Olin katolinen nunna

Kerrottu Herätkää!-lehden Belgian-kirjeenvaihtajalle

”MINUSTA tulee nunna kuuluakseni ikuisesti Jeesukselle. Vain hänellä on merkitystä elämässäni.” Tällaisen päätöksen teki seitsenvuotias pikkutyttö eräänä päivänä vuonna 1916 Herran ehtoollisen nauttimisen jälkeen.

Minä olin tuo pikkutyttö. Synnyin 28. elokuuta 1909 Neufchâteaussa Belgiassa. Vanhempani olivat hartaita katolilaisia, ja hellin halua tulla nunnaksi varhaislapsuudesta alkaen.

Tuo ihanne mielessäni nautin rukouksesta, pienistä uhrilahjoista ja toisten palvelemisesta. Miten paljon aikaa käytinkään rukoilemiseen Neufchâteaun kirkossa! Joka ilta kuullessani kirkonkellojen soivan liityin muutaman seurakuntalaisen kanssa papin johdolla rukousnauhan avulla suoritettavaan rukousten ääneen lausuntaan.

Tuohon aikaan minulla oli itse asiassa tapana rukoilla yhdentoista rukousnauhan verran päivässä! Messu ja Herran ehtoollinen olivat päivittäisiä palvontamenojani. Loma-aikaan minulla oli kuitenkin tapana osallistua joka päivä useihin messuihin, joita seurasi pitkä kiitosrukous.

Kesälomalla, joka seurasi toista opettajaksi kouluttamiseni vuotta, menin eräänä iltapäivänä Neufchâteaun metsään mietiskelemään. Voin yhä nähdä itseni siellä makaamassa ruohikossa ja lukemassa uudelleen kirjaa Lisieux’n Teresian elämästä. Halusin olla tuon nuoren nunnan kaltainen, koska uskoin hänen ilmaisseen syvää rakkautta Jeesusta kohtaan. Olin päättänyt tulla uskolliseksi nunnaksi, Jeesuksen rakkaaksi vaimoksi, hinnalla millä hyvänsä.

Niinpä eräänä päivänä vuoden 1926 elokuussa vietettyäni monia tunteja rukouksessa polvillani ja käsivarret ojennettuina ikään kuin ristille odotin vanhempieni tuloa kotiin. Kun he saapuivat, tein päätökseni tunnetuksi. ”Isä”, sanoin, ”olen pahoillani, jos teen sinut onnettomaksi, mutta Jumala on kutsunut minut luostariin”. ”Lapseni”, isä sanoi, ”olet vielä niin nuori. Ajattele huolellisesti, mitä haluat tehdä.” Vastasin: ”Isä, olen ajatellut sitä yli kymmenen vuotta.” Pitkän keskustelun jälkeen hän sanoi lopuksi: ”Lapseni, jos se on Jumalan tahto, en halua panna esteitä tiellesi. Sinä saat suostumukseni.”

Lähden kotoa

Pappi lähetti kirjeitse tiedustelun Dames Louisen instituuttiin, ja minut kutsuttiin Louvainiin haastateltavaksi. Äiti lähti kanssani 5. syyskuuta 1926. Laitoksen perustaja, Dame Louise, otti meidät vastaan. Vaikka hän oli vuoteenomana, hän oli selkeäajatuksinen, miellyttävä ja huomaavainen.

Kun äiti mainitsi, että koulutuksestani puuttui vielä kaksi vuotta, ja kysyi, eikö olisi parempi, että kävisin ensin kouluni loppuun, perustaja vastasi: ”Ei, hänen on tultava tänne välittömästi, ja me kyllä pidämme huolen siitä, että hän suorittaa koulunkäyntinsä loppuun meidän luonamme.” Minun on, ikävä kyllä, sanottava, ettei lupausta pidetty.

Saapumispäiväksi päätettiin 16. syyskuuta 1926. Mutta koska juuri tuona päivänä olimme jo päättäneet tehdä matkan Lourdesiin, äitini kysyi: ”Eikö olisi mahdollista siirtää saapumispäivää Lourdesiin tehtävän pyhiinvaellusmatkan vuoksi?” ”Ei”, kuului vastaus, ”tyttärenne voi valita; hän voi joko tulla luostariin tai mennä Lourdesiin.” ”Tulen luostariin”, minä sanoin.

Niin tuli päivä, jolloin kyyneleet silmissä jätin muun perheemme. Isäni saattoi minua Ezeringenin linnaan, jossa postulanttien (nunniksi pyrkivien) oli läpäistävä kuuden kuukauden koeaika. Hyvästeltyäni isäni minut puettiin yhdessä kahdenkymmenen muun nuoren tytön kanssa postulantin viittaan ja päähineeseen. Niin minusta tuli pyhän Augustinuksen lähetyssaarnaajasisarten postulantti. Tunsin itseni todellakin hyvin onnelliseksi.

NUNNAKSI VALMISTAUTUMINEN

Postulantteina meidän oli noudatettava mitä ankarinta hiljaisuutta. Jos olimme sairaita tai meillä oli pulmia, meidän oli joko yksinkertaisesti kestettävä ne tai sitten puhuttava ainoastaan johtajattarelle. Tämä pakollinen hiljaisuus ei edistänyt keskinäistä rakkautta.

