Saamelainen – ainako samanlainen?
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN RUOTSIN KIRJEENVAIHTAJALTA
JOS katselet Skandinavian niemimaata kartalta, niin havaitset sen muistuttavan hiukan jättimäistä hyppäävää leijonaa. Norjan eteläosa muodostaisi ”leijonan” pään. Sen takaruumis, häntä mukaan luettuna, ulottuu kauas pohjoisen napapiirin pohjoispuolelle. Tämä napapiirin pohjoispuolella oleva maa-alue sekä molemmin puolin Norjan ja Ruotsin välistä rajaa oleva tunturivyöhyke, joka ulottuu noin 500 kilometriä napapiiriltä etelään, on lappalaisten asuma-aluetta.
Lappalaiset käyttävät itsestään nimitystä sabme, ja Ruotsissa ja Suomessa käytetään molempia sanoja, lappalainen ja saamelainen, lähes yhtä yleisesti.
Etelästä tulleelle vierailijalle Lappi tavattoman hankaline maastoineen ja erittäin kylmine ilmastoineen näyttää lähes mahdottomalta asua. Mutta kauan ennen ajanlaskumme alkua tänne muutti kansa, joka ryhtyi sisukkaasti taistelemaan nälkää ja kylmää vastaan – ja voitti!
Nykyään täällä asuu noin 35000 lappalaista, jotka myös haluavat jäädä tänne. Muutamat tuhannet heistä viettävät vielä perinteellistä paimentolaiselämää ja siirtyvät suunnattomine poroeloineen eli -laumoineen talvilaitumilta metsäisiltä outamailta tunturien ja vuonojen maalauksellisiin maisemiin kesälaitumille.
Saamelaiset kautta historian
Erikoista saamelaisissa on, että he ovat säilyttäneet elämäntapansa lähes muuttumattomana kautta historian. Jo vuonna 98 mainitsi roomalainen historioitsija Tacitus eräitä saamelaisten piirteitä, joita esiintyy yhä heidän keskuudessaan.
Tacitus kuvaili heitä kansaksi, jolla ei ole omaisuutta, joka on pukeutunut nahkoihin, nukkuu paljaalla maalla oksista tehdyissä majoissa ja elää metsästyksellä.
Myöhemmin, kuudennella vuosisadalla, eräs toinen kirjoittaja täydensi kuvausta kertomalla, että he elivät melkein kuin eläimet eläinten parissa eivätkä juoneet viiniä. Parisataa vuotta myöhemmin eräs historioitsija sanoi heidän olevan taitavia liikkumaan lumisten kenttien poikki ”taivutetuilla puunkappaleilla”. Hän sanoi heidän myös olevan läheisessä suhteessa hirveä muistuttavaan eläimeen, pukeutuvan polviin asti ulottuvaan tunikan kaltaiseen nahkaviittaan ja elävän oudossa maassa, jossa on lunta kesät talvet. Noin vuonna 1200 eräs kronikoitsija selitti saamelaisten vaelluksillaan kuljettavan asuntonsa mukanaan ja olevan eteviä taikojia.
Tällaiset kuvaukset ovat ylläpitäneet ihmisten kiinnostusta lappalaisiin kautta aikojen, ja monet noiden muinaisten kuvausten yksityiskohdista soveltuvat saamelaisten elämän ja tapojen kuvaan nykyäänkin. Katsokaamme lähemmin tuota kuvaa.
Saamelaisen asunto
Nykyajan lappalainen on voinut hyvinkin syntyä perinteellisessä saamelaisten asunnossa, kodassa. Lappalaiset ovat käyttäneet sitä siirrettävänä asumuksenaan niin kauan kuin historia tietää. Kota pystytettiin mihin tahansa sopivaan paikkaan, mihin saamelaisperhe halusi pysähtyä joksikin ajaksi porolaumoineen. Tavallisesti kodan rakennustarpeet kuljetettiin mukana pulkissa eli ahkioissa. Kota pystytettiin taitavasti vajaassa tunnissa. Sen rungon muodostivat kartion muotoon asetetut riu’ut, jolloin sisäpuolelle muodostui pyöreä lattia ja kodan huippuun aukko savun poispääsyä ja tuuletusta varten. Runko katettiin turpeella tai kotikutoisella telttakankaalla.
