Uskonto ja sota nykyaikana
VALITETTAVASTI uskonsodat eivät rajoitu kaukaiseen menneisyyteen. Niitä on käyty nykyaikanakin. Me voimme esimerkiksi lukea uutisia ”katolilaisten ja protestanttien välisistä taisteluista” Irlannissa.50
Elokuusta 1969 lähtien yli 500 on kuollut noissa taisteluissa ja lisäksi monet sadat ovat haavoittuneet. Eräs äskeinen selostus kertoo: ”Tuhotut liikkeet, rikotut ikkunat, pommien vaurioittamien tavaroiden alennusmyynnit, särkyneet puiset mallinuket lukittujen kaupanovien edessä – kaikki nämä ovat murheellinen ja irvokas muistutus protestanttien ja roomalaiskatolilaisten välisestä yhä pahenevasta kaupunkisodasta.”51
Mutta entä ristiretket eli ”pyhät sodat”? Varmaankaan uskonto ei ole nykyään tukenut sotia sillä tavalla kuin ristiretkien aikana, saatat ajatella. Mutta se on. Kirkon johtajat itse myöntävät sen.
Esimerkiksi heinäkuussa 1969 syttyi hirvittävä sota Salvadorin ja Hondurasin välillä. Erään tietosanakirjan vuosikirjan mukaan ”selkkaus aiheutti nopeasti kuolemaa ja inhimillisiä murhenäytelmiä siinä määrin, että se on harvinaista Salvadorin historiassa”.52 Kuka oli vastuussa tästä sodasta?
Hondurasin piispa Jose Carranza syytti Salvadorin katolista papistoa siitä, että se oli kiihottanut sotaan kirjoituksillaan, puheillaan ja asenteellaan. Hän sanoi heidän kutsuneen sitä ”pyhäksi sodaksi” ja kehottaneen katolilaisia taistelemaan.53
On tosiasia, että uskonto on nykyaikana eronnut hyvin vähän siitä, mitä se oli keskiajalla, jolloin papit yllyttivät seurakuntiaan ’menemään tappamaan uskottomia’. Esimerkiksi arvossa pidetty kirkkohistorioitsija Roland H. Bainton totesi: ”Yhdysvalloissa nimenomaan kirkot omaksuivat ristiretkeläisten asenteen ensimmäiseen maailmansotaan.”54
Ensimmäinen maailmansota – ”pyhä sotako”?
On ilmeistä, että ensimmäisen maailmansodan syyt olivat täysin erilaiset kuin vuosisatoja sitten käytyjen ”pyhien sotien” syyt. Kirkko oli suoranaisesti ristiretkien takana, koska se halusi valloittaa takaisin ”pyhän maan”. Toisaalta ensimmäisen maailmansodan syyt olivat lähinnä poliittiset. Siitä huolimatta uskonnon osa tässä nykyajan sodassa oli varsin samanlainen kuin osa, jota se näytteli aikaisemmissa ”pyhissä sodissa”.
Puhuessaan tästä aiheesta Claremontin yliopiston teologisen tiedekunnan dekaani Joseph C. Hough viittasi Lontoon piispat. A. F. Winnington-Ingramin esimerkkiin. Tämä piispa kehotti Englannin kansaa:
”Tappakaa saksalaiset – tappakaa heidät, ei tappamisen vuoksi, vaan maailman pelastamiseksi, tappakaa hyvät ja pahat, tappakaa nuoret ja vanhat, tappakaa ne, jotka ovat osoittaneet ystävällisyyttä haavoittuneitamme kohtaan, ja ne, jotka ovat olleet pahoja . . . Kuten olen sanonut tuhansia kertoja, minulle tämä on puhdistava sota, minulle jokainen, joka on kaatunut siinä, on marttyyri.”55
Entä mitä toisella puolella tehtiin? Kölnin arkkipiispa sanoi saksalaisille sotilaille seuraavaa:
”Rakkaat isänmaamme kansalaiset, Jumala on meidän kanssamme tässä vanhurskauden puolesta käytävässä taistelussa, mihin me olemme joutuneet vastoin tahtoamme. Me käskemme teidän Jumalan nimessä taistella viimeiseen veripisaraanne saakka maan kunnian ja maineen puolesta. Viisaana ja oikeudenmukaisena Jumala tietää, että me olemme vanhurskauden puolella, ja hän antaa meille voiton.”56
Nuo sanat tuovat mieleen paavi Urbanuksen vetoomuksen: ”Menkää taistelemaan harbaareja vastaan”, mikä pani alulle ristiretket. Kuitenkaan Lontoon piispan ja Kölnin arkkipiispan sanat eivät ole harvinaisia. Päinvastoin, ne ovat tyypillisiä sille hengelle, joka vallitsi kirkoissa molemmin puolin rintamaa ensimmäisen maailmansodan aikana.
