Irlannin suuri nälänhätä – kertomus kuolemasta ja siirtolaisuudesta

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN KIRJOITTAJALTA IRLANNISTA

IRLANNIN ”pyhän” vuoren Croagh Patrickina juurella seisoo hyvin erikoislaatuinen laiva. Se näyttää pieneltä 1800-luvun purjelaivalta, keula suunnattuna kohti länttä ja Atlanttia. Tämä laiva ei kuitenkaan tule milloinkaan lähtemään merelle, sillä se lepää lujasti betonijalustalla. Sen mastoissa riippuu hätkähdyttäviä ihmisen luurangon jäljitelmiä.

Laiva on mittava metalliveistos, joka paljastettiin vuonna 1997 ja on omistettu Irlannin historian pahimpiin murhenäytelmiin kuuluvan suuren nälänhädän muistolle. Luurangot ja laiva symboloivat kuolemaa ja siirtolaisvirtaa, jotka varjostivat traagisia vuosia 1845–50.

Irlanti ei tietenkään ole ainoa nälkää nähnyt maa. Samasta syystä ovat saaneet kärsiä monet muutkin kansat. Irlannin suuri nälänhätä oli kuitenkin monessa suhteessa poikkeuksellisen traaginen. Maan asukasluku oli vuonna 1845 noin kahdeksan miljoonaa. Viisi vuotta myöhemmin nälkään oli kuollut kenties puolitoista miljoonaa! Miljoona henkeä oli muuttanut maasta paremman elämän toivossa, pääasiassa Britanniaan tai Yhdysvaltoihin. Suuri nälänhätä? Ehdottomasti.

Mikä tämän onnettomuuden aiheutti? Miten sen uhreja autettiin? Mitä siitä voidaan oppia? Ymmärtääksemme vastaukset näihin kysymyksiin katsomme ensin lyhyesti, millaista irlantilaisten elämä oli ennen nälänhätää.

Ennen suurta nälänhätää

Britannia oli 1800-luvun alkuun tultaessa ulottanut valtansa laajalle alueelle maapallolla. Se hallitsi myös Irlantia. Suuri osa saaresta kuului englantilaisille maanomistajille, joista monet asuivat Englannissa. Tiloja hoitivat irlantilaiset vuokraviljelijät korkeaa vuokraa ja vähäistä palkkaa vastaan.

Tuhannet pienviljelijät, torpparit, elivät viheliäisessä köyhyydessä. Kansalla ei ollut varaa ostaa lihaa eikä monia muitakaan elintarvikkeita, joten he kasvattivat halvinta, helpointa ja ravitsevinta hyötykasvia, mitä näissä oloissa pystyivät, nimittäin perunaa.

Perunan merkitys

Peruna tuotiin Irlantiin vuoden 1590 paikkeilla. Se menestyi erinomaisesti, sillä kostea ja leuto ilmasto suosi sen kasvua ja se viihtyi köyhässäkin maaperässä. Sitä käyttivät ravinnoksi niin ihmiset kuin eläimetkin. 1800-luvun puolivälissä miltei kolmasosa kaikesta viljelysmaasta oli perunalla, ja sadosta melkein kaksi kolmasosaa meni ihmisten ravinnoksi. Tavallinen irlantilaismies söi perunaa päivittäin – eikä juuri muuta.

Järjestelmä oli hyvin haavoittuva, kun näin suuri osa väestöstä oli täysin riippuvainen perunasta. Mitä jos tulisi katovuosi?

Ensimmäinen kato

Perunasato oli silloin tällöin menetetty ennenkin. Tilanteesta oli selviydytty lyhytaikaisten avustusten turvin, ja kun seuraavan vuoden sato oli onnistunut, vaikeudet olivat jääneet vähäisiksi. Kun kato vei perunan vuonna 1845, viranomaiset eivät siksi liiemmin huolestuneet.

Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin paljon vakavampi. Nykyään tiedetään, että vuoden 1845 kadon aiheutti sieni nimeltä Phytophthora infestans. Taudin nimi on perunarutto. Se levisi ilman mukana nopeasti pellosta toiseen. Taudin syömät perunat kirjaimellisesti mätänivät maahan, ja varastojen kuvailtiin ”sulavan pois”. Pelloille oli istutettu vain yhtä lajia, joten tauti iski koko maan satoon. Ja koska seuraavan vuoden siemenperuna piti saada tuon vuoden sadosta, sienitauti vaikutti tuhoisasti tuleviinkin satoihin.

