Uuden-Seelannin pikkuruiset valon kantajat

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN UUDEN-SEELANNIN-KIRJEENVAIHTAJALTA

YÖ OLI sysimusta – kuuton ja kirkas. Kun leirivalot sammuivat, meistä tuntui kuin olisimme olleet kirkkaiden tähtien täyttämässä kaikkeudessa. Kuljimme jyrkkää polkua pitkin kuumalle altaalle, joka sijaitsi kapean kuilun pohjalla. Höyryävän veden molemmin puolin oli kasveja. Sukelsimme veteen ja rentouduimme matkustettuamme koko pitkän päivän. Tämä allas, johon pulppusi kuumaa vettä suoraan maasta, sijaitsi yöpymispaikassamme, automatkailijoille tarkoitetulla leirintäalueella.

Katsoin, kun tähti liikkui nopeasti taivaan halki. Käännyin kertomaan siitä vaimolleni, ja samalla kompastuin ja läjähdin äänekkäästi veteen. Hämmästyksekseni monia tähtiä sammui yhtäkkiä – katosi! Ja kun ihmettelin sitä ääneen, koko tähtijoukko hävisi. Näytti siltä kuin olisin saanut aikaan reiän maailmankaikkeuteen!

Yrittäessäni ymmärtää, mitä oli tapahtunut, tähdet ilmaantuivat uudelleen yksi toisensa jälkeen, ja nyt näin, että yksi joukko oli minua paljon lähempänä kuin tähtien pääjoukko. Jotkin tähdet olivat todellisuudessa niin lähellä, että niihin saattoi koskea. Olimme tavanneet Uuden-Seelannin kiiltomatoja ensimmäistä kertaa. Ne riippuivat yläpuolellamme kasvillisuuden muodostamista huomaamattomista seinämistä, ja niiden pehmeät valot yhdistyivät tähtiseen taustaan.

Uuden-Seelannin kiiltomato ei ole mato vaan hyönteinen. Se on erilainen kuin muualla maailmassa tavattavat kiiltomadot ja tulikärpäset. Sen nimi Arachnocampa luminosa voisi antaa ymmärtää, että se on jonkinlainen valoa säteilevä hämähäkki. Mutta sekään ei pidä paikkaansa.

Pian ensitapaamisemme jälkeen näimme kiiltomatoja Waitomon luolissa Uuden-Seelannin Pohjoissaaressa. Antakaahan kun kerron matkastamme kiiltomatoluolaan, jonne vene vei meidät katsomaan näitä pikkuruisia luontokappaleita.

Waitomon luola

Kiiltomatoluola Glowworm Grotte on ihme, jonka kauniissa valaistuksessa voi nähdä upeaa taidetta: tippukivipuikkoja ja -⁠pylväitä, jotka ovat muodostuneet monien tuhansien vuosien kuluessa. Lähestyessämme kutakin aluetta oppaamme sytytti valot, ja me hämmästelimme noita kiehtovia muodostumia ja tunneleita – odottamatonta ja erikoista maanalaista ihmemaailmaa. Askeleemme kaikuivat aavemaisesti kokoontuessamme pimeyteen laskeutuvien portaiden yläpäähän. Kun silmämme tottuivat pimeään, aloimme nähdä pienen pieniä vihertäviä valotuikkuja korkealla ylhäällä. Kiiltomatoja!

Saavuimme laiturille ja nousimme veneeseen. Irtauduttuamme laiturista suuntasimme pimeyteen. Kun sitten kiersimme erään kulman, aivan meidän yläpuolellemme ilmaantui jotakin sellaista, mitä voin kuvailla vain kokoon puristetuksi versioksi koko linnunradasta: luolan katto oli kauttaaltaan kiiltomatojen peitossa. Kirjailija George Bernard Shaw sanoi tätä paikkaa ”maailman kahdeksanneksi ihmeeksi”.