Professori Bainton sanoi Amerikan kirkoista:
”Amerikan kaikkiin uskontokuntiin kuuluvat kirkonmiehet eivät ole koskaan olleet niin yksimielisiä keskenään ja maan virallisen tahon kanssa. Tämä oli pyhä sota. Jeesus puettiin sotilaspukuun, ja hänet kuvattiin tähtäämässä kiväärilla. Saksalaiset olivat hunneja. Heidän tappamisensa merkitsi maailman puhdistamista hirviöistä.”57
Tässä kuvauksessa ei liioitella papiston asennetta. Fortune-lehden eräässä pääkirjoituksessa sanottiin: ”Se viha, jota rintamalla olevat ilmaisivat vihollista kohtaan, ei ollut mitään verrattuna niihin kirouksiin, joita Kristuksen edustajat sinkosivat Saksaa vastaan.”58 Ray H. Abrams kirjoitti kirjan Preachers Present Arms (Saarnaajat tekevät kunniaa), jossa kokonainen luku, ”Pyhä sota”, on omistettu pappien kokosydämiselle sodan kannattamiselle. Esimerkiksi Randolph H. McKim huudahti saarnastuolistaan Washinztonissa:
”Jumala on kutsunut meidät tähän sotaan. Me käymme hänen sotaansa. . . . Tämä selkkaus on totisesti ristiretki. Historian suurin – pyhin. Se on syvimmässä ja aidoimmassa merkityksessä pyhä sota. . . . Kristus, vanhurskauden Kuningas, kutsuu meitä ryhtymään hirvittävään kamppailuun tuon epäpyhän ja herjaavan vallan [Saksan] kanssa.”59
Myös Albert C. Dieffenbach, The Christian Register-lehden toimittaja, kirjoitti eräässä pääkirjoituksessa:
”Kristittyinä me sanomme luonnollisesti, että Kristus hyväksyy [tämän sodan]. Mutta taistelisiko ja tappaisiko hän? . . . Hän ei väistäisi yhtään tilaisuutta vihollisen surmaamiseksi eikä viivyttelisi käyttää sitä hyväkseen! Hän ottaisi pistimen ja kranaatin ja pommin ja kiväärin ja tuottaisi turman sille, joka on hänen Isänsä tuhatvuotisen valtakunnan pahin vihollinen.”60
Kuulostavatko tällaiset lausunnot sinusta järkyttäviltä? Kuitenkin monet papit ja uskonnolliset julkaisut esittivät niitä ensimmäisen maailmansodan aikana. Harvat uskonnolliset johtajat kummallakaan puolella vastustivat sotaa ja tappamista. R. H. Abrams sanoi, ettei hän tietänyt yhtään ainoaa pappia, joka olisi vastustanut sotaa.
Voit näin ollen ymmärtää, miksi englantilainen prikaatinkenraali Frank P. Crozier sanoi: ”Kristilliset kirkot ovat pahimmat verenhimon herättäjät, mitä meillä on, ja me olemme käyttäneet niitä vapaasti hyväksemme.”61
Mitä olisi tapahtunut?
Mutta mitä olisi tapahtunut, jos sotivien kansojen kirkot olisivat opettaneet menestyksellisesti jäsenilleen, että on väärin tappaa toisia ihmisiä, varsinkin toisia kristittyjä? Koska lähes kaikki noiden kansojen jäsenet tunnustivat kristinoppia, niin sotaa olisi ollut mahdotonta käydä!