Johtajatar pyysi minua poistamaan kaikki henkilökohtaiset tavarani, ja hänen kanssaan käymäni keskustelu saattoi minut häpeän valtaan. Odotin, että hän ymmärtäisi minua, ja uskouduin hänelle vapaasti ja rajoituksitta, niin kuin minulla oli ollut tapana tehdä jo lapsena. Olin syvästi pettynyt, kun hän sanoi ainoastaan: ”Katumusharjoituksena sinun on ojennettava käsivartesi ikään kuin ristille keskipäivän aterian alussa.” Siitä pitäen en enää tuntenut oloani vapautuneeksi.

Eräänä sunnuntaina äiti tuli käymään luonani. Seurusteluhuoneessa minusta tuli jälleen oma itseni, välitön ja iloinen. Tämä hämmästytti johtajatartani, joka sanoi äidilleni: ”Rouva, tyttärenne on täysin erilainen seurusteluhuoneessa. Täällä hän on niin onnellinen, niin iloinen, kun taas muualla yhteisössämme hän on niin vakava ja hiljainen.” Käytöksessäni oli epäilemättä suuri ero. Mutta miksi? Koska elämäni ei ollut siellä sellaista kuin olin odottanut.

Lohdutin itseäni kuitenkin sillä ajatuksella, että Jeesuksen tähden mikään ei voisi olla liian vaikeata ja että olin siellä tullakseni hänen vaimokseen. Niinpä kärsin hiljaa. Uskoin, että tulevana nunnana minun oli kärsittävä ja että otettuani ensi askeleen ei ollut kysymystäkään taaksepäin katsomisesta.

Kun puolen vuoden postulanttiaika päättyi, kokelaiden oli mentävä Louvainiin, jossa seurasi vielä vuoden pituinen noviisiaika ennen luostarilupauksen tekemistä. Luostariinastumismenoja edelsi viikon kestävä retretti eli mietiskelyaika. Nunnanpukuun ja valkoiseen huntuun puettuina menimme kulkueena kappeliin.

Vaikeudet kasvavat

Postulanttiaikana kohtaamani vaikeudet uusiutuivat ja jopa pahenivat Louvainissa. Uusi johtajattareni ei siellä herättänyt minussa yhtään enempää luottamusta kuin entinenkään. Pelkäsin häntä, ja minusta tuli yhä enemmän sisäänpäin kääntynyt. Henkinen kärsimys oli minulle jokapäiväistä. Miten paljon kyyneleitä olinkaan vuodattava!

Keskiviikkoisin ja perjantaisin oli viisi minuuttia kestävä itsensä kurittamisen hetki. Tätä varten saimme pienistä solmullisista nuorista tehdyn piiskan, jolla tosiaan piiskasin itseäni aiheuttaakseni todellista tuskaa. Näinä samoina päivinä joimme keskipäivän keittomme polvistuneina.

Joka perjantai kunkin meistä oli vuoron perään ruokasalin ovella polvistuessamme suudeltava kaikkien luostarin nunnien jalkoja. Joka lauantai kokoonnuimme yhteen tekemään selkoa vajavaisuuksistamme. Jokainen nunna polvistui vuorollaan ja tunnusti ääneen suorittamansa ulkonaiset virheet.

Joka päivä meidän oli luettava viisi ”Isä meidän” -rukousta ja viisi ”Ave Maria” -rukousta käsivarret ikään kuin ristille levitettyinä. Meitä neuvottiin suorittamaan vähintään yksi lihankuritustoimitus jokaisella aterialla. Ja joka kuukausi kuukausittaisen itsetutkistelun aikana meidän oli tehtävä selonteko johtajattarelle ja pyydettävä lupa käyttää pikkuesineitä, kuten neuloja, nappeja, kuvia jne. Kaikkia toimiamme valvottiin tarkoin, sitäkin, kun lähdimme ruokasalista, työhuoneesta tai kappelista, olipa syy mikä tahansa. Yhteen liitetyin käsin me pyysimme: ”Sallitteko minun mennä ulos?” Kappelissa pelkkä ele riitti.

Aina kun myöhästyimme, meidän oli pyydettävä anteeksi johtajattaren edessä polvillamme ja yhteen liitetyin käsin. Iltarukouksen jälkeen ennen kappelista poistumista kukin polvistui vuorollaan johtajattaren eteen, joka teki pienen ristinmerkin otsaamme ja sanoi: ”Jeesus, Maria ja Joosef siunatkoot sinua.”

Odotettu päivä saapuu

Lopulta kauan kaivattu päivä, 29. maaliskuuta 1928, saapui. Tuona päivänä noviisiaikani päättyi ja minusta oli määrä tulla nunna, Jeesuksen vaimo!

Vastattuani myöntävästi joihinkin kysymyksiin, kuten ”Toimitko omasta vapaasta tahdostasi tullaksesi Kristuksen vaimoksi?”, minut kutsuttiin alttarin eteen lausumaan luostarilupaukseni. Minun oli vannottava, että lupasin ”Kaikkivaltiaan Jumalan, siunatun Neitsyt Marian ja isämme, pyhän Augustinuksen, edessä elää köyhyydessä, puhtaudessa ja kuuliaisuudessa pyhän Augustinuksen säännön ja nunnakuntamme perustuslakien mukaisesti kolmen vuoden ajan”.

Sen jälkeen menin alttarin eteläpuolelle ja kirjoitin siellä nimeni luetteloon luostarilupaukseni vahvistukseksi. Ennen kuin olin täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, minusta näin tuli pyhän Augustinuksen lähetyssaarnaajasisarten seurakunnan jäsen. Sitten pappi sanoi: ”Tämä lupaus on oleva ainoa lohdutuksenne; se seuraa teitä hautaan asti.” Kultasormus, joka oli vertauskuva yhteydestämme Jeesukseen, pujotettiin sitten oikean käden nimettömään.

