Maan ja meren ihmeelliset soihdunkantajat
Herätkää!-lehden Brittein saarten -kirjeenvaihtajalta
EIKö olekin nöyrryttävää ajatella, että kauan ennen kuin älyllinen ihminen keksi keinovalon, lukemattomilla älyä vailla olevilla maa- ja merieläimillä oli omat pienen pienet mutta tehokkaat ”lyhtynsä”?
Ajattelehan hetken verran muutamia sellaisia eläimiä, jotka asustavat valtamerten syvyyksien ikuisessa pimeydessä. Kuvittelehan olevasi siellä sanokaamme 1500 metrin syvyydessä ja tähystäväsi sukelluspallon ikkunasta. Mikä on tuo pikkuruinen valo, joka lähestyy? Kun se tulee lähellesi, epäilemättä tutkiakseen ikkunastasi tulevaa valoa, havaitset, että se on kummallisen näköinen kala. Mitä se tekee? Kalastaa! Sen ongenvapa on kaksi kertaa niin pitkä kuin se itse ja riippuu sen suusta. Entä tuo valo? Se tulee valoelimestä, joka on sen vavan kärjessä. Tämä luomus on nimeltään syvänmerenkrotti. Eräällä toisella syvänmerenkrotilla, joka elää suurin piirtein yhtä syvällä, on ”syöttinsä” eli valoelimensä suussa heti hampaitten takana.
Siellä on myös valopistekala, joka on saanut nimensä kummassakin kyljessään olevista valoriveistä, jotka loistavat kuin matkustajalaivan ikkunat yöllä. Muilla syvyyksien saalistajilla on ”valonheittimet”, jotka säteilevät valoa yli metrin päähän niiden eteen.
Salaperäinen ilmiö
Mutta miten voimme selittää tämän salaperäisen ilmiön, jonka avulla meri eläimet (ja muut elolliset) voivat tuottaa omaa valoaan? Teknisesti sitä kutsutaan bioluminisenssiksi, joka merkitsee elollisten kykyä säteillä valoa, ilman että kehittyy lämpöä. Valoa syntyy lusiferiini-nimisen aineen ja lusiferaasi-nimisen entsyymin vaikuttaessa toisiinsa.
Oletko koskaan kuullut ”palavista meristä”? Tämä oudolta tuntuva sanonta viittaa Puerto Ricon ”Bahia Fosforescentessa” (Hohtavassa lahdessa) ja sen lähellä oleviin ”tulilahtiin”. ”Tulen” synnyttäjinä ovat lukemattomat pienen pienet panssarisiimaeliöt, jotka luovat palavan meren vaikutelman säteilemällä kemiallista valoa. Yhdysvaltain maantieteellisen seuran mukaan tämä on niitä harvoja paikkoja maailmassa, joissa ilmiö esiintyy.
Joku saattaa ihmetellä, miten niin suunnattomat määrät sellaisia pieniä eliöitä pystyy olemaan jatkuvasti yhdessä huolimatta vuoroveden ja tuulten hajottavasta vaikutuksesta. Syynä on se seikka, että näissä suojaisissa lahdissa vuorovesi-ilmiö on hyvin heikko, koska Karibianmereen johtavat väylät ovat hyvin kapeita. Sen tähden nämä pieneliöt voivat lisääntyä suurin määrin näissä rauhallisissa lahdissa, joiden vedessä on runsaasti vitamiineja. Näin saamme ihailla pimeässä hehkuvia ”tulilahtia”, jotka mitättömän pienet luontokappaleet ovat saaneet aikaan omilla valaistusjärjestelmillään.
Maaeläinten lyhtyjä
Maaeläimilläkin on pikkuruiset lyhtynsä ja joissakin tapauksissa niiden ruumiskin hohtaa. Tällaisia ovat jotkut kastemadot, juoksujalkaiset (tuhatjalkaisia), kiiltomadot ja muut hyönteiset. Kiiltomatoihin kuuluvat myös erikoiset Uuden-Seelannin kiiltomadot, jotka ovat erään pienen kärpäsen toukkia. Ne elävät tavallisesti kosteitten luolien katoissa, missä ne kutovat verkkoja. Verkoista riippuu ohuita rihmoja, joihin toukat erittävät tahmeita limapisaroita. Kun kaikki on kunnossa, nämä kiiltomadot sytyttävät valonsa, aluksi vain yksittäin tai kaksittain, sitten kaikki yhdessä. Ne toimivat kuin majakka, vuoron perään syttyen ja sammuen. Mikä niiden tarkoitus on? Välttyä nälkiintymästä. Hyönteiset lentävät tutkimaan tuikkivaa valoa, takertuvat kiiltomatojen pyyntirihmoihin – ja joutuvat syötäviksi.