Tästä aiheesta eräs tuon ajan huomattava rabbiini, Stephen S. Wise, sanoi: ”Kirkkojen ja synagoogien laiminlyönti kansan johtamisessa oli nykyisen sodan syy.”62 On kirkoille ominaista, että ne eivät antaneet ihmisille sellaista ohjausta, joka olisi estänyt heitä osallistumasta sotaan.
Kirkot ja toinen maailmansota
Oliko tilanne yhtään erilainen toisen maailmansodan aikana? Huomattavasta protestanttisesta teologista Reinhold Niebuhrista on sanottu: ”Hän käännytti monet Amerikan kristityistä pasifismista hyväksymään moraalisena välttämättömyytenä taistelun Hitleriä vastaan toisessa maailmansodassa.”63
Nykyajan historioitsija A. P. Stokes sanoi: ”Kokonaisuutta ajatellen kirkot ottivat innolla osaa ei ainoastaan hädänalaisten auttamiseen . . . vaan myös sodan ponnekkaampaan tukemiseen. Jotkut menivät niin pitkälle, että sanoivat sitä uskonsodaksi.”64
Myös Ranskassa ja Englannissa kirkot riensivät kannattamaan kansakunnan sotaponnistuksia. Esimerkiksi roomalaiskatolinen Cambrain arkkipiispa sanoi Ranskan taistelua ”sivistyksen, kansojen lain, ihmiskunnan moraalin, vapauden, lyhyesti sanottuna ihmisyyden puolustussodaksi”.65 Kirkot johtivat selvästikin kansojaan taistelukentälle Saksaa vastaan.
Mutta entä Saksan kirkot? Kannattivatko ne Adolf Hitleriä? Antoivatko ne tukensa hänen sotapyrkimyksilleen?
Hitlerin tukeminen
Vuonna 1933 allekirjoitettiin konkordaatti Saksan ja Vatikaanin välillä. Sopimuksen 16. artiklassa vaadittiin kaikkia katolisen kirkon piispoja ennen virkaanastumistaan tekemään ”uskollisuusvala” natsihallitukselle ja 30. artiklassa käskettiin rukoilemaan ”Saksan valtakunnan ja kansan menestymisen puolesta” jokaisen juhlamessun jälkeen.66
Kun vuonna 1936 liikkui huhuja, joiden mukaan katolilaiset vastustivat Hitlerin hallitusta, niin kardinaali Faulhaber sanoi saarnassaan kesäkuun 7. päivänä: ”Te olette kaikki sen todistajia, että kaikkina sunnuntai- ja pyhäpäivinä pääjumalanpalveluksessa me rukoilemme jokaisessa kirkossa Führerin puolesta, kuten olemme luvanneet konkordaatissa. . . . Me tunnemme itsemme loukatuiksi sen johdosta, että uskollisuuttamme valtiota kohtaan on epäilty.”67
Mihin siis kirkot johtivat Saksan kansaa? Wienin yliopiston roomalaiskatolinen historian professori Friedrich Heer selittää: ”Saksan historian kylmät tosiasiat osoittavat, että risti ja hakaristi lähestyivät yhä enemmän toisiaan, kunnes hakaristi julisti voiton sanomaa Saksan tuomiokirkkojen torneista, hakaristiliput ilmaantuivat alttarien ympärille ja katoliset ja protestanttiset teologit, pastorit, kirkonmiehet ja valtiomiehet ottivat tervetulleena vastaan liiton Hitlerin kanssa.”68
Syyskuun 17. päivänä 1939, yli kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Saksa oli miehittänyt Puolan, Saksan piispat julkaisivat yhteisen paimenkirjeen, missä he sanoivat: ”Tänä ratkaisun hetkenä me kehotamme katolisia sotilaitamme tekemään velvollisuutensa kuuliaisina Führerille ja olemaan valmiit uhraamaan koko yksilöllisyytensä. Vetoamme uskollisiin, että he yhdessä rukoilisivat kiihkeästi, että Kaikkivaltias Jumala kaitselmuksessaan johtaisi tämän sodan siunattuun menestykseen ja isänmaamme ja kansamme rauhaan.”69
Kesällä 1940 sanoi katolinen piispa Franz Josef Rarkowski: ”Saksan kansalla . . . on levollinen omatunto . . . Se tietää, käyvänsä oikeudenmukaista sotaa, joka on kansan itsesuojelun kannalta välttämättömyys.”70