Minua samoin kuin muitakin nunnia, jotka olivat ottaneet osaa samoihin juhlamenoihin, pidettiin kuolleena maailmalle. Tämän kuoleman vertauskuvaamiseksi menimme meille osoitettuun paikkaan, polvistuimme ja painoimme sitten kasvomme maahan paariliinan alle, ikään kuin meidät olisi haudattu. Kuoro lauloi, ja kuullessamme sanat ”nouskaa” latinaksi paariliina siirrettiin päältämme. Nousimme ja palasimme paikoillemme. Sitten kuoro lauloi ylösnousemusvirren, jota seurasi toinen virsi ”Tule, Kristuksen vaimo, ota vastaan kruunu, joka sinulle on valmistettu”. Sitten menimme ehtoollispöydän luo, jossa johtajatar kiinnitti päähämme valkoisesta tyllistä tehdyn ruususeppeleen.

Koska olin vakuuttunut siitä, että olin todellakin Jeesuksen vaimo, onneni oli täydellinen. Toistin toistamistani: ”Jeesus, olen sinun omasi ikuisesti. Tee minusta sydämesi mukainen vaimo; ainoa haluni on miellyttää sinua.”

Mutta missä tulisin palvelemaan nunnana? Noviisiaikanani johtajattareni, jotka olivat havainneet taiteelliset kykyni, antoivat minulle määräyksen, joka oli vievä minut Filippiineille. Minun oli määrä antaa maalaustunteja Pyhän Teresian opistossa Manilassa. Niinpä syyskuun lopulla vuonna 1929 lähdin Filippiineille, sen jälkeen kun olin viettänyt muutamia päiviä perheeni parissa ja suorittanut myös keräyksiä peittääkseni matkakuluni. Tapana oli, että jokainen yritti hankkia tarpeelliset varat määräpaikkaansa matkustamisesta aiheutuvien kulujen peittämiseksi.

MITÄ NELJÄNKYMMENENKOLMEN VUODEN PALVELUS NUNNANA SAI AIKAAN

Vuoden 1929 lopulla saavuin Manilaan, ja pyhän Teresian sisarkunta toivotti minut tervetulleeksi. Tällöin alkoivat ne seitsemäntoista vuotta, jotka olin lähetyssaarnaajana Filippiineillä.

Vaikka tunsinkin oloni siellä kotoisaksi, eräästä toimituksestani tuli minulle pian kidutus. Se oli ripittäytyminen. Mitä enemmän ripittäydyin, sitä enemmän pappi sätti minua. Vaikka tulin jopa entistä tunnollisemmaksi työssäni, se ei vaikuttanut kyllin hyvältä. Onneksi ripittäjä lopulta vaihtui.

Osasin vain vähän englantia. Niinpä hämmästyin, kun johtajattareni kertoi, että tulisin opettamaan ensimmäistä luokkaa, sekä poikia että tyttöjä. Torstaina, jolloin ei ollut koulua, annoin yksityisiä maalaustunteja. Lukuvuoden puolivälissä minua pyydettiin kuitenkin menemään Tubaoon opastamaan kirkkolaulua, koska osasin lukea nuotteja ja soittaa pianoa.

Vuonna 1931 minut lähetettiin Tagudiniin, missä aloitin opettamalla viidettä luokkaa, josta jatkoin seitsemänteen luokkaan. Keskellä vuotta minut kuitenkin määrättiin opettamaan sijaisena eräässä oppikoulussa.

Pettymykset kasvavat

Koululoman aikana minut lähetettiin Baguioon, missä sain yliopistodiplomin kurssista, jota en ollut koskaan suorittanut! Näin tehtiin sen uskottelemiseksi, että minulla oli välttämätön opettajapätevyys. Tämä epärehellinen toimenpide oli hyvin vastenmielinen minulle. Lisäksi se pakotti minut ryhtymään seuraavana lukukautena yli-inhimillisiin ponnistuksiin, koska minulla ei todellakaan ollut riittävää pätevyyttä.

Kun työskentelin ankarasti, onnistuin kuitenkin varustautumaan hyvällä aineistolla. Johtajattareni lupasi, että minua ei siirrettäisi enää, mutta lupausta ei pidetty. Itse asiassa koko nunnanaoloni aikana monet sellaisten henkilöiden lupaukset, joiden uskoin olevan Jumalan edustajia, aiheuttivat minulle katkeran pettymyksen.

Niinä monina vuosina, joina toimin lähetyssaarnaajanunnana, opetin erilaisia aineita: matematiikkaa, maalausta, kasvi- ja eläinoppia, fysiikkaa, voimistelua, pianonsoittoa ym. Mutta joka aamu keskustelin oppilaitteni kanssa myös uskonnosta heidän saamansa katekismuksen perusteella. Tämän uskonnonopetuksen olisi pitänyt tuottaa minulle paljon tyydytystä huomioon ottaen lähetyssaarnaajanunnan urani. Sen sijaan uskonnonopetus oli minulle taakka, hyvin raskas tehtävä, jota pelkäsin. Miksi se oli minulle niin huolestuttavaa ja tuskaista? Koska minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään todella arvokasta kerrottavaa toisille.

