Miten vuosisatamme musiikki vaikuttaa sinuun
ST. CROIXIN (Neitsytsaaret) konserttiseura oli ylpeä saadessaan tämän vuoden alussa esitellä kuuluisan Guarnerin jousikvartetin. Oli tosiaankin huomionarvoista, että yksi maailman hienoimmista jousiorkestereista oli esittävä konsertin tällä pienellä Karibianmeren saarella. Ohjelma käsitti yhden Beethovenin, Bartókin ja Schumannin sävellyksen.
Kuulijakunnan joukossa oli joitakuita, jotka olivat suuresti ihastuneita Beethovenin ja Schumannin säveltämiin kappaleisiin, mutta jotka Bartókin 20. vuosisadan kvartetti jätti kylmiksi. Yksi näistä kysyi seuralaiseltaan: ”Mistä soittajat riitelevät keskenään?” sillä sellaisen vaikutelman hän sai Bartókin teoksesta. Mutta ilmeisesti nämä olivat vähemmistönä, sillä Bartókin nykyaikainen sävellys sai paljon suuremmat suosionosoitukset kuin 19. vuosisadan alkupuolella sävelletyt Beethovenin ja Schumannin teokset.
Ilmeisesti 20. vuosisadan musiikin ja sitä edeltävien vuosisatojen musiikin välillä on eroa. Kahdeksannentoista vuosisadan klassinen musiikki oli ensi sijassa kiinnostunut sävelmän ja soinnun kauneudesta, mikä vastaa suuressa määrin musiikkitieteilijä Sigmund Spaethin musiikista antamaa määritelmää, kun hän kutsuu sitä ’äänen järjestämiseksi kohti kauneutta’.
Seuraavalla vuosisadalla musiikista tuli yhä enemmän mielialan ja tunteen ilmaisukeino, ja niinpä sitä kutsutaan ”romanttiseksi” erotukseksi ”klassisesta” musiikista. Sen säveltäjiä olivat Beethoven ja Schumann. Sitten 19. vuosisadan loppupuolella ja edelleen 20. vuosisadalla säveltäjät pyrkivät yhä enemmän vetoamaan älyyn pikemmin kuin tunteisiin, ja niinpä nykyaikainen musiikki kiihottaa mieltä ja on usein varsin äänekästä ja nopeatempoista, kuten tuona iltana soitettu Bartókin kvartetti paljolti oli.
Epäilemättä tämä suuntaus on toiminut rikastuttajana, niin kuin voidaan nähdä Wagnerin, Debussyn ja Stravinskin musiikista. Näyttää kuitenkin siltä, että monet nykyaikaiset säveltäjät ovat menneet äärimmäisyyksiin älyn korostuksessaan ja uusien äänten etsinnässään, kuten sellaiset musiikkiasiantuntijat ja -kriitikot kuin Spaeth, Schönberg, Kurt Sachs ja B. H. Haggin ovat todenneet. Sen he ovat tehneet ylirasittamalla säveltämistään monimutkaisilla rytmeillä ja erityisesti käyttämällä dissonanssia eli riitasointua.
Mitä riitasointu on?
Riitasoinnulla tarkoitetaan musiikissa kahden tai useamman sellaisen sävelen käyttöä, jotka kuulostavat räikeiltä korvaan, kun ne soitetaan yhteen; jotkut musiikin asiantuntijat tosin empivät hyväksyä niin subjektiivista määritelmää. Jos sinun on vaikea ymmärtää riitasointukäsitettä, tee tämä pieni koe: kun satut olemaan lähellä pianoa, paina mitä tahansa kosketinta ja yhtä tai kahta välittömästi sen vieressä olevaa kosketinta samanaikaisesti. Tuloksena on riitasointu, koska värähtelyt ovat niin lähellä toisiaan, että ne ovat ristiriidassa keskenään sen sijaan että sulautuisivat toisiinsa soinnukkaasti.
Dissonanssi eli riitasointu ei itsessään ole väärin, ja sitä ovat käyttäneet menneitten aikojen johtavat säveltäjät. Esimerkiksi Wagner ja Debussy ovat käyttäneet sitä hyvin tehokkaasti. Mutta jos sitä ei käytetä järkevästi, tulos voi raastaa kovin monen joskaan ei välttämättä kaikkien kuulijoiden hermoja. Sellainen musiikki pyrkii jättämään korvan tyydyttämättömäksi, tunteista puhumattakaan.
