Maanjäristys tuhoaa Guatemalaa – silminnäkijän kertomus
Herätkää!-lehden Guatemalan-kirjeenvaihtajalta
MAA tärisee usein Guatemalassa – samoin kuin suurimmassa osassa Keski-Amerikkaa. Monet ovat täällä täysin tottuneita heräämään syvästä unesta, ponnahtamaan jaloilleen ja ryntäämään kaduille tärinän vähitellen vaimentuessa. Joskus esiintyy kuitenkin enemmän kuin pelkkää tärinää.
Vuonna 1917 voimakas maanjäristys vaurioitti pahoin pääkaupunkia Guatemalaa. Se rakennettiin kuitenkin uudelleen, ja se on nyt Keski-Amerikan suurin kaupunki, jossa on noin miljoona asukasta.
Vaimoni ja minä asumme täällä Guatemalan kaupungissa ja olemme tottuneet usein esiintyvään tärinään. Mutta keskiviikkona 4. helmikuuta tänä vuonna varhain aamulla, kun oli vielä pimeää, koimme voimakasta ravistelua ja tärinää, jollaista harvat guatemalalaiset ovat koskaan kokeneet. Surullista kyllä, monet eivät selvinneet siitä hengissä.
Joidenkuiden arvioiden mukaan 50000 kuoli, mutta virallinen määrä on hieman yli 23000 kuollutta. Noin 74000 tai enemmän loukkaantui, ja yli miljoona jäi kodittomaksi. Maassa, jossa asuu 5850000 ihmistä, tämä merkitsee sitä, että melkein yksi viidestä joutui kodittomaksi!
Sitä sanottiin Keski-Amerikan muistiin merkityn historian pahimmaksi luonnononnettomuudeksi, pahemmaksi kuin maanjäristys, joka hävitti Nicaraguassa sijaitsevan Managuan vuonna 1972. Erään argentiinalaisen pelastusjärjestön johtaja tri Leandro Salato sanoi jopa, että se oli ”tuhoisampi kuin vuonna 1970 sattunut Perun maanjäristys”, vaikka Perun järistyksessä kuolleita oli huomattavasti enemmän, 70000.
Kauhua yöllä
Palattuamme tiistai-illan raamatuntutkistelustamme vaimoni ja minä menimme vuoteeseen ja nukuimme sikeästi. Vasta voimakas ravistelu ja tärinä herätti minut. Toiset kertoivat kuitenkin heränneensä järistyksen lähetessä.
Eräs yhdysvaltalainen turisti kertoi heränneensä ääneen, jota hän luuli kaukaiseksi ukkosenjyrinäksi. Kun ääni lähestyi, se jatkuvasti paisui kunnes se oli pauhua – pauhua syvältä maan sisästä. Se aiheutui kalliokerrostumien repeytymisestä ja halkeilemisesta. Ääni laajeni ja voimistui, kunnes maan pinnalla kuulosti siltä ’kuin olisi seisonut kahden suihkumoottorin välissä’. Tai kuten eräs toinen henkilö kuvaili sitä, ”kuin tuhat kivenjärkälettä olisi kolissut maan sisässä”.
Kuten kerroin, heräsin vasta kun voimakas ravistelu ja tärinä alkoi. Miten sellaisessa tilanteessa tulisi toimia? Olisiko yritettävä nousta vuoteesta lasien särkyessä ja esineitten murskautuessa ympärillä? Tulisiko juosta ovelle ja sitä tietä kadulle? Sekuntien kuluessa ja maanjäristysaaltojen voimistuessa huippuunsa tiesin, ettei tämä ollut tavallista tärinää. Kun ajatus siitä että katto voisi romahtaa päällemme tunkeutui aivoihini, saatoin ainoastaan heittäytyä vaimoni päälle ja yrittää suojella päitämme.