Eräänä vuonna jokavuotisen retretin jälkeen menin johtajattareni luo ja uskoin hänelle mietiskelyn aikana tekemäni päätöksen. Kuinka ällistynyt olinkaan, kun johtajatar sanoi minulle: ”Sitä sinun ei tulisi pitää silmällä; sen sijaan sinun tulisi valvoa kateuttasi.” Minut tyrmättiin täysin! Kateus oli kaukana ajatuksistani! En voinut ymmärtää, miten johtajattareni, jota pidin sokeasti Jumalan puhetorvena, saattoi mitenkään toimia sillä lailla. Meihin oli juurrutettu ajatus, että johtajattaremme olivat Jumalan sijaisia.

Muutamaa kuukautta myöhemmin sairastuin. Miten onnellinen olinkaan! ”Onnellinenko siitä, että olit sairas?” saatat ihmetellä. Kyllä, aivan niin, koska noviisiaikanani meille oli alituiseen toistettu, että ’Jumala koettelee niitä, joita hän rakastaa’, joten sairastuminen olisi merkki Jumalan suosiosta. Koska halusin kuulua Jumalan erityisesti suosimien joukkoon, en tahtonut tulla terveeksi! Minulla oli mahahaava, ja minulle oli suoritettava leikkaus. Sen jälkeen matkustin toipumaan Baguioon, missä en kuitenkaan ollut toimeton, sillä minulla oli tapana kulkea kerjäämässä torilla.

Paluu Belgiaan

Vuodet kuluivat. Tuli toinen maailmansota, ja me koimme vaikeuksia ja vaaroja. Sitten sodan jälkeen terveyteni luhistui jälleen. Kirurgi ei suostunut toiseen leikkaukseen, vaan määräsi minut sen sijaan palaamaan Belgiaan. Niinpä seitsemäntoista Filippiineillä lähetyssaarnaajana vietetyn vuoden jälkeen palasin Belgiaan maaliskuussa 1947.

Toimintani oli vähäistä, sillä enimmäkseen lepäsin ja odotin aikaa, jolloin palaisin Filippiineille, kuten minulle oli luvattu. Tätäkään lupausta ei kuitenkaan pidetty. Sen sijaan minut lähetettiin Auvillarin sisarkuntaan Ranskaan. Siellä annoin opetusta oppimiskyvyltään jälkeenjääneille nuorille. Mikä vastakohta he olivatkaan verrattuna filippiiniläisiin luokkiini ja oppilaisiini. Miten usein itkinkään, kun tunnit olivat päättyneet! Uskoin olevani henkisesti ja fyysisesti kykenemätön kestämään sellaista ilmapiiriä.

Koska valtio vaati tietyn pätevyyden niiltä, jotka opettivat kehitysvammaisia lapsia, minua pyydettiin käymään kirjekurssi. Menin myös Toulouseen kuusi viikkoa kestävälle kurssille, joka päättyi kirjalliseen ja suulliseen tutkintoon. Sain diplomini, ja siitä tuli minulle melkoinen yllätys. Miksi? Koska minua kiitettiin! Minua ei ollut koskaan aikaisemmin rohkaistu, joten aloin uskoa olevani kelvoton saamaan vähintäkään arvonantoa. Sanoin itselleni: ”Kas vain, minussa näyttää olevan kaksi persoonaa. Toinen, jota luostarin ulkopuolella olevat arvostavat, ja toinen, joka pidetään pimeydessä luostarin sisäpuolella.”

Hankin Raamatun

Meitä oli kielletty lukemasta Raamattua. Kuitenkin tuolloin, 1960-luvulla, minkään muun lukeminen ei kiinnostanut minua. Halusin Raamatun, mutta ylijohtajatar kieltäytyi myöntämästä sitä minulle.

Siitä huolimatta kykenin hankkimaan Raamatun. Sain sen seuraavalla tavalla: Tarvitsin luokkaani varten ranskan kielen sanakirjan, ja voin saada sen vain, jos perheeni lähettäisi minulle tuhat frangia. Jälleen kerran perheeni jäsenet tulivat avukseni! Johtajatar käytti kuitenkin tuskin kolmasosan summasta ja piti loput itsellään! Koska olin sitä mieltä, että jäännös kuului minulle, uskalsin pyytää, että minulle hankittaisiin ”Jerusalemin Raamattu”. Tällä kertaa pyyntöä ei evätty.

Kun nyt omistin Raamatun, päätin lukea sen koko sisällön saadakseni selville, miksi se oli kielletty. Oudolta vaikutti se, että Raamatun lukemiseni auttoi minua rukoilemaan ja mietiskelemään enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Opin monia psalmeja ulkoa ja lausuin niitä aina, kun tuli tilaisuus. Joskus yritin tuoda Raamattua esille toisten nunnien kanssa käymissäni keskusteluissa, mutta turhaan. Sanoin usein toisille, että keskustelumme olivat liian jokapäiväisiä. Kun otin esille hengellisiä asioita, minua pilkattiin.

Koska terveydentilani ei parantunut, minut lähetettiin takaisin Roulersiin Belgiaan, jossa minulle tehtiin leikkaus. Sitten minut lähetettiin Héverléen vakavasti sairaiden nunnien hoitokotiin, jossa minut leikattiin jälleen. Sen jälkeen terveydentilani vähitellen parani. Tuohon aikaan minulla oli mukanani pieni radio, perheen antama lahja. Sen avulla saatoin seurata kuutta Raamatun kirjeenvaihtokurssia ja kuunnella yhtätoista eri uskonnollista ohjelmaa. Niiden avulla havaitsin voivani syventää Raamatun tutkimistani. Kärsin kuitenkin siitä, etten kyennyt välittämään onnellisuuttani toisille.

