Managua – traagisen painajaisen näyttämö
Herätkää!-lehden Nicaraguan-kirjeenvaihtajalta
KILPI on yhä pystyssä. Tuo mykkä todistaja ilmoittaa: MANAGUA, 404700 ASUKASTA. Ja kaupungin keskustassa antaa toinen hiljainen vartiomies todistuksensa. Kansallispalatsin pääsisäänkäynnin luona oleva kello on pysähtynyt näyttämään aikaa 00.35.
Tuona aamuyön hetkenä lauantaina 23. joulukuuta 1972, kun vielä oli pimeää, Nicaraguan pääkaupunki tuhoutui hirvittävässä maanjäristyksessä.
Järistyksen keskus sijaitsi suoraan liikekeskuksen alla, niin että vain kolmessakymmenessä sekunnissa Managua lakkasi olemasta asumiskelpoinen kaupunki. Kuolleitten virallinen määrä on yli 12000, mutta on mahdotonta koskaan tietää niiden tarkkaa määrää, jotka menehtyivät murskautuneiden talojen muodostamiin hautoihin.
Kaupunginlaajuinen painajainen
Suurin osa kaupunkia lepäsi rauhallisena, kun maa tärisi varoittavasti noin kello 22 perjantai-iltana. Mutta maa on tärissyt Managuassa monta kertaa. Tärinä toistuu säännöllisesti joka vuosi, mutta se ei tavallisesti aiheuta kovinkaan suurta vahinkoa. Tuo lauantain aamuyö viime joulukuussa oli kuitenkin erilainen.
Pian kello 00.35:n jälkeen suuressa maanjäristyksessä henkiin jääneet alkoivat ilmestyä kaduille. Paksu tomupeite oli nielaissut kaupungin. Ihmiset olivat hiljaisia, typertyneitä. Juuri kun tomupilvi alkoi hälvetä, sattui uusi järistys, joka ei ollut yhtä voimakas kuin ensimmäinen, mutta riitti hajottamaan talojen seiniä. Noin kello kaksi maa tärähteli kolmannen kerran. Ei ollut enää paljoakaan, mitä se olisi voinut tuhota.
Eri puolilta kaupunkia tulleet selonteot kertovat, mikä oli ihmisten reaktio, kun ilma lopulta selkeni pölystä. Samoin kuin tapahtui muinaisessa Egyptissä, kun jokaisen talon esikoinen surmattiin, niin nytkin onnettomuuden kohtaamien ihmisten keskuudessa ’oli kova valitus’. (2. Moos. 12:30) Ihmiset alkoivat tajuta täysin, mitä oli tapahtunut. Kun pelastustyö alkoi, kaikilla oli jäytävä tietoisuus kuoleman läsnäolosta kaikkialla ympärillä.
Aamuyön tunteina syttyi tulipaloja eri puolilla kaupunkia. Suuri palo raivosi keskustorilla ja tuhosi viidentoista korttelin mittaisen alueen. Ei vettä eikä sähköä ollut saatavissa. Keskuspaloasema oli tuhoutunut; sen nykyaikaiset varusteet olivat raunioiden seassa.
Henkilökohtaisia painajaisia
Kaikkialla kaupungissa perheet kokivat saman painajaisen. Se toistui tuhat kertaa, niin, jopa kymmeniä tuhansia kertoja: Talo sortui. Eloon jääneet raivasivat käsin tiensä kivimurskan läpi yrittäen vetää henkeä tukehduttavissa pölyn täyttämissä raunioissa. Monet eivät kuitenkaan päässeet pois loukusta. Ne, jotka selvisivät raunioista, ryhtyivät heti auttamaan perheensä jäseniä.
Kahdeksan lapsen äiti kertoo: ”Mieheni vapautui ensin raunioista. Kun hän oli kaivanut minut esiin, työskentelimme kuin mielettömät löytääksemme lapsemme. Keskustan suunnattomien tulipalojen valo auttoi meitä näkemään. Kun kuulimme tukahtunutta itkua, kaivoimme sen suuntaan. Yhtäältä pisti esiin käsi, toisaalta jalka. Jumalalle kiitos, saatoimme pelastaa heidät kaikki.”
Lola Díaz, 79-vuotias Jehovan todistaja, oli levolla, kun hänen sänkynsä vieressä oleva seinä romahti järistyksen voimasta ja hautasi hänet alleen. Hänen tyttärensä kykeni kaivautumaan vapaaksi, minkä jälkeen hän kutsui nopeasti apua. Useat naapurit vastasivat hänen huutoihinsa, ja yhdessä he kaivoivat esille Lolan, joka oli jo tajuton. Hän tuli jälleen tajuihinsa ja on toipumassa.
