Uskonto epäonnistunut nuorten tavoittamisessa

MONET nuoret asettavat nykyään kyseenalaisiksi sukupolvelta sukupolvelle siirtyneet käsitteet. He eivät ymmärrä, miten se, että joku omistaa enemmän aineellista omaisuutta kuin naapuri – suuremman auton tai prameamman kodin – voisi olla kyllin arvokas päämäärä elämässä.

Monet hylkäävät materialistisen yhteiskunnan, joka on usein taipuvaisempi tuomitsemaan ihmisen sen mukaan, miten paljon rahaa hän ansaitsee, kuin sen mukaan, millainen hän on henkilönä tai mitä hän tekee. Jotkut hylkäävät jopa pukeutumistyylin, joka leimaisi heidät osaksi vaurasta, vakiintunutta yhteisöä, joka heidän mielestään on sortanut köyhiä ja puutteenalaisia.

He näkevät maailmassa vallitsevat epäoikeudenmukaisuudet ja materialististen kirkkojen valheellisuuden ja ulkokultaisuuden. Monien nuorten mielestä heidän vanhempiensa kirkot ovat pelkkiä seurustelukerhoja.

He havaitsevat, kuten metodistipappi Charles Merrill Smith sanoi kirjassaan The Pearly Gates Syndicate, että monet ihmiset ”liittyvät uskontoon syistä, joilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä hengellisyyden kanssa – esimerkiksi siksi, että se on suosittua tai yhteiskunnallisesti edullista tai lähtökohta lupaaville yhteyksille liike-elämässä tai poliittisesti edullista tai mistä tahansa muista kiitettävistä, mutta ei nimenomaan hengellisistä syistä”.

Nämä tosiseikat eivät ole jääneet huomaamatta aikamme erittäin kriittisiltä ja teräväkatseisilta nuorilta. Time-lehti selosti, että ”Jeesus-liikkeen” käännynnäiset usein ”puhuvat halventavasti entisten kirkkojensa mitäänsanomattomuudesta tai ulkokultaisuudesta”.

”Amerikka on nääntymässä hengelliseen nälkään”, sanoi Joseph Laiacona, roomalaiskatolisen seminaarin entinen opiskelija, joka liittyi erääseen New Yorkin valtiossa sijaitsevaan ”kristittyjen kommuuniin”.

Huomattava protestanttinen pappismies tri Norman Vincent Peale sanoi Valituissa Paloissa julkaistussa kirjoituksessa: ”Vuosikausia olemme katselleet henkisen tyhjiön leviämistä maamme nuorison keskuuteen.” Kirkot ovat varanneet ”laihaa evästä hengen nälkää näkeville”, hän sanoi. ”’Menkää tiehenne’, olemme sanoneet heille. ’Käykää kylvyssä. Leikatkaa tukkanne. Pankaa siistit vaatteet yllenne. Hyväksykää meidän arvoperusteemme. Tulkaa sitten takaisin, niin keskustelemme teidän kanssanne.’”

Kirkot ovat olleet enemmän huolissaan maailman yhteiskunnallisista epäkohdista kuin ”Kristuksen pelastusevankeliumista”, myönsi huomattava katolinen pappi Fulton J. Sheen. ”Kun saarnastuoleista ei enää kaikunut tuo Nimi, joka on ’kaikkia muita nimiä korkeampi’, nuoret alkoivat kutsua itseään ’Jeesus-nuoriksi’.”

Nämä nuoret kysyvät: ”Minkä tyydytyksen saa talosta, uudesta autosta ja urasta, jos on elänyt vain kuollakseen ja jos koko ihmiskunta on vain 20 minuutin päässä tuhosta?” Kukaan ei halua, että ihmissuku pyyhkäistään pois 20 minuutin atomituhossa. ”Kukaan ei halua uskoa, että hänen elämällään ei ole mitään merkitystä”, he sanovat ja lisäävät: ”Jeesuksessa on merkitystä.”

Nykyajan ”vakiintuneet” uskonnot yrittävät elää kahdessa maailmassa. Ne väittävät seuraavansa Jeesusta, mutta ne ovat sekaantuneet maailman yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään. Ja varmastikaan ne eivät vaadi ehdottomien moraaliperiaatteiden ja rehellisyyden noudattamista, oikeassa opissa pysymistä eivätkä intoa, joita seikkoja Jeesus teroitti seuraajilleen.

Kirkkojen ei-raamatullisiin asioihin kohdistama huolenpito on saanut ne siirtymään kauas opetuksista, jotka aikaansaivat sellaista intoa Jeesuksen päivinä ja vähän niiden jälkeen eläneiden varhaiskristittyjen keskuudessa. Monet nuoret ovat nähneet nykyajan kirkoissa vain vähän sellaista, mikä pitäisi heidät niissä. Jotkut ovat hylänneet uskonnon ”soveltumattomana ja ulkokultaisena”. ”Jeesus-nuoret” painottavat sitä, että he eivät palaa ”uskontoon” vaan ”Jeesukseen”.a

Miksi se vetää puoleensa?

Mikä sitten vetää niin monia henkilöitä tähän liikkeeseen? ”Jeesus-nuoret” eivät välitä, miltä henkilö näyttää tai miten hän on pukeutunut. Nämä nuoret saattavat kiinnostua erityisesti jostakusta papistaan tai hänen laumansa jäsenestä, eivätkä he välitä siitä, onko tällä henkilöllä paita tai sukat.

Joskus jumalanpalvelusta johtaa nuori, joka sanoo, että hänkin käytti huumausaineita mutta havaitsi, että huumenäyt ”eivät ole sitä, mihin niissä pyritään”. Nuoret, jotka kaipaavat kiihkeästi Jumalaa, saadaan tuntemaan olonsa kotoisaksi. Ja koska he pitävät toverien seurasta ja ovat luonteeltaan auttavaisia, he tuovat ystävänsä mukanaan.

Toinen seikka, joka vetää näitä nuoria puoleensa, on tilaisuus osallistua. He saattavat paukuttaa käsiään ja laulaa. Jotkut kohottavat kätensä taivasta kohti ja vaikeroivat. He esittävät ”todistuksia” siitä, miten he hylkäsivät huumausaineet, prostituution tai muita paheita.

Monet hämmästyisivät sitä, miten kiinnostuneina niin monet nuoret kuuntelevat keskustelua esimerkiksi Raamatun Hoosean kirjasta – ja yritystä soveltaa sitä heidän elämäänsä. Kiinnostus Raamatun selitykseen on suuri; kirkot ovat vain jättäneet ottamatta huomioon tämän tarpeen, niin että monet nuoret ovat kääntyneet niistä pois enemmän tai vähemmän oikeisiin selityksiin, koska he eivät tiedä, mistä löytäisivät parempaakaan.

Mutta mitä vikaa selityksissä on? Onko olemassa jotakin parempaa?

[Alaviitteet]