Olin katolinen nunna
OLLESSANI vuonna 1960 turkkilaisella laivalla matkalla Haifasta Kyprokseen muistelin niitä taakse jääneitä yli 30:tä vuotta, jotka olin viettänyt luostarissa. Vaikka olin yhä nunnan puvussa, minulla oli mukanani kirje, joka vapautti minut lupauksistani. Silloin mielessäni oli vain yksi päämäärä: halusin päästä Beirutiin Libanoniin ja löytää työtä.
Mutta miksi minusta oli tullut nunna? Ja miksi jätin luostarin niin monien vuosien jälkeen?
Miten ryhdyin nunnaksi
Pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen ollessani vielä lapsi ja asuessani kasvatusvanhempieni luona Kaakkois-Ranskassa muuan protestanttisaarnaaja kävi meillä. Hän huomasi, miten kiinnostunut olin kaikesta mitä hän sanoi, ja jätti minulle pienen ”Uuden testamentin”. Siitä lähtien kiinnostukseni Raamattua kohtaan kasvoi jatkuvasti.
Myöhemmin kerroin joillekin katolisille tovereilleni halustani ymmärtää Raamattua, mutta he sanoivat, että Raamatun lukeminen oli kuolemansynti. Koskapa Raamattu siis oli niin suuri salaisuus, päättelin, että vain luostarissa olevien sallittaisiin tutkia sitä. Silloin päätin, että minusta tulisi nunna.
Olin vain 21-vuotias noustessani junaan matkustaakseni erääseen Etelä-Ranskassa sijaitsevaan luostariin, missä minun oli määrä tavata lähetyskarmeliittojen sisarkunnan ylisisar. Luostari sijaitsi kukkulalla lähellä Gignacin pientä kaupunkia, joka on noin 25 kilometrin päässä Välimeren rannikosta. Itse rakennus oli jaettu kahteen osaan: toinen oli nunnia varten ja toista osaa käytettiin nuorten naisten lepokotina.
Ensimmäisen yöni vietin lepokodissa, mutta ilman matkalaukkuani. Nuori nainen, joka oli ollut minua vastassa rautatieasemalla, ei ollut palauttanut sitä. Seuraavana päivänä olin jo valmis lähtemään pois, sillä en pitänyt luostarin ilmapiiristä. Kun pyysin matkatavaroitani, minulle sanottiin: ”Matkalaukkunne odottaa teitä luostarissa.” Ajattelin itsekseni: ’Jos astun sisään, voin aina astua myös ulos.’ Asiat eivät kuitenkaan osoittautuneet aivan niin yksinkertaisiksi.
Kun astuin sisään uskonnollisen yhdyskunnan käytössä olevaan luostarin osaan, vanha rakennus raskaine, raudoitettuine ovineen ja korkeine huoneineen herätti minussa pelonsekaista kunnioitusta. Hieman myöhemmin keskustelin lyhyesti sisarkunnan ylisisaren kanssa, mutta en rohjennut sanoa hänelle, että halusin pois.
Viikon kuluttua minut hyväksyttiin ehdokkaaksi uskonnolliseen sisarkuntaan. Muutaman kuukauden kuluttua otin vastaan noviisin valkoisen hunnun. En ollut oppinut paljoakaan Raamatusta, mutta olin kärsivällinen ja ajattelin, ettei sellainen tieto ollut meitä vasta-alkajia varten. Vajaan vuoden kuluttua luostariin saapumisestani minut lähetettiin Marseille’hin kahden muun nunnan kanssa. Sieltä purjehdimme Kairoon Egyptiin, jonne saavuimme tammikuussa 1931.
Luostarielämää Kairossa
Luostarimme ja sen ohessa toimiva koulu sijaitsivat suurehkossa uudenaikaisessa rakennuksessa maaseudulla Kairon ulkopuolella. Nousimme joka aamu kello 4.45 ja menimme kappeliin, jossa vietimme 45 minuuttia mietiskellen. Sitten meillä oli 15 minuuttia aikaa järjestää kammiomme kuntoon ennen messua.