Life Nature Library -sarjaan kuuluvassa teoksessa kerrotaan näistä kiiltomadoista: ”Tuhannet valoa synnyttävät toukat, jotka laskevat silkkisiä rihmoja riippumaan ongensiimojen tavoin, luovat hehkullaan maanalaisen tähtitaivaan Uuden-Seelannin Waitomo-luolien maanalaisen joen ylle. Toukkien valon paikalle houkuttelemat hyönteiset tarttuvat rihmoihin, minkä jälkeen ne hinataan ylös. Toukista tulee oikeita tulikärpäsiä.”
Näiden soihdunkantajien tuottaman valon sanotaan olevan kylmyydeltään vertaansa vailla, sillä niistä säteilee lämpöä vain 1/80000 yhtä kirkkaan kynttilänliekin luovuttamasta lämmöstä. Se on todella ”kylmää” valoa.
Tulikärpäset eli tulikuoriaiset ovat kaikista soihdunkantajista ehkä lumoavimpia. Lämpiminä kesäöinä ne monilla seuduilla näkyvät tavalla, joka tuottaa iloa ihmissilmälle. Mutta kuka voi selittää, miten ne pystyvät niin ihmeellisellä tavalla vilkuttamaan valojaan äärimmäisen samanaikaisesti? On arveltu, että ne saattavat käyttää jonkinlaista ihmiselle näkymätöntä ja kuulumatonta salakieltä tai merkkiä, jonka avulla ne pystyvät toimimaan kuin kuorossa. Vastausta on yritetty löytää tieteellisesti, mutta siinä ei ole vielä sanottavasti menestytty.
Muita omavaloisia hyönteisiä ovat eräät hyppyhäntäiset ja kovakuoriaiset, jotka kuuluvat joko seppien tai tulikuoriaisten heimoon. Meidän ei tule myöskään unohtaa tulikärpäsille sukua olevaan sylkikuoriaisten heimoon kuuluvan hyönteisen ”rautatiemadoksi” nimitettyä toukkaa. Sen ruumiin kummassakin kyljessä on kellanvihreä valorivi, ja sen päässä on – sopivasti – punainen valo!
Valaisevia sieniä
Myös joillakin kasveilla on omat pienet lyhtynsä. Näistä huomattavimpia on eräs valaiseva sienilaji, jota kasvaa lahoavissa puissa Aasian mantereen metsissä. Päivällä ne näyttävät aivan tavallisilta sienikasveilta, mutta yöllä niistä lähtee salaperäinen, kaunis hehku, jonka värit vaihtelevat sinivihreästä keltaoranssiin. Tämä valo on niin kirkas, että sen sanotaan olevan yhtä voimakas kuin pienen yölampun valo.
Ihmiset, jotka ovat kävelleet metsässä illalla ankaran sadekuuron jälkeen, ovat saattaneet hyvinkin hämmästyä nähdessään sekä kasvavien että kuolleiden puiden hehkuvan omaa valoaan. Tämänkin valon saavat aikaan puissa kasvavat sienet.
Merten monet soihdunkantajat
Mutta jos voisimme vilkaista edes muutamaa niistä lukemattomista lumoavista soihdunkantajista, jotka asuvat merissä ja valtamerissä, toteaisimme, että tämä salaperäinen, myötäsyntyinen kyky säteillä jonkin verran valoa ei rajoitu mihinkään yhteen meriluomusten lahkoon, vaan että se on tavattavissa hämmästyttävän erilaisissa liikkuvissa ja liikkumattomissa elollisissa.
Miten erikokoisia lisäksi ovatkaan nuo elolliset, jotka pystyvät säteilemään jonkin verran valoa! Merellä matkustavat ovat toisinaan katselleet ihmetellen ja innoissaan pienen pieniä eliöitä, jotka parveilevat lukemattomina loistaen ja säteillen kuin miljoonat pienet lyhdyt ja valaisevat merta huomattavan syvälle. Jotkut näistä eliöistä ovat niin pieniä, että ne ovat ihmissilmälle näkymättömiä silloin, kun ne eivät säteile valoa.
Mutta suuremmatkin merieläimet, kuten meduusat, kampamaneetit, äyriäiset, madot, käärmetähdet, nilviäiset, kalmarit ja muut säteilevät valoa. Näiden vapaasti uivien eläinten lisäksi on myös olemassa merisulkia (eräänlainen polyyppi) ja omavaloisia polyyppieläimiä, jotka kiinnittyvät kiviin ja paaluihin.
Kuten olemme havainneet, joillakin syvänmerenkaloilla on valoja vatsansa alla tai kyljissään. Joillakin eläimillä, kuten kalmareilla ja katkaravuilla, on selvästi näkyvissä huomattavan monimutkaiset valoelimet, joissa on valaisevien solujen ryhmiä sekä linssejä, heijastimia ja varjostimia, jotka kaikki toimivat sopusointuisesti yhdessä ja tekevät kustakin valoelimestä kauniin lyhdyn. Sijaitsevatpa nämä valoelimet päässä, pitkin kylkiä tai vatsaa, ryhmissä tai riveissä (kuin helminapit) tai erillisinä, kalat pystyvät ilmeisesti sytyttämään ja sammuttamaan ne milloin haluavat.
