Vaara: liian paljon samaa lajiketta
BIOSCIENCE-aikakauslehti varoitti äskettäin: ”Toinenkin peikko, laajalle ulottuva kasvitautiepidemia, ahdistaa ’vihreää vallankumousta’.” Miten se on mahdollista?
Kun laajoilla alueilla kasvatetaan samaan ryhmään kuuluvia viljalajikkeita, koko sato joutuu vakavan uhan alaiseksi. Jos uudenlainen hyönteisvitsaus tai kasvitauti sattuisi puhkeamaan, niin koko se alue, jolla kasvaa sellaista viljaa, saattaa joutua vaikutukselle alttiiksi. Mutta jos alueella kasvatetaan monentyyppistä viljaa, niin ei useinkaan käy.
Asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että uusia, runsassatoisia viljalajikkeita kasvatettaessa tällainen mahdollisuus on ilmeinen. Näiden uusien lajikkeiden geneettinen perusta on hyvin kapea. Rockefellerin säätiö ilmoittaa, että koko se vehnälajikkeiden ryhmä, jota Aasiassa yleisimmin nykyään viljellään, on peräisin yhdestä ainoasta kannasta.
Uusia lajikkeita kuitenkin suositaan niiden satoisuuden vuoksi. Maanviljelijät haluavat ansaita rahaa. He viljelevät mitä tahansa, josta voi saada nopeasti rahaa. Niinpä he kasvattavat yhä enemmän runsassatoista lajiketta ja korvaavat sillä paikalliset, vähäsatoisemmat viljalajikkeet. Kuitenkin uudet lajikkeet, joita ei ole kehitetty kyseisellä seudulla, ovat arvaamattomia, kun niiden taudinvastustuskyky joutuu koetukselle.
Tämän tähden lontoolaisessa New Scientist -julkaisussa ollut artikkeli hälyttää: jos nuo harvat uudet lajikkeet sairastuisivat, seuraukset olisivat tuhoisat. Olisi hyvin niukasti sellaisia lajikkeita, joilla ne voitaisiin korvata siksi aikaa, kun ehdittäisiin kehittää uusia kantoja, jotka pystyvät vastustamaan uutta sairautta. Artikkelissa pääteltiin, että ihmisen ryhdyttyä peukaloimaan luomakuntaa tuhon mahdollisuus on saattanut moninkertaistua, sen sijaan että se olisi pienentynyt.
Onko sellaista sattunut aikaisemmin?
Mutta onko tällainen pelko vain teoreettinen? Ei lainkaan. Niin on käynyt aikaisemmin viljelykasveille, joilla oli liian kapea geneettinen perusta.
Esimerkkinä tästä on epidemia, joka iski perunaan viime vuosisadalla. Sitä kutsuttiin perunarutoksi. Vuonna 1845 tuo tauti puhkesi Euroopassa vakavana. Vuonna 1846 Eurooppa sai kokea lisää menetyksiä ja Irlanti kärsi suurtuhon.
Irlantilaiset olivat muuttaneet suurimman osan maastaan perunaviljelyksiksi, ja he kasvattivat enimmäkseen yhtä lajiketta. Rutto tuhosi tämän perunasadon. The World Book Encyclopedia -tietosanakirja kertoo, mikä oli seuraus: ”1840-luvun perunapula aiheutti Irlannin historian tuhoisimman onnettomuuden. . . . noin 750000 henkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Noina vuosina sadattuhannet ihmiset lähtivät Irlannista.”
Tuoreempi esimerkki on tältä vuosisadalta, noin kahdenkymmenen vuoden takaa. Yhdysvaltalaiset kauranjalostajat alkoivat tuottaa uutta, runsassatoista kauramuunnosta. Kysymyksessä oli risteytykset Victory-nimisten kaurojen ryhmään. Nämä muunnokset hyväksyttiin ja niitä kasvatettiin laajalti. Mutta sitten eräs sienilaji alkoi lisääntyä ja verotti suuresti kaurasatoa. Kahdessa vuodessa tämä sieni levisi niin laajalle alueelle, että Victory-kauraa ei enää voitu turvallisesti kasvattaa.
1930-luvulla kehitettiin Hope gene -niminen vehnämuunnos. Sen uskottiin ratkaisevan mustaruosteen aiheuttamien tappioiden synnyttämän pulman. Muutamassa vuodessa sitä kylvettiin laajalti Yhdysvaltain länsiosiin Texasista Pohjois-Dakotaan. Mutta 1940-luvun lopulla ilmaantui uusi ja erittäin pahanlaatuinen sieni. Kaikki Yhdysvalloissa ja Kanadassa kasvatettu leipä- ja makaronivehnä oli altista sille. Uusi sieni levisi nopeasti tärkeimmille vehnänviljelyalueille ja vaati veronsa. Se johti siihen, että makaronivehnän tuotanto melkein lakkasi useiksi vuosiksi preeria-alueen pohjoisosassa.
