Jos olisit tuomari, mikä olisi päätöksesi?

KUTSUMME sinut asettumaan tuomarin asemaan tässä itävaltalaisessa oikeusjutussa:

Kaksivuotias tyttö sairastaa leukemiaa. Tapausta hoitava lääkäri määrää antamaan verensiirron. Uskonnollisista syistä vanhemmat hylkäävät tuon hoitomenetelmän. Tämän jälkeen lääkäri kieltäytyy antamasta lapselle mitään muuta hoitoa. Lapsi lähetetään pois sairaalasta.

Vanhemmat etsivät sitten jotakin muuta hoitotapaa, joka saattaisi auttaa heidän pikkutyttöään, mutta vähän ajan kuluttua hän kuolee. Paikalliset viranomaiset syyttävät vanhempia kuolemantuottamuksesta. Juttu tulee oikeusistuimeen. Virallinen syyttäjä vaatii syytteessään vanhempien rankaisemista. Jos sinä olisit tuomari, mikä olisi päätöksesi?

Luehan tämä kirjoitus ja tutustu juttuun, ennen kuin teet päätöksesi.

Lapsen sairaus ja kuolema

Vuoden 1970 toukokuussa Eduard ja Veronika Walter, jotka asuvat Steyrissä Ylä-Itävallassa, huomasivat kaksivuotiaan tyttärensä Irenen olevan hyvin kalpea. He kääntyivät välittömästi lastenlääkärin puoleen. Hän uskoi, että Irenen sairaus johtui pelkästään aliravitsemuksesta. Koska lapsen tila ei parantunut, vanhemmat ottivat lääkäriin uudelleen yhteyttä syyskuussa. Irenen veri tutkittiin, mutta verisairaudesta ei löytynyt mitään merkkiä.

Kuukautta myöhemmin, lokakuun lopulla, lapsi lähetettiin Steyrin yleiseen valtiolliseen piirisairaalaan. Kun äiti kaksi päivää myöhemmin meni katsomaan lasta sairaalaan, hänelle sanottiin, että Irenelle täytyisi antaa verensiirto. Rouva Walter selitti kristittynä Jehovan todistajana kieltävänsä antamasta verensiirtoa lapselleen, koska Raamattu käskee karttamaan kaikenlaista verta. – Apt. 15:28, 29; 3. Moos. 17:14.

Isää pyydettiin sitten tulemaan sairaalaan, ja hän meni. Vanhemmat säilyttivät kantansa verensiirron kieltämisessä lapseltaan. Silloin lääkäri ilmoitti: ”Sitten tapaus on loppuun käsitelty, mitä minuun tulee.”

Siten sairaala osoitti alusta pitäen aikovansa lähettää lapsen pois hoidostaan, elleivät vanhemmat suostuisi tietynlaiseen hoitotapaan – verensiirtoon. Samana iltana herra ja rouva Walterin sallittiin viedä lapsensa kotiin, ilman että he saivat mitään neuvoja muista hoitomenetelmistä.

He kysyivät toistuvasti, oliko olemassa muita keinoja auttaa heidän lastaan kuin verensiirto. Lääkäri sanoi, ettei ollut. Vanhemmat veivät Irenen erääseen yläitävaltalaiseen klinikkaan, ja sieltä eräälle saksalaiselle ja eräälle itävaltalaiselle luonnonparantajalle. Mitään parannuskeinoa ei kuitenkaan löytynyt lapselle. Hän kuoli marraskuun 5. päivänä 1970 vanhempiensa kodissa Steyrissa.

Vanhempia vastaan esitetyt syytökset

Saitko sellaisen käsityksen, että vanhemmat halusivat tosiaankin lapsensa kuolevan tai että he tahallaan aiheuttivat lapsen kuoleman kieltämällä verensiirron? Tri Alfred Andel näyttää ajatelleen niin, sillä laatiessaan lausuntoaan ruumiinavauksesta hän täytti kuolintodistuksen kohdan 12 seuraavin sanoin: ”Verensiirron kieltäminen.” Kohdassa 12 on seuraavanlainen otsake: ”Jos kyseessä on väkivaltainen kuolema (itsemurha, murha, kuolemantuottamus, onnettomuus), esitä yksityiskohdat kyseisen väkivaltaisen kuoleman tavasta ja aiheuttajasta.”

Seuraavana päivänä tri Andel teki tapauksesta ilmoituksen liittovaltion poliisilaitokselle Steyrissa. Liittovaltion rikospoliisi kuulusteli välittömästi vanhempia, jotka selittivät uskonnollisen kantansa verensiirron suhteen. Lisäksi he sanoivat, että lääkärit eivät olleet kyenneet takaamaan parantumista, ja koska he tiesivät, että verensiirto voi aiheuttaa myös vakavia, jopa kohtalokkaita seurauksia, oli tämäkin syy saanut heidät kieltämään verensiirron.

