Maapallon vedetkö ratkaisu elintarvikeongelmaan?
MAAPALLON väestön suunnaton lisääntyminen vaatii kymmenien miljoonien uusien suiden ruokkimista joka vuosi. Kuitenkin nytkin monet nääntyvät nälkään ja toiset ovat nälkäisiä. Mistä voidaan hankkia ravintoa jokaiselle?
Maapallon vesien uskotaan yleisesti olevan riittävä ravinnonlähde. Eräs kirjoittaja väitti: ”Kenenkään maan päällä asuvan ei tarvitse kulkea nälkäisenä, kun meressä on laaja, käytännöllisesti katsoen koskematon ja mahdollisesti rajoittamaton ravintovarasto.” Mutta onko asia näin? Onko merissä riittävä ravintovarasto?
Merten mahdollisuudet ravinnon tuotannossa
Maapallon vesistä vuosittain otetun ravinnon määrä on lisääntynyt dramaattisesti vuoden 1950 alle 19 miljoonasta tonnista yli 60 miljoonaan tonniin. Se saattaa tuntua suurelta määrältä. Tämä on kuitenkin arviolta vain hieman yli kolme prosenttia ihmisiä varten tuotetun ravinnon koko määrästä. Voiko meri antaa paljon enemmän?
Jotkut ovat otaksuneet sen voivan tuottaa enemmän, kun he ovat ajatelleet meren laajuutta – sehän peittää lähes kolme neljännestä maapallosta. Mutta on eräs tosiasia, jonka jotkut jättävät huomioon ottamatta, nimittäin se, että suurin osa merestä ei käytännöllisesti katsoen lainkaan tuota ravintoa, niin kuin ei suurin osa maastakaan.
W. W. Murdochin toimittama uusi kirja Environment – Resources, Pollution & Society (Ympäristö – luonnonvarat, saastuminen ja yhteiskunta) huomauttaa: ”Avomeren – arviolta 90 prosenttia valtamerestä – katsotaan olevan biologinen autiomaa, joka antaa tuskin mitään nykyiselle maailmankalastukselle ja joka tarjoaa vähän mahdollisuuksia tulevaisuudelle.” Suurin osa merieläimistä elää suhteellisen matalissa rantavesissä, ja ne pyydystetään niistä. Itse asiassa kalat ovat keskittyneet tietyille rannikon läheisille alueille. Miksi?
Runsaskalaisilla alueilla on tuulen, veden virtauksen ja mannerrinteen kaltevuuden oikea yhdistelmä, jolloin alueet saavat valtameren syvyyksistä vettä, jossa on mädäntyneistä merieläimistä ja -kasveista peräisin olevia ravinteita. Kun ylös kohoavat ravinteet saapuvat sille valtameren tasolle, johon auringon valo tunkeutuu, ne aikaansaavat pienten kelluvien kasvien ja eläinten nopeaa lisääntymistä, ja niitä kalat syövät. Niinpä yllä mainittu lähdeteos huomauttaa: ”Alueet, joilla esiintyy ylösvirtausta, muodostavat vain noin 0,1 prosenttia valtamerestä, mutta tuottavat puolet maailman kalakannasta.”
Mitä se merkitsee, että kalat keskittyvät pienille alueille valtamerta ja että muualla niitä on vähän? Asian laita on kuten kalastusbiologi William Ricker varoitti: meri ei ole ”ravintoenergian ääretön varasto”. Ja syvänmeren tutkija Jacques-Yves Cousteau varoitti palattuaan tutkimusmatkaltaan, että elämä valtamerissä oli vähentynyt 40 prosenttia vuodesta 1950 lähtien liikakalastuksen ja saastumisen vuoksi.
Ilmeisesti ihminen ei siis voi luottaa siihen, että hän voisi tavanmukaisin kalastusmenetelmin paljonkaan lisätä ravintovarastoaan. Cousteaun antaman selonteon kaltaisten lausuntojen perusteella onkin olemassa vaara, että ravinnonsaanti meristä vähenee tulevaisuudessa.
Toinen menetelmä
Jotkut ajattelevat kuitenkin yhä, että maapallon vedet voivat ratkaista elintarvikeongelman. He huomauttavat, että kalastuslaivastot risteilevät etsimässä saalistaan, kuten aikaisemmin oli yleistä, että ihminen metsästi kuivalla maalla eläimiä. Mutta ravinnon tuotantoa voitiin lisätä, kun paino siirtyi maaeläinten metsästämisestä niiden kasvattamiseen. Samalla tavoin katsotaan voitavan lisätä meren tuottavuutta. Vesieläinten kasvattamista vankeudessa kutsutaan vedenviljelyksi tai merenviljelyksi.