Aloin ymmärtää, että protestantit oppivat enemmän Raamatusta. Eräänä päivänä kysyin kuitenkin kirjeitse protestanttiselta pastorilta, joka tarkasti kurssikirjeeni ja johon eniten luotin, mitä hän ajatteli kehitysopista. Hän sanoi, että se voitiin hyväksyä! Siten luottamukseni väheni, koska tämä teoria ei selvästikään ollut sopusoinnussa Raamatun kanssa ja koska minä etsin totuutta, en valhetta.

Rakkauden puute

Sitten pidettiin Vatikaanin kirkolliskokous. Se johti siihen, että kirkko pyysi nunnia ryhtymään uskonnollisen elämänsä uudistamiseen. Tässä yhteydessä sain täytettäväkseni kyselylomakkeen, jossa saatoin esittää oman näkemykseni.

Täytin kyselylomakkeen tammikuussa 1968. Kaksi kysymyksistä kuului seuraavasti: ”Oletko havainnut nunnatoveriesi (johtajattarien tai muiden) olevan riittävä apu hengelliselle elämällesi?” ja ”Oletko havainnut luostariseurakunnassa tosi ystävyyttä?” Näihin kysymyksiin minun oli vastattava: ”En.” En ollut yksinkertaisesti tavannut koskaan todellista, epäitsekästä kiintymystä nunnatoverien enkä luostariseurakunnan keskuudessa. Olin havainnut ainoastaan rakkauden teeskentelyä.

Osa kyselylomakkeesta käsitteli ”johtajattarien asennetta”. Kirjoitin Héverléssä Belgiassa sijaitsevaan pääsihteerin toimistoon näin: ”Nunnatoverini ovat monta kertaa esittäneet minulle tämän kysymyksen: ’Mistä johtuu, että meidän on helpompi tulla toimeen keskenämme kuin johtajattariemme kanssa?’ Vastaan näin: Koska johtajattaremme eivät tee itseään sellaisiksi, että sisarten olisi riittävän helppo lähestyä heitä, ja koska heillä ei ole sitä äidin lempeyttä, jota sisaret odottavat heiltä.”

Jatkoin: ”Yleensä johtajattaremme ovat liian kietoutuneita ulkopuolisiin asioihin. He touhuavat kovin monissa asioissa, paitsi tärkeimmässä tehtävässään – äidillisen rakkauden osoittamisessa kaikkia sisaria kohtaan. Jeesus rakasti kuitenkin poikkeuksetta. Jeesus on rakkaus. Tämä on ihanteellinen käsitys äidistä. Johtajattaret elävät kaikissa suhteissa täysin erilaista elämää kuin tavallinen nunna, kun ottaa huomioon, että heidän tulisi olla ’palvelijoita’. Tavallisen nunnan pitäisi kyetä nauttimaan tasa-arvoisena samoista seikoista kuin johtajattarien. Ei ainoastaan ’nimen ja puvun’ ole muututtava, vaan myös henkisen näkemyksen ja elämäntavan. Jos johtajattaremme haluavat saada kiintymyksemme ja luottamuksemme, rakastakoot he meitä vilpittömästi ja luottakoot meihin.”

”Jotakin vikaa”

Eräänä päivänä sanoin tuohtuneena ylijohtajattarelleni: ”En voi ymmärtää sitä, että köyhyydenvalamme sallii meidän aina ottaa vastaan, ja mitä enemmän, sitä parempi. Kuitenkaan se ei salli meidän koskaan antaa, ei edes nuppineulaa!” Jeesuskin sanoi, että antamisessa oli enemmän onnea!

Hän oli kyllin rehellinen sanoakseen, että päättelyni oli oikea. Niinpä sanoin myöhemmin Scheutin ylijohtajalle: ”Mielestäni suurin synti köyhyyttä vastaan on köyhyydenvala.” Lisäsin: ”Sellaisten valojen poistamista tarvittaisiin.” Hän ei ollut samaa mieltä, vaan sanoi, ettei valoja koskaan voitaisi poistaa.

Sen jälkeen valat on kuitenkin korvattu vain yksinkertaisilla lupauksilla! Sellaisessa järjestelmässä on varmasti jotakin vikaa, jossa ilmenee näin paljon ristiriitaisuutta! Niinpä toistin jatkuvasti, että hyvin pian luostareita ei enää olisi. Minulla oli todellakin yhäti kasvava tunne, että luostarit olivat saatanallisia laitoksia. Olin siitä yhä vakuuttuneempi niiden väärinkäytösten vuoksi, joita havaitsin. Esimerkiksi näin omin silmin, miten täysin tarpeettomia ja epäoikeutettuja menoeriä aiheutettiin yhä lisääntyvässä määrin. Niinpä ajan mittaan silmäni avautuivat. Saatoin nähdä, että luostarielämä oli tulossa yksinkertaisesti mahdottomaksi.

Aloin myös tajuta, miten tyhjiä olivat ne uskonnolliset muotomenot, joista aina olin pitänyt. Huolimatta kaikista koristuksista, kukista, kauniista alttariornamenteista, pappien asun koruompeleista ja musiikista, heti kun palvontamenot olivat päättyneet, tiesin, etten ollut saanut minkäänlaista hengellistä hyötyä. Minulla oli tapana tarkata erityisesti pappia näissä tilaisuuksissa. Varsin usein hän tuotti minulle pettymyksen, niin että sanoin mielessäni: ”Millaista välinpitämättömyyttä! On aivan kuin hän ei välittäisi ollenkaan eikä itse edes uskoisi siihen, mitä hän tekee.” Ristinmerkki tehtiin automaattisesti, ja polvistumiset ilmaisivat kovin vähän kunnioitusta.