Poliisi toimitti ilmoituksen virallisen syyttäjän toimistoon, joka puolestaan hankki Irene Walterin kuolemaa koskevan lausunnon Paris Lodron -yliopiston oikeuslääketieteen laitokselta Linzistä. Laitoksen loppulausunnossa, jonka olivat kirjoittaneet professori Norbert Woelkart ja ylilääkäri tri Klaus Jarosch, sanottiin:

”Itse asiassa sairauden ennuste on epäsuotuisa nykyisestä lääkehoidosta huolimatta, so. toipuminen ei ollut pohjimmaltaan mahdollista, sillä perussairaus olisi johtanut kuolemaan ennemmin tai myöhemmin.”

Kuitenkin tämä sama lausunto jatkoi, että kieltäytyminen myöntymästä verensiirtoon ”lyhensi lapsen elinaikaa määrällä, joka ei ole mitätön”. Yhteenveto totesi, että lapsi kuoli leukemiasta johtuvaan anemiaan ja ”sopivan lääkärinhoidon estämiseen”.

Sitten virallisen syyttäjän toimisto jätti syytteen Eduard ja Veronika Walteria vastaan Steyrin alioikeuteen 19. helmikuuta 1971. Väitettiin, että heidän kieltäytymisensä myöntymästä lapselleen annettavaan verensiirtoon oli rikoslain 335. pykälän rikkomista. Tuo pykälä koskee elämän turvaamista ja kuuluu seuraavasti:

”Mitä tahansa tekoa tai laiminlyöntiä, josta teon suorittaja kykenee sen jokaiselle ilmeisten luonnollisten seurausten perusteella tai erityisten julkaistujen säädösten nojalla tai arvonsa, virkansa, ammattinsa, toimensa, tehtävänsä tai yleensä erityisten olosuhteidensa perusteella käsittämään, että ihmisten elämälle, terveydelle tai fyysiselle turvallisuudelle saatettaisiin aiheuttaa vaara tai niihin kohdistuvaa vaaraa saatettaisiin todennäköisesti lisätä, pidettäköön, jos ihmiselle aiheutui vakavaa vahinkoa, syyllisen suorittamana lain rikkomisena, ja siitä rangaistakoon vankeudella enintään kuudeksi kuukaudeksi tai enintään 100000,00 šillingin [noin 18000 markan] sakolla, sekä, jos henkilö kuolee, vankeudella enintään yhdeksi vuodeksi.”

Syyte päättyy pyyntöön, että tämän lain toinen rangaistustoimenpide määrätään suoritettavaksi.

Kysymyksiä pohdittavaksi

Mitä ajattelet jutusta nyt? Oletko yhtä mieltä virallisen syyttäjän syytöksen kanssa ajatellen, että syytettyjen syyllisyys on riittävästi todistettu? Vai tekivätkö vanhemmat tunnollisesti kaiken voitavansa pelastaakseen lapsen hengen? Miten todennäköistä oli, että lapsi olisi jäänyt henkiin tai että hänen elämänsä olisi pidentynyt verensiirron avulla? Oliko verensiirto ainoa oikea hoitotapa ja tässä tapauksessa paras hoitotapa?

Tekivätkö lääkärit toisaalta lapsen auttamiseksi kaiken, minkä voivat ja mikä heidän olisi pitänyt tehdä? Tarkastelkaamme joitakin asiantuntijoiden lausuntoja.

Mikä on oikea hoitotapa?

Edellä mainitun loppulausunnon yhteenvedossa sanotaan: ”Kuolema aiheutunut lymfaattisen leukemian aikaansaamasta anemiasta ja asianmukaisen lääkärinhoidon estämisestä.” Entäpä jos kävisi ilmi, että se, mitä pidetään ”asianmukaisena” hoitona, sisältää joitakin vaaroja? Oikeudenmukaisena tuomarina sinun olisi otettava tämä huomioon mielipiteessäsi. Harkitsehan siis seuraavaa:

Alustavissa tutkimuksissa vanhemmat esittivät oikeusistuimen tarkastettavaksi lehden Monatsschrift für Kinderheilkunde (saksalaisen lastentautiopin liiton kuukausijulkaisu) 118. vuosikerran vuoden 1970 tammikuun numeron 1. Tämä lehti julkaisi Saksan lastentautiopin liiton 67. konferenssissa Saarbrückenissä 24.9.1969 pidetyt esitelmät aiheesta ”Uusimpia näkökantoja lasten leukemiasta”.

Sivulla 2 esitetään, että sairauden oireet ovat havaittavissa viikkoja ennen sairaalahoidon tarvitsemista. Sivut 4–12 käsittelevät monia nykyajan tehokkaimpia kemoterapeuttisia hoitomenetelmiä ja niiden menestystä. Tämä tieteellinen esitelmäsarja, joka käsitti 26 sivua tuosta lastentautiopin julkaisusta, jätettiin Linzin Paris Lodron -yliopiston oikeuslääketieteen laitokselle lisälausunnon saamiseksi.