Vedenviljely on viime aikoina kiehtonut yleisön mielikuvitusta. Mutta mitkä ovat sen tulevaisuudennäkymät? Voidaanko vesieläimiä kasvattaa ravinnoksi, kuten nautakarjaa, sikoja ja muita maaeläimiä? Mitä on tehty tällä alalla? Pystyykö vedenviljely lievittämään maailman elintarvikepulaa?
Vanha ja tuottava menetelmä
Vedenviljely on itse asiassa vanha tapa. Jo niin kauan sitten kuin vuonna 475 eaa. kiinalainen Fan Li kirjoitti tutkielman kalojen kasvattamisesta. Muutkin kansat, vanhan ajan kreikkalaiset ja roomalaiset mukaan luettuina, harjoittivat myös tuota taitoa.
Kiinassa vedenviljelyä on kehitetty siinä määrin, että se on tärkeä ravintolähde. Siellä tuotetaan noin 1,5 miljoonaa tonnia karppia ja karppimaista kalaa vuodessa. Se edustaa suurta osaa vedenviljelyn vuosittaisessa yli 2 miljoonaa tonnia käsittävässä maailmantuotannossa.
Kiinan maaseudulla on siellä täällä makeanveden altaita, joissa viljellään karppia. Karppia on jalostettu ja siitä on saatu nopeasti kasvava, lihainen kala, jossa on mahdollisimman vähän suomuja. Ja kiinalaiset ovat huolellisia estääkseen sen muuttumisen jälleen luonnonvaraisen kaltaiseksi. Se, mitä tapahtui, kun karppi tuotiin Amerikkaan vuonna 1877 ja kun sen sallittiin hakeutua jokiin ja järviin, osoittaa, että näin voi nopeasti käydä. Se muuttui siksi ruotoiseksi, suomuiseksi, luonnonvaraiseksi kalaksi, jota usein tavataan vesistä, joita käytetään urheilukalastukseen.
Vedenviljelyä harjoitetaan suuressa mittakaavassa myös Indonesiassa, Filippiineillä ja Taivanissa ja melko laajalti Pohjois-Italiassa. Näiden maiden rannikkojen läheisyydessä ylläpidetään satojen tuhansien hehtaarien alan käsittäviä suolaisen veden altaita. Niissä kasvatetaan maitokaloja (suuria sillejä muistuttavia trooppisia kaloja) ja kelttejä. Koska näiden kalojen kasvattaminen vankeudessa on kokeiluasteella, poikaset täytyy yhä koota rannikoilta ja siirtää altaisiin kasvamaan.
Altaiden tuottoisuus maksaa vaivan. Esimerkiksi Filippiineillä saadaan vuosittain noin 19 miljoonaa kiloa maitokalaa, keskimäärin noin 550 kiloa hehtaaria kohti. Indonesiassa, missä ohjataan viemärivettä altaisiin, vuosittainen tuotanto ylittää joskus 4500 kiloa hehtaaria kohti. Nämä kalat täytyy kuitenkin keittää hyvin ennen kuin ne syödään.
Monni, taimen ja lohi
Yhdysvalloissa kalanviljelyä on huomattavasti kehitetty ravinnon lähteeksi. Viime vuosikymmenen aikana monninviljely on laajentunut vain muutamista viljelijöistä, jotka opettelivat taidon yritysten ja erehdysten kautta, kukoistavaksi teollisuudeksi. Vuoteen 1970 mennessä altaita oli runsaat 23000 hehtaaria pääasiassa Mississippin suistoalueella. Nuo altaat tuottivat noin 35 miljoonaa kiloa monnia! Se edustaa noin 1500 kilon tuottoa hehtaaria kohti, mikä on runsaasti enemmän kuin 350–550 kiloa lihaa, joka voidaan saada hehtaaria kohti laskettuna hyvältä laidunmaalta.
Taimen ja lohi ovat myös tärkeitä vedenviljelyssä, varsinkin kirjolohi. Idahon osavaltion Snake Riverin laaksossa sijaitsevan suuren maanalaisen järven ansiosta kala-altaiden läpi virtaa nopeasti sopivan lämpöistä (+14° C) vettä, mikä on ihanteellista taimenen kasvattamiselle. Ja ruokkimalla kirjolohia erikoisravinnolla saadaan vuosittain mielikuvituksellinen noin 450000 kilon kalasato hehtaarilta! Samanlaisia satoja on saatu Indonesiassa sulkemalla karppeja bambuhäkkeihin nopeasti virtaavaan jokeen, jossa on runsaasti viemärivettä.