Kiehtova kiiltomato

Kun kiertokäyntimme päättyi, olimme niin ihmeissämme kiiltomadosta, että innostuimme hankkimaan siitä lisätietoa. Ja se, mitä opimme, oli yhtä kiehtovaa kuin se, mitä olimme nähneet. Uuden-Seelannin kiiltomato aloittaa elämänsä pikkuruisena toukkana, jonka takavalo on jo sytytetty. Se rakentaa suussaan olevien erillisten rauhasten erittämästä limasta ja silkistä ”riippumaton” ja kiinnittää sen luolan kattoon. Riippumatto on oikeastaan tunneli, jossa toukka voi liikkua edestakaisin.

Kiiltomato tarvitsee ruokaa elääkseen, joten kuudesta yhdeksään kuukautta se kalastaa. Sen saalis on kuitenkin ilmassa, vaikka se tuleekin veden kautta. Tämä elintärkeä virta tuo mukanaan surviaissääskiä, hyttysiä, koskikorentoja ja päivänkorentoja, joita valo houkuttelee. Saadakseen niitä kiinni kiiltomato laskee riippumatostaan rivin silkkisiimoja (joskus jopa 70). Jokaisessa siimassa on tasaisin välein tahmeita limapisaroita, joten siimat muistuttavat suorina roikkuvia pikku helminauhoja.

Kaikkein kiehtovinta kiiltomadossa on valo, jolla se valaisee näitä kalastussiimoja. Uuden-Seelannin kiiltomato kuuluu hyönteisryhmään, jossa valon tuottaminen ei ole yhteydessä hermostoon. Se pystyy kuitenkin halutessaan sammuttamaan valon. Valoelin sijaitsee eritystiehyeiden päässä, ja osa toukan hengitysjärjestelmästä toimii heijastimena, joka lähettää valon alaspäin. Toukka sammuttaa valon rajoittamalla hapen tai muiden sellaisten kemiallisten aineiden määrää, joita valon tuottamiseen tarvitaan.

Valo kiiltomadon tekemän tunnelin päässä ei kuitenkaan ole se toiveita antava merkki, joksi hyönteinen sitä luulee. Hyönteinen lentää päin kuolettavaa verhoa, jossa ehkä jokin kemiallinen aine vähitellen nukuttaa sen, kuten jotkut arvelevat. Toukka, joka aistii rimpuilevan uhrin värinän, roikkuu vaarallisesti riippumatosta ja kiskoo suussaan pitämänsä siiman ylös supistelemalla ruumistaan.

Kalastettuaan ja syötyään kuudesta yhdeksään kuukautta toukka koteloituu, minkä jälkeen se nauttii elämästä aikuisena. On kyseenalaista, nauttiiko täysikasvuinen siivekäs hyönteinen todellisuudessa niin kovasti elämästään. Se elää vain kaksi kolme päivää, sillä aikuisella ei ole suuta eikä se näin ollen pysty syömään. Sen jäljellä oleva aika on omistettu lisääntymiseen. Aikuiset koiraat hedelmöittävät naaraat sillä hetkellä, kun ne kuoriutuvat kotelostaan. Naaraalta voi kulua koko päivä siihen, kun se munii munia, yhden kerrallaan, minkä jälkeen se kuolee. Uuden-Seelannin pikkuruisen valon kantajan annettua osansa sädehtivään joukkoon, joka tuottaa suunnatonta nautintoa ihmisille, sen 10–11 kuukautta kestävä elinkierto on päättynyt.

[Kuva s. 16]

Vastakkaisella sivulla: astumme kiiltomatoluolaan

[Kuva s. 17]

Yllä: kiiltomatojen valonäytös luolan katossa

[Kuva s. 17]

Oikealla: kiiltomatojen kalastussiimoja

[Kuvan lähdemerkintä s. 16]

Kuvat sivuilla 16, 17: Waitomo Caves Museum Society Inc.