Otaksukaamme, että voisit astua sisään kodan matalasta, kapeasta oviaukosta ja silmäillä ympärillesi. Mitä näkisit? Koivunlehviä on siroteltu maahan kaksinkertaiseksi lattianpeitteeksi niiden monien porontaljojen alle, jotka muodostavat mattoja, joilla voi istua päivällä ja nukkua yöllä. Keskellä on kivien ympäröimä avoin tulisija. Sisustus on yksinkertainen, mutta vaikutelma on kodikas ja lämmin ja siihen liittyy savun, kuivatun poronlihan, kahvin ja koivunlehvien tuoksu.
Ennen kuin istuudut, sinun pitäisi tietää, että jokaisella saamelaisperheen jäsenellä on määräpaikkansa tulisijan ympärillä. Vaimo istuu aina kodan takaosassa, hänen miehensä hänen vieressään ja lapset lähempänä oviaukkoa samalla puolella. Kodan toinen puoli on varattu aikuisille lapsille, palvelijoille ja vieraille. Luultavasti sinä istuudut sille puolelle.
Saamelaisten alkuperä
Jos kysyt lyhytkasvuiselta, ahavoituneelta isännältäsi, mistä hänen esi-isänsä ovat alun perin tulleet, hän todennäköisesti pudistaa päätään ja sanoo, että se on salaisuuden verhossa. Monet uskovat kuitenkin heidän tulleen alkujaan idästä, vaeltaneen Aasian laajojen arojen poikki, halki Venäjän, kunnes he lopulta saapuivat Pohjois-Euroopan arktisiin erämaihin. Heidän kielensä, lappi, on sukua suomelle, ja heidän uskotaan olleen Suomen ensimmäisiä asukkaita.
Isäntäsi vahvistaa todeksi sen, mistä vanhat kronikoitsijat jo puhuivat: että hänen esi-isänsä elivät metsästyksellä ja kalastuksella. Maassa oli paljon poroja, karhuja, kettuja, ahmoja ja metsälintuja. Heidän järvensä ja jokensa kuhisivat taimenia ja lohia. Poro oli ennen villi eläin, mutta sitten lappalaiset huomasivat, että ne haluavat elää laumoissa ja ne voitiin koota yhteen ja kesyttää.
Saamelaisen elinkeino – hänen poronsa
Kesyn poron avulla lappalainen saattoi turvata liha-, maito- ja vaatetarpeensa. Oltuaan luonnonvaraisenakin hyödyllinen lappalaiselle porosta tuli nyt hänen arvokkain omaisuutensa, hänen pääomansa, ja tämä pitää paikkansa tänäkin päivänä. Hän ei laske rikkauttaan rahassa vaan poroelonsa määrässä. Rikas lappalainen voi usein omistaa tuhat poroa tai enemmänkin. Ja koska hänellä on niin vähän välttämättömiä tarpeita, hän voi tavallisesti lisätä laumojaan sillä voitolla, minkä hän saa myymällä poronlihaa ja turkiksia tai poronsarvista tai luista tehtyjä esineitä. Kaikki poron osat käytetään tavalla tai toisella hyväksi.
Lappalainen on siis suuressa määrin riippuvainen porosta. Hänen on jopa pakko mennä sinne, mihin poro hänet johtaa, ja hänen on melkein mahdoton pidättää laumaa, kun se päättää siirtyä. Se on yksi syy siihen, miksi saamelainen yhä noudattaa vanhaa elämäntapaa – muuttumatonta luonnonrytmiä, poroelon jokavuotista jutaamista tunturiin keväällä ja kesällä vasomaan ja takaisin metsälaitumille ja vuonojen rannoille myöhäissyksyllä ja talvella.