Conchita Gonzales ompeli myöhään tuona iltana. Kun seinät sortuivat, hän kyyristyi heti ompelukoneensa alle. Betonijärkäleet romahtivat sen päälle, mutta hän oli turvassa.
Jotkut eivät kuitenkaan olleet yhtä onnekkaita. Eräs perhe oli juuri muuttanut uuteen asuntoonsa kaupungin luoteislaidalle. Talo oli tehty sementtilohkareista. Ikkunoiden ulkopuolelle kiinnitetyt teräsristikot antoivat turvallisuuden tunnetta. Talo romahti kuitenkin maan tasalle, ikään kuin se olisi ollut märkää savea. Koko kahdeksan hengen perhe hautautui elävältä ja tuhoutui.
Onnellinen hääjuhla oli yhä meneillään tuona lauantain aamuyönä. Kauhu täytti juhlavieraat, kun paksu betonikatto romahti tanssilattialle. Kolmekymmentä kuoli.
Mutta monet säilyttivät myös henkensä huomattavan erikoisella tavalla. Suunniltaan oleva äiti etsi kauhuissaan pientä kaksivuotiasta tytärtään kaivaen kivimurskaa, joksi hänen kotinsa oli muuttunut. Pienokainen löydettiin myöhemmin nukkumasta rauhallisesti talon takaosassa olevasta huoneesta, johon maanjäristys ei ollut koskenut.
Gran-hotellin huoneessa 318 ollut mieshenkilö oli juuri tullut suihkusta. Hän yritti avata huoneeseensa johtavan oven, mutta ei voinut. Lopulta eräs pariskunta avasi sen huoneen sisäpuolelta. Alastomana, typertyneenä ja hämmentyneenä hän kysyi: ”Mitä te teette minun huoneessani?”
”Teidän huoneessanne? Tämä on meidän huoneemme, numero 418”, he vastasivat.
Kumpikaan osapuoli ei silloin vielä tajunnut, että kolmas kerros oli sortunut ja neljäs oli nyt sen päällä. Alaston mies vältti kuoleman, mutta monet muut kolmannen kerroksen asukkaat kuolivat.
Tuhansien kuolleiden hautaamiseksi hautausmaille kaivettiin pitkiä ojia. Toinen toisensa päälle pinottujen kuolleitten rivit olivat näky, joka muistetaan kauan. Jotkut haudatut olivat arkussa, useimmat eivät. Kuolleet tuotiin muoviin, huopiin tai lakanoihin käärittyinä ja jotkut alastomina. Neljä kuollutta oli sijoitettu kannettavaan vaatesäilöön, joka oli suljettu sen ympärille kiedotulla köydellä, ja siten heidät laskettiin haudan pohjalle.
Pelastus- ja avustustoimet
Kun tiedot onnettomuudesta alkoivat levitä, järkyttynyt maailma toimi nopeasti. Toiset maat alkoivat melkein välittömästi lähettää lääkeapua ja muita tarvikkeita. Niinpä ei kestänyt kauan, ennen kuin maanjäristyksen uhrit saivat apua.
Yksi ensimmäisiä avustuskeskuksia, jotka varasivat ruokaa ja vettä, oli Jehovan todistajain käyttämän välikappaleen, Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran, haaratoimisto. Se sijaitsee kahdeksantoista korttelin päässä järistyksen keskuksesta Managuan itäosassa. Rakennus selvisi vähin vaurioin. Useimmat sen ympärillä olleet talot tuhoutuivat täysin.
Kun kolea lauantaiaamu kajasti kaupungin ylle, Jehovan todistajien seurakuntien valvojat toimivat kuin yhtenä miehenä saman päämäärän hyväksi. He halusivat erityisesti tietää, miten heidän todistajatovereidensa laita oli. He kävivät jokaisen luona nähdäkseen, mitä voitaisiin tehdä niiden auttamiseksi, jotka tarvitsivat lääkärinapua tai lääkehoitoa, ja huolehtiakseen heidän mistä tahansa muista tarpeistaan. Täydellinen selonteko tästä tutkimuksesta vietiin haaratoimistoon, missä pohdittiin, miten avustusohjelma voitaisiin parhaiten aloittaa.
Tietoja alkoi saapua muutamassa tunnissa. Lauantain keskipäivään mennessä viisitoista Managuan kuudestatoista seurakunnasta oli antanut selontekonsa. Hämmästyttävää kyllä, kaupungin tuhannesta todistajasta yksikään ei ollut kuollut! Oli lukemattomia mustelmia, haavoja, naarmuja ja hiertymiä, mutta keneltäkään ei ollut edes yhtään luuta murtunut! Seitsemän valtakunnansalia oli tuhoutunut ja neljä muuta vaurioitunut. Ainakin 80 prosenttia todistajista menetti kotinsa.