Söimme ateriat täydellisen hiljaisuuden vallitessa kuunnellen ”Pyhimysten elämän” lukemista. Se joka lopetti syömisen ensimmäiseksi, jatkoi lukemista. Nunnat eivät saaneet puhella keskenään päiväsaikaan, paitsi työhön liittyvistä kysymyksistä, ja silloinkin piti mennä erityiseen seurusteluhuoneeksi kutsuttuun paikkaan. Itse luostari oli suljettu laitos. Jos esimerkiksi joku ulkopuolinen tuli luostariin päivällä, palvelusvuorossa oleva nunna soitti pientä kelloa, jotta muut tietäisivät varoa lähtemästä kammiostaan.
Perjantaisin ja paaston aikana myös keskiviikkoisin luettiin Psalmia 51, mihin liittyi itsekuriharjoituksia. Kaikki nunnat kokoontuivat pimeään huoneeseen, ja jokaista vaadittiin ruoskimaan itseään kolmesiimaisella piiskalla. Siihen aikaan luulin, että tämänkaltainen kärsimys oli välttämätöntä Jumalan miellyttämiseksi. Joskus pidättäydyin juomasta kokonaiseen päivään, mikä ei suinkaan ollut helppoa Egyptin kaltaisessa kuumassa maassa, tai pidin ylläni tuuman levyistä vyötä, jossa oli teräviä metallipiikkejä.
Samaan aikaan epäilin kuitenkin monia katolisia perusoppeja, kuten lapsikastetta ja ehtoollisleivän ja -viinin muuttumista Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. En myöskään voinut hyväksyä Mariaa Välittäjäksi. En ollut koskaan löytänyt sellaisia opetuksia lukiessani Raamattua. Eräänä päivänä muuan nunnatoverini sanoi: ”Jos luet rukousnauhan läpi 25 kertaa, Neitsyt antaa sinulle mitä vain pyydät.” Päätin yrittää, ja niin aloin käydä läpi rukousnauhaani päästäkseni 25 kertaan (mikä merkitsee lähes 1300:aa rukousta). Mutta tämäkään ponnistelu ei poistanut sisältäni tyhjyyden tunnetta. Se vain vahvisti sen, mitä olin lukenut evankeliumeista siitä, kuinka Jeesus opetti opetuslapsiaan pyytämään Isältä mitä tahansa ’hänen nimessään’, jotta heidän anomuksensa täytettäisiin. – Johannes 16:24.
Kolmivuotinen noviisi- eli oppiaikani kului umpeen, ja tuli aika antaa elinikäiset lupaukset. En halunnut sitoutua, mutta miten minun kävisi, jos lähtisin luostarista ollessani näin kaukana Ranskasta? Lopulta allekirjoitin sopimukseni ja menin kappeliin, jossa lupasin elää köyhää, siveellisesti puhdasta ja tottelevaista elämää lopun ikääni. Syvällä sisimmässäni ajattelin, että voisin aina selvittää asiani Jumalan kanssa, jos joskus rikkoisin valani. Olin kuullut nunnista, jotka paavi oli vapauttanut.
Palestiinaan ja Beirutiin
Vuonna 1940 toisen maailmansodan riehuessa saksalaiset koneet pommittivat Kairoa. Niihin aikoihin minut siirrettiin Haifaan Palestiinaan. Ylitettyäni Suezin kanavan nousin yöjunaan. Aamun sarastus levitti eteeni suurenmoisen näyn auringon noustessa keitaan ylle. Se oli esimakua niistä uskomattoman kauniista maisemista, joita olin näkevä Palestiinassa. Tunsin erityistä kiintymystä tähän maahan, jossa Jeesus, hänen apostolinsa ja monet muut Raamatussa mainitut Jumalan palvelijat olivat eläneet.
Brittijoukot olivat ottaneet Haifan luostarin päämajakseen. Siksi minut lähetettiin Isfiyaan, pieneen kylään, joka sijaitsee noin 25 kilometrin päässä Haifasta Karmelvuorilla. Siellä olin eristyksissä kuukauden ja valmistelin hilloa keittiössä.