Lopulta tärinä lakkasi; talo ei enää heilahdellut. Järistys oli kestänyt ikuisuudelta tuntuvan ajan: kolmekymmentäyhdeksän sekuntia. Lopulta kaikki tyyntyi. Vallitsi hetken syvä hiljaisuus. Saatoin nyt päästä jaloilleni. Tajusin heti, että olimme kokeneet hirvittävän maanjäristyksen.
Sähkö oli katkennut; kaikki oli pimeätä. Hapuillessani pimeässä taskulamppua tajusin millaisen epäjärjestyksen silmämme pian saisivat nähdä. Löydettyäni taskulampun ja painettuani sen katkaisijaa epäilykseni vahvistuivat sen valossa. Kuinka en ollut kävellyt särkyneen peilin päälle, joka oli pudonnut seinältä? Maljakot ja lamput olivat lattialla, jotkin sirpaleina. Astiat olivat pudonneet kaapista. Kirjahylly oli nurin. Tutkiessani jokaisen huoneen olin kiitollinen siitä, että asuimme hyvin rakennetussa teräsbetonitalossa. Maanjäristyksen ajankohta oli pysähtyneen sähkökellomme mukaan 3.03 aamuyöllä.
Melkeinpä jokainen eloon jäänyt kertoo tuona yönä kokemastaan kauhusta. Eräs Cedar Rapidsista Iowasta Yhdysvalloista saapunut turisti asui tyttärineen Ritz Continental -hotellissa, ja hänkin heräsi sikeästä unesta. Hän kertoo:
”Ensimmäinen ajatukseni oli vihastus – joku yritti kääntää sänkyäni nurin! Seuraava ajatukseni oli: se on Harmagedon. Hotellimme oli rakennettu maanjäristystä kestäväksi, ja olen siitä tosi iloinen, koska se suorastaan huojui. Näytti siltä kuin se olisi kirjaimellisesti taipunut kadun ylle. Seinien laasti kuoriutui pois ja ikkunat pirstoutuivat. Lopulta maa kohotti rakennusta kuin hyppivä hevonen.
”Kun maan heittelehdintä lakkasi, hiljaisuus oli aavemainen. Ihmiset olivat tyrmistyksissään. Ainoa tunne oli kauhu, jatkuva kauhu. Viereisen huoneen asukkaalla oli kynttilä. Emme kävelleet portaita alas: me juoksimme. Katsoin kelloani; olimme kadulla ennen kuin kello oli 3.15.
”Oli kylmää, koska Guatemalan kaupunki sijaitsee 1500 metrin korkeudessa merenpinnasta. Hengityksemme höyrysi. Tunnin kuluttua päätimme mennä takaisin hotelliin hakemaan lisää vaatetusta. Kynttilä kädessä astuimme takaisin pimeään hotelliin ja kiipesimme kahdeksanteen kerrokseen koko ajan peläten uutta järistystä. Puolipimeässä huoneessa pakkasimme omaisuutemme ja palasimme nopeasti takaisin kadulle. Kotoa lähtiessämme pakkaaminen vei kaksi päivää; hotellista lähtiessämme se vei kymmenen minuuttia. Parranajokoneeni ja hammasharjamme kuitenkin katosivat kylpyhuoneen lattian kivimurskaan.”
Sillä välin me ja naapurimme aloimme toipua järkytyksestä. Autot käynnistettiin niiden ajamiseksi pois autokatosten alta. Naapurit panivat niihin pelästyneet lapsensa ja vanhukset suojaan kylmältä.
Kun raivasimme talossamme tietä pirstaleitten läpi, eräs Jehovan todistaja -perhe saapui katsomaan, olimmeko kunnossa. Keitimme kuumaa suklaajuomaa ja kiitimme yhdessä Jehova Jumalaa henkemme säilymisestä. Pohdimme kuitenkin, miten kristittyjen veljiemme laita oli. Tässä kaupungissa on noin 2500 todistajaa ja koko Guatemalassa noin 5000.
Miten pahaa jälkeä?