Porot tolvaavat eli juoksevat nopeasti lumisilla lakeuksilla. Ne ovat myös erinomaisia uimareita, ja kun niiden suuri vaellus rannikoille alkaa, tuhansien porojen voidaan nähdä uivan yli järvien ja vuonojen.
Voidakseen seurata laumaansa maan poikki lappalainen on ottanut käyttöönsä kulkuvälineen, jolla hän voi liikkua nopeammin kuin tyypillisen lyhyillä ja pienillä jaloillaan. Ikimuistoisista ajoista hän on käyttänyt niitä, mitä yksi kronikoitsija sanoi ”taivutetuiksi puunkappaleiksi”, ts. suksia. Jotkut tutkijat ovat jopa sitä mieltä, että lappalaiset ovat keksineetkin sukset.
Toinen tyypillinen kulkuväline on pulkka, pieni veneenmallinen yhden hengen ahkio, jota poro vetää perässään. Poro on nöyrä vetojuhta, joka voi kulkea pitkiä matkoja lumisilla vaaroilla ja tuntureilla.
Saamelaisten vaatetus
Silmäilehän saamelaisen tyypillistä pukeutumistapaa. Lämpöiset ja käytännölliset vaatteet ovat välttämättömät täällä arktisella seudulla. Koska lappalainen on melkein kokonaan porosta riippuvainen, hän valmistaa pukunsakin pääasiassa porontaljoista, kesäkäyttöön karvattomasta ja parkitusta nahasta ja talveksi erittäin lämpimästä paksukarvaisesta turkiksesta. Porontalja ilmavine karvapeitteineen on kaikkein lämpimimmän laatuisia vaatetusmateriaaleja, ja se on säilynyt sukupolvesta toiseen lappalaisten pukumuodissa.
Vaikka paikallaan asuvat lappalaiset ovat ryhtyneet käyttämään suuressa määrin nykyaikaisia valmisvaatteita, niin voit havaita tunturilappalaisten pukeutuvan yhä perinteelliseen iloiseen pukuunsa, jonka punaiset, keltaiset, vihreät ja kirkkaansiniset väriläiskät ovat ihastuttavan näköisiä hohtavan valkoista lunta vasten. Sekä miesten että naisten perinteellinen puku on varsin samankaltainen kaikkialla Lapissa.
Haluaisitko kokeilla tyypillistä saamelaispukua? Jos haluat, niin sinun on vedettävä jalkoihisi parkitut nahkahousut, porontaljaiset säärykset, jotka ulottuvat polviin asti, kippurakärkiset karvakengät eli nutukkaat punaisine nilkkapauloineen, puettava yllesi sininen kangasmekko, joka on usein kirjailtu punaisella ja keltaisella, pantava päähäsi hilpeän koristeellinen sininen piippolakki (Suomen ja Norjan Lapissa ”neljäntuulenlakki”) – tai naisten pieni punainen hilkkalakki – ja lopuksi koristeellinen vyö täydentää asun. Juhlavyöt ovat erittäin taidokkaasti nahasta valmistettuja ja koristellut runsaasti pienillä hopeaneliöillä. Vyöllä riippuu aina pitkä lapinpuukko eli leuku, jota käytetään melkein kaikkiin tarkoituksiin, kuten lumen raapimiseen pulkan pohjasta, porojen teurastamiseen ja syömiseen.
Saamelaisten ruoka
Vaikka poro on kasvissyöjä, joka syö jäkälää talvella ja viheriöiviä kasveja ja ruohoa kesällä, niin tunturilappalainen itse syö etupäässä lihaa. Koska hän ei voi viljellä routaista maata ja kasvattaa viljaa tai vihanneksia, hän elää kalalla ja lihalla. Koska talvi kestää yhdeksän kuukautta, hänellä ei ole pakastamisongelmia suurimpana osana vuotta, ja lisäksi hän osaa säilöä lihaa ja kalaa kuivattamalla tai suolaamalla.
Jos sinut kutsuttaisiin aterialle, niin todennäköisesti saisit havaita sen alkavan parilla kupillisella vahvaa kahvia. Panisit merkille, että saamelaisvaimo panee lunta kattilaan ja sulattaa sen nuotiolla. Kiehuvaan veteen lisätään hyppysellinen suolaa ja sen jälkeen käsin jauhettua kahvia.