Entä jatsi?
Jatsi on musiikin muoto, joka syntyi Yhdysvalloissa 20. vuosisadalla. Se käyttää paljon riitasointua, mikä selittää sen ”blues”-sävyn. Muiden suosittujen musiikkilajien, kuten ”swingin” ja ”boogie-woogien”, tapaan siinä on erittäin synkopoitu rytmi. Synkopointia voidaan pitää eräänlaisena rytmin vääristelynä. Niinpä tavallisesti 4/4-tahtiin kirjoitetussa musiikkikappaleessa ensimmäinen ja kolmas lyönti ovat painollisia, saavat korostuksen, kuten: yksi, kaksi, kolme, neljä. Mutta synkopoinnissa voimakas isku tulee etukäteen tai viivästyy, mikä siten aikaansaa epätavallisen vaikutuksen. Tämä rytminen tehokeino ei ole mitään uutta, sillä vakavan musiikin säveltäjät ovat käyttäneet sitä Bachin ajoista alkaen. Mutta jatsissa se on luonteenomaista, siitä on tehty sääntö pikemmin kuin poikkeus.
Vaikka 20. vuosisadan alussa jatsia soitettiin tiukasti tahdissa pysyen, so. neljä lyöntiä tahtia kohden, vuosien kuluessa rytmi on tullut hienostuneemmaksi. Harjaantuneet muusikot ovat alkaneet soittaa jatsia toisissa tahtilajeissa, nimittäin 3/4-tahdissa, mitä tahtilajia käytetään valssissa, tai 5/4-tahdissa kuten David Brubeckin kappaleessa ”Take Five”. Sitten jatsiin on sisällytetty entistä monimutkaisempia sointuja monien muusikkojen käyttäessä hyväkseen Debussyn kumouksellisen musiikin soinnullisia ideoita sekä tämän vuosisadan huomattavien vakavan musiikin säveltäjien Bartókin ja Hindemithin soinnullisia keksintöjä.
Jatsi on toisaalta vaikuttanut vakavan musiikin säveltäjiin, niin että he ovat lainanneet sen sovitusta, soinnullisia keinoja ja rytmilajeja sekä sen bluesia. Esimerkkejä tästä ovat George Gershwinin ”Sininen rapsodia” ja ”Porgy and Bess” (neekeriooppera), Ferde Grofén ”Grand Canyon Suite” ja Ravelin pianokonsertot.
Se, mikä tekee jatsista selvästi erottuvan taidemuodon, ei ole niinkään paljon sen riitasointu tai sen synkopointi kuin sen improvisointipiirre. Kuitenkin myös improvisointi, jossa teema esiintyy muunnelmina, on kauan ollut taidemuoto. Mutta jatsissa sitä ei suoriteta etukäteen kuten ’vakavassa’ musiikissa; se kaikki tehdään hetken innoituksesta, kuin itsestään. Jatsimuusikko on sen tähden riippuvainen alkuperäisen teeman soinnullisen rakenteen tuntemuksestaan ja erittäin kehittyneestä korvasta voidakseen tuottaa improvisointinsa oma-aloitteisesti.
Mutta jotkut ovat menneet liian pitkälle, niin kuin edellä mainittiin myös aikamme vakavan musiikin yhteydessä. On syntynyt se, mikä tunnetaan ”vapaana jatsina”. Siinä ei ole mitään sääntöjä, se ei hyväksy mitään perinteellistä, se hylkää sen sointujärjestelmän, joka on ollut tunnusomaista menneitten aikojen kauniille musiikille. Tämä on johtanut eräänlaiseen kapinaan kaikkea tunnettua musiikinteoriaa ja sointuoppia vastaan. Tulos? Eivät ainoastaan musiikillisesti kouluttamattomat suhtaudu torjuvasti puhaltimista lähteviin hajanaisiin ulvahduksiin ja muihin umpimähkäisiin yrityksiin aikaansaada jotakin kuulemisen arvoista, vaan myöskään monet vakavat jatsimuusikot eivät voi hyväksyä näitä uusia äärimmäisyyksiä musiikiksi. Ne eivät varmastikaan ole ’äänen järjestämistä kohti kauneutta’.
