Mikä ratkaisee uskonnon omaksuman suunnan?
HYVÄKSYMÄLLÄ alussa Vietnamin sodan kirkot saivat aikaan sen, että monet ihmiset pitivät siihen osallistumista oikeana. Mutta myöhemmin eräät uskonnolliset järjestöt ja niiden edustajat tuomitsivat sodan. He selittivät, että oli väärin osallistua siihen.
Mistä muutos johtuu? Opastavatko kirkot nyt jäseniään elämään sopusoinnussa Raamatun opetusten kanssa? Vai ratkaisevatko muut tekijät uskonnon omaksuman suunnan?
Oregon Journal -lehti totesi äskettäin, että ’kirkonmiehet kulkivat vain joukon mukana’.22 Kun siis ihmiset ilmaisivat vain vähäisessä määrin vastustavansa tätä sotaa, niin kirkot kannattivat sitä. Mutta kun kansa alkoi inhota pitkittyvää sotaa ja verenvuodatusta, niin papit alkoivat vastustaa sitä.
Alden Munson, metodistikirkon julkaisun United Methodist toimittaja, selitti:
”My Lain kaltaiset häpeälliset tapahtumat ja sotahistorian paras uutisselostus ovat vaikuttaneet koko kansakuntaan, ja kirkko on lopulta omaksunut sodanvastaisen mielialan. . . . On arvioitu, että Vietnamin siviilitappiot vuodesta 1965 lähtien ovat olleet 1–4 miljoonaa miestä, naista ja lasta, mutta vasta nyt kirkko alkaa kauhistua.”23
Uskonnon ”rauhanhuuto” kuultiin todella vasta sen jälkeen, kun sota oli joutunut epäsuosioon. Kirkkojen on havaittu päättelevän, mikä kulloinkin on suosittua, ja ratkaisevan sitten oman kantansa sen mukaan. Newyorkilainen pappi Robert J. McCracken myönsi: ”Me vältämme huolellisesti ottamasta kantaa, ennen kuin tiedämme, mistä päin tuuli puhaltaa.”24
Yritys esittää näyttö yhdenmukaisesta johdosta
Roomalaiskatolinen kirkko ilmaisi jonkin aikaa sitten, ettei se ole muuttanut asennettaan sotaan. Se väittää, että katoliset johtajat eivät ole koskaan kannattaneet Vietnamin sotaa. Tällainen väite on todella esitetty asiakirjassa, jonka julkaisi vuonna 1970 Yhdysvaltojen katolinen konferenssi (USCC), katolisten piispojen kansallisen konferenssin hallinnollinen elin.
Kuitenkin huomattavat katoliset teologitkin sanovat piispojen kannattaneen sotaa eikä suinkaan vastustaneen sitä. Itse asiassa suunnilleen samaan aikaan kuin USCC:n asiakirja julkistettiin, katolinen pappi Peter J. Riga, La Sallen yliopiston teologian professori, kirjoitti:
”Koska Yhdysvaltain katoliset piispat, jotka kannattivat tätä sotaa (noin 95-prosenttisesti), laiminlöivät törkeällä tavalla moraalisen ohjauksen aikamme suurimmassa moraalisessa kiistakysymyksessä, niin heidän tulisi erota joukolla, sillä he eivät ole enää sopivia virkaansa; . . . se, jonka käsissä on verta, ei ole sovelias papiksi. Väitän, että Amerikan katolisilla piispoilla on moraalisen laiminlyöntinsä vuoksi ihmisverta käsissään.”25
Panevatko tällaiset katolilaisten omat syytökset sinut epäilemään piispojen julkilausuman totuudellisuutta?
Totuuden väärentäminen
Katolinen aikakauslehti Commonweal käsitteli tätä aihetta. Kirjoittaja, katolinen professori ja sosiologi Gordon Zahn, joka oli tutkinut USCC:n asiakirjaa, sanoi:
”Minun on pakko kiistää se ilmeisen tahallisena yrityksenä luoda erittäin valikoivan historiallisen katsauksen avulla se väärä vaikutelma, että kirkon muodollinen johto olisi ollut johdonmukaisen vaikka harkitun varovaisen sodanvastustamisen lähde.”26
Asiakirjan ”erittäin valikoivaa historiallista katsausta” kuvaa se, että siitä puuttuvat niiden katolisten johtajien lausunnot, jotka olivat puhuneet sodan puolesta. Huomattavin esimerkki pois jättämisestä on edesmenneen kardinaali Spellmanin sotaa kannattavat lausunnot.
Kirkon johtajien sotaa puoltavia lausuntoja, jotka on jätetty pois tästä asiakirjasta, on itse asiassa niin paljon, että Commonweal-lehti huomautti: ”On luultavaa, että USCC:n tutkijat olisivat voineet yksistään New Yorkin arkkihiippakunnan arkistoista koota vähintään yhtä suuren määrän sotaa puoltavia piispojen lausuntoja.”27
Mutta kaikki sellaiset todisteet oli jätetty tarkoituksellisesti pois! Kuitenkin Commonweal-lehden mukaan ”pelkkä rehellisyys” olisi vaatinut sellaisten lausuntojen mukaan ottamista, ”vaikka ne voivatkin näyttää kiusallisilta nyt, kun tuon sodan moraalittomuus on täydessä laajuudessaan kaikkien nähtävänä”.28
Eikö ole ilmeistä, että USCC:n asiakirjan tarkoituksena oli selvästikin kätkeä se tosiasia, että uskonto aluksi tuki sotaa, joka myöhemmin oli yleisön epäsuosiossa? Sellainen epärehellisyys voi hämmästyttää sinua.