Ryhdyttiin heti ponnistuksiin näistä todistajista ja heidän perheistään huolehtimiseksi. Aito rakkaus, joka vallitsee Jumalan kansan keskuudessa, ilmeni todella selvästi. Lauantai-iltapäivänä saapui eräs todistaja kuorma-autolla 26 kilometrin päässä olevasta seurakunnasta mukanaan yli 1000 litraa vettä. Se virkisti suuresti haaratoimistossa olevia ja heidän naapureitaan.
Kello 22 saapuivat kaksi ensimmäistä kuorma-autoa mukanaan tarvikkeita Jehovan todistajilta Liberiasta Costa Ricasta. Vähän myöhemmin saapui kaksi kuorma-autoa todistajilta Tegucigalpasta Hondurasista. Siten oli saatu ruokaa, vaatteita, lääkkeitä, vettä ja bensiiniä noin 24 tunnin kuluessa onnettomuudesta! Rajat olivat auki yötä päivää. Viisumeja ei kysytty tässä kansallisessa hätätilanteessa.
Hieman kello 7:n jälkeen sunnuntaiaamuna saapui Vartiotorni-seuran Costa Rican haaratoimistonvalvoja mukanaan lisätarvikkeita. Salvadorin haaratoimiston edustajat toivat lisää varusteita vähän ennen sunnuntain puoltapäivää. Nicaraguan eri seurakunnista tulvi myös vapaaehtoisia työntekijöitä. Heille annettiin nopeasti määräykset lajitella vaatteet ja pakata ruoka ja toimittaa ne tarvitseville. Toiset vapaaehtoiset keittivät yksinkertaisia aterioita niiden ravitsemiseksi, jotka olivat omistautuneet koko ajallaan avustustyöhön.
Avustustyö pääsee vauhtiin
Sunnuntaina, avustusohjelman ensimmäisenä päivänä, 578 ihmistä sai riittävästi ruokaa kahdeksi päiväksi. Tuona sunnuntai-iltapäivänä haaratoimistonvalvoja piti kokouksen Costa Ricasta, Hondurasista ja Salvadorista tulleiden todistajien kanssa. Nämä halusivat tietää: ”Mitä meidän nicaragualaiset veljemme tarvitsevat? Mitä voimme tehdä auttaaksemme? Mitä tarvikkeita meidän pitäisi ostaa?”
Managuasta oli mahdotonta ostaa mitään. Niinpä kirjoitettiin luettelot tarvittavista varusteista ja annettiin ohjeita. Maanantaiaamuna kuorma-autot alkoivat tuoda tarvikkeita muilta paikkakunnilta, ja ne jatkoivat kuljetuksia yötä päivää. Kahden viikon kuluttua päätettiin, että siitä lähtien kaikki tarvikkeet tuotaisiin Costa Ricasta sen läheisyyden ja edullisten hintojen vuoksi. Kolmannen viikon lopussa todistajien avustusohjelman puutteissa oli pakattu ja toimitettu yli 18 tonnia ruoka-aineita, riittävästi 120000 ateriaa varten. Managuan ulkopuolella asuvat todistajat olivat avanneet kotinsa kristityille veljilleen ja sisarilleen, jotka tarvitsivat asuntoa.
Kaikkialta maailmasta Jehovan todistajat ovat lähettäneet lahjoja auttaakseen Nicaraguassa olevia todistajatovereitaan. Ja kun varusteita tarvitaan, Vartiotorni-seura lähettää rahaa Costa Ricaan niiden ostamiseksi sieltä. Lisäksi Punaisen Ristin huomaavaisen yhteistoiminnan ja Yhdysvaltojen kansainvälisen kehitysviraston AID:n Nicaraguan-avustusohjelman ansiosta puutteessa olevat todistajat saivat 70 telttaa, 100 telttasänkyä ja 100 huopaa. Costa Ricasta hankittiin lisäksi 100 huopaa.
Emme tiedä, miten kauan avustusohjelmamme täytyy jatkua. Hallitus esitti kuitenkin, että on välttämätöntä ruokkia neljännesmiljoona nicaragualaista lähes vuoden ajan.
