antamaan yksityistuntia yhdelle oppilaistani kuulin jonkun kutsuvan minua nimeltä. Tunsin hänet sen talon omistajaksi, missä olin käynyt tuon pitkän keskustelun kaksi viikkoa aikaisemmin. ”Mitä mieltä olit hänestä?” hän halusi tietää.
”Ei se tehnyt mitenkään syvää vaikutusta minuun”, vastasin, koska en halunnut menettää itsekunnioitustani.
”Haluaisitko tavata erään Jehovan todistajan, joka on syntyään juutalainen?” hän kysyi.
”Mikäpä siinä”, sanoin, mutta lisäsin nopeasti, ”en kuitenkaan koskaan luovu juutalaisesta uskostani.”
Me sovimme päivämäärän tapaamisellemme. Tämä kohtaus osoittautui ensimmäiseksi viikoittaisten keskustelujen sarjassa, jotka kaikki pidettiin salaa, koska pelkäsin, miten opettajani, vanhempani ja koko juutalainen yhdyskunta väistämättömästi suhtautuisivat siihen. Kaikesta siitä huolimatta päätin jatkaa näitä keskusteluja voidakseni tehdä täydellisen ja perusteellisen vertailun seminaarissa suorittamieni perinteellisten juutalaisten opiskelujeni ja Jehovan kristittyjen todistajien raamatullisten opetusten välillä.
Mitä enemmän olin todistajien seurassa ja mitä paremmin tulin tuntemaan heidät, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että heillä on Raamatun totuus. Niinpä ajan mittaan tuli hetki, jolloin en voinut enää pitää asiaa sisälläni enkä halunnut tehdä niin. Päätin keskustella oppimistani Raamatun totuuksista sekä luokkatovereitteni kanssa että niiden kanssa, joita silloin opetin. Aloin heti saada osakseni vastalauseita ja vastustusta joka taholta. Koulussa minut kutsuttiin rehtorin kansliaan. Hänen kielestään ei voinut erehtyä ja itse asiassa se oli uhkaavaa – jollen lopettaisi kaikkea seurustelua Jehovan todistajien kanssa, hän erottaisi minut koulusta. Hän painosti myös minua antamaan tuntemieni todistajien nimet ja osoitteet, jotta hän voisi antaa tiedon edelleen poliisille. On tarpeetonta sanoa, etten paljastanut hänelle mitään.
Uutinen tulostani Jehovan kristityksi todistajaksi levisi nopeasti koko Istanbulin juutalaiseen yhdyskuntaan. Koulun jäsenet alkoivat karttaa minua, koska he pelkäsivät tulevansa myös ”käännytetyiksi”. Usein minun oli taisteltava pilkkaa vastaan. Vaikka tämä ei ollut miellyttävä kokemus, se ei kohtuuttomasti huolestuttanut minua.
Jesajan 9:5, 6:een liittyvä tapaus
Muistan hyvin kokemuksen, joka sattui eräänä päivänä koulussa. Koska ylemmät luokat olivat pienikokoisia, kolme luokkaa liitettiin yhteen tutkimaan Raamattua. Oppilaat olivat iältään 17–21-vuotiaita. Jerusalemin ješivasta olevan rabbiini M–:n tunnin aikana me tutkimme Jesajan ennustuksen yhdeksättä lukua. Tuon luvun viides jae selitettiin siten, että luvattu ”lapsi”, joka syntyi, ei ollut kukaan muu kuin Juudan kuningas Hiskia. Muut oppilaat vain hyväksyivät tämän selityksen kyselemättä. Mutta minä keskeytin opettajan kysyäkseni, miten oli mahdollista liittää tämän ennustuksen täyttymys Hiskiaan, kun hän ei varmastikaan osoittautunut ”Väkeväksi Jumalaksi”, ”Iankaikkiseksi isäksi” tai ”Rauhanruhtinaaksi”, eikä hän perustanut ”Daavidin valtaistuinta” lujaksi ja istunut sillä ikuisesti.