Ensimmäiseksi suuntasimme Jehovan todistajien haaratoimistoon, jonne on yleensä kymmenen minuutin ajomatka. Ajettuamme noin puolitoista kilometriä maanvieremät olivat kuitenkin osittain tukkineet ulomman kehätien. Sitten jatkoimme matkaa vanhojen asuma-alueiden läpi. Vaikka uudella asuntoalueellamme talot olivat kokeneet vain hyvin vähän vaurioita, täällä talojen julkisivut olivat romahtaneet alas kadulle ja seinät olivat kaatuneet.
Liikenne oli jo yhtä vilkasta kuin päiväsaikaan. Ihmiset kiirehtivät sukulaistensa ja ystäviensä koteihin. Miehiä, naisia ja lapsia oli kaduilla yöpuvuissa ja aamutakeissa ja huopiin kääriytyneinä. He eivät uskaltaneet mennä sisään taloihinsa tai siihen, mitä niistä oli jäljellä. Särkyneen tiilen ja auringossa kuivatun savitiilen pöly aiheutti aavemaisen tunnelman yön pimeydessä, kun vain autojen lamput valaisivat katuja.
Olimme huojentuneita havaitessamme, että haaratoimistossa kaikki voivat hyvin. Myöskään rakennuksessa ei ilmennyt mitään vaurioita. Haaratoimiston yhdysmies oli jo lähtenyt tapaamaan erään toisen alueen todistajia. Niinpä aloimme käydä omaan seurakuntaamme kuuluvien luona. Koko aamuyön tunnit Jehovan todistajien valvojat ja avustavat palvelijat kävivät katsomassa, miten heidän kristityt veljensä ja sisarensa voivat. He havaitsivat, että jotkut olivat menettäneet kotinsa, joillakuilla oli mustelmia, mutta kaikki olivat elossa!
Päivän sarastaessa järistyksen voimakkuus kävi ilmeisemmäksi. Saimme tietää, että se oli voimakkuudeltaan 7,5 Richterin asteikon mukaan. Pian katuja reunustivat satojen ihmisten ruumiit, jotka oli peitetty ohuella lakanalla tai muovilla. Radiolähetyksessä sanottiin: ”Ruumishuone on täynnä. Älkää tuoko enempää ruumiita.” Myöhemmin saimme kuulla, että kaupungissa oli kuollut noin 800 ihmistä.
Köyhemmissä kaupunginosissa tuhansia taloja oli romahtanut ja kymmeniä tuhansia ihmisiä joutunut kodittomiksi. Joillakin alueilla ei ollut muuta kuin kasoittain pirstaleita. Toisilla alueilla keski- ja yläluokan paremmin rakennetut talot olivat suhteellisen vahingoittumattomia. Monet kirkot olivat kuitenkin kärsineet huomattavia vaurioita. Lähellä kotiani nykyaikainen poltetuista tiilistä rakennettu katolinen kirkko oli tuhoutunut maan tasalle.
Virallisten arvioitten mukaan 20 prosenttia kaikista pääkaupungin rakennuksista oli tuhoutunut täysin; 40 prosenttia oli vaurioitunut korjaamiskelvottomaksi. Maalle koituneet menetykset ovat yli 20 miljardia markkaa. Guatemalasta tuli näin leirikaupunki. Uusien suurten järistysten pelon tähden varakkaatkin nukkuivat autoissaan tai nurmikentillään tilapäisten katosten alla.
Koettelemuksista huolimatta ihmisillä oli yleensä erinomainen henki. Jehovan todistajat pysyivät yhdessä ja auttoivat toisiaan. Havaitsimme, että eräässä väliaikaisessa kadulle rakennetussa suojassa nukkui 35 Jehovan todistajaa. Katoksen ulkopuolella oli karkeatekoinen parilointiin soveltuva tulisija, joka oli tehty maahan romahtaneista savitiilistä. Kaikki olivat iloisia ja toivottivat vierailijatkin tervetulleiksi.