Ennennäkemätön muuttoliike
Lauantaina, maanjäristyspäivänä, kun pelastustyöt jatkuivat, eloon jääneiden huomio kiinnittyi myös sen henkilökohtaisen omaisuuden pelastamiseen, mikä ei ollut tuhoutunut eikä auttamattomasti hautautunut raunioihin. Tuona iltana managualaiset asuivat kaduilla. Aavemainen yö oli kylmä ja uhkaava. Omatekoiset karbidilyhdyt ja pienet öljylamput alkoivat tulkkia – heikko ja säälittävä yritys lievittää pelkoa.
Lapset vikisivät ja itkivät hiljaa, ja koirat käpertyivät peloissaan isäntiensä viereen maan täristessä vähän väliä. Kun viimein loputtomilta tuntuvien ja unettomien tuntien jälkeen tervetullut sunnuntaiaurinko valonsäteillään himmensi yön pelot, tuhannet olivat tehneet yksimielisen päätöksen lähteä tästä kauhujen täyttämästä kaupungista.
Hallitus oli lähettänyt sanomia, joissa se oli vaatinut välitöntä evakuoimista, mutta oltiin epävarmoja siitä, mitkä kaupunginosat piti evakuoida ja miten evakuointi suoritettaisiin. Kuitenkin kolmen päivän aikana kaupungista pakeni noin 100000 ihmistä päivässä ennennäkemättömässä muuttoliikkeessä, joka läheni hysteriaa. Kuljetus maksoi paljon. Yksityisten kuorma-autojen omistajat korottivat taksansa nelin- tai viisinkertaisiksi. Lastaus ja muutto jatkui yötä päivää.
Jotkut henkilöt ryhtyivät epätoivoissaan äärimmäisiin ja itsekkäisiin toimenpiteisiin saadakseen kuljetuksen. Mies, joka ajoi kevyttä avopakettiautoa, kertoi: ”Olin pysähtynyt kääntyäkseni oikealle. Kun seurasin liikennettä, eräs mies syöksähti kadulle revolveri kädessään ja iski sen edessäni poikittaisliikenteessä olevan auton ikkunaan ja tarttui ajajaan toisella kädellään.”
Ryöstäminen
Yksi tämän kansallisen murhenäytelmän surullisia piirteitä oli ryöstely. Useita päiviä järistyksen jälkeen ihmisiä alkoi kerääntyä valintamyymälöiden eteen. Nämä olivat täynnä tavaraa, koska oli jouluaika. Aseistautuneita vartijoita oli sijoitettu liikkeiden ympärille estämään ryöstelyä. Mutta pian joukot pääsivät valloilleen. Monien silminnäkijöiden mukaan vartijat joko pakenivat tai liittyivät ryöstäjiin. Viisi suurta liikettä ryöstettiin putipuhtaiksi. Jopa vesijohtoputket revittiin irti ja vietiin pois. Jälkeenpäin kaksi liikettä sytytettiin palamaan.
Yksityiskotien ryöstämisestä tehtiin monia ilmoituksia. Sotilaita käskettiin ampumaan jokainen, joka tavattiin varastamasta. Neljänä tai viitenä yönä maanjäristyksen jälkeen kivääritulen ääni täytti kaupungin läpi pitkän pimeyden. Monesti kävi niin, että kun ihmiset palasivat etsimästä kuljetusta henkilökohtaiselle omaisuudelleen, he havaitsivat, että heidän kotinsa oli ryöstetty heidän poissa ollessaan.
Kaivettuaan perheensä kivimurskasta eräs professori havaitsi pikku tyttärensä olevan kriittisessä tilassa. Autotallin katto oli sortunut hänen autonsa päälle. Niinpä hän käytti toisia keinoja viedäkseen tyttärensä sairaalaan. Kun hän seuraavana päivänä tyttärensä kuoltua palasi kotiin, hän havaitsi varkaiden ryöstävän sitä. He olivat jopa menneet hänen autotalliinsa, nostaneet ja pönkittäneet katon ja irrottivat sitten tyynesti hänen autostaan kaiken mahdollisen, pyörät mukaan luettuna!
Rohkeutta suuronnettomuudessa
Nicaragualaiset ovat enimmäkseen lämminsydämisiä ja anteliaita. He ovat kehittäneet huomattavan rohkeuden. Koettelemukset eivät ole uutta heidän elämässään. Myös tähän viimeksi sattuneeseen on suhtauduttu luonteenomaisen rohkeasti.
Kuvaava esimerkki tästä on nainen, joka pakeni Managuasta ja asui väliaikaisessa parakissa Masayan rautatieaseman laiturilla 24 kilometriä Managuasta etelään. Odotellessaan, että hänen ainoa pukunsa, jonka hän oli kyennyt pelastamaan, kuivuisi, hän puhui Jehovan todistajain lähetystyöntekijän kanssa, jonka hän oli kutsunut sisään. Hän selitti, että 27 perheen oli odotettava vuoroaan päivittäin voidakseen peseytyä läheisellä huoltoasemalla. Hän suhtautui tilanteeseen tyynesti ja rohkeasti.