Lohen kasvattamiseen liittyy enemmän ”karjafarmi”-tekniikkaa kuin ”viljelyä”. Lohenpoikaset kuoriutuvat joissa, muuttavat mereen kasvamaan ja vaiston ohjaamana palaavat vuosia myöhemmin syntymäjokeensa kutemaan. Jalostamisen ja erikoisravinnon avulla on kehitetty nopeasti kasvava, muhkea lohi. Osa näistä lohista palaa syntymäpaikalleen jo vuoden kuluessa sen sijaan, että ne viettäisivät normaalit neljä vuotta valtameressä kasvamassa. Nyt ajatellaan, että lohille voitaisiin järjestää suuria keinotekoisia reittejä, joista saalis voitaisiin pyydystää jo noin vuoden kuluttua, kun lohet palaavat merestä.
Äyriäisten ja nilviäisten viljely
Suurin osa äyriäisistä ja nilviäisistä, 4–5 miljoonaa tonnia vuodessa, saadaan merestä tavanomaisin kalastusmenetelmin. Mutta on myös tullut yleiseksi viljellä ostereita, katkarapuja ja muita äyriäisiä ja nilviäisiä, ja japanilaiset ovat siinä johdossa. He esimerkiksi käyttivät ensimmäisinä riippuviljelmiä osterien viljelyssä, tapaa, joka on nyt leviämässä muuallekin maailmaan.
Kuoriuduttuaan munasta pienet osterin toukat uivat lyhyen aikaa sinne tänne etsiessään sopivaa kovaa alustaa, johon voisivat kiinnittyä pysyvästi kehittymään täysikasvuisiksi. Japanissa kehitettiin tapa ripustaa metallilankoja bambulautoista veteen lähes 15 metrin syvyyteen. Näihin metallilankoihin ripustetaan avattuja simpukankuoria. Miljardit osterintoukat kiinnittyvät simpukankuoriin ja muutamien viikkojen kuluttua työntekijät lajittelevat ne sopivan tiheisiin väleihin. Ostereiden kasvaessa lauttoihin lisätään kellukkeita, niin etteivät ne uppoa painon lisääntyessä.
Näillä riippuviljelmillä on lukuisia etuja. Menetelmä suojelee ostereita pedoilta ja estää niitä hautautumasta liejuun merenpohjalla. Ja sen ansiosta osterit voivat syödä ruokaa, joka on ripustettu koko vesipatsaan matkalle. Tällä menetelmällä vuosittainen sato Japanissa Hirošimanlahdella on jopa noin 55000 kiloa osterinlihaa hehtaaria kohti!
Liikkuvien äyriäisten, esimerkiksi katkarapujen, viljely on vaikeampaa. Vuosisatojen ajan kauko-idän rannikkovesillä on pyydetty nuoria katkarapuja, jotka sitten on viety suolaista vettä sisältäviin altaisiin kasvamaan täysikasvuisiksi myyntiä varten. Mutta Japanissa harjoitetaan todellista katkarapuviljelyä kaupallisessa mittakaavassa. Siellä katkarapuja viljellään nyt valvonnan alaisina munasta markkinoitaviksi asti.
Munia kantavia naaraita pyydystetään ja ne pidetään huolellisesti valvotuissa merivedellä täytetyissä säiliöissä, joissa ne munivat. Ennen kuin poikaset tulevat täysikasvuisiksi, ne läpikäyvät useita toukka-asteita, jona aikana niitä pidetään sisällä lämmitettävissä vesisäiliöissä. Myöhemmin ne siirretään ulos altaisiin, joihin on järjestetty hapensaanti ja virtaava vesi, kasvamaan täysikasvuisiksi myyntiä varten. Japanissa on nyt lukuisia katkarapuviljelmiä, mutta useimmat niistä hankkivat katkaravut poikasina, koska niissä ei ole teknillisiä varusteita niiden kasvattamiseksi munasta lähtien.
Todellinen merenviljely lapsenkengissä
Kuten voidaan havaita, vedenviljelyn tuottama ravinto tulee pääasiassa makean ja suolaisen veden altaista. Todellinen merenviljely ei ole tuottanut paljoakaan. Useimmat yritykset meren viljelemiseksi ovat olleet kokeiluluontoisia tai ne ovat vasta keskusteluvaiheessa. Saarella asuvat japanilaiset, jotka saavat nauttimastaan proteiinista 60 prosenttia meren anneista, ovat erityisen toimeliaita tässä tutkimuksessa.