Mikä ratkaisee uskonnon omaksuman suunnan
On totta, että papit opettavat usein Raamatusta ’rauhaa maan päällä’ ja ’lähimmäisenrakkautta’. Sen perusteella olet voinut päätellä uskonnon ohjaavan ihmiskuntaa elämään sopusoinnussa Raamatun opetusten kanssa ja kääntymään pois sodasta ja väkivallasta.
On kuitenkin erehdys tarkastella vain sitä, mitä uskonto sanoo. Sen sijaan on erittäin tärkeää tutkia, mitä uskonto todellisuudessa tekee. Mitä uskonto tekee, kun kansan johtajat päättävät, että heidän maansa etu vaatii sotaa?
Viittaavatko kirkot sellaisissa olosuhteissa Jeesuksen sanoihin: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus”? (Joh. 13:35) Selittävätkö ne jäsenilleen, että kansalliset rajat eivät vaikuta aitoon kristilliseen rakkauteen? Tekevätkö ne selväksi, että kaikki Kristuksen tosi seuraajat rakastavat toisiaan riippumatta siitä, missä maassa he elävät tai mihin rotuun he kuuluvat?
Painottavatko kirkot jäsenilleen myös Jeesuksen apostolin Johanneksen sanoja: ”Meidän tulee rakastaa toinen toistamme eikä olla Kainin kaltaisia, joka oli pahasta [paholaisesta, Um] ja tappoi veljensä”? (1. Joh. 3:10–12) Selittävätkö ne, että lähimmäisten, varsinkin oman uskonnon jäsenten, surmaaminen taistelukentillä ei ole heidän rakastamistaan? Osoittavatko ne, että se, joka tekee niin, palvelee todellisuudessa ”paholaista”, Saatanaa?
On täysin ilmeistä, että kun kansat valmistautuvat sotaan, niin kirkot vaikenevat näistä Raamatun opetuksista. Hyvin tunnettu protestanttinen pappi, edesmennyt Harry Emerson Fosdick, myönsi:
”Länsimainen historiamme on ollut sotaa sodan jälkeen. Me olemme synnyttäneet miehiä sotaa varten, valmentaneet miehiä sotaa varten; me olemme ylistäneet sotaa; me olemme tehneet sotilaista sankareitamme ja vieneet sotalippuja kirkkoihimmekin . . . Toisella suupielellämme me olemme ylistäneet Rauhanruhtinasta ja toisella ihannoineet sotaa.”29
Tosiasia on, että uskonnon omaksumaa suuntaa ei ratkaise se, mitä Raamattu sanoo, vaan se, mitä kansan johtajat sanovat ja mitä ihmiset kulloinkin suosivat. Vancouver Sun -lehti huomautti pääkirjoituksessaan, joka käsitteli Vietnamin sotaa, seuraavaa: ”Ehkäpä kaiken järjestäytyneen uskonnon heikkous on se, että kirkko seuraa lippua . . . Onko koskaan käyty sotaa, josta ei olisi väitetty, että Jumala taisteli kummallakin puolella?”30
Vainko ”oikeudenmukaisia sotia” kannatetaan?
Kirkot puolustelevat usein oman maansa sotien tukemista sillä, että niiden maa taistelee oikean asian puolesta – että se käy vain ”oikeudenmukaisia sotia”. Ne väittävät, että uskonnon velvollisuus on sen tähden tukea kansakunnan sotaponnisteluja.
Mutta pysähdyhän hetkeksi ajattelemaan tuota väitettä. Eikö jokainen kansa, joka sekaantuu sotaan, väitä olevansa ”oikealla” asialla? Asia on, niin kuin eräs äskettäin ilmestynyt tietosanakirja toteaa: ”Sodan syyt voivat olla itsekkäitä, alhaisia tai jopa pahoja, mutta vaikuttimiksi ilmoitetaan tavallisesti ylevät ja jalot tarkoitusperät. Sodan molemmat osapuolet voivat viitata syihin, joita ne pitävät laillisina.”31
Niinpä jokainen valtio, vaikka sen kansalaiset edustaisivat aivan vastakkaista näkemystä, käy omasta mielestään ”oikeudenmukaista sotaa” sen perusteella, mitä se pitää ’laillisina syinä’. Isänmaallisuus kukoistaa, ja kirkot vedetään mukaan kunkin uskonnon ’seuratessa lippua’. Tunnettu protestanttinen kirkonjohtaja Martin Niemöller sanoi, että tällaista on ollut kristikunnassa jo Rooman keisarien ajoista. ”Kirkko ei ole koskaan tuntenut epäoikeudenmukaista sotaa”, hän selitti, ”vaan on aina puolustanut oman hallitsijansa ja valtionsa käymää sotaa.”32
Katolinen historioitsija E. I. Watkin kirjoitti:
”Niin tuskallista kuin onkin tunnustaa, me emme voi väärän mielenylennyksen tai epärehellisen uskollisuuden takia kieltää tai jättää huomioon ottamatta sitä historiallista tosiseikkaa, että piispat ovat johdonmukaisesti kannattaneet kaikkia maansa hallituksen käymiä sotia. En tosiaankaan tiedä yhtään ainoaa tapausta, missä maan papisto olisi tuominnut sodan epäoikeudenmukaiseksi . . . Olkoon virallinen teoria mikä tahansa, käytännössä katoliset piispat ovat sodan aikana noudattaneet periaatetta ’minun maani on aina oikeassa’. . . . sotaisan kansallismielisyyden vallitessa he ovat puhuneet keisarin puhetorvena.”33
Onko todella totta, että kirkot ovat ”johdonmukaisesti kannattaneet kaikkia maansa hallituksen käymiä sotia”? Onko uskonto vain esiintynyt hyvyyden puolustajana, mutta todellisuudessa kannattanut sotaa ja väkivaltaa? Mitä historian tosiseikat paljastavat?