Laitos teki esitelmäsarjasta noin 35 rivin yhteenvedon ja esitti, että ”äkillisen leukemian uusimmat hoitomenetelmät ovat johtaneet elinajan huomattavaan pidentymiseen”. Lisäksi: ”Jäljellä oleva elinaika on pidentynyt uudenaikaisilla hoitomenetelmillä keskimäärin 13 kuukauteen.” ”Erään menetelmän odotetaan pidentävän tavanomaisen jäljellä olevan elinajan jopa viisinkertaiseksi.”

Vanhempien puolustusasianajajat hankkivat myös asiantuntijalausuntoja. Erään lausunnon antoi Bonnin yliopiston perinnöllisyystieteen laitoksen johtaja ja erään lastentautiopin käsikirjan toimituskunnan jäsen professori H. Weicker, joka on kaksikymmenvuotisen lastentautiopin praktiikkansa aikana hoitanut yli kahtasataa äkillistä leukemiaa sairastavaa lasta. Professori Weicker kirjoittaa:

”Tavanomaiseen äkilliseen leukemiaan sairastuneen lapsen keskimääräinen jäljellä oleva elinaika on noin kolme kuukautta, ellei lasta hoideta leukemian ensimmäisten selvien oireiden ilmestymisestä lähtien. Irene Walterissa näkyivät nämä oireet touko- tai kesäkuussa (epätavallinen kalpeus) ja heinäkuussa (pernan suurentuminen) siitä huolimatta, määritettiinkö ne leukemian oireiksi vai ei. Keskimääräinen jäljellä oleva elinaika olisi – ilman hoitoa – kestänyt syys- tai lokakuuhun 1970; se olisi tietenkin voinut vaihdella yksilökohtaisesti. Leukemiaa sairastavien lasten jäljellä oleva elinaika ei ole muuttunut tai on muuttunut vain merkityksettömässä määrin siitä pitäen, kun alettiin käyttää verensiirtoja. . . .

”Vasta kun kortisonia alettiin käyttää leukemian hoidossa, jäljellä oleva elinaika on lisääntynyt keskimäärin 6–9 kuukauteen. Sen tähden yhdistetty kortisonia ja sytostaattisia [solun kasvua ehkäiseviä] aineita käyttävä hoito on täysin etualalla leukemian hoidossa. . . . Kun näin arvioidaan sairauden kulku ja otetaan huomioon tietomme leukemiaa sairastavien lasten eloon jäämisen mahdollisuuksista, päätelmä, että verensiirron kieltäminen aiheutti kuoleman, on kyseisessä tapauksessa hylättävä. . . . Ei ole epäilystäkään siitä, että hänen elämänsä pidentämisen mahdollisuudet lisääntyivät huomattavasti sen jälkeen, kun alettiin käyttää yhdistettyä kortisoni-sytostaattista hoitoa. Ne lisääntyivät kuitenkin pelkästään tuon hoidon ansiosta eivätkä verensiirtojen ansiosta, joita on ollut tapana käyttää 1940-luvulta lähtien.”

Verensiirron vaarat

Toinen asiantuntija, jolta pyydettiin lausuntoa, oli länsisaksalaisen Wuppertal-Barmenin kaupunginsairaalan johtaja tri F. W. Günther. Hän sanoi, että hän oli ’täysin samaa mieltä’ professori Weickerin em. lausunnon kanssa, ja lisäsi sitten oman lausuntonsa:

”Koska toimin johtajana Wuppertal-Barmenin lastenklinikalla, joka ottaa vuosittain vastaan 4000–5000 potilasta, lasten leukemian luonne on minulle tuttu. En ole koskaan nähnyt yhdenkään leukemiaa sairastavan lapsen jääneen eloon. . . . Se, että Ireneä hoitavat lääkärit suosittelivat vanhemmille verensiirtoa, on hyväksyttävää. Tässä yhteydessä tulisi kuitenkin mainita, että olen itse todennut verensiirtojen voivan aiheuttaa vakavia, jopa kuolemaan johtavia komplikaatioita leukemiapotilaissa.”

Oikeusistuimen määräyksestä jutun pöytäkirjat lähetettiin Mödlingin sairaalan lastentautiosaston ylilääkärille, yliopistoluennoija tri Ruziczkalle, vielä yhden lastentautiopin asiantuntijan lausunnon saamiseksi.

Lausunnossaan tri Ruziczka sanoi, että verensiirto olisi Irene Walterin tapauksessa soveltunut leukemiaan liittyvän anemian hoitoon. Mutta hän osoitti myös haitat ja jopa kohtalokkaat vaarat, jotka verensiirto saattaa aiheuttaa.