Vuonna 1939 New York Times -lehti totesi: ”Saksan protestanttisten ja katolisten kirkkojen aikakauslehdet julkaisevat nyt monia kannustavia kirjoituksia, joissa ne selittävät, mitä velvollisuuksia sotilailla on puolustaessaan maataan, ja kehottavat saksalaisia sotilaita taistelemaan Pyhän Miikaelin hengessä Saksan voiton ja oikeudenmukaisen rauhan puolesta.”71
Eikö ole ilmeistä, mihin kirkot johtivat Saksan kansaa? Professori Gordon Zahn kirjoitti: ”Saksan katolilainen, joka etsi uskonnollisilta johtajiltaan hengellistä ohjausta ja opastusta Hitlerin sodissa palvelemisen suhteen, sai käytännöllisesti katsoen samat vastaukset kuin hän olisi saanut vallanpitäjältä itseltään.”72
Kirkonjäsenten yleinen sodan kannatus heijasti heidän saamaansa uskonnollista ohjausta. Professori Heer selitti: ”Noin kolmestakymmenestäkahdesta miljoonasta Saksan katolilaisesta – joista viisitoista ja puoli miljoonaa oli miehiä – vain seitsemän kieltäytyi avoimesti asepalveluksesta. Kuusi heistä oli itävaltalaisia.”73 Tilanne oli sama Saksan protestanttien keskuudessa.
Kirkot johtivat siis kaikissa maissa jäsenensä sotaan. Katolilaiset tappoivat katolilaisia taistelukentillä. Protestantit surmasivat protestantteja. Ja kirkon johtajat rukoilivat kummallakin puolella Jumalalta voittoa!
Miten Jumalaa häpäisevää olikaan yhdistää hänen nimensä tällaisiin hirmutekoihin! Raamatun sanat soveltuvat todella hyvin kirkkoihin: ”He väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan he hänet kieltävät, sillä he ovat inhottavia ja tottelemattomia ja kaikkiin hyviin tekoihin kelvottomia.” – Tiit. 1:16.
Uskonto ja vallankumous
Kirkonjohtajat eivät kannata ainoastaan kansojen välisiä sotia, vaan he tukevat myös kansojen sisäisiä vallankumouksia. Vuonna 1937 monet Espanjan papit yllyttivät maan katolilaisia kannattamaan kenraali Francon johtamaa liikettä Espanjan toista tasavaltaa vastaan. Mutta äskettäin Francon hallitustapaan harmistuneet piispat ja papit pyysivät kuitenkin ”anteeksi” sitä, että kirkko oli antanut tukensa hänen liikkeelleen.74
Luterilainen teologi Karoly Pröhle esitti yhteenvedon nykyisestä näkemyksestä: ”Teologien keskuudessa on siten havaittavissa merkittävää yksimielisyyttä sen suhteen, että kristityt voivat osallistua vallankumoukseen.”75 Englannin roomalaiskatoliset piispat sanoivat äskettäin: ”Väkivallan käyttöä esivaltaa vastaan ei voida yksiviivaisesti tuomita, koska on ilmeistä, että vallassaolijat voivat olla syypäitä vielä pahempaan väkivaltaan.”76
Onko siis hämmästyttävää, että kirkon jäsenet ottavat nykyään osaa poliittisiin vallankumouksiin? George Celestin, joka toimii teologian opettajana St. Edward’s University -yliopistossa Austinissa Texasissa, huomautti: ”Kristityt ovat tulossa päättäväisiksi muuttamaan epäoikeudenmukaiset rakennelmat mahdollisimman nopeasti. Tämä merkitsee joissakin tapauksissa sitä, että kirkkojen on ehkä pakko saarnata väkivaltaa.”77
Kertomus maailman uskonnon suhteesta sotaan ja väkivaltaan on siis selväpiirteinen ja kammottava. Maailman uskonto on tuomittu pääsyylliseksi ”kaikkien vereen, jotka maan päällä ovat tapetut”, kuten Ilm. 18:24 osoittaa.
Missä määrin se on sitten syypää myös siihen moraalittomuuteen, joka vallitsee maailmassa? Mitä osaa se näyttelee siinä?