Ei erilaista valoa
Saatat ihmetellä, onko salaperäinen loiste tai valo, jota niin monenlaiset elolliset säteilevät, erilaista kuin muu valo. Ilmeisestikään ei, kuten professori E. Newton Harvey kirjoittaa: ”Sen värit saattavat olla punertavia, keltaisia, vihreitä tai sinisiä ja sen spektri jatkuva, kapea kaista näillä näkyvän valon eri aaltoalueilla. Infrapuna-, ultravioletti- tai läpitunkevaa säteilyä ei esiinny.”
Ja miten tehokasta tämä valo onkaan! Huolimatta nerokkuudestaan ja monilla tieteen aloilla tällä 20. vuosisadalla suorittamistaan taikatempuista ihminen ei pysty pääsemään lähellekään näiden soihdunkantajien säteilemän valon tehokkuutta. Miten niin? Koska näiden eläinten valo on ”kylmää” valoa, mikä merkitsee sitä, että vaikka ne tuottavat valoa omassa ruumiissaan milloin tahtovat, ne menettävät vain äärettömän pienen osan ruumiinlämmöstään. Ne käyttävät valon tuottamiseen tarvittavan energian niin tehokkaasti, että tuskin mitään siitä muuttuu lämmöksi.
Miksi tällaiset varusteet?
Mutta mitä tarkoituksia varten laajimmassa merkityksessä noin neljäkymmentä eläinelämän eri lahkoa samoin kuin kaksi kasviryhmää (sienet ja bakteerit) on varustettu näin kiehtovan monenlaisilla vaihtelevan värisillä, tuikkivilla valoilla? Vaikka tiedemiehet ovat tutkineet kysymystä paljon, he eivät ole vielä kovinkaan varmoja. He uskovat kuitenkin, että tärkein syy on eläinten kulkusuunnan valaiseminen.
Tämän teorian tueksi tiedemiehet käyttävät esimerkkinä Bandasaarten lähettyvillä Indonesiassa elävää erikoista ”tulikärpäskalaa”. Tällä kalalla on kummankin silmänsä alla tasku, joka on täynnä valoa tuottavia bakteereita. Nämä loistavat niin kirkkaasti, että taskut näyttävät auton valonheittimiltä. Milloin kala haluaa, se sammuttaa lyhtynsä vetämällä mustan, silmäluomen kaltaisen poimun kummankin taskun päälle. Ei kuitenkaan vaikuta järkevältä otaksua, että joidenkin merieläinten, varsinkaan syvänmerenkalojen, on välttämättä säteiltävä valoa valaistakseen tiensä pimeissä syvyyksissä, minne auringonvalo ei koskaan tunkeudu.
On myös mahdollista, että nämä eläimet käyttävät valojaan paritteluaikaan vastakkaiseen sukupuoleen kuuluville annettuna merkkinä, etenkin koska kunkin maalla ja merellä elävän lajin uroksilla ja naarailla sanotaan olevan tyypillinen valonvilke, joka auttaa niitä löytämään vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan. Todellisuudessa uskotaankin, että jotkut soihdunkantajat käyttävät lyhtyjään vain paritteluaikana.
Myös Bermudasaarten kiiltomadot tukevat tätä teoriaa. Ne viettävät suurimman osan elämäänsä merenpohjassa. Mutta tiettyinä kuukausina täyden kuun jälkeen ne jonkin ihmeellisen vaiston ohjaamana nousevat parvissa meren pintaan ja antavat loistavan esityksen syttyvillä ja sammuvilla valoillaan. Sitten ne parittelevat. Muttei minä tahansa satunnaisena aikana! Ei todellakaan! Parveilu ja parittelu on suoritettava noin 55 minuuttia auringon laskun jälkeen!
Syvänmerenkalat käyttävät ilmeisesti suussaan tai suunsa lähellä tai edessään heiluvia hehkuvia valoja houkutellakseen pienempiä eläimiä ruoaksi. Mahdollisesti nämä ja muut syvän meren soihdunkantajat käyttävät valojaan myös pelotellakseen pois petoeläimiä, jotka havittelevat niitä päivällisekseen!
Näiden elävien luomusten tuottamaan valoon liittyy yhä monia piirteitä, jotka ihmisen on vielä opittava tuntemaan. Niiden ”kylmän” valon salaisuuksia ei vielä ymmärretä täysin, eikä ihminen kykene tuottamaan samanlaista valoa yhtä tehokkaasti. Näiden maan ja meren ihmeellisten soihdunkantajien valo on todistus suurenmoisesta Luojasta.