Kahvin jälkeen sinulle voidaan tarjota kupillinen kuumaa lihalientä. Sen muodostaa lumivesi, missä on keitetty raakaa poronlihaa ja luita rautapadassa, mikä riippuu tulen yllä kettingin varassa katosta. Tyhjennettyäsi kupin isäntäsi kehottaa sinua luultavasti poimimaan sormin padan pohjasta lihanpalasen ja syömään sen sormistasi.
Aterian jälkeen ohjelmaan luultavasti kuuluu verkkainen keskustelu, jonka keskeyttävät pitkät tauot. Saamelainen puhuu harvoin paljon. Hän haluaa olla hiljaa ja kuunnella. Hän ei ole mikään viihdyttäjä. Hän ei soita mitään soitinta. Jos hän on sopivassa mielentilassa, hän voi laulaa eli joikua. Se on varsin omalaatuinen laulumuoto, lappalaisille ominainen, ja vaikka se koostuu vain neljästä viidestä yksitoikkoisesta nuotista, se voi olla erittäin kaunissointuinen. Sanat sepitetään tavallisesti hetken mielijohteesta, ja ne kuvastavat laulajan syviä tunteita.
Saamelaisten uskonto
Lappalaiset ovat erittäin uskonnollisia, ja heidän uskomuksensa ovat muuttuneet vuosien aikana. Kerran lappalaiset uskoivat noituuteen, jota sanotaan šamanismiksi. Poppamies eli šamaani iski rumpuja yrittäessään ennustaa tulevaisuutta. Noitarumpua käytettiin siten, että sormus, sarvenkappale tai jokin muu ”osoitin” pysähtyi jonkin rummunkalvoon maalatun kuvion lähelle – se oli eräänlainen aakkoslauta.
Heidän uskonsa pakanajumaliin oli niin voimakas, että vielä kauan sen jälkeen, kun heistä tuli nimellisesti kristittyjä, he yhä osoittivat kunnioitusta näille jumalille. Seitsemännentoista vuosisadan lopulla eräs oppinut nimeltä Johannes Schefferus kertoi, että lappalaiset ”syyllistyivät omien tekojumaliensa yhdistämiseen Jumalaan ja Kristukseen ja ilmaisivat niitä kohtaan samanlaista kunnioitusta ja palvontaa ikään kuin Jumalalla ja Perkeleellä olisi keskinäinen sopimus heidän palvontansa jakamisesta”.
Senkin jälkeen kesti kauan ennen kuin he lakkasivat kokonaan uhraamasta erilaisille puu- tai kivijumalilleen, jotka edustivat heidän pakanallisia suosikkijumaliaan. Ja vasta verraten äskeisinä vuosina on heidän uhrituliensa savu lopultakin lakannut kohoamasta kylmään, tyyneen ilmaan. Vielä tänä päivänä on saamelaisten keskuudessa jäänteitä vanhasta taikauskosta.
Jehovan todistajat ovat saarnanneet Jumalan valtakunnan totuutta lappalaisten keskuudessa viime vuosikymmenien aikana, mutta tähän mennessä vain harvat lappalaiset ovat omaksuneet sen.
Vaikka tämän hetken saamelainen on läheisessä yhteydessä nykyisen etelän teollisuusyhteiskunnan kanssa ja on ottanut käyttöön joitakin sen teknisiä keksintöjä, hän on hämmästyttävässä määrin säilyttänyt omaleimaisuutensa, kielensä ja ajatuksensa ja tapansa. Ja mikä tärkeämpää: hän haluaa säilyttää ne. Hän haluaa olla oma itsensä, pohjimmaltaan muuttumaton, saamelainen, joka on aina samanlainen.
[Kartta s. 17]
(Ks. painettu julkaisu)
ATLANTTI
Pohjoinen napapiiri
NORJA
RUOTSI
SUOMI
NEUVOSTOLIITTO