Aikanaan minut siirrettiin Beirutiin Libanoniin, vain kahden tunnin ajomatkan päähän Haifasta. Palestiina oli silloin brittiläisten mandaattialuetta ja Libanon ranskalaisten, joten rajan ylitys oli helppoa. Seuraavina vuosina vietin usein lomani Isfiyassa, mutta eräänä vuonna sairastuin enkä palannutkaan Beirutiin, vaan jäin Palestiinaan.
Ollessani Isfiyassa Karmelvuorella nautin lasten viemisestä kävelylle ylös luostarin yläpuolella sijaitseville rinteille Caesar-aasi mukanani, jolla lapset mielellään ratsastivat vuorotellen. Kulkiessamme mäntymetsikköjen ja oliivilehtojen halki tulimme lopulta ylätasangolle, jolla Elia perimätiedon mukaan esitti haasteen väärille Baalin profeetoille. Alapuolella saatoimme nähdä Kiisonin puron uoman, jonka luona kaikki Baalin profeetat tapettiin. (1. Kuningasten kirjan 18. luku) Olin saanut tietää Eliasta lukiessani ”Vanhan testamentin” historiaa, ja ihailin erityisesti hänen rohkeuttaan ja intoaan Jumalan palveluksessa. Niinpä otin nunnana itselleni nimen Eliza Mary osoituksena kiintymyksestäni häneen.
Lähtöyrityksiä
Vuosien mittaan päätökseni jättää luostariyhteisö vahvistui. Vuonna 1953, kun minut kutsuttiin takaisin Lyoniin Ranskaan, kirjoitin sikäläiselle kardinaalille. Mutta ennen kuin kardinaalin edustaja ehti tulla tapaamaan minua, johtajatar, joka tiesi lähtöaikeistani, lähetti minut noin sadan kilometrin päähän Saint-Martin-Bellerocheen. Kirjoitin kardinaalille lisää kirjeitä, joissa pyysin vapautusta, mutta turhaan.
Vuonna 1958 minut lähetettiin takaisin Libanoniin. Muutaman kuukauden kuluttua pääsin takaisin lempikaupunkini Haifan luostariin. Koska osasin hepreaa, minut valittiin toimittamaan asioita; ja niinpä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lähetin kirjeen paikalliselle piispalle. Sitten asiat alkoivatkin edetä nopeasti.
Saatuaan kirjeeni piispa tuli kahden päivän kuluttua tapaamaan minua keskustellakseen kanssani. Kerroin hänelle haluavani lähteä, koska terveyteni ei ollut kovin hyvä. Tarvitsin lääkärinhoitoa, ja luostarielämä oli käynyt minulle liian rasittavaksi. Hän oli erittäin ymmärtäväinen, ja tunnin keskustelun jälkeen hän sanoi: ”Voitte lähteä vaikka tänä iltana, jos haluatte.” Pidin häneen yhteyttä, ja siitä oli myöhemmin paljon apua.
Muutaman päivän kuluttua piispa ilmoitti minulle, että karmeliittojen sisarkunnan ylisisar oli lähettänyt minulle Ranskasta kirjeen, jota en kuitenkaan ollut saanut. Niinpä menin tapaamaan luostarin johtajatarta ja sanoin: ”Minulle pitäisi tietääkseni olla kirje.” Hän kaivoi syvältä kirjoituspöytänsä laatikosta kirjeen ja ojensi sen minulle. Kirjeessä ilmoitettiin, että minut oli vapautettu lupauksistani.
Käytin hiljaisena hetkenä (aikana, jolloin kukaan ei saanut puhua) tilaisuutta hyväkseni pakatakseni laukkuni ja lähteäkseni. Niinpä eräänä elokuun aamuna vuonna 1960 huomasin olevani matkatavaroineni ulkona avarassa maailmassa mukanani muutama Israelin punta, joilla selviytyisin jonkin aikaa. Menin erään tuttavani luokse, ja hän majoitti minut muutamaksi päiväksi.
Uusi elämä
Aioin palata Beirutiin, missä ajattelin olevan helpompaa löytää työtä. Mutta sitä varten tarvitsin viisumin. Tuntui kuitenkin mahdottomalta saada sitä mistään Haifan tai Jerusalemin konsulaatista. Eräs virkailija sanoi jopa: ”Luostarinne johtajatar kielsi meitä auttamasta ketään arabimaihin pyrkivää nunnaa.” Haifassa asuva ystäväni kertoi, että olisi helpompi päästä Beirutiin Kyproksen kautta.