Esiintyi kuitenkin yhä pelkoa. Sitä aiheutti tärinä, jota esiintyi kymmeniä kertoja päivittäin useitten vuorokausien ajan. Perjantaina 6. helmikuuta sattui järistys, joka oli voimakkuudeltaan 5,5 Richterin asteikon mukaan. Sen vaikutuksesta sortuivat vielä osittain pystyyn jääneet seinät ja syntyi maanvieremiä. Mielestäni iowalainen turisti kuvaili hyvin, miltä tuntui olla täällä suuren järistyksen jälkeen.
”Erään seurueeseemme kuuluvan lääkärin oli autettava kuolleitten ja loukkaantuneitten käsittelyssä”, hän kertoi. ”Tämä lääkäri sanoi, että hän ei unohda koskaan erästä nuorta naista. Tällä ei ollut näkyviä vammoja, mutta hän oli kuollut, kuten lääkäri ajatteli, pelosta.
”Kello 8 aamulla turistioppaamme ehdotti, että siirtyisimme Antiguaan, kaupunkiin, joka sijaitsi noin 56 kilometriä Guatemalan kaupungista lounaaseen. Ajomatka sinne kesti viisi tuntia pakettiautolla, koska tiet olivat maanvieremien tukkimia ja täynnä tyrmistyneitä, kauhistuneita ihmisiä. Kylissä asuvat olivat matkalla kaupunkiin ja kaupungissa asuvat matkalla kyliin katsomaan sukulaisiaan.
”Jatkuva tärinä ja jyrinä kaikui ja kumahteli pitkin laaksoa. Kävellessään koki oudon tunteen. Maaperä ei tuntunut todelliselta. Oli kuin olisi kävellyt mudassa, paitsi että jalat eivät vajonneet. Toisin sanoen kiinteä maa allamme ei ollut kiinteä.
”Asuimme hotellissamme Antiguassa kaikki puutarhassa uima-altaan ympärillä. Söimme siellä, hotellin henkilökunta valmisti ruokamme siellä, ja me nukuimme siellä tai pikemminkin yritimme nukkua. Kukaan ei uskaltanut olla sisällä rakennuksessa uuden suuren järistyksen pelosta.
”Se oli jatkuvaa kauhua, tarttuvaa kauhua. Ajaessamme lentokentälle sunnuntaina 8. helmikuuta näimme sotilaitten polttavan ruumiskasoja. Näimme kyliä, joissa oli vain muutama seinä pystyssä.”
Aluksi monilla meistä Guatemalan kaupungin asukkaista ei ollut käsitystä tuhon laajuudesta. Keskiviikkoaamuna Yhdysvaltain armeijan radio sanoi, että maanjäristyksen episentrumi oli ollut lähellä Gualánia noin 170 kilometriä koilliseen pääkaupungista. Pian epäilyksemme että tuho saattaisi muualla olla pahempi vahvistui, kun raportteja etäisiltä alueilta alkoi vähitellen tulla.
Pahempaa kuin olimme voineet kuvitella
Ensimmäiseksi kuulimme, että kaupungistamme koilliseen sijaitseva El Progreso oli maan tasalla; yli 2000 oli kuollut. Sitten kaupunkimme pohjoispuolelta saapui uutinen, että San Juan Sacatepéquezin ja San Pedro Sacatepéquezin kylät olivat tuhoutuneet ja tuhansia oli kuollut. Lopuksi tuli järkyttävä sana Chimaltenangon täydellisestä tuhosta. Tuossa eteläisessä sisämaan departementissa oli paljon intiaanikyliä, ja yli 13000 ihmisen ilmoitettiin kuolleen!
Näin ollen ankarimmin kärsinyt alue sijaitsi noin 20 kilometriä pohjoiseen Guatemalan kaupungista ja kaarsi itään ja länteen noin 250 kilometrin matkalla. Ihmettelimme kuitenkin, voisiko tilanne olla todella niin paha kuin kerrottiin.