Hän vastasi kysymällä minulta, mitä itse ajattelin tuosta kohdasta. Ilmaisin vakaumukseni, että sen täytyy varmasti viitata Messiaaseen, siihen, joka istuisi Daavidin valtaistuimella määräämättömästi ja joka vahvistaisi ikuisen rauhan. Näiden sanojen tällainen sovellutus näytti tulevan täydellisenä yllätyksenä rabbiinille, koska hän ei ilmeisesti ollut tottunut kuulemaan tällaisia mielipiteitä.
Oli kiinnostavaa nähdä, miten koko luokka heräsi uneliaisuudestaan ja odotti innokkaasti rabbiinin vastausta. Saatoin kuulla heidän kuiskuttelevan toisilleen: ”Hän ei ole muuttanut ajatuksiaan.” ”Näyttää siltä, että hän yhä käy ’jehovistien’ luona.” Ja jopa rabbiinikin vastasi minulle kysymyksellä: ”Onko sinun nimesi Daavid?” Oli ilmeistä, että häntä oli varoitettu minusta, mutta hän ei tuntenut minua henkilökohtaisesti. ”Käsittelen kysymystäsi tunnin jälkeen”, hän sanoi.
Kello soi tunnin päättymisen merkiksi, mutta kukaan ei halunnut lähteä luokkahuoneesta – he kaikki odottivat kuullakseen rabbiinin vastauksen kysymykseeni, joka koski Jesajan yhdeksännen luvun viidennen ja kuudennen jakeen huomattavaa ennustusta. Mutta hän ilmoitti, että hän odottaisi, kunnes luokka olisi tyhjä, ennen kuin hän käsittelisi asiaa, joten heidän oli poistuttava. Mutta kaikki oppilaat kerääntyivät avoimen ikkunan ulkopuolelle kuunnellakseen keskustelua. Rabbiini nousi, torui heitä ja sulki lujasti ikkunan ennen kuin kääntyi minun puoleeni. ”Sinäkö olet se, jonka kuulin olleen tekemisissä ’jehovistien’ kanssa? Neuvon sinua pysyttelemään erossa heistä ja hyväksymään rabbiinien esittämät selitykset.” Se oli ainoa vastaus, jonka hän antoi kysymykseeni. Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.
Jonkin ajan kuluttua minut kutsuttiin asuinpaikkani paikallisen juutalaisen yhdyskunnan komitean eteen selvittääkseni asemani. Käytin tilaisuutta esittääkseni täydellisen selityksen näkemyksestäni ja vakaumuksistani. Komitean tapauksestani antama päätös tehtiin julkiseksi seuraavana sapattina, kun komitean puheenjohtaja puhui keskussynagoogalle ja ilmaisi heidän valittelunsa ”kääntymisestäni” kristillisyyteen. Hän ilmoitti, että minut oli erotettu kanttorin ja opettajan virasta, ja varoitti kaikkia, varsinkin ystäviäni, etteivät he seurustelisi lainkaan kanssani, koska en enää ollut juutalaisen yhdyskunnan jäsen.
Tulokset rabbiinien tapaamisista
Olin tietysti odottanut, että aikanaan ryhdyttäisiin sellaisiin toimiin, joten tämä ei ollut mikään yllätys. Mutta tämä julkinen ilmoitus herätti vanhempieni katkeran vastustuksen. He jopa ajoivat minut pois kotoa joksikin aikaa. Kun he myöhemmin sallivat minun palata, he yrittivät kaikin keinoin saada minut ajattelemaan, että olin menetellyt väärin. Sanoin heille, että olisin valmis tapaamaan kenet tahansa rabbiinin, joka voisi esittää minulle vakuuttavat todisteet. Eräs rabbiini ilmaisi olevansa valmis puhumaan minulle järkeä ja sopi keskustelusta, joka oli määrä käydä paikallisessa synagoogassamme.