Siksi olin vuonna 1960 turkkilaisessa laivassa matkalla Haifasta Kyprokseen. Piispan antamien ohjeiden mukaan olin yhä nunnanpuvussa, etupäässä passikuvien takia. Olin jo saanut brittiviranomaisilta viisumin Kyprokseen piispalta saamani kirjeen ansiosta. Myöhemmin lensin Beirutiin.
Totutellakseni vähitellen elämään luostarin ulkopuolella otin vastaan maallikkotyötä erään dominikaaniluostarin keittiössä. Olin siellä kaksi vuotta. Eräänä päivänä karmeliittaluostarin johtajatar pyysi minua palaamaan luostariin sanoen: ”Unohdetaan koko pikku syrjähyppysi, niin voit palata omalle paikallesi vanhojen nunnien riveihin.” Voitettuani tuhat ja yksi estettä päästäkseni pois en totisesti aikonut palata!
Sen jälkeen toimin jonkin aikaa kotiopettajattarena rikkaissa perheissä, ja tavatessani muita kotiopettajattaria minulla oli tapana kysyä, tunsivatko he ketään, joka tutkisi Raamattua. ”Mutta se ei saa olla pappi”, vaadin.
Etsintäni palkitaan
Eräänä helmikuisena päivänä vuonna 1964 sain vastauksen rukouksiini, joita olin esittänyt läpi elämäni. Erään ranskalaisen lastenhoitajan avulla, joka oli tavannut Jehovan todistajia keskitysleireillä ja lopulta itsekin tutkinut Raamattua heidän kanssaan Beirutissa, minäkin aloin tutkia. Keskusteltuamme neljänä iltana tiesin, että olin vihdoin löytänyt totuuden, jota olin etsinyt niin monet vuodet.
Paitsi että todistajat tutkivat Raamattua, he myös sovelsivat oppimaansa elämäänsä ja saarnasivat sitä muille. Minusta tuntui kuin valtava esteiden muuri olisi romahtanut tieltäni. Olisin voinut itkeä ilosta. Se vähä, mitä olin lukenut, riitti vakuuttamaan minulle, etteivät kolminaisuusoppi, sielun kuolemattomuus ja muut senkaltaiset opetukset olleet sopusoinnussa Raamatun kanssa.
Yksi asia kuitenkin vaimensi intoani: nimi Jehovan todistajat. Ajattelin mielessäni: ”Arabimaissa sen käyttäminen on kuin vaikeuksien kerjäämistä. He luulevat meitä juutalaisiksi!” Tämä ei kuitenkaan estänyt minua jatkamasta tutkimista, ja lokakuussa vuonna 1964 minut kastettiin Jehovalle vihkiytymiseni vertauskuvaksi.
On kulunut yli 20 vuotta siitä, kun löysin totuuden, joka ’vapautti minut’. (Johannes 8:32) Itsekidutuksen kaltaisten monissa luostareissa harjoitettavien tapojen turhuus on minulle nyt selvää. Apostoli Paavali oli todella oikeassa sanoessaan: ”Juuri niillä on tosin viisauden ulkokuori itse omaksutussa palvontamuodossa ja valenöyryydessä, ruumiin ankarassa kohtelussa, mutta niillä ei ole mitään arvoa lihan tyydyttämistä vastaan taisteltaessa.” – Kolossalaisille 2:23.
Olen saanut todella paljon iloa voidessani jakaa tietoa muillekin ja tehdä tunnetuksi Jumalan sanan esittämää suurenmoista toivoa sen sijaan, että olisin eristäytynyt muusta maailmasta. Koska olen ollut nunna 30 vuotta voin katolilaisten kanssa puhuessani ymmärtää täysin heidän ongelmiaan. Olen nyt palvellut useita vuosia tienraivaajana (Jehovan todistajien kokoajanpalvelijana) täyttäen siten Jeesuksen meille uskomaa tehtävää saarnata ”tätä valtakunnan hyvää uutista”. (Matteus 24:14) – Lähetetty.
[Kuva s. 20]
Gignacin luostari