Eräällä seudulla, jonne pakolaiset olivat paenneet, kaste oli niin runsasta, että heidän lakanansa olivat aamulla läpimärät ja niistä oli väännettävä vettä ja ne oli ripustettava kuivumaan, jotta niitä olisi voitu käyttää jälleen seuraavana iltana. Mutta kukaan ei valittanut.
Monet managualaiset, joilla ei ollut mitään paikkaa minne paeta ja jotka olivat liian köyhiä päästäkseen pois autioituneesta kaupungista, ovat jääneet sinne. Ihmiset kokoontuvat ryhmiin etsien toveruutta, lohdutusta ja suojaa öisin. Useimmat ihmiset nukkuvat telttavuoteilla, jotka eivät ole kovin lämpöisiä viileinä öinä. Siellä yhä olevien todistajien tila on kuitenkin paranemaan päin, vaikkakin koettelemuksia riittää.
Kolme viikkoa maanjäristyksen jälkeen tavattiin eräs 70-vuotias todistaja nukkumasta kadulla telttavuoteellaan, joka oli aidan vieressä. Suojellakseen itseään koleilta yötuulilta hän oli kiinnittänyt joitakin vanerinpaloja ympärilleen. Avustusohjelmaan osallistuvat todistajat pystyttivät teltan, jossa hän voisi asua. Kun hän näki telttaa pystytettävän, hän ratkesi itkemään. Toisetkin todistajat tunsivat samalla lailla, kun he saivat telttansa. Monet olivat nukkuneet maassa, toiset kenttävuoteilla ulkosalla. Kun ottaa huomioon kaiken tapahtuneen, vaikuttaa melkein ihmeeltä, että yksikään Jehovan todistaja ei ilmoitusten mukaan ole kuollut.
Hengellistä apua
Viisi päivää maanjäristyksen jälkeen Vartiotorni-seuran haaratoimisto ja lähetyskoti päätettiin siirtää toisaalle. Sille löydettiin uusi sijaintipaikka samasta maasta, 20 kilometriä kaakkoon Managuasta. Siellä eräs perhe tarjoutui jakamaan elintilansa, niin että haaratoimiston toiminta ja avustustyö saattoivat jatkua keskeytyksittä keskuspaikasta käsin. Noin 100000 Managuan 404700 asukkaasta on jäänyt kaupunkiin. Heidän joukossaan on monia todistajia.
Haaratoimisto ja Managuan seudun kierrosvalvoja laativat nopeasti aikataulun todistajien luona vierailemiseksi ja heidän yhdistämisekseen ryhmiin. Seurakunnankokoukset ja kenttäpalvelus järjestettiin uudelleen. Päätettiin, että kierrosvalvoja vieraili kussakin ryhmässä puolitoista päivää. Niinpä kymmenen päivän kuluttua kaikki ryhmät toimivat joustavasti.
Tätä ensimmäistä kierrosvalvojan vierailua seurasi toinen, joka oli kaksipäiväinen. Toinen päivä omistettiin kenttä palvelukselle ja toinen erikoiskokouksille. Koska maassa on voimassa poikkeuslaki, mitään kokouksia ei pidetä iltaisin. Kierrosvalvoja jakaa myös ruokaa ja vaatteita käynneillään sekä antaa erikoisohjeita puhtaudesta ja saastumisvaarasta. Hän tarkistaa myös veljien fyysisen terveyden ja panee merkille, tarvitseeko kukaan mahdollisesti sairaala- tai lääkehoitoa. Tämä järjestely on kokonaisuudessaan osoittautunut todelliseksi siunaukseksi kaikille.
Osa ”merkistä”
Managuan sadattuhannet asukkaat ovat kokeneet todella traagisen painajaisen. Pelko, tuska ja kauhu ovat saaneet monet rukoilemaan Jumalaa. Jatkavatko he ponnistelujaan lähestyä Jumalaa? Uskovatko he sen, mitä Raamattu sanoo – että tänä lopun aikana ”tulee suuria maanjäristyksiä”? Vain aika kertoo sen. – Luuk. 21:7, 11.
Rakennuksia on alettu rakentaa uudelleen, mutta kukaan ihminen ei voi tuoda takaisin niitä rakkaita omaisiaan, jotka ovat kuolleet. Vain Luoja, Jehova Jumala, voi. Meillä on Raamatussa varma lupaus siitä, että hän tulee tekemään sen. – Joh. 5:28, 29.