Saadaksemme sen selville meidän tarvitsi ainoastaan käydä yhdessä sellaisessa kaupungissa, jossa asunnot olivat lähes sataprosenttisesti auringossa kuivatusta savitiilestä. Perjantaina 6. helmikuuta kävin San Pedro Sacatepéquezissa, joka sijaitsee vajaat 20 kilometriä pohjoiseen Guatemalasta. Tuskin yhtään rakennusta oli pystyssä, paikka oli täysin sekasorron vallassa. Talojen sortuneet saviseinät tukkivat kaupungin tiet. Katolinen kirkko oli tuhoutunut, ja ihmiset olivat yhä hyvin järkyttyneitä. Useimmat kuolleet oli haudattu, mutta ruumiita vedettiin edelleen esiin tiilimurskan keskeltä.
Eräs mies kaivoi pienellä puutarhalapiolla vähäistä omaisuuttaan kasasta, joka oli kerran ollut hänen kotinsa. Saatoin nähdä ainoastaan pöytälevyn hänen halvasta mäntypöydästään. Toinen veti peltikattoa irti sortuneista kattopalkeista pelastaakseen edes jotakin.
Lauantaina saatoin viedä ruokaa Jehovan todistajien seurakunnille, jotka sijaitsivat ylänkömaan pahimmilla tuhoalueilla. Siitä huolimatta että maanvieremät olivat katkoneet teitä, oli mahdollista päästä Patzicíaan, Zaragozaan, Tecpániin ja Comalapaan. Comalapassa sekä pormestari että rauhantuomari olivat kuolleet. Kuolleitten suuren määrän ja kulkutautien pelon tähden monet oli haudattu joukkohautoihin.
Kun nyt ajaa ylänkömaan kaupunkien läpi, kaikki on maan tasalla. Ainoa ero talojen ja kirkkojen välillä on, että kirkot ovat suurempi rauniokasa. Nämä ovat tai olivat intiaanikaupunkeja. Guatemalan väestöstä noin 43 prosenttia on intiaaneja, ja heidän maaseutuyhdyskuntansa kokivat ankarimman tuhon.
Eloon jääneet paikoissa, joissa kävin, olivat ilman vettä, ja heillä oli hyvin vähän ruokaa. Useimmilla ei ollut suojaa tuulelta ja vuoriston kylmyydeltä, joka laski öisin 4–5 celsiusasteeseen. Tuuli pöllytti tukehduttavaa tomua murentuneista kuivista savitiilistä; tomukerros oli usein 15 senttimetriä paksu.
Tuhannet, jotka olivat menneet vuoteeseen tiistai-iltana, eivät koskaan heränneet. Heidän savitiiliseinänsä luhistuivat ja raskas tiilikatto romahti heidän päälleen. Eräs eloon jäänyt intiaani sanoi savitiilitalosta: ”Se on maata, ja se on meidän arkkumme.”
Monet loukkaantuneet ihmiset kärsivät hirvittävästi. Koska tiet olivat maanvieremien tukkimia, lääkärinapua saatiin uhreille usein vasta päivien kuluttua. Eräs lääkäri kertoi: ”He ovat maanneet tuskissaan päiväkausia. Turvotus on usein vaikeata. Luut, erityisesti sääriluut, ovat katkenneet ja törröttävät esiin ihosta. Haavat ovat usein paljaina ja tulehtuvat helposti.”
Havaitsimme, että erään tecpánilaisen todistajan pieneltä tyttäreltä oli sääriluu murtunut. Myös toisilla todistajilla oli vammoja. Hämmästyimme kuitenkin havaitessamme, ettei yksikään ollut kuollut. Itse asiassa missään osassa maata yksikään Jehovan todistaja ei ollut kuollut maanjäristyksessä! Jotkut kuitenkin menettivät perheensä jäseniä.