Viimeaikaisia takaiskuja
Vuonna 1971 New York Times -lehdessä oli seuraava otsake: ”Perinnöllisyystieteen voitto ennustaa tuhoa”. Otsaketta seuraavassa artikkelissa kerrottiin hybridimaissin jalostetuista lajikkeista, joita on laskettu markkinoille Yhdysvalloissa vuodesta 1950 lähtien. Nämä olivat enemmän kuin kaksinkertaistaneet maissin hehtaarisadon.
Mutta sitten vuonna 1970 uusi pahanlaatuinen kasvisairaus (southern corn leaf blight) teki odottamattoman hyökkäyksen. Se paljasti useimpien maanviljelijöiden kasvattaman pitkälle jalostetun maissin heikkouden. Vuoden 1970 heinäkuun ja elonkorjuun välisenä aikana tuhoutui noin 250 miljoonaa hehtolitraa maissia! Se oli 15 prosenttia koko maissisadosta, ja sen arvo oli noin neljä miljardia markkaa!
New York Times -lehti huomautti tästä maissituhosta:
”Perusheikkouden aiheuttaa se tosiseikka, että kaikki viljelijät haluavat kasvattaa kunkin viljelykasvin parhaimpia lajikkeita samanaikaisesti. Seurauksena oleva yhdenmukaisuus enteilee tuhoa, kun jokin uusi vihollismutantti – kuten äskeinen [tuhosienen aiheuttama] (southern corn leaf blight) sairaus – . . . ilmaantuu.
”Kuten niin monella muullakin nykymaailman alalla, synnyttää se, mikä lyhyellä tähtäimellä vaikuttaa taloudellisesti järkevältä, pitkällä tähtäimellä vakavia sekä ekologisia että taloudellisia ongelmia.”
Mutta ovatko mitkään uusimmat viljalajikkeet kokeneet mitään tällaista? Kyllä, ne ovat. Uusi riisi on jo joutunut vaikutuksille alttiiksi. Kirjassa The Environmental Crisis (Ympäristökriisi) todettiin: ”Tämä pulma on tuottanut IR8-riisille jo paljon vaikeuksia, mutta silti luodaan jopa suurempia monokulttuureja.
”Monokulttuuri” merkitsee yhden ainoan viljelykasvin kasvattamista, ilman että maata yleensä käytetään millään muulla tavalla. Niinpä vaikka vaikeuksia koetaan, uusien viljalajikkeiden yhä suuremmat monokulttuurit näyttävät olevan vallitsevana suuntauksena, koska maanviljelijät haluavat ansaita nopeasti rahaa.
Helmikuussa 1972 Filippiinien Kansallinen ravinto- ja maatalousneuvosto julkaisi uudet numerotiedot maassa vallitsevasta tilanteesta. Ne osoittivat, että vaarallinen kasvivirus nimeltä tungro oli tuhonnut noin 57000 hehtaaria riisipeltoa Luzonissa ja Mindanaossa. Presidentti Ferdinand Marcos sanoi Filippiinien kongressille: ”[1971] oli tuhoisa vuosi Filippiinien maataloudelle.”
Vuoden 1966 jälkeen kasvatettujen uusien runsassatoisten riisilajikkeiden ansiosta Filippiinit oli saavuttanut omavaraisuuden ja oli saatu jopa jonkin verran ylijäämää vuoteen 1970 mennessä. Mutta vuonna 1971 oli tarpeellista tuoda maahan riisiä valtavat määrät – 460000 tonnia. Ja hallitus on ennustanut, että maa kohtaa lähes 640000 tonnin suunnattoman vajauksen vuonna 1972 ja jotakuinkin samansuuruisen vajauksen vuonna 1973.
Näin ollen on hyvin vaarallista ja lyhytnäköistä kasvattaa yhä suuremmilla alueilla viljelykasveja, joiden geneettinen perusta on liian kapea. Edellä kerrottu ei ole kuitenkaan ainoa uusiin viljalajikkeisiin liittyvä ongelma.
[Kuva s. 6]
Vastakohta turmeltuneen hybridimaissin (oikealla) ja vahingoittumattoman avopölytteisen maissin (vasemmalla) välillä