On ymmärrettävää, ettei merialueiden sulkeminen kalanviljelyyn ole mikään pieni suunnitelma. Kuitenkin Japanin sisämeressä se on tehty – meriviljelmiä on siellä toiminnassa. Eräällä viljelmällä on metallilanka-aidoituksella tai verkoilla suljettu yli 70 hehtaarin alue nousuveden aikaan ja 6 hehtaarin ala laskuveden aikaan. Keltapyrstöä, joka kasvaa myytävän kokoiseksi noin 8–9 kuukaudessa, kasvatetaan hyvin tiheässä näillä suljetuilla viljelmillä.
Merialueen sulkeminen on todellinen haaste. On kuviteltu, että alueita voitaisiin aidoittaa asettamalla merenpohjaan muoviletku, johon on lävistetty pieniä reikiä ja johon on yhdistetty ilmavirta. Kohoavat ilmakuplat toimisivat verhona ei-toivottujen merieläinten pitämiseksi loitolla ja viljelmän eläinten alueen sisällä.
On myös havaittu, että Isossa valtameressä on koralliatolleja, joissa koralliriuttojen muodostamat kehät ympäröivät matalia laguuneja. Japanilaiset tiedemiehet ovat ehdottaneet tonnikalan – kalan, joka saattaa tulla satoja kiloja painavaksi – kasvattamista sellaisilla eristetyillä atolleilla.
Toinen tutkimusala on ollut veden lannoittaminen kalojen ylläpitämiseksi. Eräässä kokeilussa yhdeksän senttimetrin läpimittainen muoviletku vedettiin noin 1,5 kilometrin syvyyteen St. Croixin ulkopuolelle Neitsytsaarilla. Kylmä, ravintopitoinen vesi, joka pumputtiin rannikolla oleviin altaisiin, oli pian täynnä pientä kasvielämää ja siitä tuli ihanteellista kalojen kasvattamiselle. Eräs tiedemies ehdotti merellä käytettävää ruoppauskonetta, joka nostaisi ravinteet syvyyksistä ja levittäisi ne lähelle pintaa. Sitten voitaisiin pyytää kalat, jotka saattaisivat menestyä hyvin alueella keinotekoisen ylösvirtauksen ansiosta.
Skotlannissa on onnistuttu hyvin, kun on kokeiltu merenviljelyä käyttämällä atomivoimalan lämmintä jätevettä. Kun suljetun merialueen veden lämpötilaa kohotettiin, kalojen – tässä tapauksessa kieli- ja punakampeloiden – aineenvaihdunnan nopeus ja ruokahalu lisääntyivät, mikä suuresti joudutti niiden kasvua. Selostaessaan tätä menestyksellistä kokeilua aikakauslehti Sea Frontiers huomautti kuitenkin kiinnostavasti:
”’Merenviljely’ on usein nähty termi, ikään kuin se olisi maanviljelyn vaivatonta laajentamista. Itse asiassa tällä hetkellä ongelmat ovat yleisempiä kuin tuotteet ja jopa yhdenkin lajin kaupallinen viljely merkitsee suunnatonta ponnistelua.” Tämä muistuttaa siitä, että merenviljely on vielä lapsenkengissään.
Ratkaiseeko elintarvikeongelman?
Lisäravintoa tarvittaisiin kuitenkin välittömästi, koska jo nyt monet ihmiset nääntyvät nälkään. Voidaanko merenviljelyä kehittää tuon tarpeen täyttämiseksi?
Merkit viittaavat siihen, ettei voida. Aikakauslehti Bio-Science huomauttikin: ”On kiireellisen tärkeätä sanoa tässä vaiheessa, että merenviljelyn välitön tuotto tuo todennäköisesti hyvin vähän helpotusta maailman aliravittujen kansojen nälkään. On epätodennäköistä, että nälkäisten ihmisten kalorintarvetta voidaan koskaan tyydyttää meren anneilla. Niiden osuus, valkuaistarpeen välittömässä lievittämisessä on parhaimmillaankin vähäpätöinen.”
Vedenviljelyn parhaimmat näkymät näyttävät olevan sisämaassa, missä se tällä hetkellä on tuottoisinta. Tämä pitää erityisesti paikkansa, kun otamme huomioon vaaran, että saaste voi turmella meren turvallisena ravinnonlähteenä.
Epäilemättä tulevaisuudessa tullaan tekemään paljon enemmän vedenviljelyn taidon kehittämiseksi ja monet ihmiset tulevat hyötymään siitä. Sitä ei kuitenkaan voida pitää ihmisen kriittisen elintarvikeongelman ratkaisijana.