Eräs todistaja kertoi, että maanjäristys surmasi 25 hänen sukulaistaan lähellä Tecpánia. Hän saapui kotikyläänsä torstaina, ja viisitoista perheenjäsentä oli jo haudattu. Ruumisarkkuja ei ollut riittävästi eikä puuta uusien tekemiseksi hautaamatta jääneille. Hän selitti niille, jotka oli järjestetty hautaamaan ruumiita, että kuolleet palaavat joka tapauksessa tomuun, ja hän kehotti heitä panemaan ruumiit nopeasti maahan kulkutaudin välttämiseksi.
Tämä todistaja kohtasi kadulla miehen, joka kantoi selässään suurta säkkiä. Mies pysähtyi keskustelemaan muutamaksi minuutiksi ja kysyi sitten: ”Tiedätkö, mitä minulla on tässä säkissä?”
”En”, todistaja vastasi.
”Siinä ovat vaimoni ja kaksi lastani. Olen matkalla hautausmaalle.”
Jehovan todistajien matkustava edustaja, joka oli vierailulla Gualánissa sijaitsevassa seurakunnassa lähellä järistyksen episentrumia, kertoo: ”On vaikeata kuvailla kauhua, jota tuntee kävellessään kuolleitten keskellä ja kuullessaan, tiilimurskan alle jääneitten loukkaantuneitten huutoja.
”Monet todistajat ryömivät ulos maahan romahtaneitten talojen alta, jotkut saivat lääkärinapua kynttilänvalossa. Valtakunnansali vaurioitui, mutta se voidaan korjata. Vierailuni tähden monet kauempaa tulleet todistajat eivät olleet palanneet koteihinsa vaan nukkuivat maanjäristysyönä valtakunnansalissa. Se ehkä pelasti heidän henkensä.”
Edes meidän täällä asuvien on vaikea käsittää murhenäytelmän laajuutta. Runsaan viikon kuluttua järistyksestä presidentti Laugerud García ilmoitti, että noin 300 kaupungista ja kylästä yli 40 prosenttia oli tuhoutunut. Kalman haju leijui joissakin kylissä päiväkausia. Kuorma-autot ja helikopterit jakoivat kalkkia levitettäväksi matalille, kiireessä kaivetuille haudoille.
Maankuoren väkivaltaisen liikehdinnän todisteeksi ilmaantui valtava halkeama, joka kulkee maan läpi Guatemalasta Hondurasinlahteen. Joissakin kohdissa se on yli kaksi metriä leveä ja kolme metriä syvä! Maanvieremät vaurioittivat ilmoituksen mukaan koko Amerikan mannerta yhdistävää valtatietä monin paikoin, niin että sillä matkustaminen oli vaarallista.
Tuhon suuruudesta huolimatta ihmiset ovat toipumassa. Toipumista on edistänyt suunnaton avustusohjelma, joka käynnistettiin heidän hyväkseen.
Apua monilta tahoilta
Apua lähetettiin yli sadasta maasta. Yötä päivää viikkojen ajan taivas oli täynnä lentokoneita, jotka toivat lääkäreitä, pelastusjoukkoja, lääkkeitä, kenttäsairaaloita, telttoja, ruokaa, vaatteita ja huopia. Tätä apua oli kuitenkin vaikea saada etäisiin kaupunkeihin ja kyliin. Silloin kun ei voitu käyttää teitä, helikopterit jakoivat tarvikkeita, mutta siinäkin tapauksessa kesti toisinaan päiväkausia, ennen kuin apua saatiin tarpeessa oleville alueille.
Kun apu lopulta tuli, intiaanit käyttäytyivät erinomaisesti tässä kriisitilanteessa ja järjestyivät jonoihin saadakseen ruokaa ja lääkärinapua. Eräs yhdysvaltalainen avustustyöntekijä huomautti: ”Jos tämä tapahtuisi Valloissa, siellä olisi jo väkivaltaista. Täällä ihmiset seisovat jonossa ja odottavat. Täällä ei ole edes sotilasta pitämässä yllä järjestystä.”