Herra ja rouva Walter olivat hyvin tietoisia verensiirtoihin liittyvistä vaaroista. He olivat lukeneet Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran julkaiseman kirjasen nimeltä ”Veri, lääketiede ja Jumalan laki”. Tämä tutkielma, joka esittää arvovaltaisiin tietolähteisiin perustuvan todistusaineiston verensiirtoihin liittyvistä erilaisista vaaroista, liitettiin oikeuden pöytäkirjoihin.

Oikeudenkäynti

Oikeudenkäynti pidettiin Steyrissa 27. lokakuuta 1971. Steyrin sairaalan erästä lääkäriä tri Johann Fritziä kuultiin todistajana. Hän todisti, että ehdotettu verensiirto oli tarkoitettu parantamaan lapsen yleistä tilaa, nimittäin hänen huomiota herättävää kalpeuttaan, eikä varsinaisesti hoitamaan hänen sairauttaan. Tutkimusten jälkeen, jotka tehtiin yhteistyössä Innsbruckin yliopiston klinikan kanssa, lapsi olisi siirretty lähimpään suurehkoon hoitokeskukseen Wieniin. (Lapsi kuoli kuitenkin noin kaksi ja puoli viikkoa sen jälkeen, kun hänet ensimmäisen kerran otettiin sairaalaan!) Varsinainen hoito olisi sitten annettu Wienissä.

Sitten virallinen syyttäjä luki syytekirjelmän, jossa hän esitti vanhempien syyllistyneen elämän turvaamista vastaan tehtyyn rikokseen tai pikemminkin myötävaikuttaneen sen tapahtumiseen. Hän vaati heidän rankaisemistaan.

Puolustusasianajajat tri Heimo Puschner ja tri Hans Frieders Wienistä todistelivat, että vanhemmat olivat tehneet lapsensa pelastamiseksi enemmän kuin laki olisi heitä vaatinut.

Jos sinä olisit tuomari, mikä olisi ratkaisusi? Ole hyvä ja kertaa juttuun liittyvät tosiasiat vastaamalla seuraaviin kysymyksiin sen perusteella, mitä olet lukenut:

Mitä sanottiin rikoslain 335. pykälässä, jota vastaan rikkomisesta vanhempia syytettiin? Mitä molempien puolien lääketieteelliset lausunnot esittivät? Mitä vanhemmat tekivät pidentääkseen lapsensa elämää?

Älä anna ajatuksen, että lapsi olisi joka tapauksessa kuollut, vaikuttaa johtopäätöksiisi. Lain mukaan myös elämän lyhentäminen on rangaistavaa. Olisiko lapsen elämä toisaalta varmasti pidentynyt verensiirron avulla?

Oletko tehnyt päätöksen? Jos olet, niin voit nyt verrata sitä tuomarin Walterin jutussa tekemään todelliseen päätökseen:

Päätös

Herra ja rouva Walter julistettiin syyttömiksi seuraavin perustein:

1) Syytetyt olivat hankkineet riittävästi tietoja verensiirron hyödyllisyydestä ja tiesivät, että oli olemassa toisia tehokkaita hoitomenetelmiä. Sen tähden he eivät voineet nähdä, että verensiirron kieltäminen olisi lain mukaan rikos heidän lapsensa elämän turvaamista vastaan.

2) Sairaala olisi itse asiassa ollut velvollinen ottamaan yhteyttä holhoustuomioistuimeen saadakseen lisäohjeita siitä, miten lasta tuli hoitaa. Ottaen huomioon verensiirtoon liittyvät vaarat, holhoustuomioistuin olisi hyvinkin saattanut kieltää pakolla annetun verensiirron ja kunnioittaa vanhempien uskonnollisia vakaumuksia.

3) Oikeuden kuulemat asiantuntijat viittasivat verensiirron haittavaikutuksiin. Näin ollen vanhempien kielto ei ollut perusteeton.

HUOMAA: Noin kymmenen tunnettua itävaltalaista spesialistia, joihin kuului yliopistoluennoijia, lastentautiklinikoiden johtavia kirurgeja ja itävaltalaisten yliopistojen lastentautisairaaloiden johtajia, ilmoitti, kun heille esitettiin kysymyksiä tämän jutun yhteydessä, että he olivat henkilökohtaisesti halukkaita kunnioittamaan Jehovan todistajien verikysymyksessä ottamaa uskonnollista kantaa ja että he antaisivat mitä tahansa muuta kuviteltavissa olevaa lääkärinhoitoa auttaakseen näitä potilaita. Sellaiset lääkärit ansaitsevat kiitoksen, sillä he yrittävät auttaa lähimmäistään, ja samanaikaisesti he osoittavat kunnioitusta kristityn omantunnon Raamattuun perustuvalle äänelle.