Toinen kato

Huonolaatuiset siemenperunat, jotka kadolta saatiin pelastetuksi, istutettiin maahan seuraavana vuonna, mutta rutto vei sadon toistamiseen. Monet viljelijät menettivät työnsä, kun pelloilla ei ollut mitään korjaamisen arvoista. Tilanomistajilla ei yksinkertaisesti ollut varaa maksaa heille.

Hallitus järjesti hätäapuna työtä ja palkkasi köyhää kansaa lähinnä tienrakennukseen, jotta heillä olisi, millä elättää perheensä.

Toiset saivat töitä vain köyhäinhuollon piiriin kuuluvista työlaitoksista, jotka työllistivät hädänalaisia. Palkaksi sai ruokaa ja katon päänsä päälle. Työ oli raskasta, ja monesti ruoka oli pilaantunutta ja majoitus hyvin alkeellinen. Jotkut työntekijät eivät selviytyneet hengissä.

Nämä toimenpiteet toivat tilanteeseen jonkin verran helpotusta. Mutta pahempaa oli edessä. Talvi 1846–47 oli erittäin kylmä, ja se rajoitti ulkotöiden tekemistä. Hallitus jakoi ilmaiseksi ruokaa eri kanaviensa välityksellä. Kahden vuoden jälkeen valtion avustusvarat alkoivat kuitenkin ehtyä, ja kaikki apu oli toivottoman riittämätöntä heikentyneiden ihmisten kasvaville joukoille. Silloin Irlantia kohtasi uusi tuhoisa isku.

Muualla asuvat maanomistajat, joista monet olivat itsekin suurissa veloissa, vaativat edelleen vuokriaan. Viljelijät eivät useinkaan kyenneet maksamaan niitä, ja tuhannet heistä saivat häädön. Osa yksinkertaisesti suuntasi kaupunkeihin paremman elämän toivossa. Mutta miten he voisivat selviytyä ilman ruokaa, rahaa ja kotia? Yhä useampien edessä oli vain yksi vaihtoehto: siirtolaisuus.

Siirtolaisvirta

Siirtolaisuus ei ollut uutta. Irlantilaisia oli muuttanut Britanniaan ja Amerikkaan tasaiseen tahtiin 1700-luvun alusta lähtien. Talven 1845 jälkeen määrä paisui moninkertaiseksi. Vuonna 1850 oli 26 prosenttia New Yorkin asukkaista irlantilaisia – siellä oli irlantilaissyntyisiä enemmän kuin Irlannin pääkaupungissa Dublinissa.

Kuuden nälkävuoden aikana siirtolaisia kuljettavat laivat kulkivat viisituhatta kertaa tuon viidentuhannen kilometrin pituisen vaarallisen matkan Atlantin poikki. Monet alukset olivat jo nähneet parhaat päivänsä. Osa niistä oli toiminut orjalaivoina. Ne liikennöivät enää vain siksi, että oli hätätilanne. Ahtaita oleskelutiloja ei ollut juuri kohennettu, eikä käymälöitä ollut. Matkustajien piti tulla toimeen minimaalisilla ruoka-annoksilla.

Tuhannet nälän heikentämät matkustajat sairastuivat. Monet kuolivat matkalla. Kanadaan kulkeneita laivoja alettiin vuonna 1847 kutsua ruumisarkkulaivoiksi. Niiden noin sadastatuhannesta matkustajasta yli 16000 menehtyi joko merellä tai pian perille tulon jälkeen. Vaarallisista oloista kirjoitettiin Irlantiin jääneille ystäville ja sukulaisille – mutta siirtolaisten virta ei ehtynyt.

Jokunen maanomistaja avusti entisiä viljelijöitään. Esimerkiksi eräs vuokrasi kolme laivaa ja osallistui tuhannen torpparinsa matkakustannuksiin. Useimpien siirtolaisten oli kuitenkin hankittava matkalippu omin neuvoin. Monesti suurperheellä ei ollut varaa lähettää matkaan kuin yksi tai kaksi jäsentään. Voi vain kuvitella sitä surua, jota laitureilla tunnettiin, kun tuhannet perheenjäsenet sanoivat toisilleen hyvästit tietäen, etteivät luultavasti koskaan enää tapaisi.