Kun eräänä päivänä kuulin, että piispat keskustelivat Vatikaanin kirkolliskokouksessa ehtoolliseen tehtävistä muutoksista, sanoin mielessäni: ”Tässä on jotakin vikaa. Totuus on kiistaton, eikä se koskaan muutu.”

Toisella kertaa sain kuulla, että Bruggen pyhä veri ei ollutkaan aitoa! Belgialaisessa Bruggen kaupungissa sijaitsevassa Pyhän veren basilikassa on täysikultainen ”pyhän veren lipas”. Väitetään, että siinä on muutama pisara Kristuksen verta. Joka vuosi etenee kulkue kaupungin vanhan osan läpi ja kuljettaa lipasta perinteellisen loistokkaasti. Mutta nyt ajattelin: ”Onko mahdollista, että kirkko on saanut meidät antautumaan niin suureen epäjumalanpalvontaan kaikkien noiden pyhän veren kulkueiden aikana? Minun on aika löytää TOTUUS!”

Mainitsin tämän kaiken eräälle nunnalle ja lisäsin: ”Katsos, etsin totuutta, ja kun löydän sen, mikään ei pidätä minua!” Tulin vielä innokkaammaksi totuuden etsinnässäni.

LÖYSIN ELÄMÄÄN JOHTAVAN TOTUUDEN!

Vuoden 1969 elokuun tienoilla sain eräältä nunnalta kirjan. Sen nimi oli ”Totuus joka johtaa ikuiseen elämään”. Hän oli saanut sen veljenpojaltaan, joka oli Jehovan todistaja.

Tuodessaan sen minulle hän sanoi: ”Sain sen veljenpojaltani. Et voi kuvitella, miten innokas hän on. Hän on luvannut hankkia minulle Raamatun, ja voitko kuvitella – hän saarnaa talosta taloon ja pitää jopa raamatullisia puheita!”

Kuuntelin hyvin tarkkaavasti. Otin kirjan ja sanoin: ”Tuo kiinnostaa minua, koska etsin nykyään totuutta.” Aloin heti lukea ensimmäistä lukua. Havaitsin, että se erosi suuresti saamastani uskonnollisesta opetuksesta.

Kohta sen jälkeen minun oli kuitenkin mentävä sairaalaan, koska lääkäri piti tilaani vakavana. Niinpä panin kaikki asiani kuntoon ennen lähtöäni ja palautin kirjan nunnatoverilleni. Diagnoosi oli kuitenkin epätarkka, ja hyvin pian palasin jälleen takaisin. Hain jälleen tuon kirjan luettavaksi – mutta mikä pettymys! Nunna ojensi minulle vain sen kannet. Hän oli heittänyt pois koko sisällön! Menin tapaamaan häntä ja ilmaisin, miten pahoillani olin siitä, mitä hän oli tehnyt, toistaen, että olisin niin kovasti halunnut lukea kirjan.

Unohtumaton ajomatka

Eräänä päivänä johtajatar ilmoitti, että haluttiin vapaaehtoisia opettelemaan kampaamoalan töitä. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi ja seurasin ”Oréal”-koulun Brysselissä pitämää kurssia. Minua kehotettiin saapumaan Brysseliin tutkijalautakunnan eteen 26. lokakuuta 1970 suorittaakseni kampaajatutkintoni.

Saavuin määräaikaan. Kun nimet kuulutettiin, minun nimeni ei kuitenkaan ollut mukana. Tutkijat näyttivät jopa yllättyneiltä nähdessään minut siellä. Sihteeri lähetti minut pois ja ilmoitti, että minut kutsuttaisiin uudelleen seuraavassa kuussa.

Koska en tahtonut hyötyä tästä odottamattomasta vapaudesta, menin luostariin, missä minun odotettiin viettävän yöni. Kun kerroin nunnille, että palaisin Héverléen ensimmäisellä junalla, he neuvoivat minua palaamaan linja-autolla; se oli halvempaa. Koska halusin kunnioittaa köyhyydenvalaani, suostuin.

Päästäkseni linja-autopysäkille minun oli matkustettava raitiovaunulla. Koska en tuntenut paikkakuntaa, kysyin neuvoa kahdelta mieheltä, jotka olivat samassa raitiovaunussa. He lupasivat sanoa minulle, milloin saapuisimme kyseiselle linja-autopysäkille. Mutta he kehottivat minua nousemaan vaunusta ainakin kaksi pysäkkiä liian aikaisin! Niinpä minun oli käveltävä loppumatka, ja kannettavanani oli kaksi raskasta matkalaukkua.

Viimein panin laukkuni maahan ja katselin ympärilleni nähdäkseni linja-autopysäkin. Juuri sillä hetkellä henkilöauto pysähtyi viereeni. Kuljettaja sanoi: ”Rouva, oletteko menossa Louvainiin? Voinko antaa teille kyydin?”

Olin hämmentynyt, sillä ajattelin, ettei ollut sopivaa matkustaa miehen seurassa. Mutta sitten hän jatkoi sanoen: ”Ellei Teillä ole mitään sitä vastaan, että matkustatte Jehovan todistajan kanssa.’ Vaikka en tuntenut Jehovan todistajia kovin hyvin, tämä herätti luottamusta, ja otin vastaan tarjouksen. Jälkeenpäin sain tietää, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli koskaan oma-aloitteisesti pysähtynyt tarjoamaan jollekulle kyytiä. Tavallisesti hän odotti, kunnes peukalokyytiläiset antoivat merkin. Se oli myös ensimmäinen kerta, jolloin hän oli mennyt tätä tietä iltapäivällä. Siihen asti hän oli mennyt aina aamupäivällä. Mutta mitä siunauksia nämä yhteensattumat toivatkaan mukanaan!