Myös Jehovan todistajat kaikkialta Keski-Amerikasta ja muualta lähettivät nopeasti apua. Jo maanjäristyspäivänä El Salvadorin todistajat toivat ruokaa ja vaatteita. Seuraavana päivänä tuli tarvikkeita Nicaraguasta. Hondurasista tuli telttoja ja kattopeltiä. Jehovan todistajien Keski-Amerikan haarajärjestöt ja New Yorkissa sijaitseva Vartiotorni-seuran päätoimisto samoin kuin huolestuneet yksityiset todistajat lahjoittivat tuhansia dollareita. Ja itse Guatemalassakin vähemmän kärsineitten alueitten seurakunnat ovat antaneet auliisti apua ruoan, välttämättömyystarvikkeitten ja rahan muodossa.
Niinpä kykenimme jakamaan tonneittain ruokaa ja vaatteita tarpeessa oleville. Oli todellinen etu osallistua tarvikkeitten viemiseen syrjäisiin kaupunkeihin ja kyliin. Monissa paikoissa me saavuimme ensimmäisinä noille alueille avustuksinemme. Esimerkiksi ensimmäinen kuorma-auto, jonka kerrotaan saapuneen tarvikkeita mukanaan Rabinaliin, noin 50 kilometrin päässä Guatemalasta sijaitsevaan pahasti vaurioituneeseen kaupunkiin, oli haaratoimistostamme.
Koska aavistimme puusta ja kattopellistä syntyvän pulaa, ostimme nopeasti mäntytukkeja ja kattopeltiä. Sitten rakennustaitoiset Jehovan todistajat lastasivat kuorma-autoon sähkögeneraattorin ja sähkökäyttöisiä sirkkeleitä ja ajoivat Chimaltenangon tuhoutuneisiin kaupunkeihin ja kyliin. He alkoivat niissä rakentaa kotinsa menettäneille todistajille 3 x 3 metrin suuruisia huoneita. Sellainen rakennus voitiin pystyttää tunnissa. Niinpä jo ennen kuin toiset järjestöt kykenivät saamaan telttoja näille alueille, Jehovan todistajilla oli katto päänsä päällä.
Guatemalan kaupungissa kaksi valtakunnansalia vaurioitui pahoin, ja ne täytyy rakentaa uudelleen. Myös muiden kaupunkien seurakuntien kokouspaikkoja raunioitui. Todistajat eivät ole kuitenkaan masentuneita. He rakentavat ahkerasti uudelleen. Heillä on luottamusta tulevaisuuteen.
Mistä sellainen luottamus?
Se johtuu pohjimmaltaan heidän hengellisestä näkemyksestään. He ymmärtävät nykyajan suurten maanjäristysten merkityksen, ja niiden aiheuttamasta tuhosta ja murheesta huolimatta Jehovan todistajat näkevät niissä syyn luottaa tulevaisuuteen. Vallitsevalla roomalaiskatolisella väestöllä on kuitenkin aivan erilainen näkemys, masentunut näkemys.
Valaisemme asiaa: Käydessäni San Pedro Sacatepéquezissa maanjäristyksen jälkeisenä perjantaina eräs mies, joka kaapi kotinsa jäännöksiä, sanoi minulle alakuloisesti: ”Tämä on rangaistus Jumalalta, koska olemme olleet hyvin pahoja ihmisiä.”
Saatat ihmetellä, mistä hän ja monet muut näistä nöyristä, ahkerista ihmisistä saivat sellaisen ajatuksen. Seuraavana päivänä se tuli ilmeiseksi. Guatemalan katolinen kardinaali Mario Casariego sanoi maan huomattavimman sanomalehden mukaan:
”Näinä suuren kansallisen onnettomuuden hetkinä palautuu mieleen Pyhän Raamatun opetus: Jumala rakastaa, ja koska hän rakastaa, hän nuhtelee, ojentaa ja herättää. . . . Emmekö ole vastustaneet niin paljon, että Jumalan on ollut pakko toimia tällä tavoin?” Sitten hän lisäsi, että osallistuminen katedraalin ja muiden tuhoutuneitten kirkkojen uudelleen rakentamiseen olisi ”vertauskuva aidosta ja henkilökohtaisesta paluusta Jumalan luo”. – El Imparcial, 7.2.1976, s. 6.