Tässä keskustelussa oli läsnä useita ystäviäni, jotka olivat lakanneet puhumasta minulle, kun minut erotettiin. Keskustelu keskittyi Jumalan nimen Jehova ympärille. Vastaukseksi rabbiinin väitteisiin, ettei Jumalan nimeä saa koskaan mainita tai käyttää ja ettei se ole tärkeä juutalaisessa palvonnassa, lainasin Raamatusta useita kohtia, joissa nimenomaan esitetään ihmisen olevan velvollinen huutamaan avuksi Jumalan nimeä, opettamaan hänen nimeään muille ja käyttämään Jumalan nimeä rukouksessa. Silloin hän raivostui ja alkoi huutaa minulle. Hän jopa kirosi itse Jehova Jumalan nimen! En voinut olla kysymättä häneltä, miten hän voi väittää olevansa kansan hengellinen johtaja ja samanaikaisesti kirota Jehova Jumalan, Luojansa, nimen. Muistutin häntä Egyptin faaraosta, joka kieltäytyi tunnustamasta Jehovaa ja halveksi häntä ja jonka loppu oli katkera. Ilmeisesti hän ymmärsi tekonsa äärimmäisen vakavuuden, sillä hän alkoi kieltää koko asian ja vannoi ettei ollut kironnut Jehovan nimeä.
Lähtiessäni synagoogasta tuona iltana ja ollessani matkalla kotiin tajusin, että joku seurasi minua tiellä. Hän oli yksi ystävistäni, joka oli ollut kuuntelemassa keskustelua. Hän tavoitti minut ja sanoi: ”Nyt tiedän, että sinulla on totuus. Minä itse kuulin rabbiinin valehtelevan, kun hän kielsi kironneensa Jehovan nimen.” Aikanaan hän alkoi tutkia Raamattua erään Jehovan kristityn todistajan kanssa ja alkoi käydä kristillisen seurakunnan kokouksissa.
Vielä tehtiin viimeinen yritys käsitykseni ’oikaisemiseksi’, kun eräs setäni teki sopimuksen, että minä tapaisin koko Turkin päärabbiinin. Tässä kokouksessa oli myös läsnä kaksi muuta juutalaisen yhdyskunnan johtavaa jäsentä. Se pidettiin maaseudulla rabbiinin kesäasunnolla, missä hän oleskeli siihen aikaan. Aivan alusta lähtien hän pilkkasi todistajia, että he olivat vain yksinkertaisia, tietämättömiä ihmisiä, ja käytti heistä nimitystä am ha-’arets (kirjaimellisesti ’maan kansaa’). Mutta sitten kun hän lopulta antoi minulle tilaisuuden esittää näkemyksiäni ja pyysin häntä tuomaan esiin Raamattunsa, hän vastasi, ettei hänellä ollut Raamattua talossa. En voinut salata suunnatonta hämmästystäni, ettei koko maan päärabbiinin kodissa ollut yhtään Raamattua huolimatta raamatullisesta käskystä: ”Älköön tämä lain kirja sinun suustasi poistuko, vaan tutkistele sitä päivät ja yöt.” (Joos. 1:8) Silloin hän nopeasti yritti säästyä häpeältä toisten läsnä olevien edessä sanomalla, että hän oli unohtanut siirtää Raamattunsa talviasunnostaan kaupungista.
Tämän tapaamisen päättyessä läsnäolijat neuvoivat, että minun olisi parasta muuttaa Israeliin, sillä siellä minut varmasti palautettaisiin oikealle tielle. Jonkin aikaa jälkeenpäin muutinkin siirtolaisena Israeliin, mutta sen sijaan, että heidän odotuksensa olisivat toteutuneet, palvelen yhä Jehovaa yhtenä hänen todistajanaan ja osallistun säännöllisesti kristilliseen evankeliuminpalvelukseen.
Sen sijaan, että laulaisin kanttorina synagoogassa osia toorasta sapattipäivinä, olen onnellinen laulaessani ylistystä Jehovalle joka päivä julistamalla hänen nimeään ja valtakuntaansa kiinnostuneiden ihmisten kodeissa. Tämä on minun vastaukseni Raamatun kehotukseen: ”Laulakaa Jehovalle, siunatkaa hänen nimeään.” – Ps. 96:2, 3, Um.