Hän piti huolen matkalaukuistani ja auttoi minut autoon. Heti kun olin istuutunut, hän sanoi: ”Katsokaas, rouva, Jehovan todistajat puhuvat paljon Raamatusta.” Vastasin, että sillä hetkellä se oli melkein ainoa seikka, joka todella kiinnosti minua, ja että kävin Raamatun kirjekurssia ja kuuntelin radion uskonnollisia ohjelmia.

Hän alkoi puhua minulle eri opeista, kuten kolminaisuudesta, ja se hämmästytti minua. Mainitsin, että se, mitä hän kertoi minulle, oli vastoin kirkkoni opetuksia, mutta kuitenkin se vaikutti olevan sopusoinnussa Raamatun kanssa. Mitä enemmän kuuntelin, sitä enemmän mykistyin. Havaitsin, että kaikki, mitä hän sanoi, oli todella sopusoinnussa Raamatun kanssa. Samalla kun kuuntelin, rukoilin pyhää henkeä auttamaan minua, etten joutuisi harhaan johdetuksi.

Kun saavuimme Louvainiin, todistaja hyvästeli ja tarjosi minulle samalla kirjan. Niin, se oli Totuus joka johtaa ikuiseen elämään! Kiitin häntä siitä lämpimästi, ja matkallani luostariin mietiskelin koko ajan keskustelemaamme. Olin myös hyvin onnellinen saadessani toisen kappaleen kirjaa, jonka olin nähnyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Saatoin nyt jatkaa totuuden etsintääni.

Täsmällinen tieto lisääntyy

Heti kun olin astunut huoneeseeni, aloin rukoilla. Tällä kertaa rukoilin Jehovaa, selitin tilanteeni ja pyysin häntä auttamaan minua. Eräänä aamuna pyysin Jehovaa lähettämään luokseni jonkun, joka osoittaisi minulle oikean suunnan mihin kulkea.

Sinä päivänä olin sopinut erään nunnan hiusten kampaamisen kello 14:ksi, sen sijaan että olisin aloittanut kampaustyön kello 11 kuten tavallisesti. Voitte kuvitella hämmästykseni, kun laskeutuessani portaita näin miehen, joka oli antanut minulle kyydin Brysselistä! Koska minulla oli sopimus kello 14:ksi, hän ehdotti, että hän palaisi tunnin päästä. Olin silloin vapaa ja saatoin ottaa hänet vastaan pienessä seurusteluhuoneessa.

Hän ehdotti, että saadakseni lisää täsmällistä tietoa Jumalan sanasta, minulla pitäisi olla raamatuntutkistelu, jota Jehovan todistajien paikallisen seurakunnan kaksi naisjäsentä johtaisi. Hyväksyin tarjouksen iloiten. Ensimmäinen tutkistelu pidettiin huoneessani, luostarin seinien sisäpuolella!

Kun sain kuulla, että kuuden kuukauden tutkistelun jälkeen minun olisi tehtävä päätös, sanoin mielessäni: ”Luulevatko he, että aion muuttua? Jos luulevat, niin he erehtyvät. En halua muuta kuin tutkia yksityiskohtaisesti Raamattua.” Suhtauduin tähän tutkimiseen hyvin vakavasti.

Vihdoinkin totuus!

Sitten eräänä aamupäivänä todistaja kutsui minut kolmipäiväiseen raamatullisen opetuksen konventtiin, jonka Jehovan todistajat järjestävät pidettäväksi kerran puolessa vuodessa. Johtajatar antoi minulle luvan mennä tietämättä, minne olin menossa, ja kaikki toivottivat minulle hauskaa viikonloppua.

Matkan aikana sanoin mielessäni: ”En aio sallia itseäni pimitettävän. Kuuntelen ja panen merkille kaiken. Jos kuulen yhdenkin sanan, joka on vastoin Raamattua, silloin lopetan kerta kaikkiaan.”

Konventissa havaitsin kaiken olevan rakentavaa. Koin sen selvän vaikutelman, että olin siirtynyt pimeydestä valoon. Todistajien osoittama veljellinen rakkaus kosketti minua syvästi. Olin todellakin löytänyt tosi kristillisen rakkauden, jota olin etsinyt 45 vuotta! Päädyin siihen tulokseen, että olin vihdoinkin löytänyt totuuden!

Palattuani luostariin tajusin yhä selvemmin niiden sanojen totuudellisuuden, joita olin toistanut hyvin usein niinä kuukausina: ”Me olemme saatanallisessa järjestelmässä. En voi jatkaa enää täällä elämistä kuin ulkokullattu.” Rukoilin Jehovaa pyytäen hartaasti hänen ohjaustaan.

Irti murtautuminen

Tuona samana iltana, jona palasin konventista, istuuduin kirjoittamaan kirjettä paaville. Pyysin häntä suomaan minulle erivapauden luostarilupauksestani. Kirjoitin toisen kirjeen ylimmälle johtajalleni.