Sairauksia ja kolmas kato

Kahden perättäisen perunakadon ja joukkohäätöjen jälkeen harventunut väestö kohtasi taas uuden ankaran iskun: sairauksia! Pilkkukuume, punatauti ja keripukki korjasivat satoaan. Monet eloon jääneet varmaankin luulivat, etteivät asiat enää voisi olla pahemmin, mutta he olivat väärässä.

Kun vuoden 1847 sato onnistui, viljelijät kolminkertaistivat perunan viljelyalan seuraavana vuonna. Mutta heitä odotti katastrofi! Kesä oli erittäin sateinen, ja rutto iski jälleen. Sato menetettiin kolmannen kerran neljän vuoden aikana. Hallituksen avustusjärjestöt ja hyväntekeväisyysjärjestöt olivat katkeamispisteessä. Mutta pahin ei vielä silloinkaan ollut ohi. Vuonna 1849 maahan levisi koleraepidemia, joka vaati 36000 uhria.

Jälkimainingit

Koleraepidemia merkitsi kuitenkin käännekohtaa. Seuraavan vuoden perunasato onnistui, ja tilanne alkoi hitaasti parantua. Hallitus sääti lakeja, joilla kaikki nälänhädästä johtuvat velat mitätöitiin. Väestö alkoi jälleen kasvaa. Vaikka rutto vahingoitti satoa vielä muutamana vuonna, tilanne ei enää mennyt läheskään niin hirvittäväksi kuin noina traagisina nälkävuosina, jotka harvensivat Irlannin väestöä yli neljänneksen.

Puoliksi sortuneet kiviaidat ja rauniotalot joka puolella Irlantia muistuttavat nykyään karulla tavalla niistä kovista ajoista, jotka johtivat irlantilaisten hajaantumiseen maan rajojen ulkopuolelle. Yksistään Yhdysvalloissa irlantilaista syntyperää olevia on yli 40 miljoonaa. Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy ja Ford-auton keksijä Henry Ford olivat suoraan alenevassa polvessa niiden siirtolaisten jälkeläisiä, jotka saapuivat Irlannista nälkälaivoilla.

Perättäiset perunakadot olivat tietenkin keskeinen syy tässä tapahtumaketjussa, josta syntyi murheellinen kertomus kuolemasta ja siirtolaisuudesta. Toinen tekijä oli se, minkä muinainen raamatunkirjoittaja puki seuraaviksi sanoiksi: ”Ihminen on hallinnut ihmistä hänen vahingokseen.” (Saarnaaja 8:9.) Onneksi Jumalan sana Raamattu vakuuttaa, että maapallon ja kaiken sen tuottaman sadon Luoja perustaa paratiisillisen uuden maailman, jossa kaikki saavat nauttia kestävästä rauhasta ja hyvinvoinnista (2. Pietarin kirje 3:13). Lisäksi muinoin elänyt psalmista ennusti: ”Maassa tulee olemaan yltäkylläisesti viljaa, vuorten huipulla on runsaus.” (Psalmit 72:16.)

[Alaviite]

[Kuva s. 14]

Suuren nälänhädän muistomerkki

[Kuva s. 15]

Perunoiden etsintää (”The Illustrated London News” -lehdessä 22.12.1849 ollut kuva)

[Kuva s. 16]

Vaatteiden jakelua hädänalaisille perheille

[Lähdemerkintä]

ja s. 15: lehdestä The Illustrated London News 22.12.1849

[Kuva s. 16, 17]

”Siirtolaislaiva” (Charles J. Stanilandin maalaus noin vuodelta 1880)

[Lähdemerkintä]

Bradford Art Galleries and Museums, West Yorkshire, UK/Bridgeman Art Library

[Kuva s. 17]

Rauniotalot muistuttavat karulla tavalla nälkävuosia seuranneista kovista ajoista

[Kuvan lähdemerkintä s. 14]

Piirros yllä: ”Views of the Famine” Web site at http://vassun.vassar.edu/-sttaylor/FAMINE