Silmäys rock and rolliin
Rock and roll tuo heti mieleen nuorison, jonka tämän tuoreimman musiikkivillityksen kova, iskevä rytmi on todella nielaissut. On tosiaan melko vaikeaa määritellä rock and rollia ilmauksella ’äänen järjestäminen kohti kauneutta’. Koska rock and roll korostamalla korostaa raskaasti painollisia tahdinlyöntejä, erityisesti tahdin toista ja neljättä lyöntiä, sen voitaisiin sanoa olevan 90-prosenttisesti rytmiä ja 10-prosenttisesti melodiaa ja sointua.
Tästä syystä rock and roll -musiikki on ollut paljolti nuorison villin ja sukupuolisesti kiihottavan tanssin alkulähteenä. Eräs pianisti totesi, että soittaessaan erään rockyhtyeen triossa hän saattoi jättää pianon aika usein, ja hänen poissaoloaan triosta tuskin huomattiin, niin kauan kuin sähköistetty basso ja rummut ylläpitivät tasaista, kovaa sykettä, joka on tyypillistä ”happorockille”, niin kuin jotkut mielellään nimittävät sitä. Hän lisäsi: ”Täpötäysi yökerho näytti olevan ekstaasissa ja vaikutti toisinaan kiemurtelevien käärmeitten kololta.”
Täytyy kuitenkin myöntää, että jotkin rockyhtyeet ovat toisinaan tuottaneet hyvin melodista musiikkia. Ja juuri tämä näiden yhtyeitten soinnukas musiikki viipyy yhä sekä nuorten että vanhojen mielessä, ei suinkaan se iskevä, ylenmäärin sykkivä musiikki, joka niin usein saa teini-ikäiset tytöt kirkumaan ja pyörtymään rockmusiikkijuhlilla. Kuten eräs huomattava muusikko kertoi, kun ihmiset, nuoret tai vanhat, pyytävät häntä soittamaan Beatlesien musiikkia, he melkein säännöllisesti pyytävät saada kuulla tuon yhtyeen tuottamia laulunomaisia, lyyrisiä kappaleita.
Elektronimusiikki
Mikään nykyajan musiikin tarkastelu ei olisi täydellinen ilman elektronimusiikin mainitsemista, jota on kutsuttu ”tärkeimmäksi uudeksi soitinkeksinnöksi sitten pianon”. Pohjimmiltaan on olemassa kahdenlaista elektronimusiikkia: sitä, joka voimistaa ja parantaa luonnollisella tavalla tuotettuja ääniä, ja sitä, joka tuottaa omat äänensä.
Edellisessä tapauksessa heikko ja ohut ääni voidaan elektroniikan ansiosta saada kuulostamaan rikkaalta ja täyteläiseltä, ja kaikille muunlaisille musiikkiesityksille voidaan antaa sellainen voima ja laatu, jota ne itsessään eivät omista. Tuttu esimerkki tästä on sähkökitara.
Yleisimpiä muotoja jälkimmäisestä, elektronisesti tuotetusta musiikista, on se, joka saadaan aikaan Hammond- yms. uruilla sekä aavemaisella eterofonilla eli eetteriaaltosoittimella, josta lähtee suuresti sahasoitinta muistuttava ääni, kun esittäjä kuljettaa kättään ilmassa sen yläpuolella. Itse asiassa elektroniikan ansiosta säveltäjää ei enää rajoita ihmisesittäjien taito, vaan hän voi kuvitella minkä tahansa äänen tai äänten yhdistelmän ja saada ne tuotetuiksi mielensä mukaan. Kuten eräs kriitikko totesi, se tarjoaa ”houkuttelevan joukon mahdollisuuksia käyttää mielikuvitusta sävelten väreissä ja kokoonpanossa, mikroskooppisen herkän sävelkorkeuden ja rytmin valvonnan ja tilaisuuden taituruuteen ja monimutkaisuuteen siinä määrin, että vain säveltäjän mielikuvitus ja kärsivällisyys rajoittavat sitä”.