Sitten kuitenkin muistin, että Vatikaanin kirkolliskokouksen jälkeen sääntömme samoin kuin perustuslakimme oli poltettu. Niin muodoin emme olleet enää pyhän Augustinuksen lähetyssaarnaajasisarten järjestö, jonka sääntöjen mukaan olin tehnyt valani. Päättelin, ettei minun ollut tarpeellista saada vapautusta luostarilupauksestani.

Sitä paitsi en enää hyväksynyt roomalaiskatolista kirkkoa Kristuksen kirkoksi. Se oli ristiriidassa Jumalan sanan kanssa. Näin ollen en nähnyt enää välttämättömäksi pyytää luopiokirkon päältä lupaa mihinkään. Niinpä en lähettänytkään kirjoittamiani kirjeitä.

Verrattuani Raamatun totuuksia siihen uskonnolliseen opetukseen, jonka olin saanut, tajusin yhä selvemmin, että kirkon tärkeimmät opetukset eivät olleet sopusoinnussa Raamatun kanssa. Jeesus ei esimerkiksi ole Kaikkivaltias Jumala. Kolminaisuutta ei myöskään ole olemassa. Messu ja ehtoollinen eivät ole raamatullisia. Entä sitten sielujen joutuminen helvetintuleen siksi, että he olivat nauttineet Herran ehtoollista paastoamatta, tai siksi, että he olivat purreet tai koskettaneet ehtoollisleipää tai eivät olleet osallistuneet sunnuntaimessuun tai olivat syöneet lihaa perjantaina? Nyt kaikki nuo asiat olivat luvallisia! Nämä seikat auttoivat minua vakuuttumaan siitä, että olin löytänyt totuuden.

23. tammikuuta 1971 soitin todistajalle, joka oli niin huomaavaisesti pitänyt minusta huolta konventin aikana, kiittääkseni häntä. Kun hän kysyi minulta, mitä aioin tehdä, vastasin: ”Olen valmis lähtöön.”

Päätin lähteä seuraavana päivänä, siitä huolimatta että terveyteni ei ollut hyvä. Sitä paitsi minun oli otettava huomioon ikäni ja muita tekijöitä. Syvällisen harkinnan jälkeen sanoin kuitenkin Jehovalle, että hänen rakkautensa tähden antaisin itseni hänelle varauksetta. Hän voisi käyttää minua niin kuin halusi. Pyysin vain, että hänen tahtonsa tapahtuisi eikä minun. Luotin häneen täysin ja rukoilin toistuvasti koko yön. En ollut enää huolissani ruoasta, vaatteista enkä asunnosta. Olin kiinnostunut vain yhdestä asiasta: Jumalan valtakunnan hyvän uutisen saarnaamisesta ja mahdollisimman monen lampaankaltaisen henkilön tuomisesta totuuden yhteyteen.

Seuraavana päivänä luokseni tuli kaksi Jehovan todistajaa. Lähtöni tapahtui esteettömästi. Luostarissa oli noin kolmekymmentä nunnaa, ja he kaikki katselivat hämmästyneinä, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan. Kun suntio halusi tietää, mitä tapahtui, sanoin: ”Muistathan, kun sanoin sinulle, että kun löydän totuuden, mikään ei pidättäisi minua. Olen löytänyt sen Jehovan todistajien yhteydestä, ja sen tähden menen heidän kanssaan.” Hän meni pois sanomatta sanaakaan.

Viivyin kaksi kuukautta erään todistajaperheen luona Brysselissä. Todistajat eivät halunneet mitään maksua ruoasta ja majoituksesta. Tunsin, että he tekivät sen kaiken puhtaasta rakkaudesta Jehovaan. Olin niin onnellinen siitä, että olin viimeinkin vapaa väärän uskonnon maailmanmahdista, jota Raamattu nimittää ”Suureksi Babyloniksi”, ja että sain olla näiden antautuneiden kristittyjen seurassa.

Niin sitten tapahtui, että todella antauduin Jehovalle. Halusin tehdä ainoastaan Hänen tahtonsa yhtenä hänen todistajistaan. Viisi kuukautta myöhemmin, 26. kesäkuuta 1971 – oltuani 43 vuotta lähetyssaarnaajanunnana – vertauskuvasin tämän antautumisen vesikasteella.

Nykyään työskentelen osan aikaani taloudenhoitajana elättääkseni itseni, eikä minulla ole mitään valittamista, sillä olen täysin onnellinen. Nyt tunnen olevani todella lähetyssaarnaaja ja elän paljon rehellisempää elämää kuin ollessani nunna. Pahoittelen itse asiassa vain yhtä asiaa: että minun oli odotettava näin kauan, ennen kuin saatoin todistaa Jehova Jumalalle, että rakastan häntä, minkä kykenin tekemään hänen Sanastaan saamani täsmällisen ymmärryksen avulla.

Nyt on siis toteutunut haluni, jonka ilmaisin vuonna 1916 ollessani pieni seitsenvuotias tyttö, haluni antaa itseni täysin Jumalan palvelukseen. Tästä eteenpäin käytän lopun aikani Jeesuksen Kristuksen opetuslasten tekemiseen, aivan niin kuin hän käski seuraajiaan tekemään. Teen sitä saarnaamalla Jumalan valtakunnan hyvää uutista ja kertomalla toisille löytämiäni totuuksia. Toivon, että vielä monet vilpitönsydämiset ihmiset saavat maistaa samaa iloa kuin minä ottamalla vastaan, kun vielä on aikaa, totuuden, joka johtaa ikuiseen elämään Jumalan lupaamassa uudessa asiainjärjestelmässä.

[Kuva s. 14]

Maaliskuussa 1928 otetusta valokuvasta