Jehovan todistajat tietävät kuitenkin, ettei Raamattu opeta Jumalan aiheuttaneen tätä maanjäristystä ihmisten rankaisemiseksi. Ei lainkaan! Sen sijaan Raamattu ennusti, että ”tunnusmerkkiin” tämän pahan asiainjärjestelmän lähellä olevasta lopusta ja Kristuksen läsnäolosta Valtakunnan vallassa sisältyisi ”suuria maanjäristyksiä, ja ruttotauteja ja nälänhätää paikassa toisensa jälkeen”. Esitettyään ”tunnusmerkin” suuri profeetta Jeesus Kristus sanoi edelleen rohkaisuksi: ”Kun nämä alkavat tapahtua, nouskaa pystyyn ja nostakaa päänne, koska teidän vapautuksenne on lähestymässä.” – Luuk. 21:7–28; Matt. 24:3–14.
Niinpä kun Jehovan todistajat näkevät tämän maanjäristyksen kaltaisen voimakkaan todisteen Raamatun ennustuksen täyttymyksestä, he nostavat päänsä pystyyn luottaen siihen, että Jumalan uusi asiainjärjestelmä on hyvin lähellä. Olemme panneet merkille, että hämmentyneet guatemalalaiset ovat nykyään erityisen vastaanottavaisia tälle Jumalan sanan lohduttavalle sanomalle. (2. Piet. 3:13; Ilm. 21:3, 4) Jo ennen maanjäristystä kun Jehovan todistajien hallitsevan elimen jäsen N. H. Knorr vieraili pääkaupungissa Guatemalassa joulukuussa 1975, noin 5000 ihmistä kokoontui kuuntelemaan pohjoisen hippodromin pesäpallopuistoon. Se oli yli kaksi kertaa kaupungin Jehovan todistajien määrä!
Vuoden 1976 oli määrä olla täällä merkkivuosi. Guatemalan kaupungintalossa on juliste, johon on kirjoitettu: 1776 KAKSISATAA VUOTTA 1976. Tammikuun 6. päivänä kaupunki oli alkanut viettää kaksisataavuotisjuhlaansa. Entinen pääkaupunki oli tuhoutunut maanjäristyksessä, ja tammikuun 6. päivänä 1776 uusi pääkaupunki alkoi virallisesti toimia.
Niinpä tammikuussa 1976 nykyaikainen, kasvava Guatemala oli optimistinen tulevaisuutensa suhteen. Mutta kun näkee ihmisten osallistuvan jälleenrakentamiseen ja panevan luottamuksensa Jumalan sanan tosi ennustuksiin, on varmasti vielä suurempi syy luottaa siihen, että tulevaisuus on oleva valoisa sellaisille ihmisille.
[Huomioteksti s. 4]
”Maa kohotti rakennusta kuin hyppivä hevonen.”
[Huomioteksti s. 6]
”Maaperä ei tuntunut todelliselta. Oli kuin olisi kävellyt mudassa, paitsi että jalat eivät vajonneet.”
[Huomioteksti s. 7]
”Ruumisarkkuja ei ollut riittävästi eikä puuta uusien tekemiseksi.”
[Kartta s. 5]
(Ks. painettu julkaisu)
GUATEMALA
CHIMALTENANGON DEPARTEMENTTI
Tecpán
Comalapa
Patzicía
Tyynimeri
Rabinal
San Juan
San Pedro
GUATEMALA
Antigua
Gualán
El Progreso
HONDURAS
EL SALVADOR