Elektronisten keinojen avulla kellosoittimen ääni voidaan nopeutettuna saada kuulostamaan sulosointuiselta ovikellolta, ja tinakannuun tippuvan veden ääni voidaan hidastaa kuulostamaan patarummun kuminalta. Mutta tässäkin yhteydessä ne äärimmäisyydet, joihin elektronimusiikin tekijät ovat menneet, antavat syyn kysyä, arvostavatko he sitä, että musiikin otaksutaan olevan ’äänen järjestämistä kohti kauneutta’.
Entä sitten?
Edellä olevasta voi nähdä, että kaikkiin musiikin muotoihin nähden täytyy olla valikoiva. Varmasti kenelläkään ei ole oikeutta halveksia niitä, joiden musiikin arvostus saattaa rajoittua viihde- ja kansanmusiikkiin. Eikä myöskään niistä, jotka pitävät enemmän vakavasta perinteellisestä musiikista, olipa se kamari-, konsertti- tai oopperamusiikkia, pitäisi puhua halventavasti liiallisen oikeaoppisina.
Itse asiassa ne, joilla ei ole musiikkikoulutusta, ovat todellakin kykenemättömiä päättelemään paljonkaan siitä musiikista, mitä he kuulevat, onko se kokoonpantu hyvin, ilmaiseeko se erinomaista sointuvuuden tajua, onko se rytmiltään hyvin kehitelty jne. Mutta henkilö voi ratkaista, miten tietty musiikki-ilmaus vaikuttaa häneen. Palatkaamme esimerkiksi kovaan, iskevään rock and rolliin, jota käsiteltiin edellä. Miten se vaikuttaa nuoriin tunneperäisesti? Erään 400:aa raskaana olevaa teini-ikäistä ja 91:tä ei-raskaana olevaa opiskelijatyttöä koskevan tutkimuksen mukaan rockmusiikki saattaa nuoria tyttöjä esiaviollisiin suhteisiin. Tämä ei ole hämmästyttävää, koska sellainen musiikki aikaansaa monissa nuorissa eräänlaisen fyysisen hillittömyyden tilan, jolle on ominaista ruumiin kiertävät ja joskus jopa kouristuksenomaiset liikkeet, jotka useimmiten keskittyvät lantion seutuun. Moraalittomuus on vain muutaman kierteen päässä. Mutta älkäämme unohtako syytä – kovaa, iskevää rockmusiikkia.
Entä sitten se vahinko, joka aiheutetaan tärykalvoille, kun äänenvoimakkuus on äärimmäisen suuri sen tähden, että musiikkia voimistetaan sähkön avulla? Eräs brittiläinen lääketieteellinen aikakauslehti selosti, että kaksi tuntia diskoteekkimusiikkia voi vaikuttaa haitallisesti henkilön kuuloon. Onko tällainen musiikki sinua varten?
Oletko innokas konsertissa kävijä tai pidätkö vakavasta musiikista? On olemassa paljon sellaista, mistä epäilemättä nautit. Mutta havaitsetko toisinaan istuneesi kaksi tuntia kuuntelemassa erittäin riitasointuista musiikkia? Havaitsetko konserttisalista lähtiessäsi itsesi tunneperäisesti tyydytetyksi, kohotetuksi, vai tunnetko sisäistä kireyttä, ehkä jonkin verran pettymystä, jopa epätoivoa? Ehkä sinun tarvitsee olla valikoivampi. Jotta musiikki tyydyttäisi, sen täytyy vedota sydämeen eikä vain mieleen.
Onko jatsi sinun valintasi? Silloin pidät ilmeisesti synkopoinnista ja ”blues”-sävystä ja ehkä ihailet improvisointia. Mutta muista, ettei kaikki improvisoitu ole kaunista. Miten se vaikuttaa sinuun? Älä päättele, että musiikki on sellaista, mistä pidät, vain siksi että sitä myydään jatsinimikkeellä varustettuna. Opi olemaan arvostelukykyinen.
Ota siis selville, miten musiikki vaikuttaa sinuun. Yleensä havaitset, että vaikutus on terveellisempi, kun valitset musiikkia, joka korostaa enemmän melodiaa kuin rytmiä, harmoniaa pikemmin kuin riitasointua. Kun kuuntelet musiikkia, jolla on taipumus rentouttaa sinua tai joka liikuttaa sinua tunneperäisesti rakentavalla tavalla pelkän kauneutensa vuoksi, silloin olet löytänyt musiikin, joka vaikuttaa sinuun hyödyllisesti.